Kadotettu sukupolvi ei osaa tilastollisia menetelmiä

Kirjoitin täällä aiemmin otsikolla Miten voit mitata kaikkea siitä miten keskeisen tärkeää mittaaminen on yrityselämässä. Ilman asioiden mittaamista ei voi tietää missä mennään. Ja mikä kummallisinta, insinöörit ja luonnontieteilijät, joille mittaaminen on keskeinen osa opintoja, eivät jostain kumman syystä osaakaan enää mitata kun kyse on "pehmeistä" asioista, esimerkiksi laadusta, tietoturvasta tai markkinapotentiaalista.

Kolikon toinen puoli on sitten se, että "pehmeissä" tieteissä ei puolestaan ymmärretä perustavanlaatuisia tilastotieteen menetelmiä, vaikka näin luulisi olevan. Yle uutisoi tästä hiljattain:

Kasvatustieteisiin on syntynyt niin sanottu kadotettu sukupolvi, joka ei osaa tilastollisia menetelmiä. Jopa perusmenetelmien, kuten kuvioiden ja taulukoiden käyttö on hapuilevaa. Näin jyrähtää tänään tarkastettavassa kasvatustieteen väitöskirjassaan kasvatustieteen lisensiaatti, yhteiskuntatieteiden maisteri Juhani Rautopuro.

Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella tarkastettavan väitöskirjan mukaan opiskelijoilla on runsaasti oppimista vaikeuttavia ennakkoluuluoja- ja käsityksiä tilastollisista menetelmistä. Myös opetukseen ja oppimiseen varatut aika-ja henkilömäärät ovat minimaalisia.

Pahimmillaan seurauksena on, ettei opinnäytetöiden ja tutkimusraporttien perusteella selviä, mitkä ovat tutkimuksen tulokset. Tilanne herättää väittelijän mukaan myös kysymyksen, ymmärtääkö tutkija itsekään tekemisiään.

Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Varmaankin tarttis tehdä jotakin, mutta mitä?

Paapatus (ja muita tarinoita)

Neal Asherin novellikokoelma The Gabble - And Other Stories saattaa olla kirjailijan paras teos - ainakin se on ensimmäinen jonka jaksoin lukea kokonaan kannesta kanteen.

Teoksen tarinat tapahtuvat galaksinlaajuisessa Polity-maailmassa, jonka on tuttu Asherin romaaneista. Tämä maailma muistuttaa joiltakin osin kovasti Banksin Kulttuuri-sivilisaatiota, tosin plagioinnista ei Asheria missään nimessä voi syyttää, sen verran omaperäinen Asher on.

Ihan ilman ongelmia tämäkään teos ei ole, tarinat ovat kerronnaltaan joskus hitusen kankeita. Mutta koska novellissa on vaikea ryhtyä pitkäveteiseksi ja itseään toistamaan, novelleja lukee ajatuksen herpaantumatta läpi.

Ehkä Asherin kannattaisi keskittyä novelleihin romaanien sijaan - tai sitten miettiä tarkkaan, kuinka laveasti romaaneja maalailee. Tosin taitaa olla niin että ainoa tapa saada kunnon tuloja kirjailijana on kirjoittaa monisatasivuisia romaaneja.

Kalliisti kootut tilastot joita tutkijat eivät voi käyttää

Pohdiskelin täällä aiemmin Helsingin Sanomissa ilmestyneiden kirjoitusten innoittamana niitä ongelmia joita liittyy julkisen tiedon saatavuuteen Suomessa. Asia ei ole kadottanut ajankohtaisuuttaan. HS:n mielipidepalstalla ilmestyi 24.9.2010 Sari Voutilaisen kirjoitus "Kalliisti kootut tilastot lepäävät tutkijoiden ulottumattomissa", jossa hän tuo konkreettisten esimerkkien avulla tutkijoiden vaikeuksia tehdä tutkimusta Suomessa.

Onko järkevää, että tutkimusaineiston käyttöön tarvitaan kymmeniä kommentointipyyntöjä, sähköposteja ja puhelinkeskusteluja, ja että tämä prosessi voi kestää vuosikausia, tässä tapauksessa hyvässä lykyssä 3-4 vuotta mutta ehkä vieläkin pidempään. Vuotilainen toteaa: "Päivänselvää kuitenkin on, että rahoitettu hanke ennättää päättyä ennen kuin aineisto on saatu muodostettua."

Voutilainen tiivistää sanomansa seuraavasti: "Olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista, että olemassa olevia, miljoonia maksaneita ja pitkään seurattuja aineistoja pystyttäisiin joustavammin käyttämään myös uusiin tutkimusaiheavauksiin."

Hyvin todettu! Kun kerran tutkimus - ja eritoten huippututkimus - on modernin yhteiskunnan kehittymisen ja selviämisen elinehto, miksi sitten hyväksytään tilanne jossa tutkijoiden ei anneta tehdä työtään vaan sitä hidastaa kaiken maailman tarpeeton ja keinotekoinen byrokratia, joka ei hyödytä ketään?

Aiheesta jatkoi HS:n mielipidepalstalla Arpo Aromaa 28.9.2010 otsikolla "Verovaroin kerättyjen julkisten tietojen pitää olla maksuttomia" ja nostaa esille Tilastokeskuksen, jonka tietojen luovutuksesta perimät "hinnat ovat kohtuuttoman korkeat apurahavetoisille tutkijoille".

Aromaalla on hyvä esimerkki aineistojen yhdistelyä hyödyntävän tutkimuksen merkityksestä: "Tutkija ei yhdistä tietoja uteliaisuuttaan vaan hankkiakseen välttämättömät tiedot sairastumisesta ja sen mahdollisista syistä. Ilman tällaisia tutkimuksia emme vieläkään tietäisi, että tupakointi on haitallista."

Aromaa toteaa ytimekkäästi: "Verovaroin kerättyjen julkisten tietojen pitää olla maksuttomia. Ei ole viranomaisten asia arvioida, onko käyttötarkoitus hyvä vai huono. Tietosuojaa ja niin sanottuja eettisiä näkökohtia koskevat tulkinnat pitää muokata sellaisiksi, että ne eivät haittaa tarpeellisten tutkimusten tekemistä. Viranomaisen asia ei ole synnyttää vuosien lupa- ja selvityskierrettä."

Asiaan liittyy myös Sitran tilaama tuore selvitys "Kuinka parantaa tutkimus- ja arviointitiedon käyttöä poliittisessa päätöksenteossa?" Loppupäätelmät eivät sinänsä kyllä olleet yllättäviä tai edes erityisen uraa-uurtavia: "Yhteenvetona voi todeta, että kaikista maista on löydettävissä käytäntöjä, joista Suomen kehittämistyössä on opittavaa."

Asiaa sivuaa myös toinen Sitran työnäyte, vierailuraportti otsikolla "Valtion konserniohjaus ja -johtaminen Tanskassa ja Ranskassa".

Tässäkään ei ollut mitään erityisen ihmeellistä, mutta ehkäpä seuraava fraasi on avaimena parempaan johtamiseen tulevaisuudessa: "horisontaalisen kulttuurin systemaattinen edistäminen". Mitä tämä käytännössä tarkoittaa on juuri sitä mitä yllä mainituissa yleisönosastokirjoituksissa peräänkuulutetaan: toimintamallia jossa on jotain järkeä kokonaisuuden näkökulmasta.

Niin kuin usein, on selvää mitä tarvitsee tehdä. Nyt vain pitää tehdä.

IT ja parempi bisnes

Tartuin hiukan epäröiden Vesa Tiirikaisen kirjoittamaan teokseen IT ja parempi bisnes (Talentum, 2010).

Asiasta on kirjoitettu paljon, ja omasta mielestäni varsin paljon turhaa tekstiä, joten ennakko-odotuksia ei erityisemmin ollut. IT:n hyödyt (ja usein haitat) bisnekselle on ikuisuusasia, jossa viisastenkiveä ei tunnu löytyvän koskaan, vaikka uusia ratkaisuja yritetään myydä kaikin keinoin.

Kirjoittajalla on ilmiselvästi paljon kokemusta eri tyyppisten IT-järjestelmien käyttöönotosta, olkoon kyseessä niin laajamittainen ERP kuin fokusoitu tuotannonohjausjärjestelmä. Esimerkkejä riittää, eikä Tiirikainen jätä mainitsematta, että IT-hankkeet useimmiten epäonnistuvat: kustannukset ja aikataulu tuplaantuvat ja hyödyt puolittuvat, ja tämä vain niissä hankkeissa jotka sattuvat jotenkuten valmistumaan.

Tiirikainen kuvaa hyvin yritysten (yleensä suuryritysten) tarpeisiin kehitetyt yleisimmät IT-järjestelmät, sen mikä on kunkin keskeinen tavoite. Se ehkä jää mainitsematta, että usein näitä nimenomaisia järjestelmiä, olkoon kyse sitten ERP:stä tai CRM:stä, ostetaan (ja varsinkin myydään) tarkoituksiin joihin ne eivät erityisen hyvin sovi.

Eikä organisaatio välttämättä ole edes mieltänyt, mitkä ovat organisaation toiminnan kannalta keskeiset tietojärjestelmät. Kriittistä operatiivistä järjestelmää ei ole kahdennettu kun taas ei-niin-erityisen-kriittinen ERP saattaa istua raskaassa, vikasietoisessa ja erittäin kalliissa laiteinfrastruktuurissa.

Tiirikainen tuo esille runsaasti käytännön esimerkkejä, osa julkisuudessa paljon olleita (kuten Kansallinen Terveysarkisto) ja osa itselleni aivan uusia, kirjoittajan omasta työhistoriasta peräisin olevia. Nämä esimerkit konkretisoivat kirjoittajan sanomaa erinomaisella tavalla, tuoden esille näkökulmia ja vivahteita joita abstraktit toimintaperiaatteet eivät voi suoraan hahmottaa.

Kirjoittajalla on paljon sanottavaa esimerkiksi ERP-järjestelmistä. Yksi itselleni mielenkiintoinen (ja hyvinkin itsestään selvä asia näin jälkikäteen ajatellen) on se tosiasia, että monille eri tyyppisille yrityksille myytävät järjestelmät ovat pakostakin huomattavan monimutkaisia ja sisältävät toiminnallisuuksia joista vain murto-osa on tarpeen yhdelle tietylle organisaatiolle: "ERP-ohjelmat voivat sisältää reilusti yli 10 000 asetusparametria, joilla valitaan itselle sopiva järjestelmän toimintatapa."

Monimutkaisuudesta johtuen järjestelmän käyttö voi olla huomattavan hankalaa - yhden tiedon syöttöruudun sijasta käyttäjälle annetaan puoli tusinaa erilaista, joissa kussakin syötetään yksi tai kaksi tietoa (loput kentät on poistettu käytöstä). Ja jos taas haluaa räätälöidä tiedon syöttöä organisaation kannalta optimaaliseksi, menetetään yhteensopivuus järjestelmään kokonaisuutena: seuraavan ohjelmistoversion muutosten myötä joudutaan räätälöinti kenties tekemään alusta uudelleen.

Toinen mielenkiintoinen aihepiiri Tiirikaisella on CRM-järjestelmät, joiden käyttöönotto usein takkuilee eikä ole harvinaista että järjestelmästä lopulta luovutaan:

Uusi myynnin tietojärjestelmä luodaan yleensä ajatuksella, että myyntiin on saatava yksittäisestä henkilöstä riippumaton, kaikkien käytettävissä oleva tietopohja koko yrityksen käyttöön. Jotta yhteinen tietopohja saataisiin, ihmiset velvoitetaan tallentamaan järjestelmään muistiot kaikista asiakkaisiin liittyneistä sähköposteista, puheluista ja tapaamisista. Ajatus on, että yhteisen tiedon avulla pystytään systemaattisesti tunnistamaan yhä uusia asiakastarpeita ja näin päästään tekemään lisää kauppaa.

Alkuun myyjät voivat tällaisesta innostua ja tallentavat ahkerasti muistioita järjestelmään oletuksena, että näin itsekin pääsee tekemään lisää kauppaa. Harva myyjä kuitenkaan tarvitsee tietojärjestelmää muistaakseen, mitä kenenkin kanssa on viimeksi sovittu - tai jos ei muistaisikaan, aina voi soittaa asiakkaalle. Vielä harvempi myyjä lueskelee huvikseen muiden kirjoittamia muistioita itselleen kuulumattomista asiakkaista.

Tarvittaisiin siis parempia käyttöjä tiedolle, ja tällaista oletetaan syntyvän analysoimalla tallennettu tieto. Mutta tekstimuotoisen tiedon analysointi on pohjimmiltaan erittäin hidasta työtä, suuren tekstimäärän varsinkin. Ilman tiukkaa ohjausta ja erikoistuneita henkilöitä analyysit jäävät tekemättä, tiedon tallentajat turhautuvat ja lopulta keksitään kiertoteitä hoitaa asiat muuten.

CRM-asiaan liittyen Tiirikainen kirjoittaa lauseen, jolla nähdäkseni on hyvin laajaa merkitystä tietojärjestelmien suunnittelun ja käyttöönoton näkökulmasta: "Jos uusi tietojärjestelmä lisää työtä, josta ei saa itselleen lisää ansiota tai muutakaan hyötyä, rapautuu järjestelmän käyttö entistä varmemmin."

Toinen yleinen huomio, jolla on laajaa merkitystä, on se ettei IT:n avulla saatavaa hyötyä seurata ja vaadita käyttöönottoprojektin jälkeen: "Hyötyjä ei ylipäätään tavoitella muussa vaiheessa kuin investointilaskelmia tehtäessä."

Tiirikainen esittää yksinkertaisen mutta nähdäkseni selkeän ja tehokkaan tavan hahmottaa tietojärjestelmien suunnittelua: bisnesmallikuvauksen, joka koostuu kahdesta osasta, asemoinnista arvoketjuun ja bisnesarkkitehtuurista.

