Kaikki metrit ja puut

Kristiina Wallin rakentaa runokokoelmansa yksityiseen ja julkiseen arkkitehtuuriin, ja samalla tulee esiin esiintymisen tai näyttämöllä olon tunne: Kaikki metrit ja puut (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6604-5). Vähän vaikea oli tätä kokoelmaa lähestyä, varsinkin niitä runoja joissa typografialla oli kokeiltu, menty graafiseen suuntaan, rakennettu kuvaa kirjaimista.

Mutta sitten oli sellaista puhuttelevuutta, ajan virtaa, kuten tässä katkelmassa proosarunosta:

Ensin istutetaan kuusentaimia, tuhansia vaaleanvihreitä ja vielä pehmeitä. Sitten odotetaan ja ollaan kärsivällisiä, se on vaikeinta: pitää odottaa oman olemassaolonsa yli ja luopua näkemisestä. Pitää löytää kivi, jonka päällä voi istua. Pitää houkutella odottaminen ruumiiseen, olla jäkäläruumis, puolukkaruumis. […]

Arkkitehtuuri on paitsi runokokoelman jäsentelyn teema, sanoisiko arkkitehtuuri, myös jonkinlainen tapa hahmottaa maailmaa:

perhe on monimutkainen arkkitehtuurinen rakennelma, joka koostuu raajoista ja sohvan alla päättäväisesti makaavasta isotädistä. […]

Myös ruumiillisuus on läsnä, osana kirjan arkkitehtuuria, osana ihmisten suhteita:

[…] Katso: nyrkin sisässä on toisenlainen maailma, typistetyt jalkaterät, lasten räpistelevät kädet. Suu toistaa liikkeiden kaikua kuin mantraa, mutta mikään rukous ei ole riittävä. Sana ei muutu lihaksi täällä, ei tässä valossa, jonka ikkunoiden heijastus kertaa tuhannesti ja vielä. […]

Ihan heti tämä ei minulle avautunut, mutta askarruttamaan kyllä jäi.