Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen tarjoaa satuttavan lukukokemuksen romaanissa Vieras (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26716-4). Välillä tarinan käänteet tuntuivat epäuskottavilta, mutta silti, jokin tässä puhutteli, ehkä se että kertomisessa tuntui olevan autenttisuutta, ei pelkästään erikoistehosteiden hakemista.

Romaani alkaa pois lähtemisestä, elämänmuutoksesta joka ikään kuin laskostuu muiden muutosten päälle, menneiden ja osin tulevien:

Sunnuntaina lähdin.

Minun oli tarkoitus vain mennä kotimatkalla rantaan katsomaan laivoja, mutta ostinkin lipun. Aamulla hoidin jumalanpalveluksen niin kuin kuuluu. Olin saarnavuorossa, lausuin seurakunnalle ajankohtaan sopivia sanoja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisistä päivistä. Kuuntelin itseäni etäältä. Näin tuttuja kasvoja, ihmisten, jotka anelivat minun kauttani anteeksiantoa ja voimaa.

Kirjan päähenkilö on pappi, nainen, joka päättää yhtäkkiä jättää kaiken ja matkustaa Amerikkaan, paikkaan mistä hänen äitinsä oli kotoisin, Suomeen muuttanut ja täällä kuollut. Lapsuuteen palaamisesta tässä on kyse, lapsista, uskosta lapsuuteen ja tämän uskon menettämisestä:

Lopulta näin koneen ikkunasta saaren. Siipi peitti näkymän, taas paljasti: tutut pilvenpiirtäjät kohosivat kohti taivasta, neulakärkinen korkeimmalle, taivaaseen piirrosta tekevä harppi. Kuin olisin saapumassa uneen, jonka olin nähnyt tuhansia kertoja, kuin olisin laskeutumassa lapsuuteeni, niin tuttu kaupunki oli, vaikken koskaan ollut sitä nähnyt.

Pitkän aikaa lukija joutuu pohtimaan, mistä tämä pakomatka johtuu, tai mitä Amerikasta ollaan etsimässä. Ja hiljalleen asiat tulevat esille, samalla kun mahdollisuudet uuteen tuntuvat avautuvan.

Mutta samalla Pulkkinen tuntuu myös tinkimättömältä sen suhteen, että ihminen on rajallinen, kykenemätön kohtaloaan muuttamaan, muuten kuin vahingossa. Ja olin lukevani tarinassa viestin siitä, että pelastuksen etsiminen jostain muualta kuin ihmisistä itsestään on mahdotonta, että loppujen lopuksi meillä ei ole kuin itsemme ja toisemme, vaikka sokeita olemmekin, vaikka kerta toisensa jälkeen ajaudumme harhateille.

Tämä romaani jäi mieleen pitkäksi aikaa, siinä oli ehdottomuutta jonka tunsin pistävän kylkeen, kyseenalaistavan omaa käsitystäni elämästä, ihmisistä. Pulkkinen osaa kirjoittaa ihmisistä, kaikessa kurjassa kauneudessaan, kivusta, siitä kivusta jota elämä tarjoaa, ja siitä mahdollisuudesta mitä lapseen, tulevaan, sisältyy:

Sinä saat aina lähteä ja palata. Sinä perit maan, te peritte sen kaikki, ette vain siksi että tulitte jäljessä, vaan siksi että tämä aika synnyttää muukalaisia, niin ettei kukaan ole koskaan täysin kotonaan.

Autuaita olette te, te kaikki, sattumalta seudulle saapuvat. Rakentakaa kaikki merkitys toistenne varaan.

Luin tämän teoksen Helmet-järjestelmän kautta lainattuna e-kirjana, mikä sujui kohtuullisen hyvin, vaikka ihan kirjaa vastaava lukukokemus ei ole.

Olen yhä enemmän siirtymässä e-kirjojen lukemiseen, ennen kaikkea niiden lainaamisen ja palauttamisen helppouden vuoksi. Ongelma on lähinnä tarjonnan tavaton rajallisuus, tuntuu että juuri mitään suosikkikirjailijoistani ei ole ainakaan vielä saatavilla e-kirjoina, ainakaan Helmetin kautta. No, tämä varmasti muuttuu lähivuosina.

Vertailun vuoksi vähän tilastotietoja. Välillä 22.4.2008 ja 19.2.2013 olen lainannut Helmetistä 2238 teosta: kirjoja, lehtiä, CD-levyjä ja DVD-elokuvia. Ensimmäinen lainaushistoriasta löytyvä teos on Richard Scarry Ahkeruus on ilomme ja viimeisin Viiru ja Pesonen kettujahdissa, mikä ehkä kuvastaa sitä että melko iso osa näistä lainoista on ollut lapsia varten, nämä kaksi esimerkkiä on kumpikin lainattu iltasatukirjoiksi.

E-kirjoina olen lukenut vasta muutamia kymmeniä teoksia, mutta silti on käymässä niin että kirjastosta lainattuja teoksia tulee luettua vähemmän ja vähemmän.