Asemointi arvoketjussa koostuu kolmesta osa-alueesta: yhteistyö, varsinainen bisnes (toiminto) ja asiakkaat. Bisnesarkkitehtuuri puolestaan sisältää neljä osa-aluetta: prosessit, johtamisen ja taloudenpidon periaatteet, organisoinnin periaatteet ja IT-ratkaisut.

Itseltäni meni jonkin aikaa, ennen kuin Tiirikaisen idea selkeni, sillä tekstin ja kaavakuvien välillä on lievä hahmottamista haittaava kuilu, mutta pienen pohtimisen jälkeen asia hahmottui ja alkoi vaikuttaa hyvin järkevältä. Kaikki olennaiset asiat bisnesmallikuvauksessa voidaan periaatteessa kuvata yhdella kaavakuvalla tai PowerPoint-kalvolla.

Yksinkertaista ja tehokasta! Kynnys lähteä keskustelmaan bisnesmallista saadaan näin riittävän alas, ja samalla saadaan erinomainen lähtökohta tarkemmalle suunnittelulle jos asian suhteen nähdään edellytyksiä etenemiseen.

Tiirikainen toteaa, että IT-järjestelmälle ei voi ratkaista johtamisen ongelmia. Ensin pitää korjata johtamisen ja prosessien käytännöt kuntoon, vasta sitten kannattaa lähteä hakemaan IT:n tuomaa kilpailuetua. Tiirikainen esittää viisi olennaista asiaa, jotka ratkaisevat onnistuuko IT-painotteinen bisnesmuutos vai ei:

1. ymmärrä yhtenäisen tiedon merkitys
   
2. hallitse sidosryhmät läpi muutoksen
   
3. nimeä muutosta johtava ydinryhmä
   
4. johta muutosta tinkimättömästi projektityön periaatteilla
   
5. varmista bisneshyödyt läpi muutoksen.
   

Näin yksinkertaista kaikki on, kun sen osaa. No, ihan helppoa käytännön toiminta ei ole vaikka periaatteet ovatkin yksinkertaisia.

Yhteenveto: Erinomainen teos, joka tarjoaa paljon mietittävää kenelle tahansa tietojärjestelmähankkeiden (tai yleensä johtamisen kanssa) pähkäileville. Joiltakin osin teksti ei aukea ensi lukemisella ja pientä petrausta olisi voinut olla "juonen jatkuvuudessa", mutta isompia vaikeuksia ymmärrettävyydessä ei ole. Teoksessa on myös hakemisto, joka tuli tarpeeseen yrittäessäni myöhemmin palata kirjan sisältämiin tietoihin - käsikirjanakin tätä voi siis käyttää.

Yöjuna Lissaboniin

Pascal Mercier - joka on Peter Bierin taitelijanimi - sai romaaninsa Yöjuna Lissaboniin suomennetuksi Tammen Keltaisessa kirjastossa. Jonkinlainen myyntimenestyskin kirja on ollut, mikä ihmetyttää. No, ehkä 600-sivuisille jaaritteleville elämäntapaohjeille riittää kysyntää.

Kirjan ensimmäinen kolmannes on teoksen parasta antia, ja lukemisen voisi oikeastaan lopettaa sivun 200 tienoille. Loppuosa on tylsää saman asian toistamista. Päähenkilö tuntuu yhä vähemmän todelliselta toimijalta ja yhä enemmän kirjailijan olkinukelta joka käy läpi pakollisia kuvioita jotta kirjoittaja pystyy esittämään ajatuksiaan maailmasta ja elämästä.

On teoksella myös arvoja. En itse ollut aiemmin lainkaan perehtynyt Portugalin diktatuuriin, niihin kauheuksiin joita Salazar teki ja joita hänen nimissään tehtiin.

Mutta tässäkään en jaksa luottaa kirjoittajan ymmärrykseen - esimerkkinä se että hän antoi eräälle hahmoista nimen Fatima, jolla oli diktatuurin aikaisessa Portugalissa erityinen merkitys, avaamatta tätä merkitystä kuitenkaan lukijalle.

Teoksessa on myös koulussa tapahtuva jakso, joka toi vahvasti mieleeni portugalilaisen nobelistin Salamagon teoksen Kaikkien nimet, mikä häiritsi ja vihjasi jonkinlaisesta omaperäisyyden puutteesta. Salamagon kirjoittamana tuo koulukohtaus oli mestarillinen; Mercierin käsissä kohtaus muuttuu tavanomaiseksi, varsinkin kun hän yrittää lypsää siitä irti paljon enemmän kuin on järkevää.

Teoksen loppuosaa en jaksanut lukea muuta kuin sieltä täältä selaamalla, mitä suositan muillekin teokseen tarttuville. Hyvä kirja, jos kirjoittaja olisi malttanut lyhentää sen kolmasosaan.

Kutsumus

Kreetta Onkelin romaani Kutsumus (Sammakko, 2010) on ensimmäinen kirjailijan teos johon tartuin - tosin jonkin kolumnin lienen lukenut, sen kummemmin kirjoittajaa noteeraamatta. Jonotin kirjan saamista pitkään kirjastojen Helmet-järjestelmästä, ja kun sen sain, meni vielä pari viikkoa ennen kuin älysin tarttua teokseen.

Harvoin saa lukea näin reipasta tekstiä, ja näin iskeviä lauseita, jotka samaan aikaan kutittavat nauruhermoja ja pistävät kipeään paikkaan. Onkeli karikatyrisoi henkilöitään surutta ja rajatta, mutta juuri tämä reippaus tekee kirjasta nautinnollisen. Ellei teksti olisi niin hauskaa olisi lukijalla tosissaan mieli matalalla.

Ja mistä kirja kertoo? Kyseessä on kahden kirjailijan tarina, toinen pitkän linjan puurtaja joka ei juuri tunnustusta saa, toinen päiväperhonen joka nousee kansakunnan kaapin päälle ensimmäisellä teoksellaan. Teemat ovat vaikeita: mikä saa jonkun pysymään kirjoittamisen parissa, vaikka tekstiä ei juuri synny ja sekin mikä syntyy on hentoa ja hankalaa, vaikeasti synnytettyä. Ja mitä tapahtuu sitten kun joku toinen saa kunniaa ja itsellä menee kaikki pieleen?

No, ihan näin huonosti eivät asiat kaiken kaikkiaan ole - kirjailija kertoo (puolivakavasti) mistä kutsumuksen tunnistaa. Ja saa puurtaja lopulta palkkansa, tavallaan.

Aiheen puolesta teokselle täysi kymppi. Tekstin sujuvuudesta ja teoksen kokonaisuudesta seiska. Mutta koska tekstin rujous istuu niin hyvin teemaan, voisi siitäkin antaa kympin, jos taiteellisia arvoja kovin arvostaa.

Kuka julkista tietoa saa käyttää ja miten

Helsingin Sanomissa ilmestyi kaksi ansiokasta kirjoitusta julkisen tiedon (ja tutkimustiedon) saatavuuteen ja hyödyntämiseen. Näistä voi jatkaa pohdiskelua pitempäänkin.

Vieraskynä-palstalla kirjoitti 18.9.2010 Antti Halonen otsikolla Julkista tietoa pitäisi voida jalostaa vapaasti. Vertailukohtana on Britannian tilanne: "Britanniassa yhteiskuntatieteilijät ja johtavat poliitikot ovat korostaneet erityisesti tiedon merkitystä kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksien parantamisessa. Julkishallinnon tietovarantojen maksimaalinen hyödyntäminen on jokaisen kolmen pääpuolueen keskeinen tavoite."

Halonen viittaa LVM:n toimeksiannosta kirjoitettuun oppaaseen, jonka tekijöinä olivat Antti Poikola, Petri Kola ja Kari A. Hintikka ja otsikkona Julkinen data - johdatus tietovarantojen avaamiseen.

Oppaan keskeinen viesti on tämä: "Julkishallinnon datan maksuton jakaminen hyödyttäisi kokonaisedullisesti suomalaista liike-elämää, kansalaistoimintaa ja hallinnon tehostamista. Aiheesta ei ole vielä tarkkoja laskelmia, mutta tutkimusten ja raporttien mukaan nykyisessä mallissa suuri osa datanluovutuksista kertyneistä tuloista saadaan hallinnolta itseltään. Oppaan esittämässä näkökulmassa hallinnon datan avaaminen maksuttomasti olisi Suomelle kokonaisedullisempaa kuin nykykäytäntö."

On kieltämättä järjetöntä, että hallinto maksattaa itsellään hallinnon tarpeet hyödyntää julkisin varoin tuotettuja aineistoja - kun samalla estetään laajamittainen käyttö ja hyödyntäminen. Mutta miten tämä ongelmavyyhti saataisiin purettua?

Toinen samaa aihepiiriä käsitellyt kirjoitus ilmestyi HS:n mielipidepalstalla 19.9.2010, kirjoittajina J. P. Roos ja Antti Tanskanen, otsikkona Julkisin varoin tuotetut tilastot on saatava tutkijoiden käyttöön. Kirjoittajat toteavat: "Suomessa henkilötietolaki ja valtion maksuperustelaki ehkäisevät kerättyjen tilastoaineistojen tutkimista. ... [M]onet laajat ja laadukkaat tutkimusaineistot ovat pahasti alikäytettyjä."

Kirjoittajat toteavat, että - toisin kuin Suomessa - maailmalla kehitys menee avoimeen suuntaan, esimerkiksi EU edellyttää että "kenellä tahansa legitiimillä toimijalla tulee olla mahdollisuus saada tutkimusaineistot käyttöönsä".

Kirjoittajat toteavat, että rajoittavista käytännöistä johtuen Suomi on jäänyt pois olennaisista kansainvälisistä vertailuista, esimerkiksi Share-vertailututkimuksesta, joka tuottaa valtioiden päättäjille tietoa kansalaisten terveydentilasta ja sen kehityksestä suhteessa muuhun Eurooppaan.

Kirjoittajat toteavat: "Jos Suomi haluaa päästä tutkimuksen maailmankartalle kaikilla aloilla, on Suomi saatava mukaan keskeisiin vertailututkimuksiin. Lisäksi julkisin varoin tuotetut tilasto- ja tutkimusaineistot on saatava vapaaseen tutkimuskäyttöön. [...] Nykyinen tilanne, jossa tutkimusaineistot makaavat turhaan käyttämättöminä, ei palvele ketään."

Tutkimusaineistojen hyödyntämiseen liittyy toki paljon periaatteellisia kysymyksiä, ja myös ongelmia, esimerkiksi yksityisyyden suojaan liittyen. Mutta nämä asiat ovat ratkaistavissa, ja kansainvälisesti tehdään paljon työtä tämän hyväksi.

Mainio katsaus aiheeseen löytyy maaliskuussa 2010 pidetyn workshopin "Data Confidentiality: The Next Five Years" artikkeleista. Hyvä lähtökohta on johdannoksi kirjoitettu teksti "Data Confidentiality: The Next Five Years Summary and Guide to Papers". Artikkelin kuvassa 1 on hahmoteltu erilaisia aineistojen käyttötapoja ja niihin liittyviä ratkaisuja. Tämän alueen osaamista tarvitaan kipeästi Suomessa, samaten jämäkkää johtamista jolla saadaan toimintamalleihin todellisia muutoksia.

Erinomainen lähde kansallisen tason kysymysten ymmärtämiseen on CSC:n julkaisema raportti "Tutkimuksen tietoaineistot – Olennaisen käsikirja päättäjille". Raportin visio tulevaisuuden toimintamallista hahmottaa sen mihin tulisi tähdätä:

Suomessa on selkeä tietopolitiikka, jota yhteiset sähköiset palvelut tukevat. Julkisen sektorin hallinnoimat tietoaineistot sekä julkisen tutkimusrahoituksen tuella syntyneet tietoaineistot ovat lainsäädännön ja yhtenäisten käyttöehtojen ohjaamina pääsääntöisesti maksutta yhteiskunnan hyödynnettävissä. Pitkäjänteinen tietoinfrastruktuurin kehittämisen ja ylläpidon rahoitusjärjestelmä takaa, että olemassa olevat ja uudet tietoaineistot kuvaillaan ja ne ovat helposti löydettävissä ja otettavissa käyttöön tietoverkossa olevien palveluiden avulla. Kannustava ja oikeudenmukainen meriittijärjestelmä varmistaa uusien, laadukkaiden tietoaineistojen liittämisen tietoinfrastruktuuriin.

Eipä siis muuta kuin tartutaan toimeen!

IT-katastrofi peruttiin?

Britannian terveydenhoidon IT-ratkaisuissa kuohuu. Tietokone-lehti uutisoi tästä räväkästi:

Britannian julkisesta terveydenhoidosta vastaava NHS (National Health Service) on perunut valtavan järjestelmäuudistuksen. Asiantuntija-arvioiden mukaan siitä oli hyvää vauhtia tulossa historian pahin it-katastrofi. Pahimmillaan hintalappu olisi ollut järkyttävät 36 miljardia euroa.

Jättihankkeen piti korvata Britannian julkisen terveydenhoidon it-järjestelmät uudella keskitetyllä järjestelmällä. Järjestelmän olisi pitänyt olla jo toiminnassa viime vuoden lopussa. Kehitystyö on kuitenkin kärsinyt pitkistä viivästyksistä.

Tässä tulee kovasti mieleen Suomi ja yritys saada aikaan samanlaisia asioita aikaan Kansallisessa Terveysarkistossa. Alunperin järjestelmän kaikkien osien suunniteltiin olevan käytössä 1.4.2011 ja kokonaisbudjetiksi oli arvioitu 20 miljoonaa euroa. Järjestelmään kuuluu sähköisen potilastiedon arkisto (eArkisto), sähköinen resepti (eResepti), kansallinen Lääketietokanta sekä kansalaisten omien reseptien ja potilastietojen katselu verkossa (eKatselu).

Vaikuttaa vahvasti, että niin budjetti kuin aikataulukaan ei tule pitämään. Ongelmana on muun muassa se, että vaikka järjestelmä kokonaisuudessaan saattaakin tuoda hyötyjä yhteiskunnalle, yksittäiselle organisaatiolle järjestelmä näkyy lisäkustannuksena ja lisätöiden tuottajana. Vaikea tässä tilanteessa asian edistämiseen on motivoitua.

