Kirjoituksia kellarista - ohut kirja Dostojevskilta

Helsingin kaupunginkirjasto on avuliaasti tehnyt suosituslistan ohuista klassikoista, joiden avulla pääsee tutustumaan maailmankirjallisuuden huippuihin tarvitsematta kahlata läpi satojen sivujen laajuisia teoksia: "Ota maailmankirjallisuuden merkkiteokset haltuun alta aikayksikön! Tiiviitä lukukokemuksia, sivuja alle 200!"

Listalta löytyy Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, joka onkin varsin reipasotteinen johdatus Dostojevskin kerrontaan. Teos on kirjoitettu "nuoren vihaisen miehen" minä-perspektiivistä, eikä Dostojevski päästä lukijaa vähällä vaan pusertautuu melkein väkisin - mutta niin että lukijalle hyvää tekee - päähenkilön mielenmaisemaan. (Kirjoitin teoksesta pari sanaa jo aiemmin.)

Dostojevskin ainutlaatuinen huumori tekee tekstistä lukukokemuksen jollaisia on harvassa. On oikeastaan harmi että kirja on niin ohut - sen ei toivoisi loppuvan koskaan.

Seuraavasti toteaa Helsingin kaupunginkirjasto teoksesta: "Väitetään, että kellariloukon yksinäinen mies on maailmankirjallisuuden ensimmäinen eksistentialisti. Syytääkö hän kellaristaan vavisuttavaa filosofista pohdintaa vai hermoherkän ja helposti loukkaantuvan sivullisen sanatulvaa? Tämä klassikko on ollut monelle järisyttävä elämys."

Mikä itseäni ihmetytti oli se miten tavattoman ajaton on kirjan kertojan hahmo, ja se toistuu toistumistaan myöhemmissä klassikoissa. Ja on ikään kuin teos ennakoisi myöhempiä, muiden kirjoittamia mestariteoksia. Dostojevskin kellarissa näyttää olevan kasvamassa Kafkan hyönteiseksi muuttuva mies (tästä vielä lisää) sekä pitkä jono muita keskeisiä kirjallisuuden hahmoja.

Onko tämä teos lopullinen määritelmä angst-kokemukselle - vai lähtölaukaus maailmantuskan uudenlaiseen käsittelyyn kaunokirjallisuudessa?

Tähän loppuun kaksi lainausta teoksesta.

Nyt minun tekee mieli kertoa teille, hyvä herrasväki, halusittepa kuunnella tai ette, miksi minä en ole pystynyt muuttumaan edes hyönteiseksi. Sanon teille juhlallisesti, että olen monta kertaa halunnut muuttua hyönteiseksi. Mutta sitäkään minulle ei ole suotu.

Olisiko tässä kuvastelemassa Kafkan hyönteiseksi muuttuva mies? Ja sitten vielä toinen lainaus:

Ja miksi olette niin lujan, niin voitonriemuisen varmoja siitä, että vain normaali ja positiivinen - lyhyesti yksinomaan hyvinvointi - on eduksi ihmiselle. Eikö järki erehdy perusteluissaan? Sillä ehkä ihminen rakastaa muutakin kuin hyvinvointia? Entä jos hän rakastaa kärsimystä aivan yhtä paljon? Ehkä kärsimys on hänelle täsmälleen yhtä edullista kuin hyvinvointi.

Jotenkin tuo jälkimmäinen lainaus kuvastaa Dostojevskin koko tuotantoa. Teosta Kirjoituksia kellarista on sanottu avaimeksi Dostojevskin koko tuotantoon, peruskiveksi jolle kaikki rakentuu. Ja näin taitaa tosiaan olla.

Tanskasen kasvutyöryhmän loppuraportti - tuumaustauon paikka?

Tanskasen työryhmän loppuraportti julkaistiin maanantaina 30.8.2010. Lienee syytä tuumata mitä viisaat ehdottavat. Kyse on siis julkaisusta Suomi 2020 – Tuumasta toimeen / Kasvutyöryhmän loppuraportti (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja, 11/2010).

Ensin pieni kevennys. Koska en ole vielä kokonaan sopeutunut paperittomaan toimistoon (ja lueskelen mielelläni asioita paperilta silloin kun on luppoaikaa), laitoin raportin tulostumaan - kaksi arkkia sivulle ja kaksipuoleisena, eli ei ihan epäekologisesti - mutta ensimmäisen paperin jälkeen tuloksena oli virheilmoitusten litania, muun muassa "undefined command type: operatortype" ja "offending command: get".

Sinänsä on kuvaavaa, että hyvät tarkoitukset usein kaatuvat käytännön hankaluuksiin, mikä tietotekniikalla haetuissa tuottavuuden kasvutavoitteissa on harmittavan usein lopputuloksena.

Työryhmäraportin tulostusongelman lopputulema lienee ihan hyvä, sillä lueskelin raporttia tietokoneelta. Kuitenkin tässä on vielä todettava, että PDF-tiedoston sisällysluettelon linkit eivät osu kohdalleen itse dokumentissa vaan menevät yhdellä sivulla pieleen, mikä lienee jonkinlainen tuottavuusongelma sekin.

Vähän laajemmasta kontekstista katsottuna edellä kuvatut pienet tietoteknisen ongelmat ovat oireellisia. Esimerkiksi liiketoimintaprosessien uudistamiseen liittyvät laajat tietotekniikkahankkeet epäonnistuvat usein - vain noin kolmannes hankkeista onnistuu (Toiminnanohjausjärjestelmän käyttöönotto pk-yrityksessä. J. Kettunen ja M. Simons, VTT, 2001, sivu 20).

Työryhmäraportin luvussa 1 määritellään keskeinen kehys suosituksille: "Mahdollisuudet kasvattaa tavaroiden, palveluiden ja vapaa-ajan kulutusta syntyvät tuottavuuden kasvusta. Korkeampi tuottavuus voidaan käyttää myös verotuksen keventämiseen, julkisten palvelujen lisäämiseen tai tuloerojen supistamiseen. [...] Tärkeitä tuottavuuden kasvun mahdollistajia ovat hyvä säädösympäristö ja sen toteutuminen käytännössä, markkinoiden toimivuus, joustavuus ja kilpailullisuus sekä riittävä fyysinen infrastruktuuri."

Raportti korostaa osaamisen merkitystä, alla tähän liittyvä pitkähkö lainaus:

Suomi on suhteellisen korkean osaamisen ja teknologian sekä tasa-arvoisen koulutuksen ja mahdollisuuksien maa. Näitä vahvuuksia on edelleen lujitettava ja niiden varaan on rakennettava yhteiskunnassa laajasti ja ennakkoluulottomasti. Suomessa on panostettava nykyaikaiseen osaamiseen ja uuteen teknologiaan sekä annettava ihmisten luovuuden kukoistaa.

Suomea on kehitettävä tietoyhteiskuntana, jossa panostetaan voimakkaasti ja laaja-alaisesti tieto- ja viestintäteknologian kehittämiseen, soveltamiseen ja hyödyntämiseen. Tämä edellyttää uudenlaisia toimintatapoja ja -ajattelua, joita ilman modernin tekniikan hyödyt jäävät vähäisiksi.

Kansalaisten tietoyhteiskuntavalmiuksia on vahvistettava. Yksityisellä sektorilla korostuvat muun muassa sähköisen asioinnin ja kaupan edellytysten parantaminen. Erityisesti julkisella sektorilla toimintatapojen asiakaslähtöinen muutos yhdistettynä tieto- ja viestintäteknologian tehokkaaseen käyttöön antavat mahdollisuuksia merkittäville tuottavuusparannuksille. Tietoyhteiskunta ja sosiaalinen media avaavat merkittäviä uusia mahdollisuuksia kansalaisten, erityisesti nuorten, nykyistä suuremmalle osallistumiselle yhteiskunnan kehittämiseen.

Luvussa 2 on pitkä lista toimenpide-ehdotuksia eri politiikan alueille jaoteltuina. Seuraavassa on näistä muutama poiminta.

Tiede- ja innovaatiopolitiikka

On vaikutettava nykyistä määrätietoisemmin yhteiseurooppalaisen koulutus-, tiede- ja innovaatiopolitiikan sisältöön sekä tutkimusaiheiden painopisteitä määrittävien EU:n puiteohjelmien valmisteluun. Korkeatasoisia kansainvälisiä yhteyksiä tieteellisessä tutkimuksessa ja innovaatiojärjestelmässä on määrätietoisesti lisättävä sekä EU-alueella että muiden johtavien maiden kanssa. On hyödynnettävä nykyistä paremmin tietoyhteiskunnan, tiukentuvan kansainvälisen ympäristöpolitiikan sekä vihreän teknologian käyttämisen ja kehittämisen tuomia mahdollisuuksia, kun politiikkaa määritetään.

Tutkimus- ja kehitystoimintaa tukevaa fyysistä infrastruktuuria on vahvistettava ja sen ajanmukaisuus on turvattava. Tutkimuksen suurteholaskenta ja tietoverkko on päivitettävä. Kuten investoinneista yleensäkin, näistä on tehtävä kattavat kustannus-hyötyanalyysit.

Koulutuspolitiikka

Yliopistojen verkostoitumista ja erikoistumista EU-tasolla on edistettävä. Tämä edellyttää yliopistojen vetovoimaisuuden lisäämistä ulkomaisten opiskelijoiden ja henkilökunnan osuuden kasvattamiseksi sekä lisäpanostuksia opiskelijoiden kansainväliseen vaihtoon.

Julkisen sektorin tietojärjestelmäpolitiikka

Valtiovarainministeriölle on annettava selkeä johtajuus ja vastuu julkisen sektorin sähköisten palveluiden ja tiedonhallintaprosessien kehittämisestä. Vastuuhenkilön on sijoituttava korkealle tasolle ministeriön organisaatiossa.

Kokonaisuuden kannalta tehottomasta virasto- ja hallinnonalakohtaisesta osaoptimoinnista on luovuttava valtiolla, kunnissa ja terveydenhuollossa sekä niiden IT-ratkaisuissa. Nyt resurssit on sidottu jäykästi hallinnollisiin yksiköihin, jotka eivät ole perusteltuja hyvän asiakaspalvelun, työn tekemisen tai tulosten saavuttamisen näkökulmasta. Erillisissä hallinnollisissa yksiköissä tehdään päällekkäisiä investointeja. Kun haetaan ratkaisua jollekin tietylle alueelle, on otettava huomioon kokonaistaloudelliset vaikutukset.

Julkisen sektorin hankintapolitiikka sekä julkisesti kerätyn tiedon yleinen saatavuus

Avoin saatavuus edellyttää muun muassa yhteisten tietovarastojen luomista sekä saatavuutta ja jakamista tukevien sähköisten palvelujen kehittämistä. Konkreettisena esimerkkinä Tilastokeskuksen tietokantojen etäkäyttömahdollisuuksia on viipymättä laajennettava pilottihankkeen pohjalta. Tietojen yhteiskäytön lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia perusteita sekä hinnoittelua tulee yhtenäistää ja selkeyttää sekä kehittää näitä tukevia teknisiä ja oikeudellisia ratkaisuja. Huomioon otettavia asioita ovat yksilöiden tietosuojan turvaaminen sekä julkisen tietotuotannon kilpailuasetelma suhteessa alan yksityisiin toimijoihin.

Mitä muistijälkiä tutkimuksesta jäljelle jää?

Alla oleva kirja-arvio on poikkeuksellisesti englanniksi, syynä se että olin päivän ajan kokouksessa jossa kielenä oli englanti ja sen jälkeen kielen vaihto tuntui hyvin hakalalta.

Book review: Memory Practices in the Sciences by Geoffrey C. Bowker

This is a difficult book. For those readers with a science background, it is disturbing to read a description of science which mostly does not rely on facts about "how nature works" (as we currently understand) but instead tackles scientific problems with no hindsight, only looking at the acts and views of the scientists who were involved at the time.

As an example, for Bowker it is of not much interest what turned out to be right theory in the case of plate tectonics. Instead he (mostly) discusses this geological problem as a situation dealing with societal relations at the time (1900th century), when this scientific problem became topical.

Also, I think this book is a difficult read for those readers who have a sociological background, because the argumentation takes into account quite deep arguments about natural sciences (even though not from the viewpoint of current scientific understanding).

So, the big question is: is there an audience for this book?

I think this challenge of "who is the reader" is seen also in the reviews at Amazon. The book only gets three stars although it has received several prices for science books.

I would never have bought this book if I hadn't attended a seminar where Bowker gave a keynote presentation. The book and the presentation are incarnations of the same arguments, but it seems that Bowker has managed to simpify and clarify many of the topics which are quite heavy going in the book.

However, the book is much more rewarding, as it goes deep into the topic how knowledge is generated, transported and forgotten. The last of these - forgetting - is especially important to understand. In fact, many things about science (and about societal phenomena) happened quite differently from how things were explained afterwards.

There is an active forgetting process happening - the stepping stones to new understanding are erased and a new explanation invented. In fact, it would often be almost impossible to find out and explain how a certain insight was in practice achieved.

Even though the narrative in the book is mostly neutral in tone, many of the arguments presented by Bowker are quite provocative, challenging our thinking about science. Many "truths" we commonly say about science are not really true; instead, the progress in science is much more (and wonderfully) complex.

Bowker provides plenty of examples of how science works, for example geology (plate tectonics) and cybernetics. Even though I should have been familiar with cybernetics - having read control theory, optimal control, robust control etc. - Bowker managed to provide plenty of insight, for example how politics got involved (USA vs. Soviets), and how cyberneticians started to argue in quite grandiose terms. This finally prepared for a downfall in the discipline when it got deeply involved in artificial intelligence research which ultimately failed - but not until the ideas permeated many disciplines are resulted in new ways of doing science.

