Karhun hetki

Markku Pirttimaa on tehnyt valokuvakirjan karhusta, ja maisemista: Karhun hetki = The hour of the bear (Mäntykustannus, 2011; ISBN 978-952-5712-92-6). Kirjan kaikki tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi, mikä tekee tästä mainion lahjakirjan myös ulkomaiden suuntaan.

Karhun lisäksi kirjassa kerrotaan muistakin metsän eläimistä, mutta karhu on selvästi pääosassa. Ja hienoja karhukuvia Pirttimaa on ottanut. Tosin tekstissä taitaa jäädä kertomatta, miten kuvat on loppujen lopuksi otettu - piilokojusta syötin tai haaskan avulla olettaisin.

Karhu tuodaan kirjassa esiin melko lailla ihannoiden. Kovin yksinkertaistahan luonnon dynamiikka ei ole.

Esimerkkinä mainittakoon, että kun suurpetojen kannat ovat nopeasti kasvaneet Suomessa on samalla käymässä kalpaten metsäpeuralle, jotka suurpedot kovasti kurittavat nykyään. Toivottavasti jonkinlainen tasapaino saadaan aikaan.

Mutta tämä kirja on joka tapauksessa hieno työnäyte Pirttimaalta, ensiluokkaista työtä, ja ehkä paradoksaalista oli se että melkeinpä eniten pidin maisemakuvista, niistä joissa karhua tai muita eläimiä ei näkyvissä ollut.

Metsäpeura - Rangifer tarandus fennicus

Lauri Kontron teksti ja Antti Leinosen valokuvat, niistä syntyy hieno luontokirja: Metsäpeura - Rangifer tarandus fennicus (Maahenki, 2011; ISBN 978-952-5870-29-9). Kirja on perusteos metsäpeurasta, sen historiasta, käyttäytymisesta ja suojelusta.

Metsäpeura eli suomenpeura, Rangifer tarandus fennicus, on melko tuntematon eläin, paljon tuntemattomampi kuin puolikesy serkkunsa poro. Metsäpeura elää enää vain Suomessa ja Venäjän Karjalassa, mutta aikoinaan sen levinneisyys on ollut hyvin laaja kautta Euroopan.

Metsäpeuran tulevaisuus on kaikkea muuta kuin varma suurpetojen määrän voimakkaan kasvun takia, erityisesti suden ja ilveksen. Suojeleminen ei ole helppoa, mutta tämä kirja jos mikä kertoo miten toimeen voitaisiin tarttua, jotta tämä ihmeellinen eläin saataisiin säilymään Suomen luonnossa.

Kirjan valokuvat ovat komeita, ja teksti asiantuntevaa ja selkeää, sellaista jota mielellään lukee uutta oppiakseen. Metsäpeura on selviytynyt jääkausista, mutta selviääkö se nykyajan Suomesta?

Metsän sylissä

Mikä tämä kirja oikein on? Onko kyse valokuvataiteesta, onko tämä kaunokirjallisuutta vai onko tässä kyse luonnonkuvauksesta, metsästä? Kovasti mietityttää tämä kirja Metsän sylissä (Kirjapaja, 2009; ISBN 978-951-607-864-2), jossa runot on kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen ja valokuvat ottanut Hannu Hautala.

Mutta komea kirja tämä joka tapauksessa on. Ehkä eniten ihastelin valokuvia, ja erityisesti sitä että mukana oli maisemia joita katseli ihmeissään, sellaisia joissa maisema on itsenään, ilman turhia erikoisefektejä, juuri sellaisena kuin sen tapaa metsässä kulkiessaan.

Mukana on komeita lintuvalokuvia ja kuvia muista metsän elävistä, mutta kaikista eniten pidin maisemista joissa ei ollut mitään sen kummallisempaa, ja samalla niissä oli kaikki.

Runot, ne olivat ihan hyvää työtä, mutta kyllä teos mielestäni on enemmän luontovalokuvausta kuin kaunokirjallisuutta. Eräs luontovalokuvaaja totesi taannoin, että hän ei oikein tiedä mitä valokuvakirjoihinsa kirjoittaisi, koska ei hän ole kirjailija vaan valokuvaaja, ja kuvassa on kaikki.

Pikku-Kulta ja Tähtikarhu - 12 vuodenaikoihin liittyvää satua

Satuja eläimistä ja luonnosta, sellaisia löytyy pienestä kirjasta Pikku-Kulta ja Tähtikarhu - 12 vuodenaikoihin liittyvää satua (Mäntykustannus, 2011; ISBN 978-952-5712-71-1). Tekstin on kirjoittanut Inkeri Karvonen ja kuvituksen tehnyt Kati Vuorento. Teos sopii luettavaksi iltaisin ennen nukkumaanmenoa, juuri sopivan pituisia tarinoita iltasaduiksi.

Sadun tekeminen on vaikeaa, siitä ei pääse mihinkään, ja pikkaisen kankeita jotkut kirjan saduista ovat. Mutta kyllä niitä kelpaa lukea, ja kuvitus on aivan ensiluokkaista, hienoa työtä.

Kirja kertoo Suomen luonnosta, vuodenajoista, eläimistä, kasveista, kivistä, mukavalla tavalla tarinoiden, joskus ehkä vähän saarnatenkin, muttei kuitenkaan niin että lasten kiinnostus hirveästi herpaantuisi. Mukava tuttavuus kirjaksi!

Lasten suusta

Ninni Sandelius on koonnut Apu-lehdessä ilmestyneitä lasten sutkautuksia ja oivalluksia kirjaksi: Lasten suusta (Helsinki-kirjat, 2012; ISBN 978-952-5989-00-7). Lehdessä yli 30 vuotta ilmestynyt Lasten suusta -palsta kertoo sekä maailman muuttumisesta että pysymisestä samana. Kekkosen ajasta on siirrytty googlaamiseen.

Otetaanpa näyte vuodelta 1983:

Pikkuveli luki iltarukousta ja sanoi lopuksi:

— Kiitos, Jumala, kun et luonut lehmälle siipiä.

Äiti ihmetteli, miksi pikkuveljeni sellaista kiitteli.

— No kun eilen lintu kakki mun päähäni.

Ja sitten tuoreempi, vuodelta 2010:

Kummityttärelläni on kaksivuotias Daniel-poika ja koira nimeltä Milla. Eräänä päivänä Daniel ei löytänyt koiraa mistään ja sanoi vanhemmilleen:

— Milla hävisi, googleta se.

Niin, monet asiat ovat melko lailla ajattomia, ja toisissa taas on ajan patinaa (vuodelta 1983):

Viiden lapsen äiti sanoi tavaratalon hissin kuljettajalle, että lastenosastolle kiitos. Silloin nuorimmainen nykäisi äitiään hihasta ja sanoi:

— Eikö meitä ole jo tarpeeksi?

Tyttäresi tähden

Jan Guillou pistää vara-amiraali Carl Hamiltonin tositoimiin jännärissä Tyttäresi tähden (Like, 2009; suom. Leena Peltomaa; ISBN 9789520102883). Kirjassa esiintyy Guilloun sankarikaartia, muun muassa toimittaja Erik Ponti ja muukalaislegioonan entinen eversti Pierre Tanguy. Pahiksina ovat rosvot, jotka kaappaavat Tanguyn perheen viisivuotiaan tyttären.

Guillou pistää tuulemaan ja erikoisefektejä riittää. Tuttuun tapaan kirjassa on myös pitkiä pätkiä melko puuduttavia katsauksia asiaan jos toiseenkin. Tässä Guillou muistuttaa toista menestyskirjojen nikkaroijaa, Dan Brownia.

Mutta Guillou osaa kirjoittaa ja kehitellä mainioita tarinoita, ja vaikka tarinassa on enemmän tuotemerkkien sijoittelua kuin tyypillisessä Bond-leffassa, kyllä sitä jatkaa lukea, kunhan hyppii ohi sellaiset kohdat jotka tuntuvat tyhjäkäynniltä.

Kirjassa pistävät lusikkansa soppaan monenlaiset toimijat, muun muassa brittien tiedustelupalvelu ja SAS-joukot, Venäjän valtaeliitti Putinia myöten, Ranskan muukalaislegioonan erikoisjoukot ja presidentti Sarkozy, ja niin edelleen. Kaikki tämä olisi tavattoman epäuskottavaa ellei Guillou osaisi ripotella joukkoon detaljeja jotka saavat lukijan pysymään tarinan kelkassa.

Entä pahikset? No, tällä kertaa - ehkä tämän voi paljastaa kertomatta liikaa tarinasta - liikutaan Saudi-Arabian suunnalla. Ja Guillou osaa kertoa Saudi-Arabiasta sellaisia juttuja, jotka saavat inhoamaan koko maata ja erityisesti sen upporikasta eliittiä.

Eikä sovi unohtaa saudien ilmavoimia, tarinassa on oma sijansa Yhdysvalloista ostetuilta F15-hävittäjilläkin. Siten olikin hauska huomata uutinen, jossa Yhdysvallat myy entisten lisäksi uusia hävittäjiä Saudi-Arabiaan.

Kyllä Guillou pystyy Bondille vertoja vetävän jännärin punomaan. Ja mitä siitä jos tarina monin paikoin menee niin epäuskottavaksi että naurattaa, pilke silmäkulmassa nämä tarinat on selvästi kirjoitettu.

Vanhat kuviot

Maarit Verronen on hiljalleen kohonnut suosikkikirjailijakseni, ja siksi oli mainiota huomata että häneltä on ilmestynyt tuore novellikokoelma: Vanhat kuviot (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6603-8). Kirjan nimi on pikkaisen harhaanjohtava, sillä novelleissa kyllä kerrotaan omiin kuvioihinsa jämähtäneistä ihmisistä, mutta kukin näistä kohtaloista herättää terävästi ajatuksia.

Ja vaikka Verronen ei varsinaisesti humoristi olekaan, vaikkapa Veikko Huovisen tapaan, jotain samanlaista hiljaista huumoria näissäkin tarinoissa on, sellaista jota ensi tutustumisella ei ehkä huumoriksi ymmärräkään. Myötäelävää, mukaansa tempaavaa, elämänmakuista kerrontaa.

Verrosen tarinoiden maisemista ei aina oikein löydy tarkkaa kiintopistettä aikaan ja paikkaan, joskus tuntuu että tarina on viritetty toisenlaiselle näyttämölle kuin meidän tuntemamme todellisuus.

Mutta samalla näissä tarinoissa on vahva elämän maku, sellainen olemisen tunne joka saa hiljalleen novellin maailman tuntumaan yhä todemmalta, kuin lukija siirtyisi katsomaan omaa elämäänsä toiselta puolen maailmaa.

Rankoistakin aiheista huolimatta näissä tarinoissa on valoisuutta ja huumoria. Novellien asetelmista moni on lähtökohtaisesti synkkä, sellainen että tuntee kuin kuilun reunalla kävelisi. Kyse on irrallisuudesta, syrjäytymisestä, jonkinlaisesta nyrjähtäneestä suhteesta yhteiskuntaan ja elämään.

Ja kumma kyllä, novellin luettuaan lukijasta tuntuu, että hän se syrjäytynyt on, että nämä elämät ovat jääneet huomaamatta, että ihmisyys voi olla paljon enemmän kuin tavallisena oman elämänsä päivänä tulee ymmärtäneeksi.

Novelli on kirjoittamisen vaikein laji, ja Verronen tämän taitaa.

Väkivallan virkamies

Matti Yrjänä Joensuun romaani Väkivallan virkamies (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-24842-2) oli juuri niin hyvä kuin kuvittelinkin. Alunperin vuonna 1976 kirjoitettu teos on kestänyt aikaa, eikä ihme, sillä tässä mennään niin poliisin kuin rikokseen johtaneen elämän nahkoihin, syvälle ihmisten sisälle.