Tietokone-lehti jatkaa Britannian terveydenhoidon IT-järjestelmän pohtimista:

Britannian Daily Mail -lehti kirjoittaa, että hankkeen alkuperäinen hinta-arvio oli reilut seitsemän miljardia euroa. Vuosien aikana hintalappu paisui melkoisesti.

Vuonna 2007 kustannuksiksi arvioitiin noin 15 miljardia dollaria. Tämän vuoden keväällä hallitus varoitti, että lopullinen hintalappu voisi olla 24 miljardia euroa.

Daily Mailin mukaan asiantuntijat varoittivat, että todellinen kustannus voisi olla vieläkin suurempi, jopa 36 miljardia. Projektista tuli niin suuri ja monimutkainen, ettei se ollut kunnolla kenenkään hallinnassa. Vaikka hankkeeseen olisi käytetty kymmeniä miljardeja, ei onnistuminen olisi ollut edes silloin varma.

Britannian viranomaiset ovat ilmoittaneet, että järjestelmäuudistus on peruttu. Nykyisiä terveydenhuollon järjestelmiä ei enää aiota korvata yhdellä suurella järjestelmällä.

Sen sijaan keskitytään nykyisten järjestelmien tehokkaampaan yhdistämiseen. "Korvaa kaikki" muuttuu hallituksen mukaan muotoon "yhdistä kaikki".

Olisiko tästä syytä oppia myös Suomessa?

Asiaan liittyvää pohdiskelua löytyy myös Antti Tanskasen kasvutyöryhmältä. Tästä uutisoi Tietoviikko seuraavasti:

Emeritus-pääministeri Matti Vanhasen perustaman kasvutyöryhmän puheenjohtaja, ministeri Antti Tanskanen sanoi Ylen ykkösaamussa (radiossa siis), että valtion masinoimat tietoyhteiskuntahankkeet ovat epäonnistuneet täydellisesti. Kun toimittaja pyysi emeritus-pankkimiestä perustelemaan, vastasi hän:

”En näe sitä missään muualla, paitsi paperilla ja mietinnöissä.”

Tuottavuus ei näytä nousevan eikä sen mukana kansalaisten keskimääräinen vauraus, joka mahdollistaisi esimerkiksi pelottavaksi kääntyvän huoltosuhteen hoitamisen.

Jatkuvan suorittamisen katkaisemisesta

Melkein uskomatonta - mutta totta - on se, että Valtiovarainministeriön sivuilta löytyi kolumni joka pureutuu asiantuntijatyön haasteisiin hyvin inhimillisellä tavalla. Kirjoittaja on Teuvo Metsäpelto ja tässä kolumnista lainaus:

Toinen haaste asiantuntijaorganisaatiossa on työn katkeamattomuus. Nykyisin ei ole sellaisia riittejä, joilla työpäivä muuttuu vapaa-ajaksi. Asiantuntijatyössä on monissa organisaatioissa alettu miettiä keinoja, millä joskus katkaistaan jatkuva suorittaminen. Jotain mikä pysäyttää tai rentouttaa. Se voi olla jotain hyvinkin lyhytkestoista työpäivän aikana tai sen päätteeksi. Olen kuullut sanottavan, että Taylor kääntyisi haudassaan, jos näkisi miten tietoteknisin välinein nykyisin tehdään työtä ilman tauotusta. Sitten me puhumme innovatiivisuudesta ja luovuudesta ikään kuin kovan punnerruksen tuloksena syntyvänä. Jos itse olen joskus saanut jonkun uuden ajatuksen, se on tullut sitten kun on lakannut yrittämästä.

Harvinaisen hyvin oivallettu. Ehkä sen tuosta rivien välistä myös saa luettua, että kolikon toinen puoli on työn mielekkyys, sen järjelliseksi ja tarpeelliseksi kokeminen. Kirjoittajalle se näyttää olevan itsestään selvää, mutta aina näin ei ole.

Ja tässä lieneekin haastetta kerrakseen: kuinka tietotyön oravanpyörässä pystyy aina välillä pysähtymään ja löytämään yhä uudelleen ja uudelleen perimmäisen motivaation työn tekemiselle. Motivaation lähde ei voi olla palkka tai status tai jokin muu välineellinen asia - työhön täytyy liittyä sekä henkilökohtaista aikaan saamisen tunnetta että ymmärrys siitä, että työllä on merkitystä muille ihmisille, että se on tarpeellista ja hyödyllistä.

Asiaan liittyy stressin aiheuttama kaikenlainen oireilu. Verkkouutisilla oli tästä artikkeli otsikolla Työtä haittaavia muistiongelmia ja keskittymiskyvyn puutetta kokee noin joka viides:

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Müller pitää erityisen huolestuttavana sitä, että työmuistin pätkiminen on pikkuhiljaa lisääntynyt alle 35-vuotiailla, vaikka heillä työmuistin pitäisi toimia parhaiten.

- Kuormitukseen liittyy useita asioita. Monet kokevat, että informaatiomäärät ovat niin suuret, että on vaikea löytää oman työn kannalta oleellista tietoa. Toinen on jatkuva tietojärjestelmien muuttuminen.

Niinpä. Itse kunkin on löydettävä omat keinonsa katkaista jatkuva suorittaminen. Ihan samalla tavoin kuin fyysisen suorituksen osalta, tarvitaan palauttavia jaksoja jotta ihminen ei kerta kaikkiaan romahda.

Apua! Älkää mullistako maailmankuvaani viikoittain

Mikä joihinkin tiedelehtiin on mennyt? Melkein joka numeron kannessa on iso otsikko tyyliin "valtava aukko teoriassa" tai "maailma romahtaa". Kun sitten luet jutun, asia kuihtuu joko lennokkaaksi spekulaatioksi tai sivuhuomautukseksi tieteen marginaalissa.

New Scientistin numeron 14.8.2010 kannessa komeilee teksti, jonka mukaan matematiikan sydämessä on ammottava aukko. Mutta tämä aukko ei ymmärrystäni matematiikasta mullistanut. Saman lehden numerossa 7.8.2010 oli pääjuttuna "avaruusajan loppu". Ihan miellyttävää spekulaatiota, mutta ei tuosta hirveästi saanut aineksia maailmankuvan päivittämiseen. Samaten kävi lupaavalta kuulostavan "viidennen voiman" kanssa (numero 31.7.2010).

Eikä New Scientist ole tässä yksin syyllinen. Scientific Americanin heinäkuun 2010 numerossa oli pääjuttuna "maailmankaikkeus vuotaa". Jutusta jäi käteen vuotava seula, josta ei tiedä mitä ajatella.

* * *

Mikä näistä liioittelevista otsikoista tulee mieleen on jatkuvasti muuttuvat dieetti- ja ruokavaliosuositukset. Ensin pitää olla vähän hiilihydraatteja, mutta sitten aivot tarvitsevatkin hiilihydraatteja, kunnes taas käy ilmi että hiilihydraatteja syntyy ketoosissa - ja tätä jatkuu ad nauseam.

Toinen liioittelun loppumaton lähde on evoluutioon liittyvä argumentaatio. Miksi aina pitää löytää fossiileja jotka mullistavat evoluutioteorian? Ja eikö "puuttuvien renkaiden" ketju ulotu jo kuuhun asti?

Voisiko tiedettä käsitellä jotenkin muuten kuin jatkuvina vallankumouksina? Voisiko tiedettä käsitellä - suotakoon tautologia anteeksi - tieteenä?

* * *

Ymmärrän, että monen tieteellisen aihepiirin käsittely vaatii yksinkertaistusta ja kärjistämistä, jotta maallikkokin ymmärtää. Mutta miksi jatkuvasti käytetään termejä, jotka istuvat harvinaisen huonosti tieteeseen, esimerkiksi sanoja vallankumous ja mullistus?

Ajatellaan vaikka evoluutioon liittyvää lajien taksonomiaa. Viimeaikainen tietotekniikan kehitys on tehnyt mahdolliseksi laajamittaiset analyysit, joilla lajien "sukupuu" - mikä sinänsä ei ole hyvä termi - saadaan tarkennetuksi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että elämme maailmassa, jossa on jäljellä nykyiseen ja muinaiseen lajirunsauteen suhteutettuna vähän jälkiä siitä mitä aikojen kuluessa on tapahtunut.

Voimme luoda luotettavan yleiskuvan siitä, mitä on tapahtunut, mutta moni pieni yksityiskohta on voinut tapahtua monella eri tavalla, emmekä sitä varmasti voi tietää ellei juuri tästä asiasta ole sattumoisin säilynyt todistetta. Mutta vaikka jokin yksityiskohta evoluutiossa voi olla toisin kuin nykyisin ajatellaan, ei kokonaiskuva siitä miksikään muutu.

Yksityiskohdiltaan käsitys lajien historiasta tulee olemaan aina jossain määrin epätäsmällinen, koska evoluutio on prosessi joka toimiessaan myös tehokkaasti hävittää todisteaineistoa tapahtuneesta. Miksi kuitenkin uutisoidaan raflaavasti uusista löydöistä?

* * *

Käsitys tieteellisten vallankumousten ihmeellisyydestä värittää myös käsitystämme tieteen historiasta. James Hannamin kehuttu tiedekirja God's Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (Icon Books, 2009) paljastaa shokeeraavan totuuden: keskiajan ihminen ei uskonut että maa on litteä. Niin sanottu pimeä keskiaika ei ollutkaan niin pimeää. Eikä valaistuminen tapahdu yhdessä silmänräpäyksessä — ei keskiajalla eikä tänäänkään.

Ymmärrän kyllä, että tutkimukselta haetaan vaikuttavuutta ja että tutkimusryhmät kilpailevat keskenään. Mutta on koko tieteen ja erityisesti yhteiskunnan vahinko, jos tieteestä ajatellaan niin nurinkurisella tavalla kuin tiedelehtien otsikointi antaa ymmärtää.

Tiede ei ole vaikuttavia taikatemppuja vaan uuden ymmärryksen vähittäistä synnyttämistä. Kuka kirjoittaisi muistokirjoituksen megalomaaniselle sankaritutkijalle?

Tähystä tuulenpuolta

Iain M. Banksin tieteisromaani Look to Windward on Kulttuuri-sarjan kuudes teos ja eräänlainen jatko sarjan ensimmäiselle teokselle, romaanille Muista Flebasta. Romaani on suomennettu nimellä Tähystä tuulenpuolta mutta luin sen alkuperäisversiona.

Siitä oli pitkä aika kun viimeksi luin Banksin tieteisromaaneja - olen lukenut niitä viisi aiemmin. Ehdin aikoinaan vähän kyllästyäkin Kulttuuri-sarjaan, kirjan Excession myötä, koska Banksilla ei tuntunut löytyvän enää uutta sanottavaa ensimmäisiin teoksiin verrattuna.

Mutta Look to Windward oli kuitenkin positiivinen yllätys, vaikkakin jonkin verran olin aistivinani tyhjäkäyntiä ja samojen vanhojen teemojen toistoa. Ja sekin näissä avaruusoopperoissa tuppaa häiritsemään, että muukalaisrodut - joita Banksilla on tusinoittain - ovat loppujen lopuksi inhimillisiä - ihan kuin ihmisiä vähän erilainen vaatekerta päällä.

Ja sama pätee Kulttuurin tekoälyihin, jotka ovat keskeinen tarinankerronnan elementti - ja samalla omiaan vähentämään tarinan jännitettä, lukija kun rupeaa odottamaan että Deus ex machina tulee ja pelastaa.

Liikaa ei kai juonta paljasta jos kertoo että vähän tähän tyyliin tapahtuu tässäkin kirjassa.

Mielenkiintoisin uusi teema kirjassa oli "sublimoitujen" muukalaisrotujen tuominen tarinan keskiöön - siis sellaisten sivilisaatioiden jotka ovat siirtyneet tästä maailmankaikkeuden todellisuudesta seuraavaan, aineen ja energian tuolle puolen. Onko kyseessä kuoleman jälkeinen elämä ja missä määrin tällainen sivilisaatio haluaa puuttua "elävien" asioihin?

Kirjana teos on hyvä, tosin ei ehkä kuitenkaan parasta Banksia, silti reilusti parempi kuin tieteiskirjallisuus keskimäärin.

Tieteen infrastruktuureista

En ole tainnut mainita täällä blogissa kuin ohimennen Aalto-yliopiston järjestämästä tilaisuudesta, jossa olin panelistina puhumassa tutkimuksen infrastruktuureista. Tilaisuuden esitelmät ovat nyt saatavilla netistä, oli oikein mukava tarkistaa omia muistikuvia siitä mistä puhuttiin.

Tässä tilaisuudessa oli keynote-puhujana professori Geoffrey C. Bowker, jonka olen täällä maininnut jo pariinkin otteeseen. Aivan erinomainen esitys Bowkerilta, ja erinomainen on myös tuo kirja Memory Practices in the Sciences joka käsittelee samoja aiheita.

Ole luonani aina

Kazuo Ishiguron vuonna 2005 julkaistu romaani Ole luonani aina on tinkimätön kuvaus toisaalta siitä, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään terveytensä eteen, ja toisaalta siitä, millainen elämä on jos se on etukäteen käsikirjoitettu ja sen vaihteet tiedossa. (Kovin paljon enempää juonta en aio tässä paljastaa, Wikipediasta löytyy lyhyt juonikuvaus.)

Teos on muistelma-näkökulmaa käyttävä perinteinen romaani, joka pohtii bioteknologian mahdollisuuksia. Tieteiskirjallisuudeksi teosta on hiukan hankala luetella, pikemminkin se on yhteiskuntakritiikkiä jossa on luotu jonkin verran meidän tuntemastamme yhteiskunnasta eroava todellisuus.

Tuomalla esiin tieteiskirjallisia elementtejä kirjoittaja valottaa yhteiskunnallisia kehityskulkuja jotka myös meillä ovat näkyvissä, esimerkkinä Ylen uutinen otsikolla Tampereelle halutaan ihmisvaraosayksikkö.