Here are a couple of quotations related to cybernetics: "Cyberneticians adopted terms and arguments directly from religious and political discourse and argued that their science produced the most faithful description of society." And: "Cybernetics was not so much a producer of Aesop's fables, where the moral is given at the end, but rather a producer of Sufi stories—which have no single moral, but you are changed by reading them."

There are some problems with the book. For example, Bowker includes a long verbatim quatation two times in the book, without noting this duplication. Probably a case of too lax editing. Also, sometimes his prose is quite "sociological", heavy with subtext and links to literature which I was not familiar with.

As a conclusion, this is a challenging and rewarding (but quite short) book, which is hard to digest at one go. But there is plenty to learn, and many of those things are critical to know when building the future research infrastructure for science.

Auta Pakistania

Linkitän täältä muutamiin suomalaisiin blogeihin, mikä ei tarkoita että olisin ollenkaan samaa mieltä kyseisten kirjoittajien kanssa - joidenkin suhteen olen yleensä eri mieltä, mutta sepä juuri onkin syy linkittää niihin, eroissa on elämän suola tai miten sitä nyt sanotaankaan.

Esimerkkinä tästä Hankamäki kirjoitti otsikolla "Älä auta Pakistania", ja melko selväjärkinen - vaikkakin äärimmäisen populistinen - kirjoitushan tuo on, mutta itse olen kyllä ihan toista mieltä.

Eli sanotaan se nyt: auta Pakistania. Tein sen Punaisen Ristin avulla, mutta varmasti muitakin hyviä tapoja löytyy.

Tieteiskirjallisuutta ... vai todellisuutta ... vai fiktiota?

Charles Strossin tieteisromaanissa Accelerando maalaillaan galaksienvälistä sivistystä jossa sivilisaatiot viestivät keskenään madonreikien avulla.

En tiedä liittyykö seuraava ajatuskulku kirjaan mitenkään, mutta katsotaan.

Kävelylenkillä rupesin miettimään kasvien ja hyönteisten keskinäistä evolutiivista suhdetta, jossa kummatkin hyötyvät toisistaan (pölytys ja ravinnonsaanti) ja myös sopeutuvat keskinäiseen kumppanuuteen niin että eivät juuri selviäisi ilman toinen toistaan.

Pohdiskelin sitten, onko ihminen poikkeus tällaisessa evoluutioratkaisussa - kun peliin tulee äly, pystyy se muokkaamaan maailmaa haluamakseen eikä sen tarvitse välttämättä odottaa evoluution hidasta toimintaa vaan sivilisaatio voi sopeuttaa ja sopeutua kulttuurisesti, esimerkiksi määrittelemällä asioita suullisesti tai kirjallisesti.

Tästä tuli mieleen, voisiko evoluution kaltainen sopeutuminen kuitenkin toimia science fiction -tyylisesti aurinkokuntien (ja toisilleen vieraiden sivilisaatioiden) tasolla. Niin että toisilleen vieraat kulttuurit löytäisivät toisistaan jonkin tarttumapinnan, jota he haluaisivat kehittää eteenpäin, ja älyn tehtävänä olisi määrittää pelisäännöt tai reunaehdot molemminpuoleiselle kehitykselle ensi kontaktista eteenpäin.

Olkoon toinen sivilisaatio esimerkiksi lahjakas materian manipuloinnissa atomitasolla, ja toinen puolestaan informaation käsittelyssä. Tai kulttuurisesti visuaalisesti lahjakas sivilisaatio käy kauppaa teknistieteellisen insinöörisivilisaation kanssa.

Ja tästä tulikin mieleen: mitä jos globalisaatio 2.0 on juuri tätä keskinäistä sivilisaatioiden välistä adaptaatiota kansakuntien kesken. (USA, Eurooppa, Kiina, Intia, Afrikka, ...)

Vaikka ihmisellä on äly käytössään, ei hän välttämättä ole irti evoluution pelisäännöistä.

Nälkäinen lohikäärme

Tässäpä mainio johdatus nykypäivän Kiinan talouteen, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Petri Saraste ja Frank-René Lehberger ovat kirjoittaneet ajantasaisen ja selkeän johdatuksen kiinalaiseen ajatusmaailmaan. Teos Nälkäinen lohikäärme - Kiinan marssi talousmahdiksi (Kirjapaja, 2010) osoittautui paitsi hyödylliseksi myös opettavaiseksi.

Kirjoittajat käyvät läpi Kiinan lähivuosikymmenten historian Maon ajoista lähtien aivan näihin hetkiin saakka. Vaikea sanoa, kuinka paljon kirjoittajat ovat yksinkertaistaneet asiaa ja vetäneet mutkia suoraksi, mutta näin ymmärrettävää kuvausta Kiinasta en ole ennen mistään lukenut. Kirjoittajat hahmottavat selkeästi sen miten nykyiseen kiinalaiseen poliittiseen valtakoneistoon ja talousjärjestelmään on päädytty, ja miten kiinalaisten suhtautuminen länsimaalaisiin yrityksiin on muuttunut viime vuosina.

Teoksessa on mukana myös suomalaisten yritysten - Nokia, Metso, Kone - kokemuksia Kiinan "valloituksesta", joka on onnistunut varsin mainiosti, ehkä siitä syystä että suomalaisilla ei ole ollut länsimaisten suurvaltojen arroganssia ja että olemme olleet politiikan suhteen neutraaleja, "ilman painolastia". Toisaalta tämän asian voin nähdä myös tietynlaisena selkärangattomuutena esimerkiksi ihmisoikeusten ja ympäristökysymysten osalta.

Kiinan järjestelmä muistuttaa feodaalista systeemiä, jossa poliittinen ja taloudellinen valta on hyvin harvojen käsissä. Kirjoittajat toteavat näin: "... autoritaarisen hallinnon ja puolueen taloudellisen määräysvallan yhdistelmä voi muuttaa omien asioiden ajamisen kiinalaiseksi muodoksi hyvä veli -kapitalismista, jossa valtaapitäävät eliitit muuttavat poliittiset valtansa ja vaikutusvaltansa taloudelliseksi vauraudeksi ja etuoikeuksiksi reiluuden, lain ja vakaan järjestelmän kustannuksella."

Kiinaan on syntynyt järjestelmä, jonka muuttaminen on hyvin vaikeaa koska useimmat tarpeen olevat muutokset ovat omiaan heikentämään valtaapitäävän eliitin hyvinvointia. Melkoinen haaste tulevaisuutta ajatellen, varsinkin kun keskeinen valtiollinen kulmakivi on vuosittaisen 8% talouskasvun välttämättömyys. Kipeitä mutta tarpeellisia ratkaisuja (kuten ympäristökysymykset ja sosiaaliturva) ei tällaisessa yhteiskunnallisessa lähtökohdassa voi ajatella tehtäväksi.

Kirjoittajat hahmottavat nyky-Kiinan luokkayhteiskunnan rakenteen ja erilaisten verkostojen merkityksen ansiokkaalla tavalla. Ihan helpolla ei suhteita rakenneta - tai kiinalaisittain, "kypsennetä". Ja suhteet on helppo tuhota hetken huolimattomuudella tai ajattelemattomuudella.

Kirjoittajat kuvaavat mainiosti kiinalaista kasvojen menettämisen välttämisen kulttuuria: "... kirjoittamaton ja ikivanha harmonisen kiinalaisen yhteiskunnan sääntö on se, että kenenkään ei pitäisi arvostella niitä, joilla on enemmän valtaa." Tässä kodin kirjoittajat viittaavat suosittuun kiinalaiseen sanontaan "aikainen lintu saa luodin". Varhainen lintu ei siis saa matoa, kuten länsimaissa, vaan pääsee hengestään.

Tällä kasvojen varjelemisen kulttuurilla on massiivisia kansallisen tason vaikutuksia, kuten esimerkiksi tilastojen laadinnassa. Koska kaikilla tasoilla kaunistellaan ja suurenneellaan saavutuksia, tuloksena on kansallisen tason tilastollisia lukuja - vaikkapa talouskasvun määrä - jotka jo lähtökohtaisesti vaikuttavat epäluotettavilta ja mahdottomilta. Voiko tällaisista lähtökohdista tehdä rationaalista päätöksentekoa? Ei olekaan ihme, että kiinalaisuuteen kuuluu yleinen epäluottamus asioita kohtaan.

Tuntuu mahdottomalta, että Kiina voisi uudistua niin, että sinne syntyisi hyvä hallinto, joka perustuu kiinalaisten rakentaman demokratian varaan, ja että kehitys olisi vaatimatonta mutta kestävää ja että yhteiskunnasta tulisi oikeudenmukainen.

Kirjoittajat nostavat esiin tuoreita esimerkkejä vakavista ongelmista, esimerkkinä melamiinimaidon tapaus, joka oli uskomaton sekoitus asioiden pimittämistä, hidastelua, vääristelyä ja vastuuta vetäytymistä. Kiinalaisten maidontuottajien voitot kasvoivat, mutta 300 000 - 400 000 lasta sairastui. Ja vaikka hallitustasolla asti on vannottu ongelmien olevan yksittäistapauksia ja että ne eivät tule toistumaan, luottamus on menetetty.

Ja niinpä ei yhtään ihmetytä, että tätä kirja-arviota kirjoittaessani raportoitiin jälleen uudesta maitoskandaalista Kiinassa: "Kiinan terveysviranomaiset tutkivat Pekingissä ja Shanghaissa myynnissä olevia maitotuotteita sekä äidinmaitoa uusimman maitoskandaalin vuoksi. Kiinan mediassa esitettyjen väitteiden mukaan joidenkin tyttövauvojen rinnat alkoivat kasvaa, kun näille annettiin suuria määriä naishormonia sisältänyttä maitojauhetta."

Kiinasta on tullut maailmanluokan supervalta, mutta onko Kiina valmis astumaan rooliinsa? Keskitetty järjestelmä sekä asioista suoraan puhumisen välttäminen ja kasvojen menettämisen pelko ovat sellaisia riippakiviä, että vaikea on nähdä Kiinan nousevan poliittisella ja kulttuurisella puolella yhtä merkittävään asemaan kuin se taloudellisesti on.

Toisaalta Kiina on vahvistanut sotavoimiaan jatkuvasti, eikä pelkästään sisäisen turvallisuutensa takaamiseksi, joten siihen on syytä suhtautua hyvin vakavissaan. Mutta selvää on, että "avoimen internetin" ja Kiinan sisäisen suljetun maailman välinen ristiriita hakee ratkaisua, tavalla tai toisella.

Gogol - Kafkan innoittaja?

Jatkoin Nikolai Gogolin lukemista. Aiemmin luin valittujen teosten toisen osan, joka sisältää Reviisorin ja Kuolleet sielut. Nyt tartuin ensimmäiseen osaan, joka olisi kyllä pitänyt lukea ensin.

Täytyy myöntää, että käsitykseni Gogolista muuttui. Novellit Jouluyö ja Maahisten valtiatar ovat nimellisesti realistista kerronta, mutta kun tarinoissa vilisee paholaisia ja noitia ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia tapahtumia, tuntuu kuin Gogol olisi kirjoittanut kansantaruista ponnistavaa mytologiaa. Harry Potter olisi näissä jutuissa kotonaan.

Kokonaan toinen juttu oli sitten Taras Bulba, kuvaus menneen ajan kasakkakulttuurista. Tässä hahmot ovat suurimmaksi osaksi elämää isompia, ja Gogol rakentaa jälleen myyttiä, nyt tosin ilman fantasiaelementtejä. Taras Bulba on kasakkapäällikkö, joka poikineen lähtee sotimaan, ja eihän siinä hyvin käy kellekään. Bulba surmaa toisen pojistaan ja joutuu seuraamaan kun toinen kidutetaan kuoliaaksi.

Novellit Vanhanajan tilanomistajat, Vaunut ja Päällysviitta muistuttavat sitä Gogolia joka on tuttu Kuolleista sieluista. Gogolin kirjoittama tarina on aluksi huvittava, mutta lopuksi lukijaa itkettää. (Tämä taitaa päteä useimpiin Gogolin tarinoihin).

Mutta paras lopuksi. Novellit Nenä ja Mielipuolen päiväkirja olivat melkoisia yllätyksiä. Ihan näissä Kafka tuli mieleen, varsinkin Nenästä. Hyvin modernia kerrontaa, tosin Gogolin omalaatuisen tyylin puitteissa.

Mikä vähän mietittyy on se, kuinka hyvä teksti olisi sitten alkukielellä: suomennos on toki hyvä, mutta ilmeisesti Gogol oli sen tyyppinen kirjailija jonka lukeminen muuten kuin venäjäksi latistaa tekstin lähes tunnistamattomaksi.

Onko tieteellä vain kaksi jalkaa?

Moshe Y. Vardi kyseenalaistaa ajatuksen kolmesta (tai neljästä) tutkimusmetodista Communications of the ACM -lehden pääkirjoituksessa (Vol. 53, No. 9, September 2010). Vardin mukaan tutkimusmetodeja on vain kaksi - kokeellinen ja teoreettinen - ja niin sanottu laskennallinen tiede on osa näitä kumpaakin.

Vardin mukaan myöskään neljänneksi paradigmaksi (fourth paradigm) kutsuttu informaatioperustainen lähestymistapa ei ole uusi tutkimusmenetelmä vaan kuvastaa kokeellisen ja teoreettisen sisällä tapahtunutta muutosta, jossa tietotekniikasta on tullut välttämättömyys.

Aluksi pidin Vardin väitettä perusteettomana. Olen jo parikymmentä vuotta puhut tieteellisestä laskennasta (ja laskennallisesta tieteestä), jatkaen samalla linjalla näihin päiviin saakka. Teoksessa Numeeriset menetelmät käytännössä (Haataja et al. CSC, 2002. 2. painos) - joka on saatavilla PDF-muodossa - esitin kolmen tukijalan mallin, jossa kolmion nurkkiin on merkitty kokeellinen, teoreettinen ja laskennallinen tutkimusmenetelmä.