Tämä on toinen lukemani Joensuun romaani. On hienoa että näitä vielä luettavaksi riittää, mutta toisaalta on surullista että kirjoja ei enää lisää tule. Joensuu kertoi niin rikollisista kuin poliiseista yhdessä teoksessaan enemmän kuin muut suomalaiset dekkarikirjailijat tusinassa kirjassa.

Näissä kirjoissa on rikos ja sen selvittely pikemminkin taustalla kuin kirjan keskiössä. Tarinansa ytimeen Joensuu nostaa poliisit ja erityisesti Harjunpään, joka vanhempana konstaapelina joutuu kohtaamisiin rikoksen kanssa tekemisissä olleiden ihmisten kanssa.

Kirjassa paljastuu yhtä ja toista niin suomalaisesta yhteiskunnasta kuin Harjunpäästä, joka jollakin tavalla edustaa meitä kaikkea. Poliisi-instituutio osoittautuu kulissiksi, jonka takana on tavallisia ihmisiä omine ongelmineen, eikä ole ketään supersankaria joka ongelmat ratkaisisi.

Hieno teos, ja on varma että Harjunpää-kirjoja tulee luettua lisääkin.

20+12 muotoilutarinaa Helsingistä

En osannut päättää, pitäisikö tästä kirjasta pitää: 20+12 muotoilutarinaa Helsingistä (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38136-6). Markkinointitempaukselta tämä vaikuttaa. Kirjassa kuvaillaan Helsinkiä myötävalossa, ja jos ei nyt täysin sisäsiistinä paikkana niin ei ainakaan erityisen rosoisena.

Kirjan kannessa on tekijöiksi mainittu Katja Hagelstam, Piëtke Visser ja Eva Lamppu. Hagelstam on ottanut valokuvat, Visser hoitanut graafisen suunnittelun ja Lamppu haastattelut ja kirjan toimittamisen. Kirjassa on iso rooli valokuvilla, joten siinä mielessä tekijöiden järjestys on perusteltu.

Tekstiä on vähän, ja osa siitä on pelkkiä trivialiteetteja, ei edes naistenlehtitasoa. Hoh-hoijaa.

Samalla tulee mieleen, että muotoilu ja muotoilun ammattilaiset on tänä päivänä vähän samaa kuin runoilijat ja säveltäjät aikoinaan, mesenaattien palveluksessa. Mutta nyt ei palvella ruhtinaita vaan liikemaailmaa.

Toisaalta kirjassa on sitten muutamia osuuksia, joissa muotoilun kanssa tekemisissä olevat ihmiset ovat oikeasti pysähtyneet ajattelemaan tekemisiään. Ja tällaisessa yhteydessä valokuvat osuvat kyllä nappiin, vähän sekavasta taitosta huolimatta.

Ja sekin on mukavana rosona mainittava, että eräässä kirjan kommentissa sanottiin jotain sellaista Helsingistä, että sitä ei voi valokuviin tallentaa, se on koettava. Näinhän se on.

Kirja on osa World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelmaa, mikä selittää markkinahenkisyyttä. Ja ehkä ei ole ajateltukaan että kovin moni kirjaa todella rupeaisi lukemaan. Tämmöinen kirja pitää olla, se on tehty, ja siinä se.

Mutta olisi voinut olla enemmänkin.

Oligarkit - helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä

Claes Ericson tarjoaa mahtavan tietopaketin Venäjän talousjärjestelmän mullistuksesta: Oligarkit - helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä (Docendo, 2011; suom. Maarit Tillman; ISBN 978-951-0-38325-4). Kirjasta löytyy Roman Abramovitš, Boris Berezovski, Mihail Hodorkovski ja monen monta muuta keskeistä vaikuttajaa viime vuosikymmenten Venäjällä.

Ericson on tehnyt perusteellista työtä ja kertoo kiehtovan tarinan niistä kolmesta vaiheesta joissa nyky-Venäjään päädyttiin Neuvostoliiton romahdettua. Ensimmäisessä aallossa omaisuuksia kahmivat ne, joilla oli suhteita Neuvostoliiton aikaiseen valtaeliittiin. Toisessa vaiheessa rikastuivat keinoja kaihtamattomat yrittäjät, jotka hyödynsivät tilaisuuden kuin tilaisuuden voittojen kahmimiseen.

Ja lopuksi, Putinin tultua valtaan, valtion virkakoneista alkoi tiukentaa otettaan, ja moni rikastuneista joutui vankilaan tai luopumaan omaisuudestaan. Poliittisesti aktiivinen ei saanut enää olla jos halusi säilyttää omaisuutensa Venäjällä.

Kirjan kiehtovinta antia ovat lukuisat minielämänkerrat, joissa kerrotaan niin superrikkaista kuin muista Venäjän keskeisistä toimijoista ja vallankäyttäjistä. Raja rikollisen ja liikemiehen välillä on ollut hyvin häilyvä, ja tämä on tarjonnut mahdollisuuden valtiolle järjestää pois kuvioista ne äkkirikastuneet, jotka ovat muodostuneet ongelmaksi vallankäytön kannalta.

Venäjän siirtyminen kapitalistiseen järjestelmään lyhyessä ajassa on hurja kertomus, jossa monet asiat ovat jääneet ja ehkä jäävätkin lopulta täysin selvittämättä, sen verran paljon eri toimijoiden ja kommentaattoreiden kertomukset poikkeavat toisistaan.

Ericson tekee joka tapauksessa erinomaista työtä kirjassaan kertoessaan, mitä tapahtui - ja myös niistä asioista joista ei mitään varmaa tietoa ole.

Pahimmassa tapauksessa

Donald E. Westlaken antisankari, epäonninen murtovaras Dortmunder, esiintyi 13 romaanissa ja yhdessä novellikokoelmassa. Olen näitä lueskellut aika ajoin. Ihan perä perää niihin ei kannata tarttua, sillä huumorikin tylsistyy ylisuurina annoksina.

Dekkari Pahimmassa tapauksessa (WSOY, 1999; suom. Kalevi Nyytäjä) lähtee liikkeelle kysymyksestä "mitä voisi tapahtua pahimmassa tapauksessa". Tämä kirja on vähän poikkeuksellinen Dortmunder siinä mielessä, että kerrankin keikat menevät nappiin: Dortmunder kumppaneineen iskee perä perää öykkärimiljonääri Max Fairbanksin taloihin.

Mutta Dortmunder on kaikkea muuta kuin tyytyväinen: hänellä on kana kynittävänä Fairbanksin kanssa, sillä tämä sai hänet kiinni murtovarkaudesta ja varasti samassa yhteydessä Dortmunderin sormesta sormuksen väittäen poliiseille sitä omakseen. Mutta kerta kerran jälkeen Fairbanks livistää Dortmunderin kynsistä, ja jäljelle jää vain - iso ryöstösaalis.

Ja onko sormuksessa loppujen lopuksi jotain kummallista? Ainakaan kovin paljon onnea se ei Fairbanksille tunnu tuottavan.

Mainio dekkari jälleen kerran, ehkä jopa kiemuraisempi kuin Dortmunderin tarinat yleensä, sillä nyt mennään New Yorkista Washingtoniin ja Las Vegasiin saakka. Loppunäytös on melkoista meininkiä. Mutta Dormunder, saako hän sormuksensa takaisin?

Incognito

David Eagleman on kirjoittanut hienon kirjan ihmisaivoista, siitä millaisia me ihmiset olemme: Incognito: The Hidden Life of the Brain (Canongate Books, 2011). Moni muukin on kirjoittanut samasta aiheesta, ja Eagleman viittaa paljon tähän aiempaan kirjallisuuteen, mutta aika mainion yhteenvedon Eagleman tekee siitä, mitä tällä hetkellä ymmärrämme ihmisaivoista.

Jonkin verran täytyy antaa myös kritiikkiä, sillä mielestäni Eagleman käyttää suhteellisesti turhan paljon aikaa sen pohtimiseen, milloin ihminen on vastuussa tekemisistään, erityisesti oikeusistuimen päättäessä mahdollisesta syyntakeettomuudesta. Ehkä tämä johtuu amerikkalaisesta oikeusjärjestelmästä, joka on täynnä draamaa tämäntyyppisiin asioihin liittyen.

Eagleman kirjoittaa selkeästi, joskus tosin melkoisen maalailevaan sävyyn, esimerkiksi kuvatessaan ihmisaivojen olemusta: "Three pounds of the most complex material we have discovered in the universe. This is the mission control center that drives the whole operation, gathering dispatches through small portals in the armored bunker of the skull."

Ja aivoihin liittyy se, ettemme itse ymmärrä mitä kulissien takana tapahtuu: "When an idea is served from behind the scenes, your neural circuitry has been working on it for hours or days or years, consolidating information and trying out new combinations. But you take credit without further wonderment at the vast, hidden machinery behind the scenes."

Ja sekin on jännää miten vähän olemme tietoisia itsestämme: "In fact, we are not conscious of much of anything until we ask ourselves about it. What does your left shoe feel like on your foot right now? What pitch is the hum of the air conditioner in the background?"

Ja kaiken lisäksi aistit ja aivot valehtelevat kaiken aikaa: "So the first lesson about trusting your senses is: don't. Just because you believe something to be true, just because you know it's true, that doesn't mean it is true."

Ihminen on ohjelmoitu toimimaan tietyillä tavoilla: "Our preprogramming is deeply involved in social exchange—the way humans interact with one another. Social interaction has been critical to our species for millions of years, and as a result the social programs have worked their way deep down into the neural circuitry. […] These programs are inaccessible to us not because the are unimportant, but because they are critical."

Mielenkiintoista on erityisesti se, miten biologiassa ei keksitä vain yhtä ratkaisua ongelmaan, vaan ratkaisuja keksitään taukoamatta uudestaan. Tästä Eagleman antaa paljon esimerkkejä näköaistiin liittyen, esimerkiksi siihen miten tunnistamme liikkeen. Yhden monoliittisen ratkaisun sijasta meillä on lukuisa määrä ratkaisuja, jotka ovat vielä osittain päällekkäisiä. Mutta tämä toimii, ja on myös käytännössä kätevää, koska ratkaisut kilpailevat toistensa kanssa eikä yhden vikaantuminen estä koko järjestelmän toimintaa.

Mutta olemme loppujen lopuksi vasta alkutaipaleella aivojen ymmärtämisessä: "What a perplexing masterpiece the brain is, and how lucky we are to be in a generation that has the technology and the will to turn our attention to it. It is the most wondrous thing we have discovered in the universe, and it is us."

Pirunsilmä - ruotsinsuomalaisten pakinoita kesältä 2011

Anneli Tikkanen-Rózsa on toimittanut pienen tarinakokoelman, joka tarjoaa välähdyksiä suomalaisista Ruotsissa: Pirunsilmä - ruotsinsuomalaisten pakinoita kesältä 2011 (Finn-Kirja, 2011; ISBN 978-91-7428-151-4). Mukavaa tunnelmointia, ja elämänmakuisia, usein humoristisia tarinoita. Ja kannessa kuva lemmikistä.

Pakinoissa pohditaan ihmisen identiteettiä, eikä pelkästään suomalaisuutta Ruotsissa, vaan myös muuten ulkomaalaisuutta. Osa kirjoittajista on selvästi ammattilaisia, mutta elämänläheisiä tekstejä heilläkin on.

Pidin Anita Sällbergin pakinoista, kaikista kolmesta, ja samaten Ari Heikkilän Katajakauppiaista. Nämä ovatkin heti kokoelman alussa, olisiko tarkoituksella. Mutta kyllä hyviä tekstejä löytyy myöhemminkin kirjasta, niin vanhan ihmisen kuin nuoren näkökulmasta.

Kyllä tätä kelpaa lukea, ja ehkäpä näiltä kirjoittajilta (ja muiltakin) löytyy intoa jatkaa pakinointia jatkossakin. Se olisi hienoa.