Romaani on julkaistu Tammen laadukkaasta Keltaisessa kirjastossa. Teoksen keskeinen teema ei niinkään rakennu tieteis-elementille vaan ihmisyyden muodostumisen ongelmalle: millainen on ihminen joka kasvatetaan normaalisti poikkeavissa olosuhteissa normaalista poikkeavaa tarkoitusta varten?

Tästä nousee luontevasti kysymys siitä, millaisia ihmisiä me lapsistamme kasvatamme - ja siitä, mitä kaikkea olisimme valmiita tekemään tulevaisuutemme hyväksi.

Ihan ongelmaton teos ei ole - jotkin sen osaset eivät oikein tunnu sopivan kokonaisuuteen, ja kertomisessa on hiukan formaatin vikaa siellä täällä. Mutta kovin pahasti kirjailija ei hakoteille kuitenkaan ajaudu.

Parempi ehkä lopettaa tähän. Teos avasi paljon kysymyksiä joihin ei tunnu löytyvän vastauksia. Mitä on olla ihminen (tai olla jotain muuta kuin ihminen), siinäpä kysymyksiä.

Hei haloo, kaikki ei ratkea tietojärjestelmällä

Bowkerin kirjassa Memory Practices in the Sciences kerrotaan siitä miten ennen ja jälkeen tietotekniikan keksimisen pyrittiin keräämään ja käyttämään tietoa päätöksenteon pohjana. Joskus oli vaikea löytää yksinkertainen ja helppo ratkaisu, kunnes ajauduttiin umpikujaan.

Esimerkki asioiden kirjaamisen merkityksestä ja ongelmista löytyy raitiovaunujen tulosta käyttöön. Jos oikein muistan, Bowker kertoo miten Uudessa Seelannissa yritettiin estää lippujen väärinkäyttöä (moni eri henkilö käytti samaa lippua) kirjaamalla lippuun tietoja henkilöstä reittämällä tehtyjen koodausten avulla: mies/nainen, lyhyt/pitkä, nuori/vanha.

Tällä tiellä ei oikein loppua löydy jos sille halutaan mennä. Sittemmin keksittiin laittaa lippuun aikaleima ja määrittää että lippu on voimassa tunnin tai kaksi leimasta lukien.

Kun asian oikein oivaltaa, ei useinkaan tarvita monimutkaisia järjestelyjä.

Maailma myös muuttuu ja samaten suhtautuminen asioihin. Bowker kertoo siitä, miten aikoinaan vankilajärjestelmässä hävitettiin ihmisen identiteetti kokonaan: lukumäärä riitti, tai sitten vankien numerointi - ihminen kutistettiin numeroon. Nykyisin vankien hoitoon kohdistuu monenlaisia informaatiotarpeita ja kehittämiskohteita, joten tämä rekisterinpitotapa ei enää riitä.

Pitää olla tietoa iästä, terveydentilasta, perhesuhteista, vankilahistoriasta, sopeutumisesta yhteiskuntaan ja niin edelleen. Eikä tämä ole sinänsä paha asia.

Kuitenkin tässäkin asiassa voidaan mennä liiallisuuksiin: kuvitellaan että informaatio-ohjaus automaattisesti johtaa parempaan toimintaan. Vieläkin vaarallisempi on harhakäsitys siitä, että vaikeatkin ongelmat voidaan ratkaista tietojärjestelmällä. Tästä ajattelutavasta indikoivat liikkeenjohdon muotisuuntaukset kuten "business intelligence" ja niin edelleen.

Hubbardin teoksessa How to Measure Anything pureudutaan asian toiseen puoleen: mittaamisen haasteisiin.

Lähtökohtaisesti ilmenee kahden tyyppisiä ongelmia. Toisaalta mitataan asioita joilla ei ole mitään merkitystä toiminnan ohjauksessa. Toisaalta jätetään mittaamatta kaikkein keskeisimpiä asioita - aineettomia asioita kuten vaikuttavuus ja osaaminen - vedoten siihen että mittaaminen on mahdotonta tai liian vaikeaa.

Hubbardilta löytyy lääkettä kumpaankin ongelmaan. Ensinnäkin jokaisen mittauksen osalta on mietittävä, mihin se vaikuttaa ja onko mittaamisen kustannus oikeassa suhteessa sen tuloksen merkitykseen organisaation ohjaamisessa. Toisaalta on olemassa yksinkertaisia ja tehokkaita keinoja mitata riittävällä luotettavuudella mitä tahansa asioita, olkoon ne kuinka aineettomia tahansa, kunhan vain pureudutaan kyseisen käsitteen tosiasialliseen merkitykseen organisaatiossa.

Eli mitä tästä kaikesta pohdiskelusta jää käteen? Ehkä se, että kun asiat miettii huolella läpi, useinkaan ei tarvita monimutkaisia prosesseja ja tiedonkeräystä.

Ja toisaalta kun jotakin tietojärjestelmää suunnitellaan, on hyvä pysähtyä peruskysymysten äärelle: Käytetäänkö järjestelmän tuottamaa informaatiota mihinkään oikeasti hyödylliseen? Voisiko koko järjestelmän tehdä yksinkertaisemmin ja tehokkaammin? Ja onko koko järjestelmä loppujen lopuksi edes tarpeen?

Kokonaisarkkitehtuuri - miten naula ja ruuvi saadaa juttelemaan keskenään?

Vuoden alussa pohdiskelin kokonaisarkkitehtuurin olemusta ja merkitystä. En tiedä olenko sen jälkeen ymmärtänyt asiasta enemmän vai päinvastoin unohtanut jo oppimaani, mutta asia on kuitenkin askarruttanut.

Viime viikon lopulla olin seminaarissa jossa puhuttiin kokonaisarkkitehtuurista korkeakoulujen näkökulmasta. Tämä antoi paljon ajateltavaa. Omalle esitykselleni oli annettu otsikko "Kokemuksia korkeakoulujen yhteisten IT-palveluiden tuottamisen johtamisesta", josta kyllä syntyi varsin mukavasti keskustelua, muun muassa Jyväskylän yliopiston FEAR-projektin tuloksiin liittyen.

Mainio hahmotelma siitä, mitkä asiat IT-kehityshankkeissa menevät pieleen löytyy Mikko Malisen ja Antti Pyykön esitelmästä 17.6.2010. (Löytyy PDF-tiedoston sivulta 36.)

Tässä listaa tyypillisistä epäonnistumisen syistä:

• tavoitteiden epärealistisuus suhteessa resursseihin
  
• heikko tai kokonaan puuttuva koordinointi
  
• puutteita valvonnassa ja siinä havaittuihin ongelmiin puuttumisessa.
  

(Esitelmästä löytyy näitä vielä kuusi lisää.) Kyse on siis projektityön perusasioista, toki IT-mausteilla höystettynä. Karua kuultavaa, kun ottaa vielä huomioon että vain noin kolmannes IT-hankkeista onnistuu.

Yksi näkökulma asiaan on "naulan ja ruuvin probleema", siis se että vaikka keskustellaan niin keskustellaan ohi toisten osapuolten mutta kuvitellaan että oikeasti kommunikoidaan. Tai ainakin se jää huomaamatta, että merkittävä osa viestinnästä joko ymmärrettiin väärin tai jätettiin huomiotta.

Asiaa voisi karikatyrisoida kahden toimijan välisen keskusteluna. Toinen keskustelija - sanotaan nyt vaikka naula - tuntee tietojärjestelmät kuin omat taskunsa, tietää miten niitä sovelletaan eri kohteisiin ja miten niitä räätälöidään. Toinen taas - kutsukaamme häntä ruuviksi - tuntee liiketoiminnan ja palvelutarjooman kuin omat taskunsa, kaikkia hienoja vivahteita ja erityistapauksia myöten.

Kun sitten naula ja ruuvi rupeavat keskustelmaan tietojärjestelmähankkeesta, olkoon se vaikkapa ERP-hanke, aletaan välittömästi puhua ohi toisen. Naula näkee järjestelmän sisuskalut ja innostuu sen suoraviivaisista mahdollisuuksista. Ruuvi taas näkee hankkeessa mahdollisuuksia saada vihdoinkin tolkkua vanhojen tietojärjestelmien omituisuuksiin ja uskoo kykenevänsä vihdoinkin huomioimaan asiakastyön hankalimmatkin erityistapaukset uuden tekniikan myötä.

Jos näiden toimijoiden keskinäistä kommunikaatiota ei kukaan muu analysoi - en jaksa uskoa että naula tai ruuvi osaisi asettua oman roolinsa ulkopuolelle - tuloksena on jatkuvien väärinymmärrysten sarja. IT-järjestelmän vaatimusmäärittelyä luetaan kahdella eri tavalla, johtuen lukijoiden erilaisista taustoista ja konteksteista, samaten projektin eteneminen nähdään eri tavalla.

Lopulta jossain vaiheessa ilmenee, että asiat kerta kaikkiaan eivät toimi - joko naula huomaa, että tosiasiassa haluttua toiminnallisuutta ei voida toteuttaa tietojärjestelmän tarjoamilla välineillä - tai ruuvi huomaa, että paljon sellaista mikä olisi pitänyt pystyä toiminnasta viestimään on jäänyt kertomatta ja pitäisi nyt pystyä huomioimaan järjestelmää toteutettaessa.

Lopputulema ei välttämättä ole kaunis. Toimijoiden hiljainen tieto (nimenomaan se tärkeä tieto jonka merkitys jää tunnistamatta) on loputon syy epäonnistumisille ja kompastumisille. Milloin on saatu aikaan tietojärjestelmä joka todella toteuttaa ne asiat joita järjestelmän käyttäjä siltä haluaa?

No, ehkä silloin - siinä harvinaisessa tapauksessa - että järjestelmälle asetetut odotukset on todella ajatuksella käyty läpi, ja samalla myös pohdittu toimintaprosesseja ja ulkoisen maailman kehitysnäkymiä, jolloin voidaan paitsi ottaa käyttöön uusi tietojärjestelmä myös petrata itse toiminnan kehittämisessä. Mutta tämä taitaa olla utopiaa.

Vapaus

Kirjoitin tänne kesällä eräänlaisen kirja-arvion teoksesta - Coetzeen romaanista Elizabeth Costello - jota en ollut lukenut (mutta jonka sittemmin luin), missä kaiketi voin sanoa noudattaneeni - asiaa tietämättäni - Bayardin oppeja.

No, nyt mieltä askarruttaa vähän saman tapainen asia, nimittäin Jonathan Franzenin uusi romaani Freedom. En tunne kirjailijaa enkä romaania, joten voin vapaasti kirjoittaa mitä mieleen tulee.

No, sen verran tiedän, että The New York Times julkaisi vähän aikaa sitten teoksesta kertakaikkisen ylistävän arvion, sellaisen jota harvoin näkee.

Ja sitten samaisen lehden kolumnisti Maureen Dowd kertoi, että kirjakauppakäynnin yhteydessä presidentti Obamalle oli lahjoitettu kyseinen teos, jota Down piti kolumnissaan vertauskuvana koko Amerikasta, häiriintyneestä maasta joka saa hysteriakohtauksia vailla järkeä, esimerkkinä nyt vaikka se että monet uskovat Obaman olevan muslimi.

Dowdin mukaan presidentti Obama on saanut itselleen mahdottoman tehtävän - "rationaalinen mies kaikkein epärationaalisimman valtion ruorissa, älykkö keskellä matalamielistä aikakautta".

Eli kaiketi tästä on syytä vetää johtopäätös että teos on lukemisen arvoinen, kun se kerran otetaan NYT:n kaltaisessa lehdessä vertauskuvaksi kaikkeen siihen mikä maassa on vikana.

Mutta se ongelma tässä on, etten koskaan ole ihmeemmin innostunut amerikkalaisesta "yhteiskunnallisesta" kirjallisuudesta, vaikka paljon sikäläisiä kirjailijoita olenkin lukenut. Monet heistä vain eivät ole pystyneet puhuttelemaan sillä tavalla että teoksesta olisi jäänyt jotain merkittävää havaintoa päänuppiin.

Ennakkoluuloja, ennakkoluuloja...

Osaava ja luova Suomi (Opetus- ja kulttuuriministeriön tulevaisuuskatsaus)

Vihdoinkin se ilmestyi, Opetus- ja kulttuuriministeriön tulevaisuuskatsaus joka on saanut otsikokseen Osaava ja luova Suomi (OKM:n julkaisuja 2010:15). Tämä katsaus on syytä lukea tarkkaan ja ajatuksella läpi.

Heti alkuun poimin esiin muutamia keskeisiksi nostetuista tavoitteista (joita on kaikkiaan 11):

• panostetaan tutkimus- ja innovaatiotoimintaan
  
• kehitetään rahoitusta ja terävöitetään ohjausta
  
• panostetaan kansainvälistymiseen
  
• hallinnonalojen välistä työnjakoa selkeytetään.

Tietoyhteiskuntakehitykseen liittyen katsauksessa todetaan seuraavasti:

Tieteen tekeminen muuttuu digitalisoitumisen myötä olennaisesti ja esiin nousee uusia tutkimusmenetelmiä ja tutkimuksen toimintaympäristöjä. Voidaan puhua ”e-tieteestä”. Sähköisessä muodossa olevan tutkimusaineiston saatavuuteen, säilytykseen ja hyödyntämiseen liittyvät kysymykset tulevat tärkeiksi.

Johtamiseen kohdistuu suuria paineita:

OECD:n maa-arvioinnin mukaan julkista hallintoa tulee Suomessa edelleen kehittää. Strategista kokonaisnäkemystä tulee vahvistaa, mikä edellyttää poikkihallinnollisuutta ja parempaa kokonaisuutta koskevaa ennakointia sekä suunnittelua ja johtamista. Sektorikohtainen ohjausmenettely ei riittävällä tavalla ota huomioon laaja-alaisia ja horisontaaleja tavoitteita. Esimerkiksi elämänkaareen liittyvät näkökulmat tulevat otetuiksi kattavammin huomioon hallinnonalarajat ylittäen. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulee vahvistaa systemaattisen tiedolla johtamisen avulla. Koko hallinnon kattavien periaatteiden ja ratkaisujen koordinaatiota ja ohjausta tulee vahvistaa. Tulee luoda uuden sukupolven ohjausmalli ja vahvistaa valtiokonsernin johtamista.