Nyttemmin adoptoin mukana myös neljännen paradigman, ja niinpä kirjoitin asiasta seuraavasti Tietoyhteys-lehden pääkirjoituksessa (2/2010):

Toisen maailmansodan jälkeen, suuremmassa määrin 1960-luvulta alkaen, kehittyi laskennallinen menetelmä, joka hyödynsi tietokonesimulaatioita mitä moninaisimpien ilmiöiden tutkimisessa. Islannin tuhkapilvien leviämismallit ovat mainio esimerkki laskennallisen menetelmän mahdollisuuksista.

Mutta kehitys ei pysähtynyt tähän. Tutkijat ovat saaneet käsiinsä välineitä, joilla massiivisista tietomääristä ja niiden yhdistelystä syntyy uudenlaista tietoa. Tästä käytetään usein termiä "data-driven discovery", informaatioperustainen tutkimusmenetelmä.

Mutta... Tarkemmin ajateltuani asiaa kyllä Vardi taitaa olla oikeilla jäljillä. Lienee hyödyllisempää nähdä laskennallinen ja informaatioperustainen lähestymistapa tieteen sisäisenä muutoksena käyttävissä olevien välineistöjen osalta kuin kokonaan uusina menetelminä.

Törmäsin samaan asiaan vuosi sitten, kun Aalto-yliopistosta tuli vierailulle opiskelijoita, joille esittelin laskennallisen tieteen merkitystä. Tähän tuli välitön kommentti: "Onko muuta tiedettä kuin laskennallista?" Yritin tähän selittää, että näinhän se taitaa nykyisin olla, mutta ihan kokonaan en asiaa silloin sisäistänyt. Nyt Vardin pääkirjoitus toi asian uudelleen esille. Näin se on.

Saman kaltaisia ajatuksia tuli mieleen pari viikkoa sitten Aalto-yliopiston järjestämässä tutkimuksen infrastruktuuria käsittelevässä paneelikeskustelussa. Onko enää olemassa tiedettä ja tieteenalaa joka ei käyttäisi tietotekniikkaa mallintamiseen, laskentaan ja tiedon hallintaan? Uuden ymmärryksen tuottaminen - mikä on yhteiskunnan keskeinen ja kriittinen toiminto - ei nykyisessä muodossa olisi olemassa ilman tietotekniikkaa.

Tiede saakoon seistä edelleenkin kahdella tukijalalla - jotka tänä päivänä ovat tietotekniikan läpäisemiä kaikilta osin. Ilman nykyistä tietotekniikkaa ei olisi tieteen kahta tutkimusmenetelmää nykyisen kaltaisina yhteiskunnan keskeisinä kehittämisen tukijalkoina.

Valkoisen hämärän maa?

Marko Tikan teos Valkoisen hämärän maa? Suojeluskuntalaiset, virkavalta ja kansa 1918–1921 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006) tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen sisällissodan 1918 jälkeiseen Suomeen, vuosiin jolloin sisällissodan jälkeiset haavat olivat tuoreita.

Teos on kiihkoton katsaus tuolloisiin tapahtumiin, ja Tikka on tehnyt ansiokasta työtä analysoidessaan tuon ajan tapahtumia säilyneiden todisteaineistojen pohjalta. Työ on ollut hankalaa, sillä esimerkiksi suojeluskuntien arkistot suurelta osin hävitettiin myöhemmin. Lisäksi vuosien 1918-1921 tapahtumissa oli paljon sellaista, jota ei suoraan sanottu mutta yleisesti ymmärrettiin.

HS:n arviossa todetaan: "Balkanin 1990-luvun tapahtumia ja sotarikollisten hidasta tuomiolle joutumista ihmetteleville Tikan kirja tarjoaa hyytävää kotimaista vertailuaineistoa."

Tuokin kyllä pitää paikkansa, mutta ihan noin "hyytäväksi" ne Tikan kirjan aineistoa nähnyt. Se mikä kirjasta jäi mieleen oli toisaalta yleinen epäluulo kaikkea "punaista" kohtaan ja toisaalta halu ja tarve edistää Suomen kasvamista yhtenäiseksi ja itsenäiseksi valtioksi. Toisaalta siis haluttiin kontrolloida tekemisiä ja menemisiä, toisaalta halutiin pyrkiä sulauttamaan sodan hävinneet osaksi rakenteilla olevaa kansakuntaa. Tällaisessa ilmapiirissä oli paljon asioita joita ei sanottu suoraan, ja jos sanottiin, siitä helposti nousi kohu julkisuudessa.

Tikka nostaa kontrollista esimerkiksi maan sisäisen matkustamisen kontrollin: ilman kulkulupaa ei voinut olla missään. Junia tarkistettiin kaupunkien välillä (esimerkiksi Oulun ja Kajaanin), ja jos resurssit olisivat riittäneet niin varmasti enemmänkin valvontaa olisi tehty.

Keskeinen osa Tikan kirjaa on suojeluskuntien rooli vuosina 1918-1921. Suojeluskuntien rooli esimerkiksi poliisin virka-aputehtävissä väheni hiljalleen poliisivoimien vahvistamisen myötä, mutta oli hyvin merkittävää tällä kaudella. Tehtävät laajenivat kummallisiinkiin suuntiin, esimerkiksi salapolton torjumiseen (kieltolaki) ja salakuljettajien nappaamiseen. Myös vankileireiltä ja sotaväestä lähteneiden karkureiden kiinniottamisessa oli suojeluskunnilla merkittävä rooli.

Tikka toteaa, että verrattuna sisällissodan aikaisin tapahtumiin oli vuosien 1918-1921 väkivallanteoissa leimaavaa sen vähäinen suunnitelmallisuus, pikemminkin oli kyse tapahtumista joihin ajauduttiin esimerkiksi paikkakuntalaisten kesken syntyneiden riitojen kautta. Lisäksi uhrina oli harvinaisen usein sivullinen eikä joku väkivallan tekijöistä.

Näiden vuosien tapahtumat ovatkin olleet osaltaan hämärtämässä vuoden 1918 sisällissotaan, jossa käytetty väkivalta ja pakkotoimet olivat huomattavassa määrin suunnintelmallisia ja keskitetysti hallinnoituja.

Tikan kirja tarjoaa tutkittua ymmärrystä niistä tapahtumista, joista olemme voineet lukea esimerkiksi Väinö Linnan, Antti Tuurin ja Kjell Westön kirjoista. Mutta paljon asioita on vielä selvittämättä ja tutkimatta.

Kiihtyväisyydestä

Charles Strossin tieteistomaani Accelerando on saanut paljon kehuja, joten pitihän siihen tarttua. Mutta teos ei oikein lunastanut lupauksia: se oli liian hajanainen, liian täynnä yhdentekevää tekstiä ja ennen kaikkea sen uudet oivallukset hautautuivat tavanomaisuuksiin.

Kirjan keskeinen käsite on teknologinen singulariteetti, mikä tarkoittaa kehityksen jatkuvaa nopeutumista niin että lopulta asiat tapahtuvat yhtäkkisen nopeasti eikä ole enää mitenkään ennakoitavissa mikä on lopputulos.

Joidenkin väitteiden mukaan singulariteetti on jo tapahtumassa ja se alkoi 1900-luvun loppupuolella, esimerkiksi transistorin tai internetin keksimisen myötä. Toiset taas ennustavat singulariteetin tapahtuvan sitä kautta että koneäly saavuttaa ja ylittää ihmisälyn, mikä on pitkälti Strossin teoksen idea.

(Seuraavassa paljastan joitakin asioita teoksen juonesta, eli voi miettiä kannattaako lukea tästä eteenpäin.)

Stross maalailee kosmologisessa mittakaavassa: koko aurinkokunta muutetaan ajattelevaksi materiaaliksi ja maailmankaikkeudesta löytyy madonreikien avulla toimiva viestinvälitysverkko jonka avulla singulariteetin saavuttaneet sivilisaatiot keskustelevat keskenään.

Eri tyyppiset älyn muodot sekä kilpailevat keskenään että tekevät yhteistyötä. Virtuaalisesta olemassaolosta tulee hyvin saman kaltaista kuin reaalisesta, ja lopulta ihmiset elävät maailmassa jossa kuolemaa ei varsinaisesti ole olemassa, aina on mahdollisuus käynnistää uusi versio itsestään tai ottaa käyttöön aiemmin tehty varmuuskopio.

Stross pyrkii ankkuroimaan kirjansa maailmankaikkeuden uskottavalta kuulostaviin tieteellisiin termeihin ja käsitteisiin, mutta joiltakin osin tämä murentaa tekstin uskottavuutta. Hyvin Stross kuitenkin on nykytieteestä perillä.

Mikä teoksessa haittasi lukemista oli tietty sekavuus ja rönsyily. Lopulta en voinut muuta kuin ruveta hyppimään sivuja yli, sen verran paljon teoksessa oli tyhjäkäyntiä. Ihan teoksen lopussa Stross vetää langanpäitä yhteen ja paljastaa keskeisen juonenkäänteen, joka saa näkemään tiettyjä asioita uudessa valossa. Mutta tämän kaltainen tekniikka ei pelasta romaania sekavuudelta sekä ei-kiinnostavuudelta.

Ainakin itsestäni tuntui että näistä hahmoista ja tästä maailmankaikkeudesta olisi voinut syntyä paljon parempikin teos, jos kirjoittaja olisi keskittynyt olennaiseen.

105 blogimerkintää (ja nyt jo 106)

Kappas, jo jokin aika sitten tuli ylitettyä sadan kirjoituksen raja tässä blogissa. Tämä merkintä on sadaskuudes, mikä lievällä tyydytyksellä todettaneen. Itselleni näitä tekstejä kirjoitan, omaa muistiani ja ajatteluani virkistämään, mutta kai tässä jonkinlainen (henkinen) malja on kumottava. Kippis!

Taikakatu

Orson Scott Card on tieteiskirjallisuuden palkituimpia ja omaperäisimpiä kertojia, joka kirjoittaa romaanisarjoja samoista hahmoista. Tällä kertaa tartuin itsenäiseen teokseen, romaaniin Magic Street, jonka päähenkilöllä on melkein sama nimi kuin teoksella: Mack Street.

Teos lainaa vapaasti Shakespearen näytelmää Kesäyön unelma, sovittaen sen mustaihoisten amerikkalaisten kulttuuriin. Kirjaa on kritisoitu siitä, ettei kirjoittaja tunne kohdeyleisönsä todellista puhetapaa, ja vähän siltä tuntuu jopa omaankin korvaani, joka asiassa ei ole vivahteita erottamaan harjaantunut.

Parhaimmillaan Card on suvereeni tarinankertoja, jonka hahmoihin on helppo samaistua ja kasvaa niiden mukana - eikä Card päästä hahmojaan helpolla, olkoon kyse sitten Enderistä tai Songmasterin laulajamestarista. Mutta Magic Street ei ole parasta Cardia, tosin ei huonointakaan, eikä päähenkilö oikein ota kehittyäkseen uskottavaksi hahmoksi, hän jää etäiseksi ja passiiviseksi tapahtumien pyörteessä ajelehtijaksi.

Mack on muovikassista löydetty vastasyntynyt vauva, jonka kokonainen katu ajan mittaan adoptoi omakseen, ja hän kulkee talosta taloon nähden mitä ihmiset tekevät ja haluavat. Mutta lukijan kokemus jää etäiseksi, lukija ei saa otetta kirjasta ja päähenkilöstä.

Ehkä Cardilla oli tällainen tavoitekin, mutta siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt löytää jokin tapa saada lukija välittämään siitä mitä Mackille tapahtuu. Nyt on suurin piirtein yhdentekevää mitä tapahtuu, eikä Shakespearen hahmojen uudelleentulkinta välttämättä riitä pitämään yllä lukijan kiinnostusta.

Mutta pettymyksestä huolimatta Card on Card, ja lukukokemuksesta jäi kaikesta huolimatta positiivinen jälkimaku.

Loppukommentti: Vähän lukukokemusta sulateltuani tunnelma ei ole ihan niin huono kuin välittömästi teoksen luettuani, mutta melko isoja ongelmia teoksessa on, ei se oikein pysy koossa. Hyvä tarkoitus kirjoittajalla on, mutta sivuraiteella ollaan.

Oikukas kuolema

Olen edelleen jatkanut Saramagon lukemista, nyt teoksella Oikukas kuolema (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2008).

Ensin pari sanaa suomennoksesta: ensiluokkaista työtä jälleen kerran. Kirjalaisen taito kääntäjänä on huima, monet ilmaisut tuntuvat istuvan suomen kieleen luonnollisesti vaikka kyse on portugalilaisista sananlaskuista ja sen sellaisista.

"Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut." Saramago leikittelee ajatuksella, mitä tapahtuu jos ihmisten kuoleminen lakkaa, eikä kukaan kuole päiviin, viikkoihin tai kuukausiin. Romaani on Saramagon omaleimaisen huumorin värittämää yhteiskuntasatiiria, tällä kertaa ehkä vähemmän monimutkainen kuin yleensä - tai parempi olisi ehkä sanoa että teos on "suoraviivainen" kuten päähenkilökin, tuoni (ja tuoni nimenomaan pienellä alkukirjaimella).

Saramagon teoksia voisi sanoa polveilevaksi jaaritteluksi, elleivät ne olisi niin nerokkaita ja lukemaan houkuttelevia. On ihme miten helpon oloiselta Saramagon kirjoittaminen (ja lukeminen) tuntuu, vaikka hän käsittelee teoksissa hyvin vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti sitä mitä valtiolle ja yhteiskunnalle tapahtuu äkillisessä katastrofitilanteessa.

Sillä katastrofi se on jos kuoleminen äkkiä loppuu, eikä kestä kauan kun sekä sotavoimat että rikolliset ("maphia") ovat kädet täynnä työtä asian kimpussa. Sairaalat täyttyvät henkihieverissä olevista, vanhainkodit ovat tupaten täynnä koska "luonnollista poistumaa" ei enää ole, ja niin edelleen.

