Venla Hiidensalo: Mediahuora

Venla Hiidensalon romaanissa kuvataan media-alan kaupallistumista, tai voisiko pikemminkin sanoa että kyse on siitä että mediasta on tullut teollisuutta joka pyrkii muuttamaan minkä tahansa rahaksi, ja ihmiset ovat pelkkiä pelinappuloita, niin toimittajat kuin toimittajien juttujen kohteetkin: Mediahuora (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26413-2).

Romaanin päähenkilö on Maria Vartiainen, joka toimii Lehden avustajana eli myy tarinoita, joita media haluaa tarjota lukijoille:

Maria oli osa propagandakoneistoa. Hän teki läpinäkyväksi seiniä, joiden sisällä ihmiset odottivat, että joku kuuntelisi juuri heidän tarinansa. Stalin oli halunnut, ettei hänen ja kansan välillä olisi mitään salaisuuksia. Seinien piti olla läpinäkyviä. Ei ollut sellaista kuiskausta, jota Stalinin korva ei olisi kuullut. Nyt kansa sitä vastoin paloi halusta kertoa. Tunnustajia oli jo enemmän kuin kuulijoita.
[...]
Jokainen kilpaili markkinoilla yksin. Toisin kuin nettihuutokaupoissa, joissa Maria osti ja myi mekkoja, näillä markkinoilla alin tarjous voitti. Markkinat määrittivät hinnan, eivätkä ne voineet koskaan olla väärässä.

Tarinan sivuhenkilöihin kuuluu Perttu, Marian lapsi, jonka lapsuus tapahtuu työn varjossa, oravanpyörässä josta ei ole poispääsyä:

Perttu kauhoi minuuttipuuroa ja luki Aku Ankkaa. Perttu söi joka aamu minuuttipuuroa. Se mahdollisti, että Maria sai nukkua, sillä nukkuminen oli hänelle hyvin hankalaa, ja Perttukin tiesi sen.

Maria ei olisi halunnut nukkua, sillä nukkuminen oli tuhlausta. Kuuden tunnin yöunien hinnalla olisi ostanut uuden punaisen mekon tai viikon ruoat. Marialla oli varaa kaikkeen ja ei-mihinkään. Hänellä ei ollut kuin omaa aikaa, se oli hänen ainoa myyntihyödykkeensä. Hän tuottaisi eniten, jos ei nukkuisi ollenkaan. Asunto kasvaisi neliöitä, ja eteiseen kannettaisiin kuntopyörä. Sen selässä Maria voisi istua ja polkea, matkalla ei mihinkään. Silti oli koko ajan kiire.

Mutta onko tästä pelastusta, se on romaanin keskeinen kysymys, tai ehkä pikemminkin se missä määrin me enää pystymme irroittautumaan tarinoista joita kerromme, joita myymme, jotka määrittävät tarpeemme:

Säksättävät linnut ovat vaienneet. On aivan äänetöntä. Maria katsoo ikkunastaan näkyvää puuta. On kuin hän näkisi sen ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se on. Puu on täynnä valoa ja varjoa, kaarnan jokainen uurre ja lehtien suonet näkyvät nyt selvästi. Sanat ovat valuneet maisemaan ja täyttäneet sen jokaisen sopen. Maria kuulee niiden takana olevan hiljaisuuden, ruohonkorren ja puunkuoren äänettömyyden. Maailma hengittää ja on olemassa itseään varten.

Tämä on vaikuttava romaani, mutta se on myönnettävä että luin sitä satakunta sivua alusta, minkä jälkeen hypin eteenpäin ja luin loppuratkaisun. Jotenkin vain en kestänyt tätä kirkasta valoa, tätä peilien sokkeloa.