Tähän liittyy kokonaisvaltainen kehittämisen lähtökohta:

Kansallista tutkimusjärjestelmää kehitetään kokonaisvaltaisesti siten, että tutkimuksen resurssit tulevat nykyistä tarkoituksenmukaisemmin hyödynnettyä. Tavoitteena on muodostaa tutkimusympäristöjä, jotka omaavat riittävän kriittisen massan ja hyvät toimintaedellytykset kansainvälisesti kilpailukykyisen, korkealaatuisen ja yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaavan tiedon tuottamiselle.

Lisätään yliopistojen kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä tutkimuslaitosten, toisten yliopistojen ja elinkeinoelämän kanssa tavoitteena tutkimusjärjestelmä, jossa resursseja käytetään tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti ja tutkimustuloksia osataan hyödyntää nopeasti koko innovaatiojärjestelmässä.

Vahvistetaan edellytyksiä e-tieteen kehittämiselle. Tämä edellyttää uudenlaista tieteellistä ajattelua, mutta myös lisäresursseja uuden sähköisen infrastruktuurin luomiseksi. Poistetaan sähköisen tiedon saatavuuden ja hyödynnettävyyden esteitä.

Merkittävä yksittäinen hanke on kansallinen digitaalinen kirjasto:

Vakiinnutetaan kansallinen digitaalinen kirjasto ja liitetään se Euroopan digitaaliseen kirjastoon Europeanaan. Digitaalisessa muodossa olevien kulttuuriperintö- ja asiakirja-aineistojen säilyminen turvataan pitkäaikaissäilytysjärjestelmällä. Kulttuuriperintö- ja asiakirja-aineistojen digitointia vauhditetaan. Edistetään arkistolaitoksen keskusarkistohankkeen toteuttamista osana valtionhallinnon asiakirjojen lakisääteistä pysyvää säilyttämistä.

Kansainvälistyminen tulee oivaltaa uudella tavalla ja vakavuudella:

Globaaleihin suuriin tutkimushaasteisiin (kuten ilmastonmuutokseen, ikääntymiseen, energian, veden ja ruuan riittävyyteen liittyvä tutkimus) ei pystytä vastaamaan yksin kansallisin voimin. Eurooppalaiseen tutkimusalueeseen liittyvät aloitteet yhteisestä ohjelmasuunnittelusta (Joint Programming), tutkimusinfrastruktuureista sekä tutkijanuraan ja tutkijanliikkuvuuteen ja kansainvälisiin yhteisiin toimiin liittyvistä kysymyksistä pyrkivät kokoamaan yhteen kaikkia eurooppalaisia toimijoita ratkaisemaan yhteisiä tai rajat ylittäviä ongelmia. Suomessa on nyt tehtävä kauaskantoisia päätöksiä yhteisiin aloitteisiin osallistumisesta. On päätettävä, millä panoksella osallistutaan, millaisia sitoumuksia voidaan tehdä ja millaisin periaattein. Suomen tulee olla aktiivinen toimija, vastuussa joidenkin, kansallisesti merkittävien, yhteiseurooppalaisten aloitteiden ja tutkimusinfrastruktuurien koordinaatiosta.

Tähän liittyen linjataan seuraavasti:

Suomen osallistuminen kansainvälisiin tutkimusinfrastruktuureihin turvataan aktiivisin toimin ja riittävällä rahoituksella.

Julkisessa hallinnossa pyritään selkeyteen ja tehokkuuteen:

Opetus- ja kulttuuriministeriön omalla hallinnonalalla tulee myös arvioida sitä, kuinka palveluita tulevaisuudessa järjestetään ja hallinnonalan konsernirakennetta ja ohjausta kehitetään. Päämääränä on tarjota entistä parempaa palvelua asiakkaille, myös niukkenevien resurssien olosuhteissa. Toiminnalta edellytetään jatkossa entistä suurempaa tehokkuutta, yhteistyötä sekä vahvaa ohjausta.

Loppukaneetti: OKM:n tulevaisuuskatsaus on melkoisen räväkkä, ja tavoitetaso on korkealla. Ymmärtävätkö kaikki toimijat mitä tavoitteisiin pääseminen edellyttää? - Ja pystyvätkö yhdessä sopimaan siitä että lähdetään rakentamaan Suomelle tulevaisuutta, ei varjelemaan yksittäisten toimijoiden yhä yksinäisempiä etuja? Globaalissa maailmassa täytyy toimia yhdessä, muuhun ei ole varaa eikä aikaa.

Vellum

Kirjasta sanotaan: "Vellum on huumaava mestariteos... Hal Duncanin fraktaaliromaani räjäyttää lukijan tajunnan." Romaani Vellum: Kaikkeuden kirja 1 sai Suomessa 2010 Tähtivaeltaja-palkinnon, joten ei kai se huono voi olla? Vai voiko?

Duncanin idea kirjan pohjalla on omaperäinen, ja hän on myös tukenut kirjan omaperäisyyttä omilla esiintymisillään, luomalla itsestään kirjailijana brändiä erikoislaatuisena hahmona, joka ei aristele laittaa itseään likoon arkojenkaan asioiden suhteen.

Mutta. Omaperäisyys ei riitä kun kertomus pirstoutuu muodottomiksi palasiksi. HS:n Toni Jerrman kehuu Duncanin tyyliä, mutta minusta kirjailija olisi saanut työstää teostaan vähän valmiimmaksi. Nyt siitä noin puolet on tyhjäkäyntiä ja toinen puoli formaattimaista kohellusta, ajasta ja paikasta ja maailmasta ja olemisen muodosta toiseen.

Joku parempi - tai kokeneempi - kirjoittaja olisi saanut näistä ajatuksista ja aineksista aikaan paljon paremman kirjan kolmasosalla sivumäärästä. Mutta tällaisena teos täytyy lukea ja arvioida.

Tai toisaalta - tarvitseeko? Itse selailin teoksen huonosti kirjoitetut ja tarinan kannalta lähinnä rönsyiksi luettavat osat läpi, jolloin luettavaa jäi jäljelle mukavan vähän. Itse asiassa tämä selailu ja paikasta toiseen hyppiminen luultavasti teki lukukokemuksesta paremman, "fraktaalisemman". Enkä usko että hirveästi väärää kuvaa teoksesta sain.

Leijat Helsingin yllä

No, nyt se on luettu, Kjell Westön Helsinki-sarja. Viimeiseksi jäi romaani Leijat Helsingin yllä.

Tämä romaani ei kovin paljon uutta tarjonnut, eikä ehkä ollut sarjan paras romaani, tosin ei huonoinkaan. Kertomistyyli oli sekoitus muissa kirjoissa käytettyä, alussa ehkä turhankin kokeileva ja oikeaa uomaa hakeva.

Jälleen kerran Westö pohtii uuden ja vanhan kulttuurin törmäystä, tällä kertaa toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun. Sitä miten vanha ruotsinkielinen vauraus - joka oli jo otettaan menettämässä - ja uudempi, enemmän pyrkyryyttä sisältävä, kohtasivat ja mitä siitä sitten seurasikaan.

Jälleen kerran päähenkilöllä on hankala isäsuhde, eikä sisarusperheen muilla jäsenillä ole sen helpompaa löytää omaa paikkaansa maailmassa. Ennen kaikkea tarina kertoo ihmisten sokeudesta nähdä muita ihmisiä muuten kuin kalpeina haamuina, olkoon kyse sitten omista vanhemmista, lapsista tai puolisoista. Mutta ehkä tässä kirjassa on optimistisempi sävy, ehkä enemmän sovitteleva ja vähemmän kärjistävä.

Komean romaanisarjan Westö joka tapauksessa on kirjoittanut, lukemisen arvoisen, ehdottomasti.

Eerikinpojat

Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanisarja tuli luettua. Seuraavaksi lainasin - Tuuriin siinä määrin tykästyin - romaanin Eerikinpojat, joka on sekä tuttua että hiukan uudenlaista Tuuria.

Teos kertoo 1730-luvun Suomesta, jossa eletään Ruotsin vallan alla, käydään kauppaa meren yli, ja eletään murroskautta uskonpuhdistuksen jälkimainingeissa. Teos keskittyy herätysliikkeen sisäpiiriin. Päähenkilönä on laihialainen piikatyttö - mutta koska kertomistyyli on samanlainen kuin Pohjanmaa-sarjassa, on nimellinen päähenkilö kuitenkin varsin Tuurin oloinen, samalla tavalla sekä vähän sivustakatsoja että ajoittain tapahtumiin vaikuttava toimija.

Herännäiset joutuvat sekä Ruotsin että Tanskan kuninkaan karkoittamiksi uskonsa tähden, eikä heille tunnu löytyvän uutta kotipaikkaa mistään. Laivat ajavat karille toinen toisensa perään, matka on mutkia ja vastoinkäymisiä täynnä, mutta uskossa ei anneta periksi.

Teos ilmeisestikin perustuu tositapahtumiin, ja samalla kiinnostavasti valottaa pohjanmaalaista elämää lähes kaksi vuosisataa sitten. Globalisaatio oli totta jo tuolloin - merta ja kauppaa käytiin. Olisikohan tässä maailman avautumisessa ollut yksi syy myöhempään pohjalaiseen yritteliäisyyteen, jonka syytä ja olemusta on näihin päiviin ihmetelty.

Eerikinpojat on lyhyt katkelma maanpaon ankaruudesta ja ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää toisenlaista uskoa. Kirjassa on kyllä myös valoisia ja humoristisia hetkiä, esimerkiksi kun laivan matkustajat rakentavat synnyttävää äitiä varten Tanskassa rantasaunan, mikä saa lähikaupungin asukkaat oitis epäilemään matkustavaisia ties mistä noitamenoista.

Kiinnostava aloitus uudelle romaanisarjalle - ehkä tätä kannattaa seurata eteenpäinkin?

Paroni puussa

Italo Calvinon Paroni puussa on yksi Keltaisessa kirjastossa julkaistuista mestariteoksista. Olen lukenut Calvinoa aiemminkin - reilut 25 vuotta sitten - ja nyt muistui mieleeni hänen tapansa kirjoittaa, valottaa arkipäivää epätavallisuuden avulla.

Jossain mielessä Calvino on samoilla kirjallisilla linjoilla kuin Saramago; edeltävistä kirjailijoista vertailukohdaksi voi nostaa Gogolin ja Kafkan, tosin ilman näiden kirjailijoiden tekstin ajoittain läpitunkevaa outoutta. Calvino on enemmän jalat maassa - tässäkin teoksessa.

Romaanin paroni kieltäytyy kaksitoistavuotiaani syömästä etanoita perheen ruokapöydässä, kiipeää puuhun eikä koskaan enää laskeudu maan pinnalle. Tästä lähtökohdasta Calvino kirjoittaa tarinaa uskomattomasta ihmisestä, mutta saa kaiken tuntumaan aivan uskottavalta, pienimpiä yksityiskohtia ja suurimpia seikkailuja myöten.

Puusta puuhun liikkuvalla paronilla on valintansa johdosta vähemmän vapautta kuin meillä muilla - vai olisiko sittenkin enemmän? Tämä on teoksen keskeinen kysymys: missä määrin ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja missä määrin voi olla oma itsensä, kuinka kummallinen itse valittu kohtalo sitten onkaan.

Kertakaikkisen hieno teos - osa hienoutta johtuu ehkä siitäkin, että suomentaja on Pentti Saarikoski, ja hän tuo tekstiin syvyyttä joka ehkä toiselta kääntäjältä olisi jäänyt uupumaan.

Miten voit mitata kaikkea

Douglas W. Hubbardin kirjoittama teos How to Measure Anything: Finding the Value of "Intangibles" in Business (Wiley, 2007) kertoo, että mitä tahansa organisaatio haluaakin tehdä, kyseistä asiaa voi mitata ja mittaamisen kautta kehittää.

Kova väite! Kirjan avasi mielellään nähdäkseen pystyykö Hubbard lunastamaan lupauksensa.

Hubbard esittää, että niin sanottuja "aineettomia" asioita voi mitata, ja usein hyvin yksinkertaisin menetelmin. Mitään sellaista ei ole jota ei voisi mitata - ja siten koko termi "aineeton" on Hubbardin mielestä tarpeeton.

Hubbardin mukaan mittaamisen vaikeutta liioitellaan usein IT-alalla. Tästä syystä usein jätetään investoimatta kehittämishankkeisiin, olettaen ettei niiden tuloksia voida mitata, ja kehittämisen sijaan panostetaan kustannusten leikkaamiseen.

Hubbardilla on kaksi keskeistä väitettä:

1. aineettomia asioita jotka tuntuvat olevan analyysin ulottumattomissa voidaan mitata
   
2. tämä mittaaminen voidaan tehdä tavalla joka on taloudellisesti perusteltavissa.
   

Hubbardin kirja on täynnä mainioita esimerkkejä mittaamisesta. Kiehtovimpia on 11-vuotiaan Emily Rosan suorittama koe, joka osoitti että "energiakenttään" perustuva kosketusterapia on huuhaata. Kyseisestä kokeesta kirjoitettu artikkeli hyväksyttiin arvovaltaiseen JAMA-lehteen ja teki Rosasta kaikkien aikojen nuorimman tieteellisen artikkelin kirjoittajan näin tasokkaassa lehdessä.

Hubbard esittelee mittaukselle määritelmän: "Joukko havaintoja jotka vähentävät epävarmuutta siten että tulos esitetään kvantiteettina."

Olennaista tässä on epävarmuuden vähentäminen, ei absoluuttinen tai suhteellinen tarkkuus. Ja lisäksi on syytä huomata, että mitattavan asian ei tarvitse olla numeerinen suure, se voi olla vaikkapa joukon jäsennyys tai ei-jäsennyys. Mittaamisen tuloksena voi olla vaikkapa arvioitu todennäköisyys jollekin lopputulemalle.