Ja tietyssä mielessähän tätä tulevaisuutta kohti ollaan menossa Suomessakin, "eläkepommin" ja yhä enemmän ikääntyvän väestön myötä, joten Saramago tarttuu todelliseen yhteiskunnalliseen teemaan mutta hyvin omaperäiseen tyyliin.

Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, ellei tuonta sellaiseksi lasketa, ja sivuhenkilötkin ovat luonnosmaisesti hahmoteltuja. Mutta tästä huolimatta teoksen kaari kantaa, ja lukijalla on ikään kuin suora yhteys kirjailijaan, joka monessa kohdin puhuttelee lukijaa suoraan, kertoo pähkäilyistään kertomuksen suhteen, siitä miten hän päätyi tiettyihin kirjallisiin ratkaisuihin.

Saramagon kirjoitustyyli ja teosten rakenne tuo mieleen varhaisen romaanitaiteen mestariteokset, Cervantesin, Gogolin ja Dostojevskin kaltaiset kirjoittajat, jotka käyttivät hyväkseen kaikenlaisia kirjallisia keinoja, tekivät monenlaisia sivupolkuja, puhuttelivat lukijaa ja niin edelleen. Myöhemmin romaanista - alunperin englanniksi "novel", "uusi" - tuli vakiintunut, formaattimainen teoslaji, jota kirjailijat joko noudattivat orjallisesti tai pyrkivät rikkomaan erilaisista, usein teoreettisen oloisista näkökulmista.

Mutta Saramago ikään kuin palaa romaanitaiteen juurille, vaivattomaan ja omaperäiseen tapaansa. Nobel-komitea oli ehdottoman oikeassa palkinnon hänelle myöntäessään.

Suomi - maailman paras maa etsimään ongelmia

Heti kun Newsweek kehtasi nostaa Suomen maailman parhaaksi maaksi, ruvettiin Suomessa etsimään asiaan liittyviä ongelmia.

Alussa toki oltiin kohtuullisen asiallisia, ennen kuin päätään nosti kansallinen kyky tehdä kaikesta ongelmia. HS uutisoi seuraavasti:

Yhdysvaltalainen aikakauslehti Newsweek on arvostanut Suomen maailman parhaaksi maaksi. Lehden tekemä listaus perustuu viiteen mittariin: koulutukseen, terveyteen, elämänlaatuun, talouden dynaamisuuteen ja poliittiseen ympäristöön. [...]

Jos syntyisit tänään, mikä maa tarjoaisi parhaan mahdollisuuden elää tervettä, turvallista, suhteellisen varakasta ja nousujohteista elämää? [...]

Listauksen tekemiseen käytettiin lehden mukaan kuukausia, ja sen tekemisessä avusti yhdysvaltalaisten tutkijoiden paneeli.

Suomi arvostettiin koulutuksen osalta maailman parhaaksi valtioksi. Elämänlaatu Suomessa oli neljänneksi paras, poliittinen toimintaympäristö viidenneksi paras ja talouden dynamiikka kahdeksanneksi paras. Yhteispisteissä Suomi nousi sadasta mitatusta maasta parhaaksi.

Miten tällaisen yltiöpositiivisen uutisen - SUOMI ON MAAILMAN PARAS MAA!!! - voi sitten nollata ja mollata?

Eräs toimintalinja oli "ihan hyvä juttu MUTTA ..." Eli mitätöidään asian merkitys ja samalla nostetaan esille Suomen yhteiskunnallisia ongelmia ja likapyykkiä. Tästä mainio esimerkki on ESS:ltä: "Suomi on sadan vuoden menestystarina, mutta se myös maa, missä itsemurhat ovat yleisiä, masennus ajaa väkeä ennenaikaiselle eläkkeelle, alkoholi on ongelma ja köyhyys koettelee jopa työssäkäyviä. Newsweekiä lukiessa ja henkseleitä paukutellessa pitää nekin asiat muistaa."

Toinen toimintalinja sitten oli nollata tulokset ja saada ne näyttämään epäluotettavilta. Analyysi Suomen koulutusjärjestelmästä on virheellinen - "meillä koulutetaan paljon, mutta tuloksena on vain akateemisia pätkätyöläisiä" jne. - analyysi ei ota huomioon terveydenhuollon nykyisiä ja tulevia rakenteellisia ongelmia - jne. jne.

Iltasanomat jopa keksi että analyysissä on laskuvirhe: "Suomessakin laajasti viime päivinä puhuttaneessa Newsweek-lehden maavertailussa on epäselvyyksiä, kertoo Ilta-Sanomat. IS:n mukaan Newsweek selvittää, ovatko vertailun ykköseksi nostetun Suomen ja kakkoseksi jääneen Sveitsin pisteet sekoittuneet keskenään. [...] Newsweekin verkkosivuilla ilmoitetuista osapisteistä laskettu keskiarvo jää Suomen kohdalla tasan 89:ään, kun Sveitsin pisteiden keskiarvoksi tulee 89,3. Lehden yhteenvedossa luvut on kuitenkin merkitty toisin päin."

Jep, jep.

Niin, kyllähän muuallakin uutiseen suhtauduttiin kriittisesti, esimerkiksi Colbert totesi: "Newsweek's list of the world's best countries is based on useless criteria like education, quality of life and health."

Vai... Oliko Colbertin tapauksessa kyse ironiasta?

Onko Facebook hyvä vai paha?

Taloussanomissa oli mielenkiintoinen analyysi Facebook-yrityksestä, jossa pohdittiin yrityksen ja sen perustajan tavoitteita ja toimintafilosofiaa. Jo yli 500 miljoonaa ihmistä on Facebookin käyttäjiä, ja kasvu näyttää jatkuvan ripeänä. Facebook on noussut nettipalveluissa nopeasti vakavaksi haastajaksi Microsoftille ja Googlelle.

Mutta mikä on Facebookin todellinen tavoite? Näin Taloussanomat:

Vaikka Facebookista voi tulla mainosmarkkinoiden kaikkien aikojen rahantekokone, se ei riitä ainakaan Mark Zuckerbergille.

The Facebook Effect -kirjan mukaan Zuckerbergin tavoitteena on rakentaa Facebookista koko – tai ainakin verkkoon liittyneen – ihmiskunnan hakemisto, joka luo suoran yhteyden minkä tahansa yksilöiden välille.

Zuckerberg näyttää uskovan täydelliseen naiiviuteen asti, että ihmiset, ryhmät ja yhteiskunnat valitsevat oikein ja tekevät hyvää, jos vain viestit saisivat kulkea vapaasti. Hänelle avoimuus on kaiken avaaja, selittäjä ja mahdollistaja.

Tässä olisi paljonkin pohdittavaa, erityisesti liittyen siihen missä määrin avoimuus ja säätelemättömyys tuottaa hyviä seuraamuksia. Tähän väliin sopii lainaus Dostojevskilta teoksesta Kirjoituksia kellarista:

Ja miksi olette niin lujan, niin voitonriemuisen varmoja siitä, että vain normaali ja positiivinen - lyhyesti yksinomaan hyvinvointi - on eduksi ihmiselle. Eikö järki erehdy perusteluissaan? Sillä ehkä ihminen rakastaa muutakin kuin hyvinvointia? Entä jos hän rakastaa kärsimystä aivan yhtä paljon? Ehkä kärsimys on hänelle täsmälleen yhtä edullista kuin hyvinvointi.

Dostojevski näki, että ihminen ei toimillaan tavoittele vain hyvää - usein juuri päinvastainen houkuttelee, asioiden sotkeminen, tuhoaminen ja likaaminen. Ja tämä pätee yhtä hyvin reaalimaailmassa kuin Facebookissa. Voi jopa olla että Facebookin kaltainen järjestelmä salliin kärsimyksen tuottamisen ja pahan tekemisen ainutlaatuisen suuressa mittakaavassa.

Mutta jatketaan Taloussanoman lainaamista vielä kerran:

Yhtiön visiona on rakentaa internetiin universaali tunnistautumisjärjestelmä. Se tarjoaa jo muun muassa yrityksille mahdollisuutta hoitaa rekisteröitymiset omiin verkkopalveluihinsa Facebookin kautta. Monet tarttuvat tähän mahdollisuuteen, koska se on paljon vaivattomampaa kuin oman rekisterin ja kirjautumisjärjestelmän ylläpito.

David Kirkpatrickin mukaan Facebookilla voi pian olla enemmän tietoa kansalaisista kuin valtioilla, ja Facebook voi ottaa hoitaakseen osan valtioiden tehtävistä. Yksi tällainen tehtävä voisi olla globaalien passien myöntäminen.

Henkilöllisyys- ja tunnistautumisjärjestelmät ovat kansalaisvapauksien perusrakennuskiviä. Kansalaisaktivistit ovat alkaneet kysyä, miten pitkälle ne voidaan luovuttaa yksittäisen yrityksen hoiviin.

Tässä näen toisenlaisen uhkan, sen että jokin yksi taho rupeaa hallinnoimaan ihmisten identiteettejä, siis jokaiselle ihmiselle kaikkein perustavanlaatuisinta informaatiota. Tämä jos mikä tarjoaa mahdollisuuden muuhun kuin hyvä tekemiseen - juuri siihen mihin Dostojevski viittaa, kärsimyksen aiheuttamiseen itselle ja toisille. Haluammeko että tämä on mahdollista?

Pari sanaa valokuvakirjoista

Kuten aiemmin mainitsin, olen tehnyt valokuvakirjoja liittyen kansainväliseen SoFoBoMo-projektiin. Tämän vuoden osalta SoFoBoMo umpeutui heinäkuun lopussa. 410 valokuvaajaa otti osaa ja tuotti 137 valokuvakirjaa.

Seuraavassa on päivitetty luettelo (vrt. aiempi blogimerkintä) valokuvakirjoista, vuonna 2010 niitä tuli tehtyä yhteensä kolme (huom. lista päivitetty vuoden 2011 elokuun tilanteeseen):

• From Pukaro to Valkmusa (SoFoBoMo 2011; 13 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Treasure Pond (SoFoBoMo 2011; 13 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Summer in black and white squared (SoFoBoMo 2010; 14 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Impressions of Midsummer's Eve (SoFoBoMo 2010; 4 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Filling the square: play and dream (SoFoBoMo 2010; 6 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• A Walk in Copenhagen (SoFoBoMo 2009; 8 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Wetness of Spring (1 MB PDF)
  

Teokset ovat saatavilla sähköisesti PDF-tiedostoina, useimmista on lisäksi saatavilla painettu kappale Blurb-palvelun kautta.

Uusin kirjoista, joka sisältää mustavalkoisia valokuvia Suomen kesästä, tuli painosta vastikään, ja lopputulos oli oikein hieno. Mustavalkoiset kuvat ovat painettuna paremman näköisiä kuin tietokoneen ruudulla, erityisesti tummat sävyt avautuvat katseelle paremmin. Hyvä näin.

Lisäys: Päivitän aika ajoin käytännön ohjetta valokuvakirjojen tekoon (englanniksi) Light Scrape blogin sivulle.

Nokian johtamiskulttuurista

Lomille lähtiessäni lukaisin Nokian virallisilla sivuilla olleen Anssi Vanjoen kirjoituksen, jossa hän kuvaa asennettaan Nokian kännykkäbisneksen vetäjänä. Tässä lyhyt lainaus: "Yesterday was the first day in my new job. I’m fortunate to say that I must have one of the most exciting jobs in the business. As head of Mobile Solutions, it’s my aim to ensure Nokia stays as the market and intellectual leader in creating the digital world. I’m under no illusions; it’s no small task."

Vanjoen kirjoituksen otsikkona oli "The fightback starts now", ja kovalla asenteella hän tuntuikin lähtevän liikkeelle. Mutta riittääkö asenne, ja ennen kaikkea: onko se oikea?

Vanjoen kirjoitus sai lukuisia kommentteja, muun muassa Ericiltä, joka teki listan asioista jotka pitää laittaa kuntoon: "a) RAM, b) C:, c) GPS has to work, d) S60 browser is trash, e) WRT is not a replacement for an elegant dev env, f) you will need to manage dev relationships!"

Tähän Vanjoki vastasi: "Thanks, Eric – good feedback."

Mikä minua tässä sitten jäi vaivaamaan? (Ja kyllä jäi koska vielä lomilta palattuanikin asia mietityttää.)

Ehkä asian voisi kuvata kysymyksellä "Miten Steve Jobs toimisi?" En usko, että hän kehuisi tehtäväänsä hienoimmista mitä teollisuudenalalla on tarjottavana, tai että hän haluaa pitää yhtiönsä markkina- ja henkisenä johtajana digitaalisen maailman luomisessa. Ihan hyviä ajatuksia nämä ovat, mutta jotenkin en näe että Jobs tuollaisista asioista motivoituisi tai tarinoisi näistä asioista motivaatiotekijöinä.

Minulle tuli mieleen, että Jobs ei ikipäivänä sanoisi mitään tämmöistä. Sen sijaan, hän keskittyy tekemään loistavia tuotteita joita ihmiset haluavat käyttää. Sen verran kun olen Jobsin esiintymisiä seurannut, hän puhuu aina tuotteista, niiden merkityksestä, niiden menestyksestä, niiden mahdollisuuksista. Hän ei puhu oman tehtävänsä hienoudesta tai Applen johtoasemasta, hän puhuu tuotteista.

Miksi Nokia - tai oikeammin Nokian johto - ei puhu tuotteista samalla vakaumuksella ja intohimolla? Olisiko syy siinä, että Nokian johto ei koe ylpeyttä yhtiönsä tuotteista eikä halua että ne ovat parhaita - keskinkertainenkin riittää kunhan logistiikka pelittää ja markkina-asemat pidetään yllä. Mutta pärjätäänkö tällä asenteella enää tulevaisuudessa?