Komisario Saiton pieni satori

Janwillem van de Wetering kirjoitti 11 rikoskertomuksen sarjan, jossa nuori komisario Saito selvittää vaikeita tapauksia Kiotossa: Komisario Saiton pieni satori (WSOY, 1989; ISBN 951015900X). Varsin uskottavasti van de Wetering kuvaa Japania, vaikka toisaalta paikoitellen näkee realismin uhraamista tarinan palvelukseen.

Saito on melkoisen taitava ratkomaan rikoksia, jopa siinä määrin että hänen esimiehensä päättävät pitää häntä silmällä, ja kerran jos toisenkin Saito joutuu tekemään selvää siitä, miten hän oikein sai rikostapauksen ratkottua.

Tarinat ovat kohtalaisen lyhyitä, mutta ne nivoutuvat toisiinsa, ja osa niistä kuvaa saman tarinan kahta eri puolta: rikosta ja sen ratkaisua.

Saitolla on käytettävissään mainio apuväline rikosten ratkaisuun, muinaisesta Kiinasta peräisin olevan lainvalvonnan käsikirja, joka tarjoaa yhdessä jos toisessa tapauksessa olennaisen vihjeen siitä mitä on todellisuudessa tapahtunut.

Eksotiikkaa, sitä tästä kirjasta löytyy, joskus uskottavuuden rajamailla, mutta yhtään hassumpi tämä dekkari ei ole.

Kivet kasvavat hitaasti - runoja ja kuvia

Ulla Syrjäsuon esikoiskoelma sai miettimään runon tekemisen vaikeutta: Kivet kasvavat hitaasti - runoja ja kuvia (Utla, 2004; ISBN 9789529929801). Jotain näissä runoissa on, mutta jotain sellaista joka minua ei juuri puhutellut.

Jäin kauas ulos.

Mutta jollekulle tämä kirja - Pasilan kirjavarastosta minulle Helmetin kautta toimitettu - on ollut kiinnostava, koska sivunnurkkia oli käännelty. Mutta edes nuo runot jotka jollekulle olivat olleet tärkeitä, eivät minua puhutelleet.

Yhden runon löysin, pääsin sisälle, ja ehkä se riittää:

Avaan ensyklopedian ja etsin
koska en tiedä:
mitä on maan takana
mitä on meren sivulla
mitä on ilman edessä
mitä on tulen alla
En ole katsonut uutisia
en tiedä mitä tapahtuu
minulle

Jotain tuttua tässä on - kaikuja muista runoista? - mutta kyllä tämä myös tuore on.

Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta

Tämä kokoelma on mainio näyte Kirsi Kunnaksen taidoista lapsille suunnattujen runojen ja tarinoiden suomentamisessa: Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-36461-1). Kuvituksen ovat tehneet Riikka Jäntti, Anne Peltola ja Pia Westerholm.

Kirjassa oli monen monta hienoa yllätystä, muun muassa Walt Whitmanin ja T. S. Eliotin runot, jotka Kunnas on saanut soimaan suomen kielellä. Ja vaikka sanotaan että runo ei voi olla humoristinen, tämä sopii melkeinpä vastaesimerkiksi, runo "Koivut", kirjoittajana Walter Pritchard Baten:

Koivut valkeat, solakat,
metsän hämyssä hohtavat.
Yöksi päivää luulevat kyllä,
kun niillä on yöpaidat yllä.

Kirjassa oli tässä runossa painovirhe, siinä luki "mesän" kun piti olla "metsän". Yleisesti ottaen kirjan oikoluku kyllä oli huolellisesti tehty.

Eikä kuvituksenkaan suhteen ole valittamista, vaikkakin se että kolme hyvin erityylistä kuvittajaa ovat tässä esillä sai paikka paikoin tuntumaan että kirja olisi vähän kursimalla kasaan tehty, kokonaisuus siitä vähän kärsi. Mutta lukemaan ja katsomaan houkutteleva kokonaisuus tämä kirja on kuvituksen hajanaisuudesta huolimatta.

Tutki ja kirjoita

Sirkka Hirsjärvi, Pirkko Remes ja Paula Sajavaara ovat luoneet erinomaisen johdatuksen asiatekstin kirjoittamiseen: Tutki ja kirjoita (Tammi, 2007; 13. osin uud. laitos; ISBN 978-951-26-5635-6).

Teos ”Tutki ja kirjoita” on mainio kirjoitusopas, eikä vain akateemista julkaisua suunnittelevalle tutkijalle. Kirja kertoo ajattelemisesta ja kirjoittamisesta myös yleisesti, ja sen opeista on hyötyä olkoon tehtävänä kirjoittaa vaikkapa lehtiartikkeli tai muistio.

Kirjassa todetaan, että vasta kirjoittaminen aktivoi ajatukset ja sitoo kirjoittajan asiaan, joten kannattaa alkoittaa yhtenäisten tekstijatkosen kirjoittaminen mahdollisimman pian. Ainakin itselläni tämä toimii. Ja vaikka myöhemmin usein joutuu kirjoittamaan lähes kaiken uudestaan ja poistamaan isoja osuuksia tekstistä, ajattelutyö ei olisi käynnistynyt ilman kirjoittamista.

Toinen hyvä idea on kirjoittaa asiasta hyvälle tutulle. Ei ehkä konkreettisesti vaan kuvitteellisesti, mutta olen tehnyt myös niin että olen kirjoittanut tuttavalleni sähköpostiviestin työn alla olleesta aiheesta suoraan sähköpostiohjelmassa. Ja vaikka en viestiä olisi lähettänytkään, siinä on syntynyt pitkä pätkä tekstiä kirjoitustyössä käytettäväksi. Ja joskus olen lähettänytkin sähköpostin, kysyen kommentteja alustavaan pohdintaan.

Kirjassa viitataan Stephen Kingin kirjoittamisohjeisiin, teokseen ”Kirjoittamisesta”, eikä tämä ole hassumpi lähde ollenkaan, liittyen siihen että kirjoittamista varten täytyy kirjoituspaikalla olla ovi, jonka on valmis sulkemaan: ”Ovi sulkee muun maailman ulos, mutta se myös sulkee sinut sisään ja pakottaa sinut keskittymään kirjoittamiseen.”

Kirjassa pohditaan syvällisesti tutkimusprosessia, siis niitä vaiheita joita tutkimuksen tekemiseen sisältyy.

Tutkimuksessa, sellaisena kuin sitä oikeasti reaalimaailmassa tehdään, on joskus vaikea hahmottaa, mikä on tutkimusprosessi ja sen vaihteet. Tästä hahmottamisen haasteesta syntyy samalla kysymys siitä, millaisessa prosessissa luodaan tutkimusaineistoihin kytkeytyvää metadataa.

Kirjassa ”Tutki ja kirjoita” (Hirsjärvi et al.) on monta erilaista hahmotelmaa tutkimuksen prosessille. Yksi luonnehdinta on ”tutkimusspiraali”, mistä sanotaan, että tutkimus on luonteeltaan

• syklinen, vaiheittainen
  
• päättymätön prosessi
  
• prosessi, joka voidaan aloittaa melkeinpä mistä kohtaa tahansa
  
• prosessi, joka ohjaa harkitsemaan uudestaan tehtyjä valintoja
  

Alla on kirjasta poimittuna kolme vaihtoehtoista hahmotelmaa tutkimussyklistä:

• aiheen valinta – metodin pohdinta – kirjallisuuden lukeminen – aineiston keruu – aineiston analyysi – kirjoittaminen – …
  
• valitse aihe – kerää tieto – arvioi materiaali – järjestä ideat, tulokset, muistiinpanot – kirjoita …
  
• aiheeseen perehtyminen (aihepiiri, tehtäväalue, …) – tutkimussuunnitelma (ongelman täsmentäminen, menetelmän valinta, aineiston keruu-, käsittely- ja raportointisuunnitelmat) – tutkimussuunnitelman toteutus (tutkimusaineiston keruu, analysointi ja tulkinta) – tutkimuksen raportointi …
  

Kuten yllä kuvatuista hahmotelmista käy ilmi, aineistot ovat hyvin keskeisessä roolissa olkoon tutkimussyklin jäsentäminen millainen tahansa.

Tämä on kovin kiehtovaa mutta myös kovin kompleksista. Voisiko tässä ajatella niin, että eräs ratkaistava asia tutkimuksen prosessissa on rakentaa ”kova ydin” sille että aineistot saadaan talteen ja kuvailtua yhteisesti sovituin menettelyin.

Aineistojen ympärille voisi syntyä tutkimusspiraalin eri vaiheista johdettujen palvelujen ja toimintojen kokonaisuuksia, osa yksittäisen tiedealan tai tutkimusongelman pohjalta, osa poikkitieteellisesti orientoituneita.

Yksi hyvin mielenkiintoinen asia on aineiston keruun, tutkimusidean ja metodin kokonaisuus, sillä nähdäkseni tässä ei ole mitenkään selkeää järjestystä vaan todellakin vaiheesta toiseen voidaan mennä uudelleen ja uudelleen.

Eräs kiehtova toimintakokonaisuus liittyy mielestäni aineistolähtöisiin tilanteisiin. Mieleen tulevat esim. foorumit tai toiminnot joilla tutkijat (ja muut toimijat) voivat kerätä ja etsiä tarvitsemaansa tietoa, luonnostella ideoita, kehitellä menetelmiä, ja taas palata aineistojen keräämisen vaiheeseen.

Tässä yhteydessä ei myöskään voi olla miettimättä ”crowdsourcing” -näkökulmaa, eli mitä apua aineistojen etsinnässä (ja samalla metadatan tuottamisessa!) voisi olla sosiaalisen median toimintamalleilla.

Kiehtovia ajatuskulkuja tästä kaikesta joka tapauksessa avautuu…

Niin, ja palatakseni tähän kirjaan, josta lipsuin sivupoluille: erinomainen teos!

Kommentti aiheesta "Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?"

Kotuksen sivuilla ilmestyi mainio Olli Löyttyn puheenvuoro otsikolla "Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?" Ja tähän tuli runsaasti hyviä kommentteja.

Koska monessa kommentissa käsiteltiin englanniksi kirjoittamisen haastetta, päätin kokeilla kirjoittaa oman kommenttini englanniksi, ihan vain nähdäkseni miltä ajatukseni näyttävät toisella kielellä.

Kommenttia ei siellä kuitenkaan julkaistu, perusteena kieli:

Pyydän keskustelijoita ystävällisesti muistamaan, että Kotus-blogissa käytetään keskustelukielenä suomea. Esimerkiksi englanninkielisiä puheenvuoroja ei julkaista, vaikka ne muuten asiallisia olisivatkin.

Ei siinä mitään, ihan hyvä sääntö tuokin on. Alla kuitenkin kommenttini sellaisena kuin sen Kotuksen sivuille kirjoitin.

The original posting and the comments made me think about a) potential differences between individuals in using a non-native language when thinking and writing, and b) the effect of the perceived audience on writing.

The question of variety in how people are able to use English as a foreign or second language seems to be such an obvious one that there must exist a lot of studies on this. Maybe someone can comment on this, but from personal (anecdotal) experience I have seen differences that can be quite drastic.

However, at the same time, I feel that using English sometimes helps in communication, as it forces one to question terminology, issues of cultural background, etc., and makes one more aware of potential misunderstandings.

Sometimes we are blind to things we take for granted, and using English can make one more aware of the reasoning and the problems with it.

And then there is the audience, those with whom we think we are communicating with. Switching to English isn’t all that straightforward, as there are many potential communities, many of them using English as working language, all with differences in how they use the language (terminology, problem-setting, etc.).