Mainio esimerkki helposta mittaamisesta on pienten näytteiden käyttö, jossa Hubbard lanseeraa "viiden säännön". Jos kysymys on esimerkiksi työmatkoihin käytetystä ajasta, riittää kysyä viideltä satunnaisesti valitulta työntekijältä ja saatu jakauma antaa hyvän arvauksen siitä mikä kokonaistilanne on.

Hubbard kommentoi terävästi mitattavien asioiden informaatioarvoa: organisaatiot keräävät (ja jopa käyttävät) runsaasti mittausdataa jonka informaatioarvo on nolla (käyttökelpoisuudesta tai epävarmuudesta johtuen). Vain joillakin mittauksilla on merkitystä.

Hubbardin mukaan on ihmeellistä, että riskin arviointia käytetään monissa yrityksissä, mutta vain rutiininomaisiin tarkoituksiin, ei isoihin ja merkittäviin päätöksiin: 'The largest, most risky decisions are subject to almost no risk analysis [...] I've named the phenomenon the "risk paradox".' Tämä on kummallista, sillä isojenkaan päätösten perustaminen rationaaliselle mittaamiselle ei ole vaikeaa tai mahdonta.

Hyvä oivallus Hubbardilta on lähteä laskemaan, minkä arvoista olisi johonkin päätökseen liittyvän epävarmuuden vähentäminen. Esimerkiksi jos jonkin ratkaisun mukanaan tuoma myynnin kasvu on tietyissä rajoissa, ja alarajalla tehtäisiin tappiota, voi olla syytä hankkia lisää informaatiota jotta tiedetään tarkemmin kuinka suuri tappion tekemisen riski on.

Tälle lisäinformaatiolle voidaan laskea hinta - kun epävarmuus pienenee, voidaan vähentää väärän päätöksen tekemisen riskiä, eli lisäinformaation hankintaan ehkä kannattaa satsata. Jos mittaaminen maksaisi 50 000 euroa mutta toisi 500 000 euroa hyötyä paremman päätöksenteon kautta, mittaamiseen lähteminen on selkeästi perusteltua.

Hubbardin mukaan 2...10% arvioiduista mittaamisen hyödyistä on järkevä investointitaso, esimerkiksi edellisessä tapauksessa 10 000...50 000 euroa.

Asialla on myös kääntöpuolensa: usein mitataan asioita joilla ei ole mitään arvoa päätöksenteon kannalla, eli toisin sanoen investoidaan turhaan mittaamiseen. Vain sellainen mittaaminen kannattaa josta on päätöksenteossa todistettavaa hyötyä.

Hubbard tuo useaan kertaan esille IT-alan tietoturvakysymykset toimintakenttänä, jota usein pidetään hyvin vaikeana ja jopa mahdottomana mittaamisen kannalta. Ihmisillä on perusasenne "Olisi kauhean kamalaa, jos..." mutta tähän analyysi pysähtyykin eikä riskianalyysiä viedä pidemmälle.

Hubbard osoittaa, että olkoon riski mikä tahansa, sen suuruutta ja seurauksia voidaan mitata, esimerkiksi niin että ihmisiltä yksinkertaisesti kysytään millaisia vaikutuksia eri tapahtumilla voisi olla, vaikkapa tietokoneviruksen tartunnalla. Kuinka pitkään sähköposti olisi poissa käytöstä? Olisiko vaikutus pahempi vai lievempi kuin sähkökatkon aiheuttama? Ja niin edelleen.

Asioita voi tutkia esimerkiksi vertaamalla eri skenaarioita keskenään. Ihmiset väittävät etteivät pysty analysoimaan tilannetta, mutta kun heille esitetään konkreettisia kysymyksiä, vastauksia alkaa löytyä.

Voisiko katko kestää pisimmillän kaksi päivää? Ei. Entä päivän? En usko. Entä tunnin? Varmasti. Kolme tuntia? Kyllä. - Tähän tapaan etenemällä voidaan selvittää asiantuntijalta katkon todennäköinen maksimipituus, joka antaa varsin hyvät raamit tilanteen seuraamusten arviointiin.

Yhteenveto: hyvä kirja joka antaa eväitä organisaation kehittämiseen rationaalisen päätöksenteon pohjalta. Kirjassa on paljon esimerkkejä - tosin amerikkalaiseen bisnesympäristöön ankkuroituja - joista saa käytännön ideoita mitä omassa organisaatiossa voisi ja kannattaisi tehdä mittaamisen hyödyntämiseksi.

Isoäitini tarina

Tadeusz Konwickia en ollut aiemmin lukenut, ennen romaania Isoäitini tarina. Teos on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, josta kirjoitin kommentin aiemmin.

Konwicki syntyi vuonna 1926 Liettuan alueella, ja tässä kirjassa hän yrittää - ikään kuin viimeisenä isona työnään - hahmottaa omaa sukuhistoriaansa, isoäitinsä kohtaloa - henkilön jota hän ei koskaan tavannut ja jota tunteneita ihmisiä ei ole enää olemassa. Miten voi kertoa jostakusta jota ei kukaan enää tunne?

Konwicki yrittää jäljittää isoäitinsä olemusta fiktion keinoin, ja samalla hän pohdiskelee fiktion rajoja, sitä missä määrin jotakin toista, tuntematonta ihmistä voi yrittää ymmärtää.

Konwicki kuvaa vanhentuvan, yhä naimattoman äitinsä elämää evakossa omalta tilalta, mikä johtui puolalaisten vuoden 1963 kansannoususta Venäjää vastaan. Ne jotka tukivat kapinaa saivat kokea sen nahoissaan. Valtakoneisto pyrkii kontrolloimaan kaikkea joka voisi viitata kapinallisuuteen, ja pinnan alla kytee valloitettujen ja valloittajien välinen suuri juopa, joka ei johdu pelkästään puolan ja venäjän kielen puhumisesta (tai puhumattomuudesta).

Puolan ja Venäjän suhteesta 1800-luvun puolessavälissä en ollut lukenutkaan aiemmin, vaikka jollakin tavalla se lienee käyty läpi koulussa historian tunneilla. Mielenkiintoista oli nähdä, miten Suomen ja Puolan suhteissa Venäjään oli samanlaisuuksia ja eroavaisuuksia. Suomalaisilla oli enemmän sanottavaa omissa asioissaan, tai ehkä suomalaiset osasivat junailla suhteensa venäjään paremmin, vaikka ongelmatonta suurvallan kanssa toimiminen ei meillekään ollut. Mutta puolalaiset olivat tiukassa otteessa, eikä Venäjä halunnut päästää irti.

Entä sitten romaani? Hiukan hauraan oloinen on tarina, mutta niin on myös kirjoittajan suhde kohteeseensa, isoäitiinsä. Ehkä teos on parasta nähdä henkilökohtaisena tilintekona menneisyyden kanssa eikä niinkään omana ja irrallisena kirjallisena teoksena.

Mutta mielenkiintoisia kysymyksiä se herättää, kuten muun muassa sen millä lailla ihmiset kokevat onnistumisensa elämässä - voiko kukaan lopulta tietää millaisen jäljen maailmaan jättää?

Mitä koira näki?

Malcolm Gladwellin kirja What the Dog Saw: And Other Adventures on täynnä yllätyksiä - kirja "pienistä neroista" jotka muuttivat maailmaa (tai yrittivät muuttaa) ja tekivät siitä sen näköisen kuin se tänään on.

Otetaanpa aiheeksi vaikka ketsuppi, josta luulisi olevan vaikea kirjoittaa mitään kovin kiinnostavaa tai syvällistä. Mutta Gladwellin tarina ketsupin pulmallisuudesta on loista, essee vailla vertaa.

Tässä välissä pitänee todeta, että on hiukan vaikea määrittää mitä kirjoitukset oikeastaan ovat - ja mikä Gladwell on. Onko kyse journalismista? Tavallaan - mutta Gladwell menee paljon ohi sen mitä yleensä lehdissä julkaistaan. Onko kyse esseistiikasta? Mitä suurimmassa määrin, mutta toisaalta jutut eivät kehkeydy kirjoittajan ympärille kuten esseissä usein, vaan kirjoittaja on taustalla, lähes näkymättömissä.

Mutta palataan ketsuppiin. Ketsupin ongelman voisi määritellä näin: miksi ketsuppia on vain yhtä lajia? Ajatellaan vaikkapa kaupan sinappihyllyä: tarjontaa löytyy kaikkiin makuihin, ja kaikille kaiketi löytyy myös ostajia. Mutta miksi ketsupissa jyllää yksi laji, eikä muiden vaihtoehtojen ole juuri mahdollista saada jalansijaa?

Gladwell etsii ratkaisua niin markkinoinnista, eri valmistajien markkina-asemista kuin ketsupin kemiallisesta koostumuksesta. Ja tältä jälkimmäiseltä linjalta löytyy vastaus: ketsuppi on tuote joka iskee täydeltä laidalta kaikkiin kielessä oleviin reseptoreihin, sillä se sisältää täysimääräisenä kaikki viisi perusmakua: makea, hapan, suolainen, karvas ja umami. Jos jotain näistä muuttaa - esimerkiksi lisää makeutta - putoavat muiden vaikutukset, jolloin kokonaisuudessaan ketsuppi menettää ketsuppiuttaan eikä houkuttele enää samalla tavain. Useimmissa muissa tuotteissa on toisin: ihmiset jakaantuvat useisiin kategorioihin preferenssiensä mukaan, mutta ketsuppi on ketsuppia.

Gladwell käsittelee kirjassaan monenlaisia aiheita. Tekstin on alunperin julkaistu The New Yorker -lehdessä, joka on tunnettu laadukkaasta journalismistaan. Ja Gladwell osoittaa olevansa ensiluokkainen kirjoittaja. Mutta onko hänen tapaisensa kirjoittaminen "uutisia", "journalismia" vai "taidetta"?

Tätä Gladwell pohtii tapauksessa, jossa näytelmäkirjailija Bryony Lavery lainaa suoraan kohtia hänen kirjoittamastaan lehtijutusta. Gladwellin oma näkemys on, että näytelmä on itsenäinen taideteos eikä lainaaminen ollut haitaksi, ja kirjoittaa hyvin positiivisen luonnekuvan kyseisen näytelmän kirjoittajasta.

Entä muuta? No, Enronin tapaus on kiehtova, ja Gladwell tuo aiheeseen tärkeän perspektiivin: kun yritykset hyödyntävät hyvin monimutkaisia taloudellisia instrumentteja, jopa siinä määrin etteivät enää itsekään ole selvillä riskeistä, missä määrin tietty yksittäinen yritys on syypää ongelmiin? Samaan aihepiiriin liittyy myös riskitekijöiden vaikea arviointi. Tähän liittyen Gladwell esittää mainion luonnekuvan sijoitusekspertti Nassim Nicholas Talebista, jonka sittemmin julkaisema kirja Musta joutsen nousi myyntimenestykseksi.

Eikä voi myöskään unohtaa, miten Gladwell käsittelee hiusten värjäystä, katolisen kirkon asennetta ehkäisyyn, koiran kouluttamista, rintasyövän havainnointia (ja samalla Irakin joukkotuhoaseiden problematiikkaa) - ja niin edelleen.

Yksi keskeinen teema Gladwellille tuntuu olevan johtamiskulttuuri erilaisissa organisaatioissa - Englannin ja USA:n merivoimien toiminta saksalaisten sukellusveneiden torjunnassa, Rooseveltin tapa johtaa, Enronin tähtikulttuuri jne. Gladwellin viesti on, että hyvässä johtamiskulttuurissa ei nosteta yksittäisiä henkilöitä tähdiksi vaan systeemi on tähti ja sallii näkemysten tehokkaan yhteen sovittamisen - ja kannustaa yhteistoimintaan.

Kertakaikkisen kiehtova kirja. SK ++.

Voittoa tavoittelemattoman organisaation johtaminen

Vuonna 1990 ilmestynyt Peter F. Druckerin teos Voittoa tavoittelemattoman organisaation johtaminen (Talentum, 2008) on klassikko, ja ajankohtainen myös nykyään. Voisi sanoa - hiukan kuluneella fraasilla - että teos on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Druckerilla on taito keksia omaperäisiä näkökulmia asioihin. Esimerkiksi: mikä on voittoa tavoittelemattoman organisaation tarvoite? Druckerin vastaus: muuttaa yksilöitä ja yhteiskuntaa.

Tähän kohtaa sopii syvä hiljaisuus ja pitkä tuumaustauko. Hmmm...

Druckerin kirja pohjautuu vahvasti amerikkalaiseen toimintaympäristöön, jossa julkisen sektorin rooli ja merkitys on selkeästi heikompi kuin täällä Suomessa. Lisäksi monet hänen käsittelemistään esimerkeistä liittyvät uskonnollisten yhteisöjen - kuten kirkkojen ja synagogien - toimintaan, muun muassa varainkeräykseen, joka Suomen näkökulmasta on hiukan eriskummallista.

Näistä lähtökohtaisista hankaluuksista huolimatta kirja osoittautui hyödylliseksi ja valaisevaksi, eikä ollenkaan haitannut että käsitellyt organisaatiot poikkesivat usein paljon meikäläisistä - ehkä eroavaisuudet jopa korostivat hyvien toimintatapojen perimmäisten seikkojen universaalisuutta.

Kirjan viestin sulattelussa menee aikansa, ja kuten aina, Druckeria parempaa ajatusten tiivistäjää tuskin onkaan. Siispä otan tähän loppuun muutamia lainauksia kirjasta - näitä helmiä löytyy joka sivulta ja melkein joka kappaleesta:

Tehokkaimmat johtajat eivät koskaan sano "minä".

Kuunteleminen ei ole taito vaan itsekuria. Kuka tahansa pystyy siihen; tarvitsee vain pitää suunsa kiinni.

Emme koskaan kasva kolmea ikävuotta vanhemmaksi [asioiden ymmärtämisessä]. Asiat on kerrottava meille aina uudelleen ja uudelleen ja demonstroitava, mitä tarkoitetaan.