Mitä jos Nokia tekisi tuotteita joista voisi aidosti olla ylpeitä. En tarkoita ylpeitä sillä tyhjänpuhumisen tavalla miten teknologiatuotteita usein hehkutetaan, luetteloimalla teknisiä speksejä, vaan sillä tavalla miten Apple on tuotteistaan ylpeä.

No, voinhan olla täysin väärässäkin, mitä minä Nokiasta tietäisin. Mutta toivottavasti Nokia löytää takaisin alkuperäiseen kulttuuriinsa, nöyrään työasenteeseen ja aitoon ylpeyteen erinomaisista tuotteista.

Onko pikalukeminen huuhaata?

Jarno kyseli mielipidettäni pikalukemisesta. Tämä palautti mieleen yhtä ja toista muutakin asiaa.

Ensinnäkin pari sanaa pikalukemisesta. Netistä löytyi kaksi linkkiä, jotka tukevat omaa mielipidettäni asiasta (ja muita tiedon lähteitä en sitten ruvennut etsimäänkään).

Lyhyt teksti Pikalukemisen kritiikkiä lähestulkoon sanoo sen mitä minulla olisi ollut aiheesta sanottavaa, jos sitä olisin yrittänyt kuvata. Eli siis sen että monet lukemisnopeuden lisäämiseksi markkinoidut tekniikat eivät perustu todellisuuteen. Nopeus ei lisäänny. Ja pahimmillaan lukemisen lopputulos - omaksuttu asia - on huonompi kuin aiemmin.

Löysin myös pitemmän pohdiskelun aiheesta, josta tässä lyhyt lainaus: 'Määrää tärkeämpi on materiaalin valinta ja tilanteeseen sovelias käsittelytapa. Ei liene aiheellista ahmia kirjapinoja pikaluvulla. Pikaluku soveltuu vain materiaaliin, jota ei pitäisi lukea ollenkaan. Oikea lukunopeus on "sopiva", mikä tarkoittaa eri asiaa eri tilanteissa. Jos lukee liian nopeasti, ei ehdi ymmärtämään mitään, ja jos liian hitaasti, ajatus harhautuu sivuun asiasta.'

Nämä lähteet tiivistävät mukavasti oman käsitykseni aiheesta - ja ovat sitäpaitsi ihan luotettavan oloisia.

Olen törmännyt ns. pikalukuun muutaman kerran, ensimmäisen kerran muistaakseni peruskoulun yläasteella jossa meillä oli opettaja joka kehuskeli lukunopeuttaan ja lukemiensa kirjojen määrää. (Saattoi tämä kyllä olla lukiossakin, sen verran hämäriä nämä mielikuvat ovat.) Ja myöhemmin asia tuli esille muutamaan otteeseen opiskelun aikana.

Sen verran kuin silloin asiasta ymmärsin, kyse oli juuri noissa kritiikeissä mainituista tekniikoista, joista sain kyllä varsin negatiivisen käsityksen. Ja kun asiasta kiinnostuneena mittasin lukunopeuttani, se oli täysin riittävä: suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä noin kaksi sivua minuutissa. (Englanniksi menee tietysti hitaammin.) Niinpä en ole nähnyt mitään isompaa syytä lähteä lukunopeutta kehittämään.

Ja lisäksi on paljon tekstejä, jotka haluaa lukea hitaasti, nautiskellen jokaisesta sanasta.

Nykyisin on sitten nämä ikääntymisen ongelmat, lähinäkö alkaa olla sillä rajoilla että tarvitsisiko lukulaseja, mutta onneksi isompaa haittaa ei vielä ole ilmennyt.

Noissa yllä mainituissa kritiikeissä on mainioita huomioita lukemisen tekniikasta yleensä. Oma näkemykseni on, ettei ole olemassa mitään taikatemppuja joilla voisi lukea koko rivin tai monta riviä tai koko sivun kerralla - ihmisen silmä toimii niin kuin se toimii ja aivot rakentavat sanoista lauseita niin kuin ne rakentavat. Mutta sen sijaan on tapoja lukea tekstiä järkevästi niin että siitä saa yleiskuvan, ja tämän jälkeen voi tehokkaammin ryhtyä perehtymään yksityiskohtiin.

Tämä on taito jota ei koskaan opi täydellisesti, ja koko ajan sitä huomaa että yrittää lukea tekstiä josta saisi vähän järkevämmällä lukustrategialla irti olennaisen hyvin lyhyessä ajassa.

Mutta sen verran varovaisuutta on kuitenkin tullut tekstien lukemiseen - varsinkin kaikenlaisiin muistioihin ynnä muihin sellaisiin - etten niitä päätäpahkaa yritä alusta loppuun lukea, vaan ensin katson millainen yleisrakenne tekstillä on, mikä siinä on entisestään tutun näköistä (eli mitä ei tarvitse heti lukea) ja missä näyttäisi olevan koko jutun "pihvi".

Eikä kovin usein käy niin että ensimmäisen läpikäynnin tekstistä antama vaikutelma olisi kokonaan väärä tai harhaanjohtava.

Aikoinaan kirjoitin toistasataa kirja-arviota eri tyyppisistä, pääasiassa ammatillisiin aihepiireihin liittyvistä kirjoista. (Tätä kirjoittaessa arviot vielä roikkuvat bittiavaruudessa vaikka eivät päivitykään.)

Näitä tietokirjoja lukiessani opin jonkinlaista lukemisen tehokkuutta, ennen kaikkea kirjan nopean yleisen läpikäynnin, josta hahmottuu sen rakenne (ja mahdolliset luvut jotka ovat entisestään tuttuja tai vähemmän itseäni kiinnostavia), ja vasta tämän jälkeen varsinaisen lukemisen aloittaminen.

Lisäksi moni kirja on sen laatuinen, että sen aihe on ennestään riittävän tuttu jotta pitkiäkin katkelmia voi sivuuttaa huoletta asian ymmärtämisen yhtään kärsimättä. Korkeintaan sitä tarkistaa pistokokein että kirjoittaja on ymmärtänyt asiansa. Ja näin voi keskittyä niihin osuuksiin joilla on jotain uutta annettavaa (vrt. Bayard).

Ja kuten mainitsin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta, en sitäkään jaksanut sanasta sanaan lukea. Teoksessa on muun muassa pitkiä puheita, jotka mielestäni olisi kannattanut tiivistää ennen teoksen painatusta, ne eivät tuo juurikaan mitään uutta varsinaiseen romaaniin.

Mutta kaunokirjallisuus on kuitenkin asia erikseen. Joskus lukioaikana tuli oikein urheiltua tiettyjen klassikoiden lukemisella, kai se oli jonkinlaista nuoruuden intoa näyttää että pystyy lukemaan suuria kirjailijoita. Dostojevskiakin tuli luettua, jokin kirja - muistaakseni Karamazovin veljekset jopa kahteen kertaan peräkkäin. Mutta enpä Dostojevskista silti paljon kostunut.

Joitakin vuosia myöhemmin päädyin itsekseni sellaiseen ajatukseen, että Dostojevski ei osaa kirjoittaa. Tästä sitten - muistaakseni - Jukka Korpela sai aiheen huomauttaa, että Dostojevski kirjoittaa niin hyvin, että se tekee kipeää lukijassa. Ja nyt olen kyllä samaa mieltä. Dostojevskin teksti on niin tiheää, että yksittäinen lause saattaa nostaa ja laskea kokonaisten näytelmien tai filosofisten aatesuuntien esirippuja.

Parhaillaan luen "ohutta klassikkoa", Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, ja sen kanssa on mennyt jo monta päivää, vaikka sivuja on vähän. Saapa nähdä saanko kirjaa luettua viikossakaan. Jokainen sivu, melkeinpä jokainen lause on sellainen että siitä voisi kirjoittaa pitkän esseen, ja silti olisi raaputtanut vasta pintaa. Ihan uskomatonta.

Unelma älykkäästä työyhteisöstä

Anja Kulovesi on kirjoittanut teoksen Unelma älykkäästä työyhteisöstä (Dialogia Oy, 2002), joka sai minut hämmennyksiin. Halusin valtavasti pitää kirjasta, ja se sisältää hurjan määrän hienoja ajatuksia ja oivalluksia, mutta loppujen lopuksi kirja alkoi tuntua jopa luotaantyöntävältä. Ehkä voisi sanoa, että kirjoittajalla on tavaton halu tehdä hyvää, hän lainaa hyviä lähdeteoksia ja pyrkii auttamaan lukijaa eteenpäin, mutta kokonaisuus ei toimi, jokin mättää.

Olisiko kyse siitä, että kirja kertoo aihepiiristä jota ei voi kirjan sivuilla viestiä eteenpäin? Tai ehkä siitä, että liiallinen yrittäminen kostautuu: kun yrittää sanoa kaikesta jotain järkevää, ei tule sanoneeksi loppujen lopuksi juuri mistään mitään.

Rivien välistä on myös luettavissa, että Kulovesi markkinoi teoksellaan omaa työtään, konsultointia yrityksille, eli teos on jossain mielessä täky joka markkinoi kirjoittajan yrityksen palveluita kuten koulutusta ja elämysmatkoja.

Kirjan luku 2, "Esimiehen ansat", oli oikein hyödyllinen, vaikkakin hiukan hajanainen kokoelma havaintoja ja vältettäviä sudenkuoppia. Tästäkään ei loppujen lopuksi synny suurta oivallusta, muutamia pienempiä kuitenkin. Selvää on, että Kulomäen esittämät kolme esimiehen ansaa ovat todellisia ja vaarallisia: 1) huolestuminen, 2) kiinnittyminen itse prosessiin päämäärän sijasta ja 3) yliaktiivisuus. Mutta suo siellä, vetelä täällä.

Pidin myös kohdasta "epärealistisia odotuksia", jossa Kulovesi toteaa: "Niin kauan kuin esimies yrittää organisoida ihmisiä, hän on mahdottoman tehtävän edessä. Ilmaisemme kohtuuttomat odotuksemme joko verbaalisesti tai sanattomin elen ja kehon kielellä, ja ne virittävät pelon ilmapiirin."

Kulovesi ehdottaa: "Suunnittele peli, johon muut pelaajat haluavat osallistua. [...] Kun ihmiset todella saavat olla osallisina upeassa pelissä, he innostuvat ylittämään itsensä."

Tämä on mielestäni teoksen paras kohta, joka sietää mietiskelyä. Itse käyttäisin ehkä toisenlaista vertauskuvaa pelin sijasta, mutta se tuo kyllä esille olennaisen idean siitä, että ihmisille pitää antaa mahdollisuus toteuttaa itseään yhteisessä tavoitteessa.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Pierre Bayardin teos Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena Kustannus Oy, 2009) on riemastuttava johdatus kirjallisuuteen - ja ennen kaikkea taitoon olla lukematta kirjoja. Kirjallisuuden professori Pierre Bayard iskee kirja-snobbailuun usealla rintamalla, muun muassa siihen tosiasiaan että ihmiset usein väittävät lukeneensa kirjoja joita tosiasiassa eivät ole lukeneet, ja pystyvät useimmiten erinomaisesti feikkaamaan lukemattomuutensa.

Tässä yhteydessä voisi ottaa esille tarinan - jota Bayard ei käsittääkseni kirjassaan esitä - radion kirjallisuusohjelman juontajasta, jolle oli uran alussa noloa se että hän ei ollut lukenut haastateltavien kirjailijoiden teoksia. Mutta nykyään on vielä nolompaa, kun kirjailijat eivät itse olleet teoksiaan lukeneet. (Haamukirjailijoiden yleistumisen takia kirjan oli kirjoittanut joku muu kuin kannessa oleva tekijä, joka saattaa olla täysin pihalla kirjan sisällöstä.)

Mutta palataanpa Bayardin teokseen. Miksi pitäisi olla jokin tietty kirja luettuna? Kirjoja on niin paljon ettei kukaan pysty niitä - edes murto-osan murto-osaa - lukemaan. Jos Hamlet tai Odysseus tai Seitsemän veljestä on lukematta (kuten minulla), onko sillä merkitystä? Jos tietyn kirjan lukee, silloin lukematon määrä muita kirjoja tulee syrjityksi. Olisiko parempi jättää kokonaan lukematta?

Toinen Bayardin teesi liittyy kirjojen unohtamiseen: vaikka lukisimmekin kirjan, sen muisto katoaa mielestämme alkaen heti siitä hetkestä kun kukin sivu on luettuna. Voi hyvin käydä niin - kuten esseisti Montaignelle - ettei kohta enää edes muista lukeneensa koko kirjaa. Montaigne teki tästä syystä niin, että hän kirjoitti lukemiensa kirjojen loppuun päivämäärän ja lyhyen kommentin kirjasta, jotta tietäisi lukeneensa sen.

Niinpä ne jotka väittävät lukeneensa tietyn teoksen, omaavat unohtamisen takia hyvin pinnallisen käsityksen teoksesta, mikä on melkein sama kuin ei olisi teosta lukenutkaan.

Bayard demonstroi lukuisin lainauksin eri lähteistä - Graham Greene, David Lodge, Honore de Balzac, Paul Valéry ja niin edelleen - lukemisen ja ei-lukemisen hämärää raja-aitaa. Se mitä yleisesti jostain kirjasta sanotaan - kirjan tai kirjailijan maine - on usein ratkaisevampaa käsitykselle teoksesta kuin itse sen lukeminen (tai ei-lukeminen). Lodgen kirjoista löytyy useita mainioita tarinoita siitä, miten tietämättömyys kirjasta johtaa kiusallisiin tilanteisiin, paljastaa akateemisen kulttuurin teeskentelevyyden ja vie (fiktiiviset hahmot) jopa itsemurhaan.