Some things can be very hard for a non-native. As an example, one can raise the question whether the practice of following the basic structure of an scientific article and then putting in the details of a particular research topic is a form of plagiarism or not. One could say that following the existing conventions helps the reader to follow the logic, but one could also claim that this is very unoriginal writing.

As a final point, even though the native English speaker may have an initial advantage when people use English as a lingua franca, this may be a handicap as well, as many English idioms etc. are not understood by non-native users of the language.

And there is also the fact the some of the worst English language texts have been written by native English speakers.

Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta

Johanna Vehkoo tarttuu "journalismin kriisiin" ja saa tilanteen näyttämään pikemminkin uudelta mahdollisuudelta: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-379-0). Vehkoo ei sure sanomalehtien kohtaloa vaan antaa suuntaviittoja laatujournalismille, jolle on tarvetta, ehkä enemmän kuin koskaan.

Ilmiselvää on, että sanomalehden (ja muutenkin painetun lehden) tulevaisuus on vaakalaudalla, sellaisena kuin ne ennen olivat. Netti korvaa uutistarjonnallaan sanomalehdet, eikä kukaan halua lukea eilisen uutisia tänään. Eikä lehteä voi sellaisenaan siirtää nettiin, vaan siellä täytyy toimia toisella tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sisällön laadusta pitäisi tinkiä.

Jotkut lehdet, kuten The Times, ovat yrittäneet rahastaa laittamalla sisältönsä maksumuurin taakse. Tämä ei toimi, eikä tule toimimaan: "Sosiaalinen media kavahtaa maksumuuria. New York Times teki Lontoon kaimaansa paremman ratkaisun päästäessään sosiaalisen media linkkien kautta tulevat lukijat ilmaiseksi sisään. Se lupaa lisäksi 15 ilmaista juttua kuukaudessa ennen kuin se pyytää lukijaa maksamaan."

Mielenkiintoinen journalistinen mahdollisuus on keskittyä faktojen tarkistamiseen. Yhdysvalloissa tätä tekevät Politifact, Truthsquad ja FactCheck, Britanniassa Full Fact. Tällaiselle journalistiikalle on kysyntää: "Ulkopuolista faktantarkistusta tarvitaan niin kauan kuin poliitikot tai muut mediassa ääneen pääsevät tahot vääristelevät, valehtelevat ja kaunistelevat - ja niin kauan kuin toimitukset laiminlyövät journalismin tärkeimmän tehtävän: totuuden etsinnän."

Netin myötä journalismilta edellytetään uusia asioita - "asiakkaat vaativat tuoteselosteita journalismiin", kiteyttää Vehkoo. Tämä tarkoittaa niiden käytäntöjen omaksumista, mitä esimerkiksi blogikirjoittajat pitävät itsestään selvinä, linkitystä jutun lähteisiin ja mahdolliseen lisäinformaatioon. Siis: läpinäkyvyyttä journalismiin.

Näin Vehkoo: "Medialukutaitoiset lukijat alkavat vaatia yhä enemmän tietoa uutisten lähteistä: Jos kerran voitte helposti kertoa uutisten alkuperästä, miksi ette tee sitä? Kriittiset lukijat painuvat muualle, jos eivät saa luotettavaa uutispalvelua."

Journalismiin vaikuttaa, ja sille tarjoaa uusia mahdollisuuksia, myös tietotekniikka: "Esimerkiksi valtionhallinnon avoin julkinen data kasvaa koko ajan. USA (data.gov) ja Britannia (data.gov.uk) ovat olleet avoimen datan edelläkävijöitä. […] Journalisteille julkinen avoin data avaa lukemattomia mahdollisuuksia. […] [S]emanttisen verkon tuntevat toimittajat alkavat pian käyttää automatisoituja työkaluja, jotka tunnistavat dataseteistä toistuvia kaavoja, paikallisia yhteyksiä ja jopa eturistiriitoja."

Suomessa ollaan ikävä kyllä jälkijunassa datan avaamisessa: "Briteissä kysytään nyt, miten löytää parhaat tarinat valtavasta informaatiomerestä. Suomessa pitää kysyä, milloin me saamme lisää julkishallinnon tietokantoja avoimina verkkopalveluina."

Avoimuus tuo paljon hyötyjä: "Avoimempi hallinto tekisi korruption ja verovarojen väärinkäytön entistä vaikeammaksi. Se avaisi tien kohti uudenlaista, osallistavaa ja yhteistyöhön perustuvaa politiikkaa."

Suomessa on ongelmana myös varsin kritiikitön lehdistö: "Poliitikkojen puheet omaksutaan usein sellaisinaan, ja heidän väitteensä painetaan lehteen ilman kriittistä analyysiä ja kyseenalaistamista. Kansalainen lukee lehdestä ministerin sanoin, ettei hallituksen tekemälle politiikalle ole vaihtoehtoja, vaikka vaihtoehtoja on melkein aina. Toimittaja vain unohti mainita niistä."

Vehkoo esittää melkoisen haasteen: "Aikana, jolloin kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa, on entistä tärkeämpää miettiä, mikä on journalismia ja mikä ei - ja mikä on laadukasta journalismia ja mikä ei. […] Uusi journalisti on merkitysten etsijä, taustoittaja ja linkittäjä."

Tässä on mahdollisuus: "Uutisorganisaatioiden täytyy lakata ajattelemasta paperisesti. Ihmiset ovat valmiita maksamaan myös verkkosisällöistä, mutta eivät perusuutisista. Heille täytyy tarjota jotain enemmän, parempaa."

Entä mitä uusi journalismi sitten on? "[V]anhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan."

Parempaa journalismia, sitä Vehkoo hakee - ja toivottavasti sitä myös löytyy!

Jalo kivi

Yrjö Sepänmaa, Virpi Kaukio ja Liisa Heikkilä-Palo ovat toimittaneet erikoislaatuisen kirjan: Jalo kivi (Maahenki, 2010; ISBN 978-952-5652-81-9). Kun rupesin kirjaa lukemaan, en aluksi saanut oikein kiinni kysymyksestä, miksi kirja on olemassa.

Kustantaja kertoo teoksesta seuraavasti: "Jalo kivi on Maahengen ympäristöestetiikan kirjasarjan kuudes osa. Siinä lähdetään Maasta geosysteemeinä ja keskitytään kallioluontoon yhtenä maisemamuotona. Kiven ja kallion monia käyttöjä tutkitaan esine- ja rakennuskulttuurista ekomatkailuun. Kulttuurisia merkityksiä kartoitetaan uskomuksista kalliotaiteeseen ja uusimpaan kiven käyttöön perustuvaan puutarha- ja ympäristötaiteeseen."

Artikkelit on toimitettu vuonna 2007 Kolilla toteutetun Kiven ja kallion estetiikka -konferenssin esitelmistä, mikä varmaankin selittää miksi asiaan perehtymätön saa alkuun hiukan hajanaisen vaikutelman, ei oikein ymmärrä mikä teoksen artikkeleita yhdistää.

Mutta kirja on loppujen lopuksi oikein hieno, ja varsinkin sen sisältämät valokuvat, jotka jo nostavat kirjan tason korkealle. Ja vaikka ajatus teemojen hajanaisuudesta ei väistynytkään, monet artikkelit olivat erinomaisen kiinnostavia.

Kirjasta löytyy myös mukavia linkkejä muihin asioihin, esimerkiksi sivulla 178 viitataan Jerome K. Jeromen romaaniin Kolme miestä veneessä vuodelta 1889. Tässä "enimmäksen unohdetussa bestsellerissä" aikuiset miehet, joutilasta yläluokkaa kun olivat, "koleina talvipäivinä aivan vakavissaan keräilivät postimerkkien lisäksi mineraaleja ja järjestelivät kokoelmiaan kauniisiin puurasioihin".

Todettakoon, että aivan kokonaan unohdettu tämä romaani ei kuitenkaan ole.

Toinen teema, josta tykkäsin kovasti, oli japanilaista puutarhaa käsittelevät artikkelit, Yuriko Saiton "Japanilaisen puutarhan kivet ja lohkareet" ja Kazuo Makiokan "Kuinka laatia japanilainen puutarha".

Kummatkin olivat hienoja kirjoituksia, jo itsessään syy hankkia tämä kirja käsiinsä. (Olen japanilaisista puutarhoista maininnut jo aiemmin.)

Sinisten maisemien mies - J.G. Granön tutkijantie 1882-1956

Allan Tiitta kertoo kiehtovan elämäntarinan: Sinisten maisemien mies - J.G. Granön tutkijantie 1882-1956 (SKS, 2011; ISBN 9789522222923). Kirja kertoo maantieteestä, joka oli kehittymässä itsenäiseksi tieteeksi, ja samalla se kertoo niin Suomen historiasta kuin Granöstä tutkijana ja yksityishenkilönä.

Kirjan takakannessa kuvataan teosta näin: "Granö oli Siperiaa ja Altai-vuoristoa kierrellyt tutkimusmatkailija, tietokirjailija ja valokuvaaja, yliopisto-opettaja, maanpinnanmuotojen ja maisemien tutkija, maisematieteen teorian kehittäjä ja tärkeä kansallinen vaikuttaja."

Kirja on kaikkea tätä, ja sen lisäksi myös erinomainen kuvaus tieteellisestä tutkimusmenetelmästä, joka ei ole todellisuudessa ollenkaan niin suoraviivainen kuin jälkikäteen joskus on kuviteltavissa. Tiitta kuvaa esimerkillisesti myös sivupolkuja ja harharetkiä sekä monenlaisia vastoinkäymisiä joita tutkimukseen liittyy.

Itseäni kiehtoi kirjassa aivan erityisesti sen valokuvat, ja niissä Granö oli mestari. Tiitta kirjoittaa: "Hänen valokuvansa olivat kansainvälistä tasoa, mutta oliko hän ottanut ne tutkijana vai taiteilijana. [...] Ehkä luontevinta on pitää häntä maiseman mestarina, jonka työskentelyssä taiteellinen näkemys limittyi saumattomasti tutkimuksellisiin tavoitteisiin."

Siis: sekä tutkija että taitelija; taiteilija ja tutkija. Jo tämä on syy perehtyä siihen, millainen oli Granön elämä.

Finnish Lessons: What Can the World Learn from Educational Change in Finland?

Pasi Sahlberg on kirjoittanut hienon kuvauksen suomalaisesta peruskoulusta. Kirjaa Finnish Lessons luetaan kiinnostuneina ympäri maailmaa.

Sahlberg kertoo, kuinka Suomi on kehittänyt koulujärjestelmäänsä omaperäisellä tavalla, osin täysin vastakkaiseen suuntaan kuin maailmalla esiintyvissä markkinavetoisissa muotivirtauksissa. Samalla Suomi on noussut keskinkertaiselta tasolta koulutuksen huipulle, voisiko sanoa mallioppilaaksi, mikä muun muassa PISA-tutkimuksissa on kerta toisensa jälleen havaittu.

Koska Sahlbergin kirja on englanninkielinen, kirjoitan loppuosan tästä kirja-arviosta englanniksi, mutta tiivistelmä olkoon suomeksi: aivan erinomainen kirja. Ja vaikka suomalainen skeptisyys nostaakin päätään, pakko tässä on todeta Sahlbergin päättelyketjujen ja todistusaineiston verraton vaikuttavuus.

---

How to educate young people the best possible way? A world-class answer to this, ”the Finnish way”, is described in detail by Pasi Sahlberg in the book Finnish Lessons: What Can the World Learn from Educational Change in Finland? (Teachers College Press, 2011; ISBN 978-0807752579). This is an inspiring book to teachers, parents, policy-makers, and anyone interested in the future of our world.

What is the book about? ”This book is about Finland and how the Finns transformed their educational system from mediocre in the 1980s to one of the models of excellence today. International indicators show that Finland has one of the most educated citizenries in the world, provides educational opportunities in an egalitarian manner, and makes efficient use of resources.”