Asiat hoidetaan joko täydellisesti tai ei ollenkaan. Niitä ei hoideta niin, että se menettelee. Tällainen toimintatapa luo työyhteisöön omanarvontuntoa.

Pahin asia mitä johtajasta voidaan sanoa on, että hänen lähdettyään tehtävästä organisaatio romahti. Jos näin tapahtuu, se on merkki siitä, että niin sanottu johtaja on imenyt paikan tyhjiin. Hän ei ole rakentanut.

Liian moni uskoo, että kun hän kertoo jotakin, jokainen henkilökunnan jäsen ymmärtää asian. Yleensä kukaan ei ymmärrä.

Tehtävä on tärkein, ja johtaja on sen renki.

Johtajan on lähdettävä liikkeelle siitä, että hän ja organisaatio ovat velkaa asiakkailleen. [...] He ovat velkaa sen, että mahdollistavat ihmisille kaikkien heidän mahdollisuuksiensa ja kykyjensä käyttöönoton ja sen, että nämä voivat toteuttaa tarkoitustaan organisaatiota palvellessaan.

Mutta jokainen on johtaja. Jännittävä uusi asia on, että luomme sanan perinteisessä merkityksessä toimivaa kansalaisyhteiskuntaa, jossa ihmiset tekevät työtä yhdessä, eivät vain passiivisesti äänestä ja maksa veroja.

[Onnistumiseen tarvitaan] kolme asiaa: mahdollisuus, osaaminen ja sitoutuminen.

Yleishyödyllinen organisaatio ei ole pelkästään palveluntuottaja. Se ei halua loppukäyttäjän olevan vain käyttäjä vaan tekijä. Palvelun tuottaminen on tapa aikaansaada muutos ihmisessä.

Strategiat johtavat työhön, jotta syntyisi tuloksia. Ne muuttavat aikeet toimnnaksi ja kiireen työksi. Ne myös kertovat, millaisia resurssien ja ihmisten tulee olla, jotta saataisiin tuloksia.

Strategia ei ole jotain mitä toivotaan, vaan jotain mitä tehdään.

Tämä on strategian ydin: se aloittaa aina asiakkaan näkökulmasta.

On helppo sanoa, että asia on tärkeä ja jos ihmiset eivät halua tukea sitä, vika on heissä. Suorituskyky merkitsee saatavilla olevien resurssien keskittämistä sinne, mistä saadaan tuloksia.

Yksi kaupallisten ja ei-kaupallisten yritysten välinen perusero on se, että ei-kaupallisilla orgnaisaatioilla on aina suuri joukko erilaisia asiakasryhmiä. [...] Jokainen niistä on tärkeä ja jokaisella on omat tavoitteensa.

Yleishyödyllisen instituution johtajan tärkein - ja vaikein - tehtävä on saada kaikki osapuolet yksimielisiksi siitä, mitkä ovat instituution pitkän tähtäimen tavoitteet. Pitkän tähtäimen tavoite on ainoa tapa yhdistää kaikki nämä intressit.

Yleishyödylliset organisaatiot muuttavat ihmistä. Niiden tulokset ovat siksi myös aina muutoksia ihmisissä - heidän käyttäytymisessään, olosuhteissaan, visioissaan, terveydessään, toiveissaan ja ennen kaikkea heidän kelpoisuudessaan ja kyvyissään.

Tärkein asia, mitä pitää tehdä, on perustaa organisaatio informaation ja kommunikaation eikä hierarkian varaan.

Jokaisen on opittava kysymään kaksi kysymystä: Millaista informaatiota tarvitsen oman työni tekemiseksi — keneltä, milloin ja miten? Millaista informaatiota olen velvollinen antamaan toisille, jotta he pystyvät tekemään oman työnsä, missä muodossa ja milloin?

Sisällä ei ole tuloksia, on vain kuluja.

Ne johtajat, jotka tekevät jatkuvasti päätöksiä, ovat vähiten tehokkaita päätöksenteossa. Tehokkaat johtajat tekevät niitä vain vähän. He keskittyvät tärkeisiin päätöksiin.

Tärkeintä tehokkaassa päätöksenteossa on kysyä, mistä päätöksessä tosiasiassa on kysymys. Päätös on vain harvoin sitä, miltä se näyttää. Tavallisesti se on merkki jostakin.

Sen sijaan että riidellään siitä, mikä on oikein, on oletettava, että jokaisella ryhmällä on oikea vastaus. Vasta kun kysytään, mihin kysymykseen kukin niistä yrittää vastata, voidaan asia ymmärtää paremmin.

Päätös ei ole loppuun asti tehty, ellei jotakuta ole määrätty toteuttamaan sitä. Jonkun täytyy olla vastuussa - hänellä täytyy olla työsuunnitelma, päämäärä ja deadline. Päätökset eivät toteudu itsestään vaan niitä toteuttavat ihmiset.

Työ ei tule tehdyksi antamalla upeita lausuntoja siitä, kuinka se toteutetaan. Työ tulee tehdyksi vain tekemällä se. Niin että ihmiset tekevät sen. Ihmiset, joilla on deadline. Ihmiset, jotka on koulutettu. Ihmiset, joita seurataan ja arvioidaan. Ihmiset, jotka tuntevat vastuuta tuloksista.

Ihmistuntemuksen kysyä ei anneta meille mitättömille kuolevaisille. Hyvään osumatarkkuuteen [ihmisiä koskevissa] päätöksissä pääsee, kun aloittaa hyvin yksinkertaisesta lähtökohdasta: siitä, että ei ole ihmistuntija.

Jokainen organisaatio kehittää ihmistä; vaihtoehtoja ei ole.

On aina tarkasteltava suorituksia, ei lupauksia.

Tehokas yleishyödyllisen organisaation johtaja ottaa vastuun siitä, että hän tekee työnteon ihmisille helpoksi, tulosten tekemisen helpoksi ja työstä nauttimisen helpoksi.

Vain omaa tehokkuuttaan voi lisätä – ei kenenkään muun.

Luola

En ole päässyt kuin puoliväliin Saramagon romaanissa Luola, mutta mestariteokselta tämä vaikuttaa. (Aiemmin olen jo arvioinut useita kirjoja: a, b, c.)

Kirja kertoo keramiikan tekemisestä perinteisillä menetelmillä - käsin isossa uunissa. Monessa mielessä tästä tuli mieleen Antti Hyryn Finlandia-palkittu romaani Uuni, josta kirjoittelin toiseen blogiini, englanniksi. Hieno teos, tosin näin kirjan jo osin unohtaneena tulee kyllä mieleen, että tiivistämistä kerronnassa olisi voinut olla - vaikkakin koko teoksen teema on tiivistämättömyys, asioiden esittäminen ilman dramatiikkaa.

Mutta miten sitten Saramago pärjää saman kaltaisen teeman kanssa, uuden ja vanhan elämänmuodon kohtaamisen kuvaamisessa. Kun en kirjaa vielä ole loppuun asti lukenut, arvio on luonnollisesti alustava, varsinkin kun Saramagolla on kyky yllättää ja kääntää asiat erilaisiksi romaanin loppupuolella.

Joiltakin osin Luola on helpompi kirja kuin monet muut Saramagon romaaneista, hän ei viljele yhä laajasti omaa erikoista kerrontaansa - jossa dialogi on kirjoitettu sisään tekstiin ihan kuin olisi kyse puhutusta eikä kirjoitetusta tekstistä. Joiltakin osin kerrantatapa on jopa "tavanomaista", tosin Saramagon lempeä pessimismi leimaa tekstiä kaikkialla.

Ja jotenkin Saramagon ja Hyryn otteessa tekstiin on jotain yllättävän samanlaista - nyt vastako sen huomasin? Tosin Saramago on tietoisemmin tekemässä kaunokirjallista romaania, ja hänen rönsyilynsä aiheen sisällä eivät ole satunnaisia rönsyjä vaan ilmeisen tarkkaan harkittuja tapoja syventää tekstiä ja tarpeen mukaan etäännyttää lukijaa hahmoista, auttaa lukijaa ymmärtämään laajempi tarina suppeamman kertomuksen ympärillä.

Mutta mitä teoksen loppupuolella tapahtuu? Sitä en vielä tiedä, mutta odotettavissa lienee jännitteiden kasvua kun perinteinen, katoamassa oleva maaseudun elämäntapa kohtaa Keskuksen modernin ja uuteen teknologiaan käpertyneen, vaihtoehdot pois sulkevan todellisuuden.

Loppusanat: Teoksen nimi olisi voinut olla sama kuin Hyryllä, Uuni, mutta parikymmentä viimeistä sivua muuttivat koko tarinan, tekivät sille uuden alun ja syvensivät kertomusta. Jälleen kerran Saramago osasi yllättää.

Paljastaa ehkä sopii, että lopun yllätys liittyy Platonin luolaan, sekä konkreettisessa että vertauskuvallisessa mielessä, ja jos lukee teoksesta vain lopun, ei kyllä kykene ymmärtämään sen merkitystä.

Ja mikä se merkitys on? Ehkä voisi sanoa, että teoksen Keskus - jonne päähenkilöt joutuvat lopulta muuttamaan - on tiivistetty vertauskuva nykyisestä elämänmuodosta, siitä miten ostoskeskus/huvipuisto/asumislähiö on muuttumassa olemisen keskeiseksi ymäristöksi - mutta mitä ihmiset menettävät kun he siirtyvät elämään tällaisessa maailmassa? Ja onko olemassa vaihtoehtoa muuhun?

Loppu muistuttaa Le Guinin novellia "The Ones Who Walk Away from Omelas", mutta viisaampana, seesteisempänä versiona.

Yleisestikin voisi sanoa, että teoksen päähenkilöt ovat viisaita, omassa rajoittuneessa inhimillisyydessään viisaita, sellaisia hahmoja joita harvoin kukaan pystyy uskottavasti ja kiinnostavasti kuvaamaan. Mutta Saramago tässä onnistuu, ilman turhaa sentimentaalisuutta tai teeskentelyä.

Teos on lempeä, vaikka pohjautuukin pessimistiseen näkemykseen maailmasta, mutta sentään sen keskiössä on viisautta, joka ehkä auttaa korjaamaan - tai lievittämään - elämän vaikeutta. Kaikkeen tottuu. (Ja joitakin asioita ehkä voi oppia muuttamaan.)

Kaikkien nimet

Saramagon romaani Kaikkien nimet on jälleen osoitus mestarin kyvystä tiivistää ihmisen elämä olennaiseen - ja samalla rönsyillä läpi koko inhimillisen kulttuurin. "Lempeäksi pessimismiksi" on kutsuttu Saramagon tapaa kirjoittaa, ja se osuu kohdalleen.

Saramago on erilainen kuin Dostojevski, joka myös on pessimistinen, mutta hyvin terävällä tavalla, ja hän tunkeutuu ihmisyyden ongelmiin niin tiukasti ja peräänantamattomasti, että lukijalla tekee kipeää. Vaikka tässä on kyse Saramagon kirjasta, niin lainaanpa Dostojevskia romaanista Kirjoituksia kellarista:

Niinpä esimerkiksi minä en hiukkaakaan hämmästyisi, jos tulevan yleisen järkevyyden keskelle äkkiä ties mistä ilmestyy joku karkean tai pikemminkin taantumuksellisen ja pilkallisen näköinen herrasmies, joka panee kädet lanteilleen ja sanoo meille kaikille: miten on, hyvä herrasväki, eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävä helvettiin ja me saamme taas elää oman tyhmän tahtomme mukaan! Eihän se vielä mitään, mutta katkerinta on se, että hän varmasti saisi kannattajia: ihminen on sellainen.

Mutta miten tämä nyt sitten liittyy Saramagoon? Ehkä siten, että hän hyvin ymmärtää ihmisyyden harmaita ja karkeita piirteitä, muttei samalla tavalla - jotenkin ivallisesti, tai ainakin terävän älyllisesti - kyseenalaista ihmisen olemassaoloa kokonaan. Jostain löytyy lempeä ymmärrys kaikkein pahimpia ja kummallisimpiakin oikkujamme kohtaan.

Johtajan parempi elämä

Maija-Riitta Ollila on kirjoittanut haastavan - ja palkitsevan - kirjan johtajuudesta, ja nimenomaan siitä johtamiseen kuuluvasta mahdollisuudesta joka ei välttämättä näy tulosrivillä: hyvästä elämästä johtajana. Teos Johtajan parempi elämä ansaitsee tulla luetuksi ja pohdituksi.

Ollila sivuaa kirjan teemaa Kauppalehden haastattelussa: "Filosofian tohtorin Maija-Riitta Ollilan mukaan ylisuuret palkat ja kohtuuttomat palkitsemisjärjestelmät ovat kääntymässä itseään vastaan. Tuloerot ovat kasvaneet niin suuriksi, että yhteisöt murenevat."

Mutta lienee syytä mennä itse kirjaan.

Ollila viittaa filosofi Buberiin: "Lankeamme tavallisesti objektivoimaan kaiken ympärillämme Sinän syvän kohtaamisen sijasta, mutta joka tapauksessa huomaamme, että olennaista elämässämme on suhde ympäröivään maailmaan."

Olen pariin otteeseen viitannut Buberiin. Näyttää siltä että Ollila on rakentanut argumentaatiostaan merkittävän osan Burberin näkemyksistä lähtevien ajatuskulkujen pohjalta. Mutta omaperäisellä tavalla, mielenkiintoisesti nykyaikaan pureutuen.

Ollila vertaa keskenään itämaista "karman lakia" ja systeemisyys-käsitettä, siis sitä että asiat kytkeytyvät toisiinsa ja hyvä/paha saa palkkansa. Mutta koska modernissa maailmassa kytkennät ovat nopeita, johtaja ei joudu odottamaan palautetta teoistaan seuraavaan inkarnaatioon vaan se voi tulla hetkessä, vaikka seuraavana päivänä.

Maailma on verkostomainen: "Onnistuakseen yhden liike-elämän organisaation johtamisessa on ensin onnistuttava yhä laajenevan yrityksen ulkoisten sidosryhmien joukon hallinnassa: asioita tehdään yhdessä asiakkaiden, alihankkijoiden, kilpailijoiden, kansalaisyhteiskunnan toimijoiden, julkisen sektorin ja tiedotusvälineiden kanssa."