Mainio on myös Bayardin ajatus kirjallisten teosten ei-universaalisuudesta, josta esimerkkinä on se miten antropologi Laura Bohannan yrittää kertoa Hamletin tarinan afrikkalaiselle tivit-heimolle. Rationaalisesti maailmaan suhtautuvat tivitit löytävät tarinasta isoja aukkoja - se että Hamlet näkee haamuja saa heidät epäilemään Hamletin olevan mielisairas, sillä tiviteille ei ole kuoleman jälkeistä elämää. Tivitit pystyvät kyllä keskustelemaan kirjasta, hyvinkin omaperäisesti, vaikka eivät ole siitä kuulleet kuin muutamia väljästi käännettyjä katkelmia.

Tästä päästäänkin Bayardin ehkä keskeisimpään teesiin, jonka mukaan kirjojen lukeminen kannesta kanteen on vaarallista, sillä se rajoittaa ja tukahduttaa lukijan omaa luovuutta. "Jätä lukematta mutta keskustele kirjoista ja kirjoita itse" on tähän kohtaan keksimäni tiivistelmä Bayardin ajatuksesta.

Kirjoista voi keskustella luontevasti pelkän maineen tai lajityypin (esim. "tajunnanvirtakirjallisuus") perusteella, ja mitä vähemmän yksittäisestä teoksesta tietää sitä luovempi voi olla, sitä enemmän on mahdollisuuksia omaperäisyyteen. Ja kirjailijalle liika lukeminen on pahasta, sillä se kangistaa muottiin.

Bayard on kehittänyt kirjoille mainion luokittelun: TK = tuntematon kirja, SK = selaillen luettu kirja, EK = (jossain yhteydessä) esiin tullut kirja, UK = unohdettu kirja, ++ = hyvin myönteinen arvio, + = myönteinen arvio, - = kielteinen arvio, -- = hyvin kielteinen arvio. Ja hän antaa hyvinkin tunnetuille teoksille arvioita tyyliin SK ++ tai EK +.

Bayardilla on mainio tarina kirja-arvion kirjoittajasta, joka palauttaa teoksen kustantajalle leikkaamattomana eli sivut alkuperäisissä nipuissa. "Miten voit arvioida kirjaa vaikka et edes ole leikannut sivuja auki?" "Löysin näkyvillä olevista sivuista kymmenkunta kirjoitusvirhettä, joten voin kirjoittaa kärkevän kommentin siitä, miten Egyptin kulttuuria käsittelevän kirjailijan kannattaisi opetella ensin ranskan kirjoittaminen, sitten vasta panostaa hieroglyfien tulkitsemiseen. Ja sitten voin heittää kirja-arvion loppuun komean kommentin Ranskan ja Egyptin tiiviistä historiallisesta yhteydestä."

Tuo edellä oleva oli nopeasti selailtuna ja muistinvaraisesti, kirja jo lähes unohdettuna, kirjoitettu katkelma, joka ei luultavasti vastaa lähestulkoonkaan sitä miten Bayard asiasta kirjoitti. Mutta se istuu hyvin tähän yhteyteen.

Joka tapauksessa: SK ++.

Akateeminen kapitalismi

Tiedepolitiikka-lehti tarjosi numerossa 2/2010 antoisaa pohdittavaa yliopistouudistuksen taustoista ja merkityksestä. Raija Huhtasen katsausartikkeli "Vuosisadan yliopistouudistus: taustaa ja tulkintoja" toi kattavasti esiin aihepiiriin liittyvää analyysiä ja pohdintoja, toki lopullisia päätelmiä antamatta.

Ydinkysymykseksi ylipistojen taloudellisen itsehallinnon osalta nousee suhde valtiovaltaan, ja tässä asiassa tuleva käytäntö tulee näyttämään muutoksen todellisen merkityksen, lakitekstistä ja sen perusteluista ei voi kokonaiskuvaa muodostaa.

Itselleni osoittautui mielenkiintoisimmaksi Ilkka Kauppisen artikkeli "Akateeminen kapitalismi aineettoman omaisuuden haltuunottamisena". En ole aiemmin törmännyt termiin "akateeminen kapitalismi", mutta sen kaltaisiin ajatuksiin kyllä, siis siihen että yliopistojen puitteissa harjoitetaan yksityisille markkinoille suuntautuvaa liiketoimintaa joka on valtion sponsoroimaa.

Kauppinen toteaa: "Yhdysvalloissa akateemisen kapitalismin muotoutuminen ilmeni siten, että julkiset yliopistot pyrkivät kehittämään ja myymään entistä systemaattisemmin erilaisia hyödykkeitä ja palveluita yksityissektorille." Kauppinen viittaa Slaughteriin ja Cantwelliin, joiden väite on että yliopistoista on tullut "täydellisiä uusliberaalisia instituutioita". Yliopistot vastaanottavat julkisia varoja kyetäkseen tavaroistamaan tietoa yksityishyödykkeeksi.

Tämä on hyvin mielenkiitoinen (ja provokatiivinen) väite, mutta on kohtuullisen helppo löytää esimerkkejä vastaavan ilmiön tapahtumisesta myös Suomessa. Mutta onko käsite akateeminen kapitalismi sovellettavissa Suomen ympäristöön ja onko se edes hyödyllinen viitekehys yliopistouudistukseen kytkeytyvien muutosten analysoinnissa, sitä en pysty suoralta kädeltä hahmottamaan.

Kauppinen kytkee akateemisen kapitalismin termiin "tietopohjainen kapitalismi", sen suppeammaksi ilmentymäksi. Onko Suomessa havaittavissa ilmiötä, jossa johtavilla tutkijoilla on mahdollisuus kontrolloida esimerkiksi laboratoriotiloja ja -välineitä kun taas tutkimushenkilökunta myy työvoimaansa päästäkseen käsiksi näihin resursseihin? Toisin sanoen, onko tapahtumassa kahden luokan muodostumista, "tutkimustyöntekijöiden" ja "tutkimuskapitalistien"?

Kauppisen mkuaan akateemisen kapitalismin nousua on kiihdyttänyt välittäjäorganisaatioiden yhä keskeisempi rooli tutkimustiedon tuottajien ja hyödyntäjien välimaastossa edistämässä näiden yhteistoimintaa. Erityisen mielenkiintoiselta vaikuttaa kytkentä immateriaalioikeuksiin, eli siihen miten yliopistot ovat alkaneet nähdä immateriaalioikeudet "hyväksyttävinä institutionaalisina välineinä" ulkoisen rahoituksen lisäämiseksi. Toisin sanoen, julkishyödykkeestä tehdään kauppatavaraa. Kauppisen mukaan "tietoa pyritään siis käsittelemään [...] erityisesti immateriaalioikeuksien välityksellä pääoman kasautumisen lähteenä".

Kuten Kauppinen toteaa, kysymyksenasettelu liittyen akateemisen kapitalismiin on melkoisen problemaattinen, mutta toisaalta on nähtävissä paljon ilmiöitä joiden analyysissä tästä viitekehyksestä on oletettavasti merkittävää hyötyä. Vähintäänkin termi tuo mielenkiintoisen mahdollisuuden yhteiskunnallisen keskustelun avauksiin, joita Suomessa tarvitaan.

Kirjallisuuden ymmärtämisestä

Olen viime kuukausina lukenut paljon kirjallisuutta, niin suomalaista kuin ulkomaalaista, pääosin kuitenkin suomen kielellä. Eräänlainen alkusysäys tähän oli Pekka Vartiaisen teos Länsimaisen kirjallisuuden historia, joka ansiokkaasti ja perusteellisesti pohdiskeli kirjallisuuden - ja nimenomaan kaunokirjallisuuden - kehittymistä 1900-luvun puoliväliin asti.

Luin myös Milan Kunderan teoksen Romaanin taide, joka tarjosi kirjailijan omaperäisen näkökulman romaanin kehitykseen taidemuotona. Kunderan mielestä romaani on kriisissä, koska siitä on tullut formaatti, kaavoihinsa kangistunut tuote joka ei enää uudista itseään. Kunderan mukaan romaanin historiasta löytyy kehityspolkuja, jotka olisivat voineet johtaa uudenlaiseen, elävään romaanitaiteeseen, mutta niitä ei lähdetty kulkemaan. Esimerkiksi Kafka tätä yritti, mutta seuraajia ei löytynyt.

Tästä perspektiivistä nähden on mainiota, että sellaisia kirjailijoita kuin Saramago löytyy, jotka tarttuvat romaaniin ja tekevät siitä uuden näköisen piittaamatta formaatin vaatimuksista. Ehkäpä romaanilla on tulevaisuutta. Tosin J. M. Coetzeen romaani Elizabeth Costello antaa ymmärtää, että umpikujaa ei ole olemassa ratkaisua, mutta tästä voi lukija olla toista mieltä.

Vartiaisen ja Kunderan innoittamana olen kesän aikana lukenut kymmeniä kirjoja, useimmat niistä erinomaisia, tosin mukana on ollut muutama pettymyskin. Ja alan vähitellen aavistaa, mitä nykyajan romaanitaide yrittää sanoa, millaisten kysymysten kanssa se painiskelee.

Samalla olen uudestaan havahtunut muun muassa Dostojevskin ja Gogolin teosten merkitykseen, kuten myös suomalaisten klassikoiden ansioihin. Nähdä saa, kuinka pitkälle innostus kirjallisuuteen kestää, mutta hyvällä mielellä on nähtävä tähänastiset lukukokemukset. Kyllä maailmasta - vielä näin kummallisesta kuin nykymaailma - voi kertoa romaanin avulla.

Sain juuri käsiini Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, joka esittää edellä kirjoittamaani nähden vastakkaista näkemystä. Bayardin mielestä kirjojen lukeminen kokonaan on vaarallista, koska se estää omaa ajattelua. Hänen mielestään kirjoja tulisi pääsääntöisesti vain selailla, ja jättää suurin osa teoksesta lukijan oman mielikuvituksen varaan. Melko provosoiva näkökulma äkkiseltään ajatellen.

Jossain määrin ehkä olen samaa mieltä. Olen ottanut ajattelun haasteen vastaan sillä tavalla, että pyrin kirjoittamaan ajatuksiani auki teoksen luettuani. Silloin tulee käynnistettyä omaakin aivotoimintaa.

Asiantuntijasta esimieheksi

Acatiimi-lehdessä 4/10 kirjoittaa professori Jorma Lehtimäki niistä haasteista, joita asiantuntija kohtaa joutuessaan esimiestehtäviin. Aihe on erityisen ajankohtainen yliopistouudistuksen myötä: "Yliopistojen oikeudellisen aseman muutos edellyttää esimiestyön osaamisen vahvistamista."

Lehtimäki korostaa johtamisen erityisvaatimuksia ja sitä vaaraa joka syntyy jos esimiestehtävää yritetään hoitaa ilman ymmärrystä sen erityisestä luonteesta: "Johtaminen on toimintaa, jossa saadaan aikaan tuloksia ihmisten avulla ja kanssa. Usein johtaminen jaetaan asia- ja ihmiskeskeiseen johtamiseen. Yliopistoissa esimiehisyys rehtoreita, joitakin dekaaneja ja erillislaitosten johtajia lukuunottamatta on pääsääntöisesti sivutoimista, asiantuntijatehtäviä painottaen pakonomaisesti hoidettua. Moni yliopistoesimies ei tunnistakaan esimiesrooliaan, vaan jatkaa tutkijana kuin mitään muutosta ei olisi tapahtunut. Olisi kuitenkin ymmärrettävä, ettei esimiestyö ole vain jotain lisää aikaisempaan asiantuntijatehtävään, vaan aivan uusi vastuualue, joka vaatii erityistä ammattitaitoa."

Itse kuvaisin asiaa sanomalla, että asiantuntijasta esimieheksi siirtyminen edellyttää pois oppimista: pois siitä että tekee asiat itse, pois siitä että ymmärtää asiat paremmin kuin muut, pois siitä että haluaa loistaa valokeilassa, pois siitä että haluaa itselleen kunnian tekemisistä. Ja akateemisessa ympäristössä tämä on erityisen haastavaa - olisiko jopa mahdotonta?

Lehtimäellä on erinomainen kuvaus siitä mitä hyvä esimiestyö pitää sisällään: "Mitä itse odotan esimieheltäni? Hän on kiinnostunut työstäni, pitää huolta työyhteisömme toimintaedellytyksistä, antaa elintilaa toteuttaa ajatuksiani, toimii keskustelukumppanina hankalissa tilanteissa, osoittaa uusia mahdollisuuksia, huolehtii työtehtävien tasapuolisesta jakaantumisesta ja oikeudenmukaisuudesta palkkauksessa, antaa positiivista palautetta silloin kun siihen on aihetta (ei siis vain makeilua, jolla toivoo saavansa vielä enemmän irti työntekijästä) ja antaa negatiivisenkin palautteen positiivisesti, ei vaadi enempää kuin mistä työntekijällä on mahdollisuus suoriutua mutta ei myöskään anna vain turhauttavan helppoja tehtäviä, on yhteisöllinen ja sosiaalinen (työn ohella muutakin yhteistä), ottaa huomioon yksilölliset ongelmat (esimerkiksi perheeseen liittyvät)."

Mainio on myös Lehtimäen kuvaus yliopistojen monimutkaisesta rakenteesta: "Vaikka tutkimuksen ja opetuksen metodeilla on yhtäläisyyksiä yli tieteenalarajojen, ovat eri tieteiden substanssit niin toisistaan poikkeavia, että yliopistot ovat hyvin monialaisia organisaatioita. Varsinkin tutkimustoiminnassa yliopistot ovat kuin oppiaineittaisten pienyritysten konsortio. [...] Perusyksikköjä yhdistävänä yliopiston yleisenä toiminta-ajatuksena on inhimillisen pääoman lisääminen pätevää tietoa tuottamalla."

Wikipediassa johtamisen määritellään tavalla joka kuvastaa käsitteen moniulotteisuutta: "Johtaminen on tavoitesuuntautunutta vuorovaikutteista sosiaalista toimintaa. Johtamisella ohjataan ihmisten toimintaa. Johtamisen avulla pyritään siihen, että joukko ihmisiä toimii paremmin ja tehokkaammin kuin ilman johtamista. Johtaminen on toimintaa, jossa on tarkoitus saada aikaan tuloksia ihmisten avulla ja ihmisten kanssa."

