Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950

Pertti Lassila pohdiskelee kirjallisuuden luontosuhdetta napakassa kirjassa Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011; ISBN 978-952-222-322-7). Luonto kirjallisuudessa tuntuu kovin häilyväiseltä teemalta, mutta Lassila saa aiheesta irti paljon, huolimatta määritelmien vaikeudesta tai puuttumisesta.

Kiinnostavaa oli muun muassa tarkasteluaikavälin päättäminen vuoteen 1950. Lassilan mukaan luonto on menettänyt uskottavuutensa ihmisen ja kulttuurin vastavoimana: "Luonto menetti maailmankuvassa aseman, joka sillä vuosisatoja oli ollut. [...] Luonnolla ei [...] ole enää uskottavaa merkitystä kulttuurin tasaveroisena suvereenina vastavoimana tai vaihtoehtona. [...] Luonnosta on tullut kaupallista kulttuuria, ajanvietettä, seikkailua ja kulutusta. Se on kirjallisuudessakin menettänyt eksistentiaalisen ja aatteellisen painokkuutensa."

Lassilan kuvaukset eri aikakausien luontosuhteesta ovat valaisevia, esimerkiksi rokokoon käsityksestä luonnosta ikään kuin idyllisenä kulissina, ja muutokset siitä eteenpäin: "1700-luvun lopulla luontokuvaus alkaa irtautua arkadisesta ja idyllisestä perinteestä. Luonto tai maisema eivät ole vain yleisiä kirjallisia konventioita, vaan ne kytketään olemassaolevaan paikallisuuteen. [...] Maantieteellinen paikallisuus saa esteettistä arvoa ja sitä pidetään kiinnostavana juuri omalaatuisuutensa, ei yleisyytensä ansiosta. [...] Sen ansiosta vähäpätöiset ja tuntemattomat paikallisuudet ja paikannimet tulevat kirjallisuuteen."

Tätäkään muutosta en tämmöisenä ole tajunnut hahmottaa, mutta selväähän se on kun asian nyt ymmärtää.

Kirja tarjoaa hienoja oivalluksia, mukaan lukien kirjan lukujen otsikoinnit: "Luonnon pyhä kirja", "Luonto ja isänmaa", "Satumetsän lumous", Luonto ihmisessä, ihminen luonnossa" ja "Luonnon loppu".

Runebergista Lassila kirjoittaa: "Kun idea luonnon pyhyydestä, jonka jokainen voi tajuta, Runebergin patrioottisissa runoissa yhdistyi suomalaiseen maisemaan, syntyi uskonnollisesti perusteltu ja helppotajuinen maisemaisänmaallisuus." Mainiosti tiivistetty!

Mutta entä Aleksis Kivi: "Seitsemässä veljeksessä suuresta seikkailusta tulee uudisraivaajien raadantaa, ääretön, salaisuuksien metsä kasketaan ja siitä tulee viljelysmaata. [...] Veljekset joutuvat huomaamaan, että luonnon armoilla elävän ihmisen vapaus on vähäisempi kuin sellaisen, joka alkaa hallita luontoa raivaamalla ja viljelemällä sitä."

Mutta lopulta, Aaro Hellaakosken ja Helvi Juvosen jälkeen, suomalaisen kirjallisuuden luonnonkuvauksen suuri perinne päättyy: "Kulttuuri-ihmisellä ei ole metafyysisesti myönteistä yhteyttä luontoon. Luonnosta tai luontoelämyksestä tulee nautintoainetta, joka täyttää tehtävänsä ohimenevän tyydytyksen lähteenä mutta ei enää kelpaa toivon tai uskon perustaksi. [...] [Luonto] ei ole avoin, käyttämätön mahdollisuus vaan siitä on tullut suojelun kohde. Se on jäänyt kulttuurin vangiksi."

Kirja antoi pohdittavaa myös kuvataiteiden, tai ainakin valokuvauksen näkökulmasta, ja kirjoitin tästä postauksen Light Scrape -blogiini.