The Finnish dream is, in short, equal educational opporturnities: ”[T]he principle that good education should be accessible to all Finnish children, from early childhood all the way to the highest academic degrees, has been a long-term ideal in Finnish society.” This ideal is especially important in the knowledge-based society we now live in.

For me the story in the book is important, as I started my school at exactly the right moment, when the new school system was set up in Finland in early 1970s. In fact, in our village in the Kainuu region, my first grade class was the first year which started with the new curriculum of Finnish ”peruskoulu”. And we were one of the first in Finland, as the reform was implemented gradually starting from the north of Finland, where our family lived.

Here is how Sahlberg tells it: ”The central idea of peruskoulu […] was to merge existing grammar schools, civic schools, and primary schools into a comprehensive 9-year municipal school. […] All students, regardless of their domicile, socioeconomic background, or interests, would enroll in the same 9-year basic shools governed by local education authorities.”

The first wave of implementation began in the northern parts of Finland in 1972, the year I started school. Lucky me! Although to be fair, I think a lot of the change in how teachers thought about their job changed only gradually during the years, in the beginning it was still following the old traditions. At least that is how I feel about it in retrospect.

But this change was fundamental: ”From an international perspective, this first phase of educational change in Finland was exceptional. At the same time as Finnish teachers were exploring the theoretical foundations of knowledge and learning and designing their school curricula to be congruent with them, their peers in England, Germany, France, and the United States struggled with increased school inspection, controversial externally imposed learning standards, and competition that disturbed some teachers to the point that they decided to leave their jobs.”

In other words, the change in Finland was peer-driven, not externally imposed, and the philosophical aspects of educational change ”remained immune to the winds of market-driven educational policy changes”.

What is maybe most strange in the Finnish school system is the paradox ”less is more”. Here also Finland is quite different from most countries, even those performing almost as well in education.

What is exeptional about the Finnish school system is the low variance within and between schools in learning performance. In other words, almost all children learn well, which is certainly not the case in all countries.

And despite the impressive results and low variance, the Finnish school system is not expensive to maintain. In 2007, according to OECD statistics, the cumulative expense per student was in Finland about 65,000 USD, whereas it was over 95,000 USD in the United States.

One interesting aspect of the Finnish system is the there is less instruction hours for students than in peer countries. So, quantity is no guarantee of learning results. In fact, the opposite may be true.

There are less hours and less homework in Finland, but still the learning results are exceptional. Quantity vs. quality paradox!

Also, there is much less standardized testing in Finnish schools than in most other countries. ”Test less, learn more.” In fact, Sahlberg notices, in international comparison, that when more testing has been implemented, the learning results have gone downhill.

Instead of testing, Finland has emphasized ”teacher professionalism, school-based curriculum, trust-based educational leadership, and shool collaboration through networking”. So, instead of insisting on externally imposed competition Finland has focused on internal development, and they key role of peer support for teachers.

Also, there is room for local initiative and variation, which makes teachers and students committed. There is a nice quote ”If everybody thinks the same way, nobody thinks very much”, attributed by Sahlberg to his grandmother.

Sahlberg has all kinds of stories of Finnish mentality, many of which may have little to do with schools but at least they illustrate the somewhat reserved and goal-oriented personality of Finns. Less talking, more doing.

One of the interesting statistics mentioned by Sahlberg is a study on ”mating markets”. Namely, Finnish males viewed a teacher as the most desirable spouse, and women put only a medical doctor and a veterinarian ahead of a rated teacher as a desirable profession for their ideal husband. Quite a demonstration of the social status of teachers in Finland!

In conclusion, here is a short comparison of what has happened in the so-called Global Education Reform Movement (GERM) internationally, and what has been done in Finland instead:

• Standardize teaching and learning vs. Customizing teaching and learning
  
  
• Focus on literacy and numeracy vs. Focus on creative learning
  
  
• Teaching prescribed curriculum vs. Encouraging risk-taking
  
  
• Borrowing market-oriented reform ideas vs. Learning from the past and owning innovations
  
  
• Test-based accountability and control vs. Shared responsibility and trust
  

Quite a difference!

However, as a last item, not everything in Finland is rosy either, as social inequality seems to be increasing: ”[T]he challenge for Finland is not to try to maintain the high student performance but to strive to keep the country an equal society and maintain its leading position as having the most equitable education system in the world.”

But despite this, Finland is a great place where to learn, and most probably will be so in the foreseeable future.

Neljän tuulen risteys

Jukka Itkosen kirja Neljän tuulen risteys (LampLiteLtd, 2011; ISBN 9789526728377) sisältää runoja, tarinoita ja maalauksia. Takakannessa puhutaan poikkeuksellisen laajasta taiteellisesta tuotannosta ja hämmentävästä monipuolisuudesta, ja kyllä näin on: kirjailija, sanoittaja, lauluntekijä, kuvataiteilija.

Aloitin kirjan lukemisen lopusta, jälkisanoista, ja oli ehkä hyvä että niin tein, sillä siellä kehotettiin lukemaan kirja vielä uudestaan läpi. Mutta mukavasti valottivat professorit Hannu Itkonen ja Seppo Knuutila sitä, mistä Itkosen taiteessa on kyse, ja millaisesta elämästä tällainen taide syntyy.

Se mikä erityisesti kiehtoo ja hämmentää Itkosen taiteessa on sisäänviritetty leikillisyys, joka ei pyri nauruun houkuttelemaan mutta saa hyvälle mielellä. Humoristisia runojahan ei kovin hirveästi ole, eivätkä Itkosenkaan sellaisia ovat, mutta leikkisyyttä, sanoista ja teemoista ja asian esittelystä kumpuavaa, sitä riittää.

Se mikä itseäni erityisesti pohditutti oli se, miten Itkosten maalausten ja runojen välille syntyy kirjassa ikään kuin vuoropuhelu; samaa luovaa työtä ne ovat, samasta kädestä, samasta elämästä syntyneet.

Ehkä tähän sopii nostaa runo, joka myös kirjan takakanteen on painettu, nimeltään "Joka hiekanmuru", ja jonka Itkonen on omistanut Bob Dylanille:

Laulun aihe ilo
taikka suuri suru,
kaikkeudesta kertoo
joka hiekanmuru.

Kerran keikka päättyy,
ei sille mitään voida.
Siihen saakka antaa
kitaroiden soida.

Revontulten tanssi

Kirjan kannessa komeilee revontulia Lapin maisemissa: Revontulten tanssi (Mäntykustannus, 2011; ISBN 9789525712919). Pienen mutta näyttävän kirja tekijöinä ovat Markku Pirttimaa (valokuvat) ja Esko Valtaoja (teksti). Kirja sisältää kaikki tekstit käännettyinä englanniksi, alkaen kannessa olevasta nimestä The Dancing Northern Lights.

Revontulikuvia on otettu ja julkaistu paljon, ja vertailukohtana tulee mieleen toinen tuore teos, Pertti Turusen Lapin valot, josta kirjoitin aiemmin. Turusen kirja ei keskittynyt niinkään paljon revontuliin kuin maisemiin yleensä, mutta varsin hienoja revontulikuvia kirjassa oli. Ehkä se että revontulikuvia on tässä teoksessa niin paljon peräkanaa tekee kokonaisuudesta vähemmän vaikuttavan.

Mutta kyllä tämä kirja hieno on, ja vaikka Valtaojan kirjoittamat tekstit ovat lyhyitä, osuvat ne nappiin tunnelmoinnissaan. Samalla tulee selkeästi esille se, miten tärkeä magneettikentä on maapallolle, silloin kun ison vuoren verran tavaraa syöksyy Auringosta maapalloa päin: "Yhä uudestaan ja uudestaan avaruusmyrsky moukaroi Maan suojakilpeä. Mutta kuin köysiin ahdettu vanha ammattinyrkkeilijä magnetosfääri käpertyy suojaukseen ja torjuu tottuneesti iskun toisensa jälkeen."

Kirja sopii varsinkin lahjakirjaksi, ja ehkä erityisesti ulkomaille päin, onhan tämä hiukan semmoista matkailumainoksen tyylistä tunnelmointia: "Seiso hohtavalla hangella keskellä Lapin yön autiota hiljaisuutta, revontulien leiskuessa korkealla pääsi yläpuolella."

Harjunpää ja heimolaiset

Miten on käynytkään, etten ollut lukenut yhtään Matti Yrjänä Joensuun dekkaria, kunnes sitten varta vasten tartuin tähän: Harjunpää ja heimolaiset - romaani kahdesta rikoksesta ja toisen tutkimisesta, kaikista jotka eivät näe kuvaansa poliisin kasvojen alta (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-24847-7).

Harjunpää ja heimolaiset sai Vuoden johtolanka -palkinnon 1985, ja perustelut osuvat nappiin: "Joensuun proosa on aistivoimaista, atmosfääristä realismia. Kirjailijan kerronta tavoittaa paikan ja tunnelman. […] Joensuun romaanit ovat merkittävää kirjallisuutta missä tahansa kirjallisessa kategoriassa. […] Harjunpää ja heimolaiset muistuttaa lukijalleen, että yhteisöihmisellä on omatunto; ilman sitä elämä suistuu raiteltaan. Joensuu kertoo suomalaisesta rasismista; siitä jonka olemassaoloa monet suomalaiset eivät halua tunnustaa."

Tämä kirja on tinkimätön tarina oikeudenmukaisuudesta tai oikeastaan sen puutteesta, ja myös siitä miten vallankäyttäjät ovat sokeita, vallan vankeja, ja eihän siitä mitään kivaa ja kaunista synny lopputuloksena.

Mutta se myös on ihmeellistä tässä kirjassa, että vaikka se osuu hermoihin ja ytimiin, ei se mässäile kurjuudella tai väkivallalla, vaan paneutuu niiden taustoihin, niihin olosuhteisiin jotka väkivallan kierteeseen ja käyttöön johtavat: "Rasismin muotokuva ei käy mukavasta viihteestä, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Peiliin katsovan ei pidä kääntää katsettaan, ei sittenkään vaikka kuva olisi ruma tai vastenmielinen."

Se harmittaa, etten Joensuun dekkareihin aiemmin ole tarttunut, mutta toisaalta se suuresti ilahduttaa, että niitä on melkoinen määrä luettavana, löydettävänä.

Käytä aivojasi tehokkaasti

Kenellehän tämä kirja oikeastaan on tarkoitettu? Melkoista sillisalaattia tarjoilee Jame Harrisonin ja Mike Hobbsin teos Käytä aivojasi tehokkaasti (Otava, 2011). Kirja tarjoilee eri tyyppisiä pähkinöitä aivojen aktivoimiseksi, aiheina muun muassa muistaminen ja eri tyyppiset päättelytehtävät (numeerinen, visuaalinen, sanallinen jne.)

Mutta... En jaksa uskoa, että tästä sopasta juuri kenellekään isompaa hyötyä olisi. Tosin ei varmaan haittaakaan, ja kyllä näiden pulmien parissa voi tunti tai pari kohtuullisen rattoisasti vierähtää.

Mutta onko aivojen tehokas käyttäminen yleensäkään tavoittelemisen arvoinen asia, sitä sietää pohtia. Ja vähän ihmetyttää, millainen ihmisnäkemys kirjan kirjoittajilla on jos ajattelu heidän mielestään todella on sitä miltä tämä kirja saa sen vaikuttamaan: pulmien ratkomista vailla mitään mielenkiintoa yhtään syvällisempiin kysymyksiin.

No, olkoon, en jaksa aiheesta enemmän valittaa, mutta sen vain sanon, että ainakaan viisaammaksi tämä kirja tuskin ketään pystyy tekemään.

Jälkijäristys

Arne Dahl oli itselleni uusi tuttavuus, vaikka hänen dekkarejaan on käännetty suomeksi jo yhdeksän, tämä mukaan lukien. Taitavasti Dahl tämän tarinansa kertoo dekkarissa Jälkijäristys (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-24836-1). Ehkä liiankin taitavasti, sen verran paljon on aineksia mukana että uskottavuus ajoittain kärsii.

