Vanhat kuviot

Maarit Verronen on hiljalleen kohonnut suosikkikirjailijakseni, ja siksi oli mainiota huomata että häneltä on ilmestynyt tuore novellikokoelma: Vanhat kuviot (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6603-8). Kirjan nimi on pikkaisen harhaanjohtava, sillä novelleissa kyllä kerrotaan omiin kuvioihinsa jämähtäneistä ihmisistä, mutta kukin näistä kohtaloista herättää terävästi ajatuksia.

Ja vaikka Verronen ei varsinaisesti humoristi olekaan, vaikkapa Veikko Huovisen tapaan, jotain samanlaista hiljaista huumoria näissäkin tarinoissa on, sellaista jota ensi tutustumisella ei ehkä huumoriksi ymmärräkään. Myötäelävää, mukaansa tempaavaa, elämänmakuista kerrontaa.

Verrosen tarinoiden maisemista ei aina oikein löydy tarkkaa kiintopistettä aikaan ja paikkaan, joskus tuntuu että tarina on viritetty toisenlaiselle näyttämölle kuin meidän tuntemamme todellisuus.

Mutta samalla näissä tarinoissa on vahva elämän maku, sellainen olemisen tunne joka saa hiljalleen novellin maailman tuntumaan yhä todemmalta, kuin lukija siirtyisi katsomaan omaa elämäänsä toiselta puolen maailmaa.

Rankoistakin aiheista huolimatta näissä tarinoissa on valoisuutta ja huumoria. Novellien asetelmista moni on lähtökohtaisesti synkkä, sellainen että tuntee kuin kuilun reunalla kävelisi. Kyse on irrallisuudesta, syrjäytymisestä, jonkinlaisesta nyrjähtäneestä suhteesta yhteiskuntaan ja elämään.

Ja kumma kyllä, novellin luettuaan lukijasta tuntuu, että hän se syrjäytynyt on, että nämä elämät ovat jääneet huomaamatta, että ihmisyys voi olla paljon enemmän kuin tavallisena oman elämänsä päivänä tulee ymmärtäneeksi.

Novelli on kirjoittamisen vaikein laji, ja Verronen tämän taitaa.