Tuossa ei oikein johtoajatusta löydy, olisiko ollut liikaa kokkeja sopan parissa. Mutta toisaalta määritelmän sekavuus kuvastaa asian haasteellisuutta.

Teoksessa Johtaminen terveydenhuollossa - käytännöt, vastuut, valvonta (Petri Parvinen et al.; Talentum, 2005) pohdiskellaan asiantuntijaorganisaation johtamista seuraavasti: "Ihanteellisessa asiantuntijaorganisaatiossa maalaillaan näkymiä, joissa yhteistyö korostuu kilpailun, vuoropuhelu konfliktin ja luova vapaus kontrollin sijaan. Todellisuus saattaa olla melko erilainen, jos käsissä on ryhmä toisiaan inhoavia tai omaa etuaa optimoivia toimijoita. Johtajan olisi varmasti mieluisampaa antaa kunkin toimijan tehdä asiat omalla tavallaa, mutta kokonaisuudesta tuskin tulisi kenenkään kannalta toimiva ratkaisu ja viimeistään ajatus kaatuu resurssien niukkuuteen. Yksi johtajan keskeisimmistä tehtävistä asiantuntijaorganisaatiossa onkin resurssien tehokas allokointi."

Jos esimies jatkaa asiantuntijan roolissa omalla kapealla spesialiteettialueellaan, tulos on huono: "Ongelmaksi muodostuu silloin se, ettei kukaan varsinaisesti johda; asiantuntija tekee edelleen täsmälleen samanlaisia töitä kuin hänen niin sanotut alaisensa. Tällöin hän ei johda vaan toteuttaa."

Terveydenhuolto on alueena varmasti haastavimpia mitä tulee asiantuntijoiden johtamiseen, mutta samat haasteet ovat esillä muuallakin.

Mutta millaista sitten olisi hyvä esimiestyö ja johtajuus? Gary Hamelin mukaan johtaminen on yhä liian vanhakantaista: "Se, mikä toimi sata tai viisikymmentä vuotta sitten, ei toimi nopeasti muuttuvassa, vaikeasti ennakoitavassa, globaalisti riippuvaisessa maailmassa, jossa ihmiset haluavat elämältä ja työltä aivan eri asioita kuin esi-isät aikoinaan."

Hamel nostaa keskiöön uudenlaiset johtamisen tavoitteet: "Tärkeintä on luoda työympäristö, jossa ihmiset haluavat luoda lisää arvoa. Silloin ihmiset antavat työlle mielikuvituksensa ja intohimonsa. [...] Työkokonaisuudet pitää rakentaa niin, että myös kunnia hyvästä työstä tulee sille, jolle se kuuluu. Kiitos ei saa kertyä vain esimiehille."

Vielä pari sanaa pilvilaskennasta

Pohdiskelin jo aiemmin pilvilaskennan näkymiä laskennallisen tieteen kehittymisessä. Tässä jatkoa, pari ajatusta siitä mitä Suomessa on asiaan liittyen tapahtumassa.

* * *

Suomessa julkistettiin vuonna 2009 kansallinen tutkimusinfrastruktuurien tiekartta, jossa laskennallisen tieteen tarvitsemalla infrastruktuurilla on keskeinen rooli. Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan nopeuttaminen on elinehto Suomella. Meillä on tähän mahdollisuus laskennallisen tieteen ja data-intensiivisen tutkimuksen kautta.

Ajantasainen tutkimuksen auttaa myös Suomea parantamaan kansainvälistä vaikuttavuutta. Nykyaikainen tietotekniikka tuo kansainvälisyyden jokaisen tutkijan konkreettiseksi mahdollisuudeksi.

Tietotekniikan keskeisen roolin vahvistuminen entisestään tuo suuria haasteita infrastruktuurin toteuttajille. Miten vastaamme datan räjähdysmäisen kasvun mukanaan tuomaan haasteeseen? Miten teemme mahdolliseksi yhdistellä eri tutkimusalueilta peräisin olevia aineistoja uuden ymmärryksen luomiseksi?

Tietotekniikan mahdollistama uudenlainen aineistojen yhteiskäyttö edellyttää aineistojen keräämisen ja digitoinnin koordinointia sekä hyviä tietoliikenneyhteyksiä ja yhteisiä palveluja.

* * *

Pilvilaskenta tarjoaa hyödyllisen ajatusmallin, joka vie tietoteknistä kehittämistä oikeaan suuntaan. Mutta helppoa muutos ei ole.

Miten ratkaistaan käyttäjien tunnistaminen? Miten datan hallinnointi hoidetaan luotettavasti? Miten tehdään mahdolliseksi tutkijoille yhdistellä eri tutkimusalueiden malleja, simulaatio-ohjelmistoja ja data-aineistoja sekä tekemään laskennallisen tieteen vaatimaa kansainvälistä yhteistyötä verkossa?

* * *

Suomessa CSC:lle on annettu valtuudet lähteä kehittämään seuraavan sukupolven superlaskenta- ja datankäsittely-ympäristöä vuosina 2012-2014. Tavoitteena on maailman tehokkain tietotekniikkaympäristö tutkimuksen ja julkishallinnon tarpeisiin.

Tulevasta datakeskuksesta tehdään maailman ekotehokkain ja sen ympärille luodaan korkealaatuinen palveluvalikoima. Tähän kehitystyöhön liittyen Suomeen tuodaan uusimpia menetelmä- ja teknologiatrendejä, joilla pystytään nopeuttamaan tutkimustulosten tuottamista, innovaatiosykliä ja päätöksentekoa.

Uusi datakeskus tuo mukanaan paljon uusia haasteita mutta myös mahdollisuuksia. Kustannustehokkuus tulee olennaisesti paranemaan samalla kun voidaan entisestään vahvistaa asiakkaille tarjottavaa räätälöityä asiantuntemusta.

Näillä näkymin Suomessa tulee olemaan vuonna 2015 suorituskyvyltään ja luotettavuudeltaan maailman kärkeen kuuluva laiteinfrastruktuuri, jossa samalla pyritään nollahiilijalanjälkeen.

Samassa ympäristössä on tarjolla massiivista superkone- ja klusterikapasiteettia, luotettavaa ja tehokasta datan tallennuskapasiteettia sekä sovelluksia jotka mahdollistavat uuden tiedon tehokkaan tuottamisen. Yhteiskäyttöisyyden ansiosta suomalaisilla tutkijoilla ja opiskelijoilla on käytössä maailmanluokan ympäristö joka tekee laajamittaisen yhteistyön ja tutkimustiedon jakamisen mahdolliseksi.

Haasteet ovat myös mittavia, kuten järjestelmien elinkaareen ja tietoturvaan liittyvien kysymysten ratkaiseminen. Mutta mitäpä tietotekniikka olisi ilman haasteiden ratkaisemista?

Kirjan nimistä

Kemppinen pähkäili Markus Hotakaisen teoksen Suomen säähistoria nimeämistä, siis sitä että teoksen sisältö ei vastannut niihin odotuksiin joita lukijalle (Kemppisellä) syntyi teoksen suhteen.

Kirjojen nimeäminen on melkoinen haaste, että lukija saa suunnilleen mitä olettaa eikä aivan hirveästi pety. Hotakaisen kirjaa näkemättä ja lukematta on vain todettava, että kirjan otsikon mukaisesta aiheesta olisi kyllä mainiota saada käsiinsä kirja - mutta se lienee semmoinen urakka ettei kenelläkään ole siihen mahdollisuuksia ryhtyä.

Joskus liika nerokkuus kyllä kostautuu. Tarkoituksellinen esimerkki tästä on Steve Krugin teos Älä pakota minua ajattelemaan, joka kertoo siitä miten www-sivujen kehittäjät ovat liikaa nerokkaiden ideoidensa pauloissa. Tästä teoksesta tein aikoinaan kirja-arvionkin, kopioinpa sen tuohon alle.

Romaani Kafka rannalla on mielestäni kyllä nimetty väärin, ainakin itselleni teoksen suhteen syntyi odotuksia joihin se ei missään nimessä vastannut. Kafkan uusiksi pilkotun, unenomaisen maailman sijasta kirja olikin formaattimainen nuorisoromaani, joka edusti enemmänkin Harry Potter -estetiikkaa kuin Kafkan kykyä kirjoittaa romaani kokonaan uudelta pohjalta.

Ja vieläkään en osaa päättää, onko Idiootti kirjan nimenä idioottimainen.

* * *

Älä pakota minua ajattelemaan (Steve Krug; Readme.fi, 2006)

Steve Krugin lyhyt teos tarjoaa täyttä vastinetta rahalle. Kirjan avulla vältät tekemästä pahimpia mokia verkkosivuja suunnitellessasi. Vaikka toimivien sivujen tekeminen on vaikeaa, Krug osaa kertoa, mikä usein menee vikaan. Krug toimii niin kuin saarnaa: teos on selkeä ja helposti ymmärrettävä.

Toisin kuin usein luullaan, www-sivujen käytettävyyden ongelmissa vika ei ole useinkaan tekniikassa tai tekijöiden osaamisessa, vaan siinä miten verkkosivuista ajatellaan. Minne katosi käyttäjä?

Sivujen suunnittelusta tulee helposti reviiritaistelua ja eri näkemysten keskinäistä kisaa. Jokaisella meistä on omia mieltymyksiä. Jos kaikki preferenssit huomioidaan, tuloksena on sillisalaatti josta käyttäjä ei tule hullua hurskaammaksi.

Suunnittelussa juututaan usein tietoteknisiin nurkkakuntaisiin väittelyihin. Käyttäjän tarpeet unohtuvat tykkänään. Mutta näin ei saisi olla. Www-sivuja suunniteltaessa pitää keskittyä siihen, miten käyttäjä löytää haluamansa asiat mahdollisimman helposti. Yksinkertaista, mutta niin vaikeaa käytännössä.

Kafka rannalla

Romaani Kafka rannalla (suom. Juhani Lindholm; Tammi, 2009) on ensimmäinen Haruki Murakamin teos johon tartuin, ja odotukset olivat korkealla, varsinkin kun teos on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, tunnetusti laadukkaassa sarjassa, ja lisäksi se on saanut lukuisia ylistäviä kirja-arvioita ja kirjallisuuspalkintoja, mm. suomalaisen Tähtifantasia-palkinnon.

Mutta loppujen lopuksi, kirjoittajan taidosta huolimatta, teos jäi pettymykseksi.

Koska esimerkiksi Helsingin Sanomien arvio teoksesta oli hyvin positiivinen, joudun ihmettelemään miksi oma käsitykseni on niin erilainen. Joka tapauksessa, näin toteaa HS:n Harri Römpötti: "Kafka rannalla on moninainen ja maukas, huumorillakin maustettu keitos, joka ei paljasta salaisuuksiaan helposti. Murakami on itse luonnehtinut romaaniaan sisäkkäisten arvoitusten kokoelmaksi, joka ei tarjoa valmiita ratkaisuja."

Ehkä Römpötti löysi teoksesta jotain sellaista mihin itse en osannut kiinnittää huomiota: "Mielikuvituksen väkevissä voimissa piilee Murakamin tarinassa vaaroja, mutta vielä suurempi uhka ovat mielikuvituksettomat ihmiset. Murakamilla suvaitsemattomuus, ahdasmielisyys ja pikkumaisuus kumpuavat juuri mielikuvituksen puutteesta - ja edustavat pelottavinta pahuutta."

Kun tässä kerran mielikuvitus tuli esille, lienee syytä pohtia mielikuvituksellisten elementtien käyttöä romaanissa. Omasta mielestäni pelkkä mielikuvitus ei riitä, vaikka sen puute kieltämättä voikin olla melkoinen rasite. Mutta pelkän mielikuvituksen varaan ei voi romaania rakentaa. Kertomuksen tulee pystyä luomaan silta todelliseen maailmaan, annettava avaimet lukijalle - ennen kaikkea, auttamaan ihmistä ymmärtämään itseään.

Se mikä romaanissa Kafka rannalla tuntuu mättävän on formaattimaisuus. Kirja tuntuu tekemällä tehdyltä tietylle kohdeyleisölle - japanilaiselle nuorisolle ja nuorille aikuisille - ja niinpä se noudattaa videopelien ja elokuvien estetiikkaa. Kohdeyleisöstä voisi käyttää termiä "Harry Potter -sukupolvi". (Ja ehkä kohdeyleisönä on samalla myös tämän nuorison kanssa tekemisiin joutuvat, esimerkiksi heidän vanhempansa.)

Formaattinsa mukaisesti teoksessa on aika ajoin erikoisefektejä, joilla lukija pyritään pitämään tarinassa mukana. Ikään kuin kirjoittaja ei luottaisi sinänsä mielenkiintoisen tarinan vetovoimaan vaan laittaa siihen ylimääräistä, joka ikävä kyllä liudentaa teoksen vaikuttavuutta melko tavalla.

Teos kertoo 15-vuotiaasta japanilaisesta pojasta, joka karkaa kotoaan ja toteuttaa kohtaloaan. Kyseessä on vanhan Oidipus-tarinan uudistettu versio, jota on maustettu tieteiskirjallisuuden ja populaarikulttuurin nikseillä. Mutta tarina ei aivan pysy koossa, juuri erikoisefektien keinotekoisuuden takia, mikä on harmi sillä kirjoittajalla tuntuu olevan paljon sanottavaa.

Kafkan kanssa teoksella ei juuri ole tekemistä, ainakaan en suoraan ymmärtänyt muuta kuin yhteyden päähenkilön käyttämän Varis-nimen kautta. (Kafka on sattumoisin ollut äskettäin uutisissa.)

