Räsymatto levitoi - arkirunoja

Tuula Sandström tekee vaikutuksen tällä runokokoelmallaan: Räsymatto levitoi - arkirunoja (Enostone, 2011; ISBN 978-952-5960-04-4). Ehkä näissä runoissa arkeakin on, mutta en minä näitä kyllä erityisen arkisina pitäisi, paitsi sillä tavalla että arki on elämää, elämä on arjessa.

Runokirjassa on 131 sivua, eli mitenkään ohut vihkonen tämä ei ole. Ihan kaikki runot eivät kolahtaneet, mutta miksi pitäisikään. mutta joskus lyhytkin runo voi riittää kertomaan olennaisen:

Naura täyttä kurkkua
kun on ampiainen nielussa.

Huumoria näissä runoissa on, jonkinlaiseksi ironiaksikin tyylilajia ajoittain voisi sanoa:

Minulla on ongelma:
yö on loputon ja
paperi jo lopussa.

Huomenna
sinä löydät itsesi
tämän kaupungin
seinäkirjoituksista.

Ja mukana on lempeää havainnointia elämästä:

Patikkaretkellä palatessa
havunneulanen hiuksissa

on paljon paljon muuta
kuin kuivunutta puuta

Ja vaikka tässäkin runossa on arki läsnä, sen sanoma on kaikkea muuta kuin arkinen:

Minulle pyhyys
on käsin kosketeltavaa

syvää ihoa, veren sykettä,
sinua

Hieno kokoelma, runoja!

Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinsonin dekkaria on kehuttu hurjasti, jopa ihmetyttävässä määrin, joten pitihän se tarkistaa mistä tässä on kyse: Ihan tavallisena päivänä (Schildts, 2011; suom. Kaisa Kattelus; ISBN 978-951-50-2112-0). Mutta vaikka Atkinson peittoaa perusdekkarin mennen tullen, en tätä nyt ihan ihmeellisenä pitäisi, vaikka kirjasta kyllä pidinkin.

Niin, ja varasin kyllä sarjan seuraavankin dekkarin, One Good Turn, jossa kirjan yksityisetsivä Jackson Brodie jatkaa tutkimuksiaan.

Tässä kirjassa Brodie saa tutkittavakseen kolme rikostapausta, joille ei päällisin puolin ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta jotenkin rikokset kuitenkin alkavat kietoutua yhteen: kolmevuotiaan lapsen katoaminen, toimistossa tapahtunut surmatyö ja miehensä kirveellä tappaneen naisen tapaus.

Selvittämättömiä rikoksia tutkiessaan Brodie joutuu selvittelemään myös omia perhesuhteitaan, ja Atkinson punoo näppärästi yhteen yksityisetsivän ja hänen asiakkaidensa elämänlankoja, niin että lukija on välillä ihmeissään että miten tässä nyt näin kävikään.

Dekkarin kirjoittajana Atkinson on taitava, ja kuten hyvässä dekkarissa aina, tässäkin puhutaan paljon muusta kuin rikoksista, ihan koko elämästä.

Pölkky

Mikko Rimmisen romaani sai välillä raivon partaalle: jatkuuko tätä haahuilua vielä pitkäänkin? Ja melkein samaan syssyyn tuntui siltä, että näin hienoa kieltä voisi lukea loputtomiin: Pölkky (Teos, 2007; ISBN 978-951-851-124-6).

Pölkky kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka saapuu yöllä Helsinkiin ja saa hoidettavakseen Kaisaniemessä olevan luistinradan jäädyttämisen. Kertoja pyörittelee tästä asetelmasta kummallisen tarinan, jossa otetaan kantaa vaikka mihin asioihin, ikään kuin (ja juurikin) miehen tarina olisi vain tekosyy lähteä jaarittelemaan niitä näitä.

Eikä Rimminen jätä hyödyntämättä tätäkin asetelmaa: "[O]nhan tunnettua että käyttökelpoiset romaanihenkilöt ovat käyneet siinä mitassa harvinaisiksi, että näiden kintereillä noljakoi alituiseen koko joukko tarinankipeitä kertojia vaanimassa tilaisuutta tarttua toimeen."

Rimmisen huumori on jotensakin vinoa, ja jotenkin hän kerta kerran jälkeen löytää näkökulmia joissa maailma näyttää venähtäneen tavalla tai toisella: "[H]änen katsantokulmastaan näytti poika oikeastaan niin pieneltä, että hiekassa olisi yhtä hyvin voinut törröttää tatti tai, lähinnä johtuen pojan olemusta leimaavasta terhakkaalla tavalla vakavoituneesta yleisilmeestä, jokin muu kiinteämaltoinen sieni."

Aika ajoin koin olevani tavattoman väsynyt polveilevaan kerrontaan ja temppuiluun sanomisen kanssa. Suurimman osan aikaa kertojalla tuntui olevan aikaa vaikka minkälaiseen pohdintaan, kunnes taas hypättiin päähenkilön toimiin kiinni sekunnintarkasti asiasta raportoiden.

Mutta kyllä tämä romaani toimii, barokkisuudestaan huolimatta. Ja vaikka joku voisi pitää romaania hyvin pitkäksi venytettynä vitsinä, kyllä tässä jotain olennaista on, kun vain keksisi vielä mitä.