Kirjan takakannessa sanotaan, että Jälkijäristys on Dahlin tähän mennessä paras romaani. Ja takaliepeen tekstissä taas kehutaan: "Ruotsin paras rikoskirjailija tällä hetkellä."

No, jos kerran Dahliin tutustuu, kai tämä kirja sitten hyvä aloitus on. Mutta ehkä ei sittenkään. Nimittäin Dahl pyörittää melkoista henkilögalleriaa, ja ainakin itselleni oli ajoittain vaikea pysyä kärryillä kaikkien mukana olevien poliisien hahmoista. Jos Dahlin aiempia dekkareita olisi lukenut, kirja olisi luultavasti ollut helpompi lähestyä.

Dahl tyypittelee hahmojaan, epäuskottavuuteen saakka. Mukana on poliisi, joka muuttuu raivopäiseksi päästessään auton rattiin; valtavan kokoinen korsto poliisiksi joka paljastuu aikamoiseksi älyköksi; musiikkia kuunteleva poliisi jolta löytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen tiivistys musiikkikappaleesta. No, ainakin hahmot ovat toisistaan poikkeavia, vaikka vähän teennäiseltä tämä tyypittely ajoittain vaikuttaa.

Tarina on monimutkainen: räjähdys Tukholman metrojunassa. Onko asialla islamistien terroristisolu, vai onko kyse ihan jostain muusta?

Dahl sekoittaa soppaan terroristeja, asekauppaa, huumeita, militantteja feministejä ja vaikka mitä, niin että lukijaa paikoin pyörryttää. Tutkimuksessa on käytössä huipputekniset menetelmät, ja semmoinen pisti silmään että tietotekniikka toimii lähes aina, mikä ei todennäköisesti kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se poliisin ammatissa yleensä on.

Mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla realistinen kuvaus. Jännäri tämä on, ajoittain huumorilla höystetty (pari kertaa nauroin ääneen), ja lukijalle tarjoillaan käänteitä käänteen jälkeen.

Sitä en tiedä, onko Dahl Ruotsin paras rikoskirjailija, mutta hyvä hän on, vaikkakin tavaraa on kaikki hyllyt täynnä. Hyvä dekkari, ja erinomainen suomennos.

KARTTURI – korkeakoulujen kokonaisarkkitehtuurin menetelmäopas

Mitä se kokonaisarkkitehtuuri oikein tarkoittaa? No, tässä on opas joka kertoo kaiken olennaisen, ja vieläpä melko tiiviissä muodossa: KARTTURI – korkeakoulujen kokonaisarkkitehtuurin menetelmäopas: Toiminnan ja tietohallinnon kokonaisvaltainen kehittäminen (CSC, 2011; ISBN 9789525520-42-2).

Oppaan esipuheessa kerrotaan, mistä kokonaisarkkitehtuurista on kyse: suunnittelumenetelmästä, joka auttaa kehitettäessä palveluja toiminta- ja asiakaslähtöisesti, olkoon sitten kyseessä opetus tai tutkimus. Näin toimintaa voidaan johtaa paremmin: prosessit toimimaan ja laatu paremmaksi. Korkeakoulujen lisäksi opas soveltuu hyvin myös muihin julkishallinnon organisaatioihin.

Entä mitä kokonaisarkkitehtuurilla, tällä suunnittelumenetelmällä, siis käytännössä tarkoitetaan? Kyseessä on kaksi eri asiaa: ”Kokonaisarkkitehtuuri on toisaalta dokumentoitu kokonaiskuvaus organisaation nyky- ja tavoitetilasta. Toiseksi se on keino johtaa ja toteuttaa hallittuja, suunniteltuja muutoksia siirryttäessä nykytilasta kohti tavoitetilaa.”

Tästä käy siis ilmi, että menetelmä on paitsi mainio suunnittelemisen apuväline myös kokonaisvaltainen tapa johtaa palvelujen kehittämistä. Ja olennainen oivallus tässä on se, että tavoiteltava tieto- ja teknologiaympäristö pitää sovittaa hallitusti ja systemaattisesti substanssitoiminnan strategisiin ja operatiivisiin tarpeisiin.

Siis menetelmä pyrkii estämään sen, että mennään IT-hankkeisiin järjestelmä edellä ja vasta myöhemmin mietitään, mitä järjestelmällä olikaan tarkoitus saada aikaan.

KARTTURI-opas on perusteellinen, mutta siitä huolimatta ei siinä kyetä kaikkia suunnittelemisen yksityiskohtia kuvamaan, esimerkiksi tapoja kuvata graafisesti monimutkaisia kokonaisuuksia. Mutta alkuun tällä pääsee kyllä. Ja ennen kaikkea opas auttaa välttämään pyörän keksimistä uudestaan.

Esimerkiksi käsitteistöstä kerrotaan, että pitää hyödyntää kansallisen sanastotyön määrityksiä ja JHS 175 -suosituksen linjauksia ja että käsitemällit pitää sovittaa jo aiemmin tehtyihin käsitemäärityksiin.

Hatunnosto KARTTURI-kirjan tekijöille, tämä on todella tarpeellinen käsikirja.

Näin käytät Twitteriä

Maija Haaviston kirja on pari vuotta vanha, mutta yhä käyttökelpoinen: Näin käytät Twitteriä (Finn Lectura, 2009; ISBN 978-951-792-439-9). Kansitekstin mukaan kirja kertoo Twitter-käytöstä opettajille, yrityksille, kirjastoille, järjestöille ja harrastajille.

Vuonna 2009 Twitter oli Suomessa vielä melko tuntematon sosiaalinen media, mutta nyt vuonna 2012 se on jo melkoisen tunnettu ja ahkerasti käytetty muun muassa presidentinvaalin kampanjoissa.

Verrattuna esimerkiksi Facebookiin Twitter on huomattavasti yksinkertaisempi ja avoimempi verkkoyhteisö. Sitä voi käyttää monenlaisiin tarkoituksiin, kunhan ymmärtää yleiset pelisäännöt. Twitter-viestin maksimipituus on 140 merkkiä, missä pystyy sanomaan jo aika lailla.

Twitterin käyttäjien seuraaminen ja viestien keskinäiset linkittämiset tuovat käyttöön yhteisöllisyyttä ja mahdollistavat hyvinkin dynaamisen verkkokeskustelun. Twitter myös täydentää muita medioita. Esimerkiksi monet bloginpitäjät hyödyntävät Twitteriä uusista blogimerkinnöistä kertomisessa.

Haaviston kirjassa on jonkin verran vanhentunutta tietoa, mutta yllättävän hyvin kirja on kestänyt aikaa, ehkä johtuen siitä että Twitter on ollut melko konservatiivinen uusien ominaisuuksien lisäämisessä. Twitterin ympärille on rakentunut sovellusten verkosto, joka toki on melko lailla muuttunut vuodesta 2009, mutta perusasiat ovat samoja.

Kirjassa kerrotaan erilaisista tavoista käyttää Twitteriä, esimerkiksi konferenssien livetweettauksesta, joka on Suomessakin jo varsin yleistä. Samaten kerrotaan Twitter-etiketistä esimerkiksi käyttäjien seuraamisen suhteen.

Haavisto esittää tiiviissä muodossa ne periaatteet jolla Twitterissä pärjää muiden käyttäjien kanssa: "Herätä kiinnostus." "Ole ihminen." "Jaa tietoa." "Kuuntele ja vastaa."

Pääteasema

Alastair Reynolds oli itselleni uusi nimi, mutta tykästyin romaaniin Pääteasema (Like, 2011; suom. Hannu Tervaharju). Suosittu kirja: tätä arviot kirjoittaessani oli teoksesta Helmet-järjestelmässä yli 20 varausta, mikä on tieteiskirjalle paljon.

Kuvittelin, että tämä romaani olisi jatkoa sarjalle, sillä sen verran paljon siinä viitataan keskeisen henkilön, Quillon-nimisen lääkärin, aiempaan elämään. Mutta ilmeisesti näin ei olekaan, vaan teos on (ainakin tällä hetkellä) itsenäinen romaani.

Kirjassa kerrotaan tulevaisuuden maapallosta, tuhansien vuosien päässä tulevaisuudessa, jossa merkillinen avaruuteen ulottuva torni tarjoaa rinteillään ihmisille elinmahdollisuuksia.

Maailma on jakautunut vyöhykkeisiin, joilla on ikään kuin omat luonnonlakinsa: joillain vyöhykkeillä ei mikään elollinen kykene elämään, joillakin toimivat höyrykoneet, joillakin sähkö, joillakin edistynyt robotiikka ja nanotekniikka.

Teos oli ehkä turhan pitkitetty, mutta varsin sujuvaa kerrontaa kuitenkin. En ihan varma ole jaksanko Reynoldin pariin palata - sen verran työläs tämä kirja oli - mutta pidän nimen kyllä mielessä.

Tilinteon hetki

Erikoinen retki pimeään viidakkoon, tämä Jeff Longin romaani Tilinteon hetki (Like, 2005; suom. Pauliina Klemola; ISBN 952-471-500-7). Teos kertoo USA:n armeijan yrityksistä löytää ja palauttaa Kambodzaan kuolleita ja kadonneita sotilaitaan takaisin kotimaan maaperälle.

Romaanin päähenkilö on valokuvaaja Molly Drake, joka saapuu tekemään valokuvareportaasia etsijöiden työstä. Mutta kun hänen kameransa tallentaa kaivoon upotettuja vainajia, punaisten khmerien tekosia, joutuu Molly kumppaneineen joko poistumaan maasta - tai etenemään syvälle viidakkoon.

Ja viidakkoon sitä mennään. Kirjan alussa Long jo leikittelee mystisillä aineksilla, muun muassa Draken uuden kalliin digikameran jpeg-tiedostoissa esiin putkahtelevien kummallisten hahmojen kautta.

Mutta viidakossa kaikki muuttuu, ja pian alkavat retkikunnan välit rakoilla. Entä ketä mukana olevat ihmiset loppujen lopuksi ovat - kaikilla tuntuu olevan menneisyydessään jotain hämärää.

Aikamoisen kertomuksen Long aineksistaan punoo. Ei ihan kaikkein uskottavimmasta päästä tämä kertomus, ja vähän kummallinen sekoitus kauhua ja seikkailua viidakossa, mutta kyllä kokki ainekset jotenkuten saa soppassa maistumaan.

Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa

Kai Fagerströmin ja Heikki Willamon valokuvat, Risto Rasan runot ja Willamon tunnelmoivat tekstit, näistä syntyy teos Viimeiset vieraat - Elämää autiotaloissa (Maahenki, 2010; ISBN 978-952-5652-85-7). Ihmiset ovat muuttaneet taloista, mutta metsän eläinväki on tullut tilalle tyhjiin huoneisiin.

Näin kirjaa kuvataan kustantajan sivulla: "Taloissa vallitsee ristiriitainen tunnelma. Viimeisten asukkaiden henki leijuu vielä haikeana rakenteissa ja tavaroissa, vaikka uudet äänet täyttävät jo tuvat. Nurkassa rasahtaa, lattialankkujen alta kuuluu vaimeaa tassutusta. Vikinää, varjoja ja nopeita häivähdyksiä. Hiiret, oravat, ketut ja mäyrät sekä monet linnut majailevat talojen sopukoissa. Luonto ottaa takaisin lainassa olleen paikan."

Tuo katkelma jo kuvaa sitä sadunhohteisuutta ja lumoa, jotka kirja tarjoaa katselijalleen ja lukijalleen. Kävimme kirjaa läpi lasten kanssa, ja he tykkäsivät kovasti oivalluksista, kun jokin metsän elävä löytyi milloin mistäkin paikasta valokuvasa. Tummasävyinen kuvitus sopii hyvin teemaan, jossa yhdistyvät mennyt aika ja uusien asukkien touhukas elämä.

