Raymond Chandlerin Syvä uni (WSOY, 1965; suom. Seppo Virtanen) oli vaikea aloittaa, en meinannut oikein päästä tekstiin kiinni. Kirjoittaja heitti esiin nokkeluuksia toisensa perään eikä tarina tuntunut lähtevän liikkeelle.
Mutta sitten, muutaman sivun jälkeen, Marlowe-etsivähahmo alkoi saada syvyyttä, ja tarina lähti vetämään, suorastaan hengästyttävään tahtiin.
Chandlerin tyyli on toteavaa, mutta hän käyttää vertauksia jotka vievät yksityisetsivän maailmaan: "Ukkonen jylisi jälleen kukkuloilla. Salaman välähdys heijastui etelään kerääntyneistä mustista pilvimassoista. Pari tunnustelevaa sadepisaraa putosi jalkakäytävälle ja jätti jälkeensä kolikonkokoiset läiskät."
Toiminta on toteavaa, napakkaa: "Työnsin litteän peltisen savukerasian hänen eteensä. Hänen kapeat siistit sormensa nappasivat savukkeen kuin taimen kärpäsen."
Monet ovat tätä tyyliä kopioineet, mutta helppoa se ei ole, tekstistä tulee itsetarkoituksellisen näppärää. Siihen Chandler ei lankea, kirjan alkua ja muutamaa myöhempää poikkeusta lukuunottamatta.
En ihmettele Syvän unen klassikkostatusta - Chandlerin merkkiteos, epäilemättä.
Tekstit
a compassionate ear
1 tunti sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti