Fantasia ja fuuga

Roy Fullerin dekkari Fantasia ja fuuga (WSOY, 2. p., 1992; suom. Eero Ahmavaara) käyttää kohtuullisen harvinaista lähtökohtaa: epäluotettavaa kertojaa, ja vieläpä sellaista kertojaa joka ei luota itseensä ja epäilee kaikkea, omista muistikuvistaan lähtien.

Päähenkilö Harry Sinton kärsii syyllisyydestä, neuroottisuuteen asti, ja pitää itseään syyllisenä milloin mihinkin, uskoen siihen että se että hän ei muista tehneensä mitään on osoitus siitä, että hän on todella tehnyt jotakin.

Kirjan lukeminen, kun kertojahahmona on totaalinen neurootikko, ei ole ihan helppoa, mutta aika hyvin Fuller tarinansa ainekset punoo.

Tapahtuvat käynnistyvät, kun Fuller lukee lehdestä kirjailija Max Callisin kuolemasta, jota epäillään itsemurhaksi. Sinton saa päähänsä, että kyseessä on murha ja että hän on syyllinen. Ja koska hän ei muista tehneensä mitään, eikä siksi voi hankkia itselleen takuuvarmaa alibia, ryhtyy hän selvittämään mitä oikeastaan on tapahtunut.

Melkoiseen pyöritykseen Sinton joutuu, ja lopulta poliisikin kiinnostuu hänestä. Hyvää tarkoittavat ihmiset sekoittavat Sintonin päätä entisestään, sillä hän vakuuttuu ettei Callisin kuolema ole ainoa rikos johon hän on syyllistynyt.

Mutta tarinan loppu, se on varsin yllättävä. Käy ilmi että vaikka Sintonin päässään hahmottelemat tapahtumat ovat mielikuvitusta, todellisuus on kummallisempaa kuin voisi olettaakaan. Mainio perinteisen dekkarin variaatio.