Se mikä eniten tässä kirjassa yllätti oli Willamon teksti, joka teki kirjasta sen kokonaisen taideteoksen mikä se on. Ilman tekstissä kerrottuja tapahtumia - siitä miten lapsuudessa autiotalot pelottivat ja kiinnostivat, ja mitä myöhemmin tutkimusretkillä paljastui autiotalojen pois menneistä asukkaista, muun muassa hylätyn kirjeen perusteella - kyseessä olisi vain kokoelma löyhästi toisiinsa nivoutuvia valokuvia.

Mutta nyt kirja on tarina, se kertoo elämästä tässä ja nyt, ja samalla elämästä jota joskus on eletty, elämästä jolle autioitunut talo tarjosi puitteet, ihmiselämästä joka päättyi tai siirtyi muualle.

Eikä sovi muistaa myöskään joidenkin yksittäisten valokuvien ja Rasan runojen tenhoa, ne usein yllättävät, antavat käsityksen ainutkertaisuudesta, hetkistä jotka ovat juuri tässä ja nyt.

Hieno teos: valokuvat, teksti, runot - tämä kirja kestää aikaa. Ja ehkä jonain päivänä tämäkin kirja voi jonkin autiotalon nurkista löytyä, pölyttyneenä, ajan patinoimana; silloin on kierros taas kerran käyty ympäri.

Five from Finland - Mirkka Rekola, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Tomi Kontio, Riina Katajavuori

Anselm Hollo on kääntänyt viiden suomalaisen runoilijan tuotantoa englanniksi antologiassa Five from Finland - Mirkka Rekola, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Tomi Kontio, Riina Katajavuori (Reality Street, 2001; ISBN 1-874400-21-0).

Pidin tästä runojen kokoelmasta kovasti, vaikka lyhythän se on. Mutta silti, yllättävää kyllä, englanninkieliset runojen käännökset avasivat näköaloja suomalaisiin runoilijoihin. Erityisesti tämä koski Mirkka Rekolaa.

Kirjoitin aiheesta englanninkieliseen Light Scrape -blogiini, alla ote siellä julkaistusta postauksesta.

- - -

I have been trying to read and understand Enlish language poetry, but it is hard going. Poetry is not easy to comprehend if you are not a native speaker of the language, at least it is so for me. But there are also differences between the poets and poems, and some poems seem to transcend the language.

I have read Enlish language poems translated into Finnish, and sometimes this works well, but it can also be that a lot is lost in translation.

Going to the other direction, from Finnish to Enlish, I got a big surprise recently. Namely, a certain Finnish poet has been a difficult one to understand for me, even though I have tried to approach her poetry every once in a while.

The poet in question, Mirkka Rekola, has been the topic of many academic treatises and dissertations, and her poems have been described as the "most spacious meeting places in Finnish poetry". There have comparisons to Sappho's "fragments", or the classical Chinese poets' works, but still, I have been baffled.

Slowly I have grown to suspect that in some of her poems the sense of being perplexed may be the key to understanding. It may be that the poems are not puzzles for the mind, but for the emotions, and thus they are spacious, open to a multitude of interpretations.

But anyway, I'm currently reading a book titled Five from Finland, which is a collection of poems translated from Finnish into English by Anselm Hollo. The five poets are Mirkka Rekola, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Tomi Kontio and Riina Katajavuori.

And now I'm happy, as I suddenly got a sense of Mirkka Rekola's poetry, out of these English translations. The poems are not easy to explain, at least in words, but suddenly there is an open vista in front of me.

Here is a quote from a poem of hers (poetry collection The Wind's Last Year by Mirkka Rekola, translated by Anselm Hollo):

On the right side, on the left,
still on the same street; but no meeting.
Is that why I look at boats,
sketch a prow,
as if to solve this.
...
This I would like to leave: a boat like a leaf,
prow in the air, on its way back.

Rekola is described, as a person and as a poet, in Aarne Kinnunen's book "Fulltime Life" (Päätoiminen elämä, 2011). Kinnunen made an impressive career, serving as Professor Extraordinarius of Aesthetics at the University of Helsinki.

Kinnunen tells in his book why it is stupid to explain the works of an author by their living circumstances. However, he also knew Rekola in person (if she could be known at all), and this all is very interesting, I highly recommend the book.

But Rekola's poems are something else than her life. I don't know what they mean when they say that to become a poet you have to live a poet's life.

Kanssasi tämä matka

Anna-Mari Kaskinen ja Minna L. Immonen ova tehneet mukavan runokirjan: Kanssasi tämä matka - Runoja välittämisestä (Kirjapaja, 2011; ISBN 9789522472281). Runot ovat Kaskisen, kuvitus Immosen, ja kokonaisuus sopii hienosti yhteen.

Tätä kirjaa voisi pitää liiankin makeana, siloiteltuna, sellaisena runokirjana joka annetaan lahjaksi kun halutaan jotain sellaista joka ei missään mielessä mielipahaa vastaanottajalleen tuottaisi.

Mutta mukavuus - ei sekään hassumpi juttu ole. Kovin haastaviksi runoja ei voi sanoa, mutta ainakin minua ne viehättivät, kiireisen työpäivän jälkeen. Runot ovat lyhyitä, muutaman rivin pituisia. Tässä on näyte:

Mikään ei ole
niin kuin se oli ennen.
Kaikki murenee.
Haurautesi paljastaa
todellisen voimasi.

Pidin tästä pienestä kirjasta.

Sanoja kahdelle

Runokokoelman Sanoja kahdelle (Avain, 2011) takakannessa sanotaan "Runoja rakastuneille ja rakkautta kaipaaville". Mutta kovin omaperäinen tai erityisen puhutteleva tämä kokoelma ei ole: tuttuja runoja ja muutama tuntematon. Sivumääräänsä nähden sisältöä on vähän, olisiko parikymmentä runoa kaiken kaikkiaan.

En huomannut tässä kirjassa samoja vikoja kuin kahdessa muussa Avain-kustantamon samaan sarjaan kuuluvassa teemakokoelmassa, joissa oli painovirheitä ja sen semmoista.

Yhden mukavan uuden tuttavuuden löysin, Eeva Kilpi on kirjoittanut näin, lyhyen runon:

Sinun jäljiltäsi katson itseäni:
silmieni ympärillä onnelliset poimut.

Sanoja uuden elämän alkuun

Runokokoelma Sanoja uuden elämän alkuun (Avain, 2011) on samaa sarjaa kuin teos Sanoja surun hetkiin, jonka myös luin. Kummassakin kirjassa runoja yhdistää tietty teema, tässä kokoelmassa "uusi elämä", siis erityisesti lapsen syntymä.

Samoin kuin tuossa toisessa kirjassa niin tässäkin ihmetyttää se, miten vähän runoja tähän kovakantiseen kirjaan on saatu mahtumaan, sillä useimmilla aukeamilla vain toinen sivuista on käytössä - ja runot ovat pääosin lyhyitä, vain muutaman rivin mittaisia.

Ihmetystä herätti sekin, että Kate Clanchyn runo "Ajamassa kotiin" on kirjassa kahteen kertaan, melko alussa (sivunumeroita kun ei ole niin sivua en osaa sanoa) ja uudelleen kirjasen puolivälissä. Melko huolimatonta oikolukua!

Sanoja surun hetkiin

Runokokoelma Sanoja surun hetkiin (Avain, 2011) on idealtaan kiinnostava: kokoelma lyhyitä runoja joiden yhteisenä teemana on suru eri muodoissaan. Mutta sitten ihmetyttää, kenelle tämä kirja oikein on suunnattu?

Onko teos ajateltu lahjakirjaksi, mihin viittaisi kovakantisuus ja sivujen kiemuraiset koristelut? Mutta hiukan erikoinen lahjakirja tämä kuitenkin olisi.

Entä onko teosta ajateltu lähteeksi vaikkapa hautajaisseppeleeseen kirjoitettavan värssyn etsintään? Ehkä se voi tämmöisenä toimiakin, mutta kovin vähän runoja - eli valinnanvaraa - kirjassa on: vain parikymmentä. (Tarkkaa lukua on vaikea sanoa kun sivunumeroita ei ole.)

Sekin ihmetyttää, että paperia tuhlataan niin paljon: monilla aukeamista on vain yksi, muutaman rivin runo. Ja jos aukeaman kummallakin sivulla on runo, eivät ne mitenkään erityisesti kuulu yhteen - miksi siis jättää osa sivuista tyhjiksi?

Kielenhuolto on jäänyt myös hiukan kesken, sillä P. Mustapään runon "Muisto" viimeinen rivi on kirjoitettu muodossa "on vaiti kaikka kauas lentänyt", missä käsittääkseni pitäisi lukea "taikka" eikä "kaikka".

Paratiisitie

Tässäpä hauska kokoelma Aku Ankka -sarjakuvia, kaikissa teemana musiikki: Paratiisitie (Sanoma Magazines Finland, 2008). Kuten voi odottaa, Aku ei hirveästi tykkää uudemmasta musiikista, mutta sotkeutuu tavalla tai toisella musiikkibisnekseen, ja päätyy jopa Elton Ankka -nimiseksi tähdeksi.

Kokoelman kansikuva viittaa näppärästi The Beatlesin levyn Abbey Road tunnettuun kansikuvaan, ja mukavan laadukkaita tarinoita tässä kokoelmassa onkin. Osa tarinoista julkaistu aiemmin Aku Ankka -lehdessä sekä Aku Ankan taskukirjoissa, mutta se ei nautintoa isommin haittaa.

Mainio musiikkipläjäys, Aku Ankan tyyliin!

Blogimarkkinointi – Blogilla mainetta ja mammonaa

Katleena Kortesuo ja Jarkko Kurvinen ovat kirjoittaneet oppaan kaupallisesti orientoituneille bloggaajille: Blogimarkkinointi – Blogilla mainetta ja mammonaa (Talentum, 2011; ISBN 978-952-14-1723-8). Ja oikein hyvä opas tämä onkin: perusasiat esitetään selkeästi ja vaikeampiin aiheisiin tarjotaan välttämättömin perustieto. Tiivis pakkaus!

Tosin täytyy kyllä myöntää, että omalta osaltani kirja menee vähän ohi, kun en ole koskaan ajatellut bloggausta rahan tekemisen mielessä. Pikemminkin bloggaus on keino päästä eroon työn aihepiireistä johonkin omaan ja itsenäiseen, jossa rahaa ei tarvitse millään lailla miettiä.

Kirjassa on erinomaisia vinkkejä blogin kirjoittamiseen, ehkä pikemmin oikean tyylilajin löytämiseksi kuin kieliopin näkökulmasta.

Ironian tajuni yritti heräillä kohdassa, jossa puhuttiin vaikeista kielikuvista: ”Riskinä on myös tekoälyllisyyden vaikutelma.” Oma käsitykseni on että aika iso osa blogeista pyrkii välttämään viimeiseen saakka minkäänlaista älyllisyyden vihjaustakaan. Mutta lienen väärässä!

Blogin kehittymisestä annettiin vinkki: ”Vertaa vanhoja postauksiasi uusiin: oletko oppinut uutta? […] Kehittymätön blogi on kuollut blogi.”

Tästä voisi sanoa lievän vastakkaisen näkemyksen, mutta kylläkin ei-kaupallisten blogien suunnasta: monissa blogissa miellyttää nimenomaan sen samana pysyminen, se että taitava ja osaava kirjoittaja kertoo tavallisista arkipäiväisistä jutuista. Ja niin on maailma raitellaan tänäänkin! (Sivumennen sanoen muutos on vahvasti yliarvostettua, vrt. finanssikriisi.)

