Kirjaston henget

"Kiehtova kuvaus maailmasta jossa kirjat ovat kaikki kaikessa", näin kuvaillaan Jacques Bonnetin kirjaa Kirjaston henget (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-4873-7). Ja takakannessa sanotaan: "Kirjaston henget on kertomus rakkaudesta kirjoihin ja niiden keräilemiseen. Teos on korvaamaton kirja kirjojen rakastajille, keräilijöille ja kirjatoukille."

Jacques Bonnet puhuu kirjoista monikossa, siis suuresta määrästä kirjoja: hänellä itsellään on kymmeniätuhansia kirjoja, ja tällaisten kirjastojen omistajat ovat hänen teoksensa kohdeyleisöä. Ja kirja tietenkin vilisee viittauksia kirjoihin, hyvinkin eksoottisiin, sekä myös isojen kirjastojen omistajiin, jopa satojen tuhansien kirjojen kirjastoihin, sellaisiin jotka vaativat isoja kiinteistöjä tai useita taloja mahtuakseen.

Bonnet viittaa Pierre Bayardin teokseen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, joka - nimestään huolimatta - on samalla tavalla kirjallisesti äärimmäisen sivistynyt. Näitä kahta kirjoista kertovaa kirjaa kun vertailee niin on sanottava että pidin Bayardin teoksesta paljon enemmän, sen sisäänrakennetusta paradoksista huolimatta.

Ei Bonnet mitään huonoa kirjaa ole tehnyt, päinvastoin, mutta kun itse en ole koskaan innostunut kirjojen keräämisestä, enkä koskaan ole yhtä aikaa omistanut yli tuhatta kirjaa, niin en voi sanoa olevani tämän kirjan parasta kohdeyleisöä. Ajatus siitä, että kirja pitää säilyttää, koska ikinä ei voi tietää tarvitseeko sitä tulevaisuudessa ei itseäni ole koskaan samalla tavalla viehättänyt. On vain hyvin harvoja kirjoja, joihin olen palannut myöhemmin uudestaan. Kierrätys, joka kirjaston tai kirjojen vaihtarihyllyn kautta, se on oma ideaalini.

Mutta isojen kirjastojen omistaminen, siinä on omat kiehtovat piirteensä, esimerkiksi kysymys siitä miten kirjasto tulisi järjestää. Bonnet käy läpi erilaisia vaihtoehtoja aakkosellisesta kirjasarjojen mukaiseen ja toteaa että kaikissa on omat puutteensa: "Minä suosittelen sekoittamaan kirjavalla tavalla monia järjestelyperiaatteita ja noudattamaan suurpiirteisyyttä suhteessa sääntöihin, jotka on valinnut. Tätä periaatetta voi soveltaa yleisemminkin elämään!"

Entä sitten pikalukumenetelmät? No, Bonnetilla on omansa jonka hän hallitsee: "[V]iidenkymmenen vuoden ajan olen kuluttanut suuren osan ajastani lukemalla kaikenlaisia teoksia, kaikenlaisissa olosuhteissa, kaikenlaisiin tarkoituksiin. Se synnyttää erityisen suhteen kyseiseen esineeseen, tässä tapauksessa painotuotteeseen. Kuten mikä tahansa totuttu toiminto (kädentaito, taide tai liikkuminen)." Ja vielä: "Tärkeää ei ole lukea nopeasti, vaan lukea kirja sillä nopeudella, jonka se ansaitsee. […] Dekkarin lukee parissa tunnissa, mutta vaatii useita päiviä laatia oppitunti T. S. Eliotin Aution maan muutamasta sivusta."

Bonnet kääntää hauskalla tavalla hurinkurin kirjailijan ja kirjan hahmojen merkityksen: "Kirjastossani asuu satojatuhansia ihmisiä, osa heistä on todellisia, osa fiktiivisiä. Todelliset ovat niin sanotusti kuvitteellisia henkilöitä kaunokirjallisissa teoksissa, fiktiiviset niiden tekijöitä. Edellisistä me tiedämme kaiken, tai pikemminkin tiedämme niin paljon kuin meidän pitääkin heistä tietää, toisin sanoen sen, mitä henkilöstä on kerrottu romaanissa, sadussa, novellista tai runossa, jossa hän esiintyy. Hän ei ole vanhentunut sen jälkeen kuin kirjailija on hänet luonut, hän on pysynyt ja pysyy ikuisesti samana."

Niin, tässä on hieno pieni kirja joka kertoo suurista kirjastoista joilla on sydän. Ei hassumpi kirja kirjojen ystäville.