TKTK - helvetillinen ohviisi

Saatteeksi: Kirjoitin alla olevan jo jokin aikaa sitten, mutta sain kyseisen kirjan luettua loppuun vasta nyt. Teoksen paras osuus on ensimmäinen kolmannes; toinen kolmannes toistaa aiempia teemoja; viimeinen kolmannes menee epäuskottavuuden puolelle "erikoistehosteineen".


Ostin divarista kirjan nimeltä "Poikkeus säännöstä", jota olen lueskellut pieninä annoksina. Kirjoittaja Christian Jungersen on melkoinen taituri. Lähes 700-sivuinen järkäle oli vuoden romaani Tanskassa 2004.

Kirja kertoo fiktiivisen Tanskan kansanmurhien tiedotuskeskuksen (TKTK) toiminnasta, joka päälle päin näyttää ylevältä ja humanistiselta. Keskuksen viisi työntekijää ja heidän välinen dynamiikkansa paljastuu kaikessa raadollisuudessaan pikku hiljaa. Jokainen pelkää sekä henkensä että oman työpaikkansa puolesta.

"Paholaisen älykäs kerrontatekniikka" (kuten takakannessa kehutaan) saa lukijan samaistumaan yksi kerrallaan kuhunkin kirjan päähenkilöön. Vaikka kukin heistä on kaikkea muuta kuin hyvä ihminen, jokainen heistä tuntuu lukijasta tutulta: tuo voisin olla minäkin. Pikku hiljaa lukija matkaa inhimillisen pahuuden ytimeen TKTK:n mikrokosmoksessa.

* * *

Mutta miten asia liittyy suomalaiseen työympäristöön? Hutut ja tutsit ja heidän tanskalaiset toimistotyöläisvastineensa TKTK:ssä ovat fiktiota, mitä siitä voisi oppia?

Kirja tietysti liioittelee. Mutta panee miettimään, miten helppoa on asettua kirjan kuvaamien ihmisten nahkoihin ja ymmärtää heidän toimensa sisältä päin. Meissä itse kussakin asuu pieni narsisti, vastuun pakoilija, työpaikkakiusattu ja psykopaatti.

Tietenkään meidän ei tarvitse kohdata panttivantikaappauksen aikaansaaman psykoosin uhreja tai elää todellisuudessa jossa olemme työpaikkakiusattuja toisessa sukupolvessa. Eikä ole tarpeen spekuloida kärsiikö joku DID-oireyhtymästä eikä siksi muista (pahoja) tekemisiään jälkeenpäin.

Mutta... Jotain yllättävän tuttua tanskalaisessa helvetissä silti on.

* * *

Itselleni tulee kirjaa lukiessani mieleen, että Jungersen on lukenut perusteellisesti työpaikkojen psykologiaa koskevaa kirjallisuutta ja kääntänyt kaiken päälaelleen.

Ehkä Jungersen on lukenut Arbinger-instituutin julkaisemat teokset "Leadership and Self-Deception: Getting out of the Box" ja "The Anatomy of Peace", joissa kummassakin pyritään ongelmanratkaisuun havaitsemalla omat sokeat pisteet. Jungersen näyttää, miten vaikeaa (tai mahdotonta) se käytännössä on.

Luin jokin aika sitten psykologi Jonathan Haidtin teoksen "The Happiness Hypothesis". Haidtin mukaan ihminen on kaksijakoinen olento, kuin ratsastaja norsun selässä. Ratsastaja kuvittelee ohjaavansa norsua, mutta tosiasiassa se useimmiten vain pysyttelee norsun kyydissä ja sepittää juonta asioille, joita norsu tekee ilman ratsastajan kontrollia.

TKTK:n työntekijät sepittävät juonta kauheille tekemisilleen. He käyttävät sujuvasti psykologian termejä ja ajatusmalleja oman epäinhimillisen toimintansa oikeuttamiseksi.

* * *

Jungersenin teos on samalla demonstraatio filosofi Martin Buberin esittämistä käsitteistä "Minä-Sinä" ja "Minä-Se". Kyse on siitä, miten ihminen suhtautuu maailmaan: näemmekö toiset ihmiset ihmisinä vai objekteina. Buberin mukaan ihmisyys (ja minuus) voi syntyä vain "Minä-Sinä" suhteen kautta. Ajatusmalli "Minä-Se" puolestaan tuottaa konflikteja ja ristiriitoja muiden ihmisten esineellistämisen takia.

Mutta ongelmana on se, että koska olemme vain ratsastajia norsun selässä, emme itse tajua mitä teemme ja miten vahingoitamme toisia. Voimme jopa ajatella että teemme hyvää samalla kun syyllistymme kauheuksiin.

* * *

Jungersenin teos on kerta kaikkiaan ajatuksia herättävä puheenvuoro.