Carlos María Domínguez kertoo huumorin keinoin kirjahulluudesta pienoisromaanissa Paperitalo (Basam books, 2006; suom. Einari Aaltonen; ISBN 952-5534-58-8). Kirja pohtii sitä, mitä vaaroja kirjojen lukemiseen ja keräämiseen liittyy, miten koko elämä voi mennä raiteiltaan kirjojen takia.
Teoksessa on 134 sivua, ja teksti on ladottu varsin isolla fontilla kapealle palstalle, eli lukeminen ei kovin kauaa kestä. Mutta tarina jää mietityttämään: mitä kirjailija oikeastaan haluaa lukijalle kertoa. Vertauskuvilla tässä puhutaan, mutta mitä vertauskuvat tarkoittavat? Ehkä koko elämää?
Tarina lähtee liikkeelle ilman sen kummempia ihmettelyjä, eräänä päivänä postista tulee paketti jossa on yltä päältä betonipölyssä oleva kirja. Mistä oikein on kyse, mitä kirjalle on tapahtunut ja kuka sen on lähettänyt? Niinpä, oikeastaan kirja on dekkari, jos sen haluaa johonkin kategoriaan laittaa, mutta toisaalta tässä ollaan enemmänkin Kafkan kuin Christien jalanjäljissä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti