Uusi kultakausi - Sosiaalinen media mullistaa kaiken

Olen loppuviikon Open Agenda -workshopissa Hollannissa. Tähän liittyen muistui mieleen kirja, jossa puututaan datan avoimuuden kysymykseen, ja avoimuuteen yleisemminkin: kirjoittajat toivovat organisaatioihin tietohallintojohtajien sijaan "läpinäkyvyysjohtajia".

Neljän kirjoittajan yhteistyönä on syntynyt tiukka manifesti digisosiaalisesta mediasta: Uusi kultakausi - Sosiaalinen media mullistaa kaiken (WSOY, Barrikadi-sarja, 2011). Tekijät ovat Tanja Aitamurto, Taneli Heikka, Petteri Kilpinen ja Matti Posio.

Kirjan takakannessa on varoitus: "Tämä kirja saattaa horjuttaa maailmankuvaasi ja uskoasi suomalaisiin instituutiohin." - No, vaikka ei horjuttaisikaan, tekijät kyllä parhaansa tekevät tuodakseen esiin ongelmia Suomessa, erityisesti meikäläisessä sisäänlämpiävässä ja uneliaisessa kulttuurissa.

Käsittääkseni kaikki poliittiset puolueet saavat kirjassa haukkuja niskaansa. Tosin yksi toimija tuntuu olevan ylitse muiden, siinä määrin pääministeri Matti Vanhasta ryöpytetään periaatteesta, jonka mukaan keskeneräisistä asioista ei tule keskustella: "[V]altakunnan huipulla luotiin retorinen, poliittinen ja eettinen koodisto, jossa tietoyhteiskunnan kehittyneemmän vaiheen syntymiselle ei ollut edellytyksiä. Suomi tyhmennettiin. [...] Eikä ainoastaan tyhmennetty, vaan mahdollisesti myös köyhdytettiin."

Kirjassa tuodaan esille monenlaisia esimerkkejä suomalaisesta jälkeenjääneisyydestä, muun muassa täkäläinen pysähtyneisyys avoimen julkisen datan hyödyntämisessä: "Suomessa on avattu vähän dataa, ja kauan ja hartaasti suunnitellut edistysaskeleet etenevät hitaasti."

Samaan teemaan liittyy Suomen kyvyttömyys uudistaa demokraattista järjestelmää sellaiseksi, jossa eliitti luopuu vallastaan kansalaisten hyväksi: "Hallinto palvelee kansalaisia toimimalla kansalaisten kumppanina ja mahdollistajana verkostoissa syntyvien ideoiden toteuttajana."

Avoimuuteen liittyy myös henkilökohtaisen toiminnan näkyvyys: vallankäyttö ja -käyttäjät pois kabineteista, kaikkien näkyville ja kommentoitavaksi. Tulevaisuuden poliitikon täytyy olla jatkuvasti näkyvissä sosiaalisessa mediassa; kähmijöitä ei äänestetä valtaan.

Tässä yhteydessä kirjoittajat viittaavat professori Alf Rehnin lausumaan ajatukseen, että tulevaisuudessa ei tarvita tietohallintojohtajia vaan läpinäkyvyysjohtajia: "Verkon läpinäkyväksi tekevää vaikutusta vastaan ei kannata taistella, vaan siihen on sopeuduttava."

Kirjoittajat ovat keksineet fiktiivisen toimijan - Vanhoillisten Keskusliiton - joka pyrkii sulkemaan silmänsä väistämättömältä globaalilta kehitykseltä, siltä että internet teki arjesta globaalin. Ja tähän liittyy muun muassa mediataloihin piintynyt lukijoiden halveksunta: "Google, Wikipedia tai edes Facebook eivät ole saaneet Vanhoillisten Keskusliittoa oivaltamaan, mitä ihmiset haluavat. He haluavat tehdä ja toimia."

Netin mediat ovat avoimia: "Ne kamppailevat aatteista, arvoista, maan ja maailman suunnasta. Ne muodostavat yhteisöjä ja kanavoivat toimintaa. Journalismi palaa näin juurilleen." - Mutta ei Suomessa, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - vielä.

Työelämän mullistuksesta kirjoittajat toteavat: "Työstä tulee vuorovaikutusta [...] itse asiassa juuri kommunikaatio on se palvelu, jota organisaatiot yhä useammin tuottavat." Tässä kirjoittajat viittaavat Esko Kilven ajatukseen: "Organisaation tuottaman palvelun arvo ei enää ole palvelun sisällössä, vaan siinä miten asiakas sitä käyttää."

Tuo edellinen lause on pohdintaa herättävä, yrityselämän mullistava idea. Siis: huomio pitää kiinnittää palvelun ympärille rakentuvaan vuorovaikutukseen.

Avoimuus ja netin ympärille rakentuva ketterä tiimityö tarjoavat mahdollisuuden: "Jotta kestämme läpivalaisevan dialogin kirkkauden, meidän ja organisaatiomme on tehtävä juuri sitä minkä koemme eettisesti kestäväksi. Organisaatio ei kestä muuta, emmekä me kestä muuta yksilöinä."

Kaikesta positiivisesta huolimatta hiukan kyllä mietitytti, ovatko kirjan kirjoittajat kuitenkin loppujen lopuksi rakentamassa hiekalle?

Amerikkalaisen avoimen ja yritteliään toimintakultuuriin ihannointi on paikoitellen hyvinkin kritiikitöntä, eikä kovin konkreettisia ja merkittäviä vaikutuksia tuottavia ideoita kirjasta löydy, Suomeen sovellettuina. Pikemminkin sillisalaattia joka näyttää hyvältä mutta saattaa olla höttöä sisältä.

Auttavatko kirjan opit esimerkiksi terveydenhuollon toimivuuden takaamiseen, tai tuovatko ne lisäpotkua Suomen maailman parhaaksi havaitun koulujärjestelmän kehittämiseen, tai auttavatko ne tiedettä ja tutkimusta toimimaan nykyistäkin paremmin? Enpä tiedä.

Kirjan lopussa Vanhoillisten Keskusliiton oveen kiinnitetyissä teeseissä puhutaan johtamisesta: "Suomi romahtaa, elleivät johtajat ja alaiset kommunikoi hyvin. [...] Keskeneräisistä asioista on alettava keskustella."

Tuossa on mielestäni kirjan olennainen oivallus. Kuinka pitkälle se kantaa, ja kantaako se Suomessa ja Suomea, se jää nähtäväksi.