Ehkä olisin suhtautunut teokseen positiivisemmin jos en olisi juuri sitä ennen lukenut Saramagon erinomaisia teoksia, joissa käytetään myös mielikuvituksellisia keinoja yhteiskunnan ja ihmisyyden olemuksen valottamiseen.

Mutta siinä missä Saramago pystyy keinojen avulla tunkeutumaan syvemmälle todellisen maailman olemukseen, Murakami tuntuu etääntyvän todellisuudesta maailmaan joka kuvastaa keksittyä eikä todellisen kaltaista olemassaoloa. Sinänsä keksityssä maailmassa ei ole vikaa kirjallisena välineenä, mutta Murakamilla ei tunnu oikein olevan sanottavaa joka kuvastuisi hyödyllisellä tavalla siihen todelliseen maailmaan jossa ihmiset elävät.

Ehkä ajatuksia Murakamin suhteen täytyy vielä kypsytellä, mutta pakko on epäillä että Murakami on kirjoittanut teoksensa myymisen näkökulmasta, ei sanomisen tarpeesta.

Loppusanat: Jonkin aikaa kirjaa mietittyäni olen hiukan positiivisempi sen ansioiden suhteen, kuitenkin siitä näkökulmasta etten ole teoksen aiottua kohdeyleisöä. Japanilaisille teoksella voi olla paljonkin sanottavaa, yhteiskunnassa jossa muotista erottautumisella ja mielikuvituksen käytöllä ei ilmeisestikään ole kovin paljon hyväksyntää. Eli tästä lähtökohdasta teoksella on selviä ansioita, vaikka mielestäni ne eivät silti tee teoksesta missään mielessä mestariteosta, niin paljon siinä on puutteita.

Yllä puhuin myymisestä, mutta ehkä kirjoittajan ote tekstiin ei ole niinkään myyvä, kuin opettavainen, hän yrittää saada lukijansa kiinnostuneeksi siitä mitä hänellä on sanottavaa. Murakami taistelee ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta vastaan ja sen puolesta, että ihminen voisi kasvaa omaksi itsekseen, olkoon kyse sitten opiskelusta tai ihmissuhteista. Ei tätä kovin pahana tavoitteena kirjailijalle voi pitää.

Tammen Keltainen kirjasto

Lienee syytä kirjoittaa pari (kehuvaa) sanaa Tammen Keltaisesta kirjastosta. Wikipedia toteaa: "Keltainen kirjasto on Tammen laatukirjasarja, jonka ensimmäinen teos, Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky, ilmestyi 1954. [...] Keltaisen kirjaston perusti Tammen vuonna 1982 eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja Jarl Hellemann. Teossarjassa on 24 Nobel-palkittua kirjailijaa, joista muutamien teoksia on ilmestynyt sarjassa jo vuosia ennen palkinnon myöntämistä."

Keltainen kirjasto on merkittävä osa suomalaista kirjallisuuskultuuria. Näin siitä totesi Kansallinen audiovisuaalinen arkisto vuonna 2009: "Keltainen kirjasto on ollut modernin laatukirjallisuuden keskeinen julkaisusarja Suomessa 55 vuoden ajan. Monesta siinä julkaistusta kirjasta on tehty huomattava elokuva."

Yle uutisoi 55-vuotispäivästä näin: "Tällaisten suurien nimikkeiden tuominen Suomen markkinoille merkitsi myös aivan uusien yhteyksien luomista maailmalle. [...] Maailmalla listaa ihmeteltiin, sillä siellä ei ollut totuttu siihen, että yhdellä kustantajalla oli niin paljon yleisesti tunnettuja nimiä." Mistä sarjan menestys sitten johtuu? "Yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen Helsingin yliopistosta pitää Keltaisen kirjaston pitkän iän salaisuutena teosten jatkuvaa korkeaa tasoa ja ansiokasta ajankohtaisen kirjallisuuden seuraamista."

Mutta mikä on oma kontaktini Keltaiseen kirjastoon? Aloitin sarjan kirjojen lukemisen 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla, peruskoulun yläasteella ja lukiossa. Jossain vaiheessa jopa ajattelin että yrittäisin lukea läpi kaikki sarjassa ilmestyneet teokset, joita oli tuolloin vasta vähän yli sata. Nyt teoksia on jo yli 400, joten tämän haaveen saa jo lopullisesti unohtaa.

Tässä muutamia kirjailijoita joihin tutustuin Keltaisen kirjaston myötä: Nikos Kazantzakis, Ernest Hemingway, Graham Greene, John Steinbeck, Yasunari Kawabata, Italo Calvino, J. D. Salinger, Aldous Huxley, William Faulkner, James Joyce, Franz Kafka, Saul Bellow, Truman Capote, Kurt Vonnegut, Doris Lessing, Yashar Kemal, Pablo Neruda.

Kirjat avasivat ovia moneen suuntaan, niin varhaisempiin kirjallisuuden merkkiteoksiin kuin uudempaan, esimerkiksi siihen miten tieteiskirjallisuus (esim. Vonnegut ja Lessing) voi olla yhtä lailla korkeakirjallisuutta kuin mikä muu lajityyppi tahansa.

Peruskoulun yläasteella innostuin kirjallisuudesta niin paljon että päätin ryhtyä kirjailijaksi. Kirjoittajana merkittävin esikuvani oli Ernest Hemingway - jota luin, tietenkin, Keltaisen kirjaston ansiosta.

Jossain vaiheessa Keltainen kirjasto lähes unohtui. En sitä enää kummemmin noteerannut enkä seurannut mitä kirjailijoita sarjassa julkaistiin. Sen toki noteerasin, että hämmästyttävän usein sarja ennakoi suomennostensa kautta myöhempiä Nobel-palkintoja.

Niin, myös oma unelmani kirjoittamisesta muuttui toisen näköiseksi. Mutta kiinnostus kirjallisuuteen ei ole kadonnut, ja siitä on annettava suuret kiitokset Keltaiselle kirjastolle.

Nyt en enää haaveile koko kirjasarjan lukemisesta, tai edes yksittäisten kirjailijoiden teosten systemaattisesta lukemisesta. Mutta hyvää kirjallisuutta Tammi jaksaa edelleen julkaista, harkitulla 7-8 teoksen vuosivauhdilla.

Kuka tarvitsee pilvilaskentaa ja kenelle se riittää?

Maailma muuttuu ympärillämme yhä verkostuneemmaksi ja dynaamisemmaksi. Pilvilaskennan - englanniksi "cloud computing" - vaikutukset näkyvät työympäristössämme koko ajan enemmän. Pilvilaskennasta on puhuttu jo vuosia - ja sitä ennen metakonesta ja gridistä - ja siirtyminen pilveen alkaa olla arkipäivää. Tästä huolimatta pilvipalvelujen tehokas hyödyntäminen on haastavaa, eikä ole selvää millä alueilla pilvilaskennasta tulee loppujen lopuksi olemaan eniten etua.

Pilvilaskenta edellyttää, että sovelluksista kehitetään siirrettävämpiä kuin ne nykyisin ovat. Tämä on monesti suuri haaste, sillä perinteiset sovellukset ovat riippuvaisia teknologioista jotka eivät välttämättä istu hyvin pilven ajattelumalliin. Esimerkiksi käyttäjien ja datan hallinnointi voidaan joutua miettimään kokonaan uudelta pohjalta.

Pilvilaskennalla on saavutettavissa merkittäviä etuja sekä palvelujen joustavuudessa että tehokkuudessa. Joissakin sovelluksissa puhdasoppinen pilvilaskennan hyödyntäminen ei välttämättä edes kannata, esimerkiksi silloin kun kyseessä on vaatimuksiltaan hyvin raskas erityissovellus jolla on pieni käyttäjäkunta.

* * *

Pilvilaskenta-termin loppuosa "laskenta" ei välttämättä istu hyvin esimerkiksi talous- tai opintohallinnon kaltaisiin sovelluksiin. Termi "cloud computing" tarkoittaa tietojenkäsittelyä yleensä, ei pelkästään niin sanottua laskentaa. Mutta tässä käsittelen sellaista aluetta, jossa laskennalla on suuri merkitys, nimittäin laskennallisen tieteen sovelluksia.

Laskennallisessa tieteessä käytetään matemaattisia malleja vaativien ja monitieteisten ongelmien ratkaisemiseen tietokoneella. Laskennallinen tiede on viime vuosikymmeninä tehnyt mahdolliseksi simuloida maailmaa äärimmäisen yksityiskohtaisella tasolla, pyrkien ymmärtämään luonnonilmiöitä, suunnittelemaan uudenlaisia laitteita ja järjestelmiä sekä ennustamaan tulevaisuutta.

Olkoon tuotannonala mikä tahansa, teollisuus hyödyntää laskennallista tiedettä suunnittelussa ja päätöksenteossa. Laskennallisen tieteen avulla voimme kehitellä uusia energialähteitä, rakentaa turvallisempia kulkuneuvoja ja ennustaa säätä aiempaa tarkemmin.

Laskennallinen tiede ei ole enää myöskään pelkästään tutkijoiden asia. Julkisuudessa on taitettu peistä ilmastomallien oikeellisuudesta, mikä on yksi esimerkki alueen popularisoitumisesta.

* * *

Tieteellisessä tutkimuksessa laskennallinen tiede on lyönyt läpi kaikilla aloilla, ilman sitä ei tutkimusta juuri voi enää tehdä.

Biolääketieteessä hyödynnetään laskennallista tutkimusta monella tavalla. Tiedon louhinnan avulla pyritään löytämään uusia keinoja esimerkiksi syövän hoitamiseen. Muutaman vuoden - tai ehkä vuosikymmenen - päässä häämöttää ennustava lääketiede. Jokaiselle meistä voidaan ennakoivasti suunnitella toimenpiteitä, joilla terveyttä ja hyvinvointia edistetään.

Laskennallista tutkimusmenetelmää hyödynnetään yhä enemmän humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä, esimerkiksi analysoimalla tietokoneilla tekstin sisältöä, esimerkiksi sanavalintoja. Arkeologiassa voidaan paikkatietoon perustuen tehdä laskennallisia simulaatioita ihmisten pitkän aikavälin käyttäytymisestä käyttämällä lähtötietoina monista eri lähteistä peräisin olevia aineistoja.

Laskennallisen tieteen sovelluksissa tarvitaan suurta - joskus maailman suurinta - laskentakapasiteettia sekä valtavien tietomäärien hallinnointia tietotekniikan avulla. Sovelluksia kehitetään eteenpäin usein hyvin nopeassa syklissä, mutta toisaalta tutkimusaiheen parissa voidaan viettää vuosia, jopa vuosikymmeniä, mikä aiheuttaa suuria vaatimuksia tietoteknisen ympäristön elinkaaren hallintaan.

* * *

Laskennallisen tieteen tutkimuskohteita on valtavasti, ja ne poikkeavat suuresti toisistaan, joten tietotekniselta ympäristöltä vaaditaan joustavuutta. Toisaalta ratkaisujen täytyy olla tehokkaita, koska sovelluksissa käytettävissä oleva laskentateho, tiedonsiirtonopeus ja tallennuskapasiteetti ovat merkittäviä kilpailutekijöitä kansainvälisessä tutkimuksessa.

Miten pilvilaskenta sopii laskennallisen tieteen sovelluksiin? Ja millaisia haasteita on näköpiirissä jotta pilvestä saadaan täysi hyöty?

Kertomus näkevistä

Jokin aika sitten luin Nobel-kirjailija José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta. Teoksen teemoja jatkaa komeasti romaani Kertomus näkevistä (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2007).

Teos on mielikuvituksekas poliittinen satiiri, jolle on aivan heti löydä suoraa vertauskohtaa, vaikka Gogolin Kuolleet sielut ja Dostojevskin Idiootti tulivat jossain määrin mieleen.

Tarina on herkullinen: vaaleissa äänestysprosentti on lähes 100, mutta äänistä 83 prosenttia on tyhjiä. Syntyy poliittinen kriisi vailla vertaa (ja täynnä tragediaa). Saramagon keskeinen kysymys on: mitä tapahtuu, kun ihmiset oppivat tulemaan toimeen ilman poliitikkoja ja poliittista koneistoa?

Portugalilainen kirjailija José Saramago eli lähes 90-vuotiaaksi, mutta hänen luomisvoimansa ei hellittänyt. En olisi uskonut, että vaalilautakunnan toiminnasta saisi kirjoitettua sivukaupalla viihdyttävää ja kiehtovaa proosaa, mutta siinä Saramago onnistuu, heti teoksen ensi riveiltä alkaen.

Tosin voi olla, että kestää aikansa ymmärtää kirjoittajan sanoma, jos ei ole hänen tyyliinsä kirjoittaa aiemmin tutustunut. Näin tästä todetaan Wikipediassa: "Saramagon kieli ja lauserakenne ovat vuolaita ja jäljittelevät ihmisen ajatuksia: yksi virke voi olla koko sivun mittainen. Keskusteluissa vuorosanat on eroteltu toisistaan ainoastaan pilkulla ja isolla alkukirjaimella, joten toisinaan on vaikeaa saada selville, kenen sanoma mikäkin vuorosana on."

Voi myös jokin hetki vierähtää ennen kuin pessimismiä valaisevasta myötäelävästä huumorista pääsee selville. Ja kuten aina satiirin ja ironian ollessa käytössä, lukija helposti kompastuu omiin ennakkoluuloihinsa.

Vaikka Kertomus näkevistä on jatkoa romaanille Kertomus sokeudesta, tämä ei käy ilmi ennen kuin puolivälissä romaania, kun yhtäkkiä aletaan puhua aiemmista tapahtumista.

Teoksen loppupuolella tarinan langanpäät vedetään yhteen, minkä Saramago tekee uskomattomalla taituruudella, puhuttelemalla lukijaa ja pohtimalla miten kertomus tulisi saattaa loppuun, mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja mikä olisi todennäköisin tapa jolla asiat kehittyisivät eteenpäin, ja mitä lukija tästä todennäköisesti ajattelee.