Entä sitten se blogilla ansaitseminen? No, kirjoittajat osaavat selvästi asiansa eivätkä lupaa mahdottomia. Itse ehkä korostaisin vielä vahvemmin blogin välillistä roolia ja sitä että blogiin ei kannata mainosbannereita laittaa, ne helposti karkottavat lukijoita.

Sen sijaan oman ammattitaidon ja osaamisen näkyvyyttä blogi voi kasvattaa hurjasti, ja sitä kautta voi tulla monenmoista yhteydenottoa ja urakkaa joilla leipäänsä voi tienata. Mutta mikäs minä olen tässä sanomaan kun en tämmöistä ole kokeillut.

Blogilla vierailijoista saa tietoa vaikkapa Google Analytics -palvelun kautta, josta kirjassa annetaan perustiedot. Tämä palvelu on näppärä myös ei-kaupallisissa blogeissa, se sanottakoon.

Mukava vinkki oli ajoittaa blogipostauksen siihen aikaan kun lukijat ilmestyvät paikalla – ”[…] asiantuntijoille on hyvä blogata arkiaamuisin, jolloin he ovat todennäköisimmin läppäreittensä ääressä.”

Kuulostaa hyvältä, kokeilen sitä tämän postauksen kanssa eli laitan sen ilmestymään aamulla klo 7.00. (On tosi näppärä tämä Bloggerin ominaisuus laittaa postaus ilmestymään tulevaisuudessa, minulla on tämmöisiä usein aika liuta valmiiksi kirjoitettuina.)

Ja sekin oli hyvä vinkki, yritysblogeihin liittyen, että yrityksen eri yksiköt ja liiketoiminta-alueet voisivat pitää omia blogejaan, jolloin aihepiiri pysyy kirkkaana mutta toisaalta on useampia kirjoittajia jolloin blogi säilyy tuoreena ja elinvoimaisena.

PS. Kiitokset saamastani kirjan arviointikappaleesta ja maininnasta loppusanoissa, vaikka en oikein tiedä mistä hyvästä tuo maininta tuli, vähän ansiotonta arvonnousua, mutta mikäs siinä, hyvältähän se tuntuu. Ja arviointikirja lämmitti varsinkin kun Helmet-järjestelmässä oli kirjasta 30 varausta ja kirjoja vain 3 kappaletta. Suosittu teos!

Tiede - suuri ensyklopedia

Adam Hart-Davis on tehnyt suururakan päätoimittajana teoksessa Tiede - suuri ensyklopedia (Readme.fi, 2010; kääntäjä Marko Niemi; ISBN 978-952-220-244-4). Todella vaikuttavaa työtä! Teos on komea ja näyttävä johdatus tieteeseen. Mutta suomennokseen ei voi olla tyytyväinen.

Teoksen vaikuttavuudella on myös kääntöpuolensa, sillä kirja on painava ja raamikas, mikä haittaa lueskelua muuten kuin pöydän ääressä. Hankalaa oli myös tätä arviota kirjoittaa, kun tietokoneen, näppäimistön ja hiiren lisäksi tietokonepöydällä oli niukasti tilaa kirjan selaamiselle, varsinkin aukeama avattuna koko suuruuteensa.

Toisaalta teoksen suuri koko tekee mahdolliseksi esittää asioiden yhteyksiä graafisin havainnollistuksin jotka pienemmässä koossa menisivät tihrusteluksi. Parempi näin päin.

Alkuteoksen nimessä on sana Science, joka viittaa siihen että tässä tieteenhistoriassa puhutaan pääasiassa luonnontieteistä (ja tekniikasta). Humanistiset tieteet jäävät sivurooliin jos edes mainitaan. Sinänsä valinta on perusteltu, mutta hiukan kapean perspektiivin tämä teos lukijalle antaa.

Kovin paljon kritisoitavaa ei teoksen alkuperäiskonseptissa kuitenkaan ole. Kuvitukseen ja taittoon on panostettu, ja monessa kohdassa kirjaa tuli ahaa-elämyksiä nimenomaan teoksen visuaalisesta vaikuttavuudesta ja mahdollisuudesta sukeltaa kokonaiseen aihepiiriin teoksen yhden aukeaman kautta.

Mutta sitten kritiikkiä. Suomennuksessa on melko paljon kirjoitusvirheitä, mikä sinänsä jo on harmittavaa (sumboli/symboli, Hookse/Hooke jne.).

Mutta pahempi juttu oli se, että tieteellinen terminologia ontui suomen kielellä, paikoin aika pahastikin.

Esimerkiksi voi nostaa kohdan "Muinaiset numerojärjestelmät", jossa menevät suomen kielen sanat numero ja luku iloisesti sekaisin. Sama tapahtuu Pythagoras-aukeamalla, jossa lukee "Numero on muotojen ja ideoiden hallitsija."

Onneksi sentään kreikkalaista matematiikkaa valottavassa osuudessa puhutaan irrationaaliluvusta - tosin tässä osuudessa on otsikko jäänyt kääntämättä ja aukeamalla lukee "Irrational numbers".

Otetaan Wikipediasta mallia ja kerrotaan mikä ero numerolla ja luvulla on: "Lukujärjestelmä tarkoittaa tapaa, jolla numeroista koostetaan lukuja. Kantaluku kertoo, kuinka monta eri numeroa lukujärjestelmän luvuissa voi esiintyä. [...] Numerot (lat. numerus: lukumäärä, joukko) ovat merkistön merkkejä, joita voidaan käyttää joko lukujen tai numerosarjojen ilmaisemiseen. [...] Luvut ovat abstrakteja käsitteitä, jotka mittaavat mm. suuruutta sekä järjestystä."

Syynä tähän sekaannukseen on tietenkin se, että enlannin sana "number" tarkoittaa sekä numeroa että lukua. Nyt kirjassa siis puhutaan "numerojärjestelmästä" kun pitäisi puhua lukujärjestelmästä. Hyvä ettei puhuta kokonaisnumeroista kokonaislukujen sijasta tai murtonumeroista murtolukujen sijasta.

Ihan täysin ilman moitteita ei teoksen alkuperäisversiokaan pääse. Tosin tässä täytyy olettaa että suomennos kuvastaa alkuperäisteoksen tyyliä.

Paikoin tekstissä on häiritsevästi käytetty varautumia ja konditionaaleja asioiden suoraviivaisen toteamisen sijasta. Esimerkiksi kohdassa "Laskenta ja tietojenkäsittely" sanotaan "Jos analyyttinen kone olisi valmistunut, se olisi käytännössä ollut ensimmäinen ohjelmoitava tietokone." Tuon käytännössä-sanan voisi kyllä tässä yhteydessä poista. Ensimmäinen tietokone, siitä oli kyse.

Tuon kaltaiset varaumat ovat hiukan kummallisia, kun ottaa huomioon ettei tämän tyyppisen teoksen teksti voi olla täydellisen täsmällistä vaan pikemminkin suuria linjoja kuvailevaa.

Tuossa yllä mainitussa kohdassa "Laskenta ja tietojenkäsittely" sanotaan lisäksi Ada Lovelacesta, että "häntä pidetään usein ensimmäisenä tietokoneohjelmoijana", mistä poistaisin usein-sanan. Ensimmäinen tietokoneohjelmoija, sitä Lovelace oli. Piste.

Tämä kyseinen kohta sisältää myös harmittavan käännösvirheen (ainakin näin oletan), joka tekee suomenkielisestä versiosta harhaanjohtavan, sillä kirjassa sanotaan: "[Tietokonetta] kuvaili (ja paranteli) Babbagen seuraaja Ada Lovelace."

Luulen että englanninkielisessä versiossa on käytetty sanaa "follower", jonka voi kyllä kääntää "seuraajaksi", mutta se on huono suomennos. Babbagen (1791-1871) ja Lovelacen (1815-1852) välillä ei ollut niinkään edeltäjä-seuraaja suhdetta vaan kyseessä oli samankaltainen vuorovaikutus ja keskinäinen sparraus kuin professorilla ja lahjakkaalla tohtoriopiskelijalla nykypäivinä on.

Mitä Lovelace olisikaan ehtinyt saada aikaan jos olisi elänyt vanhemmaksi! (Ja jos sukupuoli ei olisi ollut niin kahlitseva tekijä noina päivinä opinnoissa.)

Yhteenveto: Ikävä kyllä on todettava, että teoksen suomentaja ja teoksen mahdolliset oikolukijat ansaitsevat satikutia. Se että suomenkieliseen käännökseen ei voi luottaa harmittaa, kun alkuperäinen teos mitä ilmeisimmin ansaitsee hatunnoston ja kumarruksen.

Voisiko teoksen kustantaja hoitaa homman kunnolla loppuun ja käyttää apuna jotakuta, joka ymmärtää tieteellisiä termejä suomen kielellä? Jos teoksesta tulisi korjattu painos, kiinostaisi ostaa se kotiin - kunhan on ensin tarkistanut ettei virheitä ole enää samassa määrin.

Lisäys: Kollegani A.S. antoi vinkin kirjasta. Hän löysi siitä huomattavan määrän virheitä:

[s. 73, Dissektiometelmiä-laatikko] "Kun elimestä poistetaan ohut alue, paljastuu runsaasti tietoa elimen sisältämien mikroskooppisten kudosten rakenteesta." --- Tämä tarkoittanee sitä, että tehdään ohut näyte.

[s. 100] kiinteämassainen ideaalikaasu? --- Mitä kaasua se on, jossa massa muuttuu?

[s. 145, Joseph Bramah] "... jossa oli saranalla varustettu venttiili pöntön alla. Se joka pysyi käytössä ..." --- Tässä ei ole kyse tiedeasiantuntemisesta vaan siitä että tätä ei ole luettu. Millä lie automaatilla teksti tuotettu: eihän tällaista lausetta kukaan kirjoita?

[s. 215 vasen alakulma] "liuokseen kiinnittynyt vesimolekyyli" --- Siis veteen kiinnittynyt vesi? Tässä on ehkä mennyt solvent ja solute sekaisin. Ehkä on tarkoitettu liuenneeseen aineeseen kiinnittynyttä vesimolekyyliä. Viereisessä kuvassa samassa tarkoituksessa puhutaan molekyyleistä.

[s. 232 Lantanoidit ja alkanoidit] Melkein alkaloidit, mutta aktinoideja tarkoitettaneen.

[s. 235 otsikko: molecular orbitals] Termi on jäänyt kääntämättä. Samassa kohtaa vähän myöhemmin: "...elektronien paikkoja molekyylien orbitaalien ympärillä." --- Eivät elektronit orbitaalien ulkopuolella pyöri vaan niillä orbitaaleilla.

[s. 257 oikea reuna] 1., 2., ja 3. harmonia?? --- Pitäisi olla harmoninen taajuus tai harmoninen monikerta.

[s. 313 kuvateksti] "päällyste tunnistaa lääkkeen ja kyllästää sen." --- Tunnistaa? Olisiko tämä voinut olla englanniksi "identifies" ja tarkoittaa sitä, että eriväriset pillerit on helppo tunnistaa toisistaan? Tuo kyllästäminen *väriaineella* kuulostaa myös oudolta, mutta kun ei ole alkukielistä tekstiä käsillä, niin vaikea lähteä arvailemaan.

Tässä vielä A.S:n loppukommentti kirjasta, se tiivistää olennaisen:

Edelleen olen sitä mieltä, että teos on kaikenkaikkeaan oikein hieno. Muistelen vielä omasta lapsuudestani (lasten?) tekniikan tietoteosta, jossa kerrottiin avaruussukkuloista ja kaikenlaisista keksinnöistä ja se oli erittäin mielenkiintoinen. Asiat olivat niin outoja ja hienoja, että sitä luki kuin science-fictionia (tai satukirjaa), mutta joka tapauksessa siihen tuli palattua monta kertaa.