Ollila korostaa yhteistä vastuuta: "Olennaista on nimenomaan yhdessä tekeminen: palveluita kehitetään yhdessä asiakkaiden kanssa. Niitä pyritään tuottamaan ympäristön kestävyyttä ajatellen. Ihannetapauksessa niistä neuvotellaan myös olemattoman neuvottelijoiden joukon eli tulevien sukupolvien kanssa."

Ollilan mukana johtajuuteen kohdistuu liiallisia odotuksia. Tämä toisaalta tekee johtamisesta kiinnostavaa. Jos onnistuu mahdottomassa tehtävässä, se on todella jotakin. Ja jos epäonnistuu - no, tehtävä oli alunperinkin mahdoton.

Eräs mahdottomuuksien lähde on messias-odotukset, jotka "saavat jotkut johtajat äitymään ainakin apulaismessiaiksi. He pyrkivät ratkaisemaan aina vain hartaammin kaikki henkilöstön ongelmat, mutta lopputulos ei olekaan halutun kaltainen. Egoa hivelee, kun toiset roikkuvat avuttomina ja aivottomina suuressa johtajassaan. Messiaaksi ryhtyminen on kuitenkin erittäin lyhytnäköistä. [...] Viisas johtaja ilmoittaa messiasta kaipaavalle alaiselleen raaan totuuden: messias on jo tullut, ja se olet sinä."

Nykyisin johtajat ovat kymmenottelijoita, eivät yhden lajin spesialisteja kuten aikoinaan, jolloin johtaja saattoi yhdellä erinomaisuudellaan kompensoida isoja ongelmia muilla alueilla. Tähän liityy olennaisella tavalla moraalisten kysymysten kompleksisuus: "Moraalin perustehtävä olisi huolehtia hyvän kokonaisuuden luomisesta, niin että osatkin voisivat olla parhaimmillaan. Kun moraali käytännössä edustaa osaoptimointia, sen soveltamisesta tulee usein eri ryhmien keskinäistä kamppailua, jossa ei moraalittomiakaan keinoja kaihdeta."

Ollila nostaa esille hyvän ihmisen vaikeuden menestyä tekopyhän arvopuheen värittämässä liike-elämässä: "Hyvä ihminen on vilpitön. [...] Hän ei menesty. Ei ole mikään sattuma, että Dostojevskin hyvästä ihmisestä kertova romaani on nimeltään Idiootti. Hyvä ihminen on keskinäisessä kamppaluissa toisiaan hyväksikäyttävien ihmisten joukossa sosiaalinen idiootti."

(Sivuhuomautuksena tähän: luin Idiootin äskettäin ja vaikuttava teos se tosiaan on.)

Tilanne ei kuitenkaan ole ihan mahdoton: "On olemassa liikkeenjohtajia, jotka ovat hyviä ihmisiä. [...] Johtajan ei tarvitse olla arvoton."

Ollila viittaa pariin otteeseen kiinalaiseen sananlaskuun "tavat muovaavat luonnetta ja luonne määrää kohtalon". Kirjoitin aikoinaan tuolla otsikkolla ylioppilasaineen (Ylioppilasaineita 1984; SKS ja ÄOL, 1984; julkaistu myös Suomen Kuvalehdessä).

Ollila löytää sanonnasta sellaista syvyyttä jota en aikoinaan ymmärtänyt tavoitella - tuossa sanonnassa on oikeastaan Ollilan kirjan resepti: hyvän elämän voi löytää vain muuttumalla itse, ja itseään voi muuttaa tehokkaimmin muuttamalla sitä kontekstia jossa toimii. Tämä taas on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta Ollilan kirja antaa siihen aineksia - ja näitä taas ei voi lyhyeksi iskulauseeksi tiivistää.

Ollila toteaa: "On yksi taho, joka näkee kaikki ajatukseni ja tekoni ja noteeraa niistä joka ainoan. Minä olen tuo taho. Jokainen sanamme ja ajatuksemme muuttaa jotakin tässä maailmassa, nimittäin minut itseni. Minkä teen toisille, sen teen aina itselleni. Moraalin magia tarkoittaa sitä, että ihminen voi luoda itseään."

Muutamassa kohdin lukijan - siis tämän nimenomaisen lukijan - huomio herpaantui, erityisesti silloin kun Ollila rupesi kategorisoimaan erilaisia filosofisia suuntauksia. Mutta onneksi Ollila ymmärsi myös kaltaiseni maallikon ymmärtämättömyyden ja auttoi näistä karikoista eteenpäin käytännön esimerkkien avulla.

Teoksessa on myös jonkin verran saman asian toistoa, esimerkiksi johdantoluvun ja teosten myöhempien lukujen välillä. Ei kuitenkaan haittaavassa määrin.

Mikä mietitytti enemmän oli Ollilan antamien elämäntapaohjeiden sopiminen teoksen laajempaan kehykseen - käyttääkseni Ollilan termiä, kontekstiin. Vähähiilihydraattinen ruokavalio ja mietiskely aamuisin tuntuvat kovin, niin, kevyiltä ratkaisuilta isoihin haastaviin moraalin ja johtamisen ongelmiin. Puhumattakaan siitä, että Ollila ei juuri puutu johtamisen käytännön problematiikkaan, esimerkiksi resurssien allokointiin ja prosessien määrittelyyn. Kaikista näistä asioista olisi paljon sellaista sanottavaa joka hyvin istuisi Ollilan systeemisyyden kehykseen.

Lopuksi palaan vielä teoksen varsinaiseen sisältöön ja antiin.

Ollila toteaa: "Yksi johtajan tärkeimmistä teoista on luoda se maailma, joka ohjaa toisten toimintaa." Mutta tämä on vaikeaa: "Ajattelu on ulkoistettu, mutta kun kaikki ulkoistavat, kuka viime kädessä ehtii ajatella ja perustella."

Johtajiin kohdistuu paineita myös johtamistyöhön yleisesti liittyvän (ja jatkuvasti kasvavan) julkisuuden takia - ja tämä julkisuus helposti tunkeutuu yksityiselämän alueelle. Vaikuttajiin kohdistuneet ajojahdit saavat Ollilalta tylyn tuomion, esimerkkinä Anneli Jäätteenmäen, Alpo Rusin ja Juhani Saloniuksen tapaukset, joissa asianomaiset saivat leiman vaikka heidät todettiin syyttömiksi. "Varhemmin henkilö oli syytön kunnes toisin todistetaan. Nyt hän on syyllinen heti kun joku on valmis vuotamaan epäilyt."

Taustalla oleva ajatus sananvapauden ja lehdistönvapauden eroavuudesta on problemaattinen: "Lehdistön edustaja saa siis tehdä jotakin, jota yksilönä ei saisi tehdä. [...] Mikä tahansa voidaan haluttaessa naamioida demokratian puolustamiseksi." Ja edelleen: "Syvä paradoksi on siinä, että juuri lehdistönvapautta naamiona käyttäen on mahdollista murentaa niitä kansalaisten oikeuksia, joita lehdistönvapauden piti demokratiassa puolustaa."

Mutta miten sitten tulla paremmaksi johtajaksi? Helppoa se ei ole. "Ihmispersoonallisuus on systeeminen kokonaisuus, jossa kaikki hyvyyden lajit ovat linkittyneet yhteen. Ihmissysteemi ei ole suljettu, vaan on suurempien systeemien osa ja koko ajan niiden vaikutusvallan alainen. Jos haluaa muuttaa itsessään tai toiminnassaan yhtä kohtaa, lukuisten asioiden sekä omassa elämässä että ympäristössä on muututtava."

Ollila korostaa hiljentymistä ja pysähtymistä - systemaattista työtä selkeyden saavuttamiseksi. "Koska maailma on käynyt vaikeaksi hahmottaa, tarvitaan koko ajan uutta ajattelua ja herkkää reagoimista. [...] On siis kyettävä irrottamaan tunteista, päästävä niiden taakse. [...] Olen se joku, jolla on erilaisia vaihtuvia tunteita ja ajatuksia. Huolenpito omata sielusta tarkoittaa jatkuvaa kosketusta tuohon minuuden ulottuvuuteen. Se on tärkeämpää kuin mikään muu."

Ollila haluaa rinnastaa hyvän johtamisen palvelemiseen, vaikka ymmärtääkin tämän ajattelumallin vaikeudet. "Johtajuus palvelemisena on nykyihanteista kauempana kuin itä lännestä. Varsinkaan ei huomata, että se olisi johtajan henkisen työsuojelun olennainen apu. Kun johtaja päivästä päivään asettaa saman kysymyksen, hän varjeltuu pullistuneelta egolta ja sen aiheuttamilta vääriltä päätöksiltä. Kysymys on sama, jonka kauppa-apulainen esittää asiakkaalle: Kuinka voin auttaa?"

Erittäin vaikuttava ja vakuuttava teos!

Stressaako tietotekniikka johtajia?

Tietotekniikan sanotaan lisäävän stressiä. Mutta mitä tietotekniikka merkitsee johtamiselle?

Sain viime vuonna Jyväskylän yliopistosta kyselyn. Professori Taru Feldt psykologian laitokselta tutki esimiestyötä aiheena "Eettinen kuormittavuus johtajien työssä".

Tutkijat haluavat selvittää johtamisen eettisiä valintoja ja kuormittumista työhön kuuluvan epävarmuuden ja ristiriitojen alla.

Kysymykset olivat mielenkiintoisia, mutta itseäni jäi vaivaamaan ettei tietotekniikan merkitystä otettu esille. Onko tietotekniikasta hyötyä vai haittaa johtamiselle?

* * *

Joidenkin näkemysten mukaan tietotekniikka on auttanut luomaan nopeatempoista työympäristöä. Litteät organisaatiot yhdistyvät litteisiin johtajiin, jotka juoksevat bonusten perässä. Toisten näkemysten mukaan on juuri päinvastoin. Tietotekniikka mahdollistaa keskittymisen olennaiseen: tehokkaan ajan hallinnan ja kyvyn työstää yhteistä näkemystä.

Kumpi näkemys on oikea? Edistääkö tietotekniikan käyttö eristäytymistä vai yhdessä tekemistä? Vahvistaako tietotekniikka hierarkioita vai auttaako se luomaan samanarvoisuuden kokemusta?

Se ainakin on selvää, että kun viestintää käydään sähköpostin välityksellä, eristäytyminen ja vastakkainasettelu on hyvin lähellä. Tämä on kovin inhimillistä.

* * *

Eräs tapa selittää konfliktien synty löytyy filosofi Martin Buberin esittämistä käsitteistä "Minä-Sinä" ja "Minä-Se". Karkeasti ottaen nämä kaksi ajatusmallia viittaavat siihen, miten ihminen suhtautuu maailmaan: näemmekö toiset ihmiset ihmisinä vai objekteina.

Buberin mukaan ihmisyys (ja minuus) voi syntyä vain "Minä-Sinä" suhteen kautta. Ajatusmalli "Minä-Se" puolestaan tuottaa konflikteja ja ristiriitoja muiden ihmisten esineellistämisen takia.

Sen jälkeen kun olemme esineellistäneet toisen osapuolen, on hyvin vaikeaa palata "Minä-Sinä" ajatusmalliin. Yritä siinä sitten toimia kuin ihminen ihmisten kanssa.

Samat ajatukset löytyvät monesta lähteestä, esimerkiksi kiinalaisesta moraalifilosofisesta teoksesta "Tao Te Ching" (peräisin ajalta noin 2200-2500 vuotta sitten) sekä monien uskontojen pyhistä teksteistä.

* * *

Mielenkiintoinen tapa ratkoa ristiriitoja löytyy Arbinger-instituutin julkaisemista teoksista "Leadership and Self-Deception: Getting out of the Box" ja "The Anatomy of Peace". Ensimmäinen teoksista käsittelee etupäässä työelämää, jälkimmäinen perhe-elämää. Kumpikin teos sisältää amerikkalaista "konsulttipsykologiaa", mutta viesti ei silti katoa käsienheiluttelun taakse.

Näiden kirjojen tarjoama oivallus liittyy prosessiin, jolla joudumme "laatikkoon", toisin sanoen lipsahdamme "Minä-Sinä" ajatusmallista "Minä-Se" ajatusmalliin. Kyseessä on oma valinta, jonka teemme syystä tai toisesta, esimerkiksi seuraavan kaltaisten toimintamallien takia: "olen parempi kuin toiset", "olen huonompi kuin toiset", "ansaitsen parempaa", "minun täytyy näyttää hyvältä".

Sen jälkeen kun olemme esineellistäneet toisen osapuolen ja lähteneet sotajalalle, on hyvin vaikeaa palata "Minä-Sinä" ajatusmalliin. Ja tässä se on, konfliktin (ja itsepetoksen) ydin.

* * *

Joskus tuntuu, että stressitön tietotekniikka on kuin rasvaton rasva. Mutta perimmältään kyse on valinnoista. Itse kukin voi olla tietotekniikan isäntä tai orja, olkoon titteli mikä tahansa.

Moderni aivotutkimus tuo uutta valoa mekanismeihin, joiden avulla yllä kuvattu prosessi toimii. (Tämä on omaa tulkintaani, en ole mikään ekspertti.) Teos "Consciousness Explained" (Daniel Dennett, 1991) käsittelee asiaa kärjekkäästi ja synnytti aikoinaan vilkkaan keskustelun "mielen teoriaan" liittyen.

On mielenkiintoista pohtia omia valintoja seuraavan vertauskuvan valossa: tietoisuus on kuin katsoisi näyttömällä tapahtuvaa teatteriesitystä ja pyrkisi keksimään sille merkityksen, juonen. Toisin sanoen: selitämme jälkeen päin tekemiämme valintoja ikään kuin olisimme tehneet ne tietoisesti. Mutta tämä ei ole muuta kuin aivojen luoma jatkuvuuden illuusio.

Yritä siinä sitten toimia kuin ihminen ihmisten kanssa.