Outi Pakkanen on kirjoittanut romaanin itsensä myymisestä, tai ehkä pikemminkin itsensä kadottamisesta: Seuralainen (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-25036-4). Romaani oli tinkimätön, ja pidin sitä ansiokkaana, mutta jostain syystä en kyennyt lukemaan sitä kokonaan, vaan hypin pitkiä pätkiä eteenpäin.
Päähenkilö on Sampo, jolla on peliongelma, ja rahaa saadakseen Sampo on valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa. Romaani kertoo ihmisistä, jotka tuntuvat ikään kuin etsivän jotain sellaista mitä eivät voi saada, ja tarttuvan tähän kiinni itsepintaisesti. Ehkä kyse on pakokeinosta sellaisesta todellisuudesta jota ei voi kestää.
Pakkanen kuvaa oivaltavasti niin sanotusti "parempia ihmisiä", väkeä joka käy taidenäyttelyissä ja oopperassa koska siellä on näyttäydyttävä:
Rebecca ei oikein kehdannut myöntää ääneen pitävänsä ehdottomasti enemmän perinteisestä taiteesta, josta ei tarvinnut arvailla mitä se esitti, mutta jotkut näyttelyt nyt vain olivat pakollisia, jotta kävisi sivistyneestä ihmisestä ja pysyisi keskustelussa mukana. Onneksi Glazunov-näyttely oli tulossa seuraavana keväänä nimenomaan nykytaiteen museoon Kiasmaan, joten sinne saattoi kävellä pää pystyssä häpeilemättä. Rebecca
oli aina salaa ihaillut kriitikoiden koristeellisia muotokuvia.
Murhenäytelmähän tästä syntyy, jonkinlaista dekkarin juontakin viritellään kun poliisit yrittävät ottaa selvää tapahtuneesta. Mutta jotensakin kulmikkaasti tarina välillä etenee, ikään kuin pysäytyskuvina jotka eivät oikein sovi toisiinsa. Olisiko tämä tarkoituksellista kirjailijalta, en tiedä, minut se sai vähän väliä pudottamaan otteen tarinasta, hyppimään eteenpäin.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti