Kirjailija joka kadotti kirjaimet

Oliver Sacks osaa kirjoittaa, ja tärkeästä aiheesta, ihmisaivojen hauraudesta ja toipumiskyvystä: Kirjailija joka kadotti kirjaimet (Tammi, 2011; suom. Henry Tanner; ISBN 978-951-31-6293-1). Sacks liikkuu kirjassaan erityisesti näköaistin parissa, kertoen myös omista kokemuksistaan kun hänen silmästään löytyi kasvain.

Monen moista kummallista asiaa liittyy näköaistiin ja sen neurologisiin vaurioihin. Aivovamma tai perinnölliset tekijät voivat muuttaa visuaalisen kokemuksen maailmasta hyvin omalaatuiseksi.

Stereonäkö ja sen puute on tästä hyvä esimerkki, ja tähän liittyen Sacks tuo esiin kiehtovia tapauksia. Eräässä tapauksessa stereonäkykyky palautui potilaalle varttuneella iällä, mistä syntyi loputtomia ihmettelyn aiheita, siitä miten maailma näyttää rikkaammalta kun esimerkiksi pensasaidan lehtien välissä on tilaa eivätkä ne ole nipussa päällekkäin.

Sacks joutui itsekin tähän tilanteeseen silmävammansa takia, ja opettelu elämään ilman stereonäköä ei helppoa ollut, vaikka hän siinä onnistuikin ajan mittaan.

Toinen mielenkiintoinen asia oli sokeutuneiden ihmisten hyvin erilaiset kokemukset sokeutumisestaan. Toiset tuntuivat ikään kuin menettävän kokonaan kosketuksensa visuaaliseen maailmaan ja elivät äänten ja kosketusaistin dominoimassa maailmassa. Joillekin taas kävi niin, että heidän visuaalinen hahmotuskykynsä tuntui kehittyvän entisestään, esimerkiksi siten että pään sisälle avautui ”valkokangas” jossa pystyi luomaan haluamiaan näkymiä ja maisemia.

Sacksin kirja on mainio, joskin ehkä hiukan hajanainen, ja kirjan lopun henkilökohtainen potilaskertomus (tai pikemminkin päiväkirja) on melkoisen havahduttavaa, kuvaus siitä millaista on olla potilaana kun silmästä löytyy kasvain, kun sitä hoidetaan sädehoidolla ja laserilla ja kun täytyy opetella elämään vajavaisen näkökyvyn kanssa.