Rikosromaani

Petri Tamminen tarjoilee lukijalle kirjan, joka tuntui sekä kummalliselta että todenmakuiselta: Rikosromaani (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26464-4). En tiennyt, mitä odottaa, ja suuresti riemastuin. Ihan täysosuma kirja ei ollut, mutta lähestulkoon. Pienessä sivumäärässä (173 sivua) on hurjasti elämänmakuista tarinaa.

Kirjan päähenkilö on poliisi Usko Vehmas, joka yrittää jäljittää erikoislaatuista rikollista, Ångströmiä, joka huijaa ihmisiä, tai pikemminkin kiusaa: saa uhrinsa menettämään elämänuskonsa.

Vehmas on samalla kertaa sekä tyypillinen rikosromaanin poliisi-sankari että jotain muuta: jokamies joka samalla nousee ikään kuin oman elämänsä vapahtajaksi. Elämästä tässä on kyse, miehen elämästä tässä Suomessa jota monella vitsauksella kiusataan.

Elämän ja elämisen merkityksestä tässä kirjassa kerrotaan, siitä miten ihmisen elämä oikeastaan menee, mistä se tulee ja minne se johtaa:

Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.

Kun Vehmas lapsena kuuli aikuisten puhuvan elämän tarkoituksesta ja pohtivan mikä se voisi olla, hän ei ymmärtänyt, mistä he puhuivat. Parikymppisenä hän ymmärsi kysymyksen, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä. Kolmikymppisenä koko puheenaihe tuntui saivartelulta. Sitten tapahtui jotakin, neljänkymmenen ikävuoden jälkeen jokainen teko alkoi tuntua yritykseltä vastata tuohon kohtuuttomaan kysymykseen. Viimeiset kymmenen vuotta hän oli yrittänyt siihen nyt vastata. Kunnes tässä hehkuvan pimeässä metsässä, hälisevän maailman ja Ångströmin välisellä ei kenenkään maalla kysymys näytti raukeavan tyhjiin. Ei elämä kaivannut vastauksia, elämä kaipasi hyväksyntää, ja kaikki olisi sitä myöten selvää.

Elämän isot kysymykset tässä ovat edessä, ja mikä ihmeellisintä, tässä kirjassa poliisit toimivat suorastaan mielenterveystyön ammattilaisina tilanteessa jossa elämästä on kadonnut kaikki ilo:

Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno jut- tu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa.

Ja ihan oikeisiin töihinkin tarvittaessa ryhdytään:

- ]ännä homma toi siivoaminen oikeastaan, Immonen mietti. - Kun siinähän ei saa mitään pysyvää aikaan. ]a toisaalta saa aikaan niin pirusti.

- Tulee hiukan tämä elämä mieleen, sanoi Vehmas.

Saavuttiin kaupungin valoihin, niitä oli peräkkäin ja päällekkäin, katulyhtyjä, kirkkaita ikkunoita, valomainoksia ja kaiken yllä laiha kuu ja kenties tähtiä.

Niin, tämä kirja on aivan loistava. Ensin menin antamaan sille Helmet-järjestelmässä vain neljä tähteä, mutta kun tätä kirja-arviota kirjoitin, mieli muuttui, ja viisi tähteä tuli arvioksi.

Varasto

Arto Salmisen romaani on lyhyt, 147 sivua, mutta tähän sivumäärään mahtuu elämä, ja uuden elämän ihme: Varasto (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38198-4). Kirja kertoo varastomiehistä, jotka tekevät raskasta ja kiireistä työtä pienellä palkalla, ja romantiikka on tästä elämästä kaukana.

Jotenkin Salminen onnistuu olemaan uskottava siitä huolimatta, että melkoisen korkealentoista yhteiskuntakritiikkiä tähän teokseen sisältyy, sitä voisi sanoa pamfletiksikin jos haluaisi. Mutta kirjan päähenkilö, varastomies Rousku, on siinä määrin kusipäinen tyyppi, että jalat kyllä pysyvät lukijalla maassa.

Rousku hankkii lisäansioita myymällä tavaraa ohi kirjanpidon, siis varastamalla, ja myymälän puolella työskentelevää Karitaa hän kohtelee katalasti. Mutta yhtäkkiä kuvio keikahtaakin ihan toisin päin, kun Karita osoittautuu ovelammaksi kuin Rousku.

Salmisella on mainioita huomioita niin työelämästä kuin muista yhteiskunnan olomuodoista, vaikkapa synnytysvalmennuksesta, sinnekin Rousku joutuu kun Karita vie mukanaan.

Ja kirjan lopulla alkaa jotenkin tuntua siltä, ettei tässä ihan kauhean huonosti ole käymässä, voisi jopa sanoa niin että tulevaisuuden ennuste on paljon parempi kuin Rousku ikinä menisi kenellekään myöntämään. Kyllä tässä kirjassa ihan ihmisistä puhutaan, tai ainakin ihmisyyttä opettelevista ihmisolennoista.

Kokousten seitsemän kuolemansyntiä - Paranna palavereitasi

Reetta Koski ja Katleena Kortesuo ovat kirjoittaneet ytimekkään kirjan niille, joita tehottomat kokoukset riivaavat ja jotka haluaisivat päästä parempaan: Kokousten seitsemän kuolemansyntiä - Paranna palavereitasi (Talentum, 2012; ISBN 978-952-14-1715-3). Parasta kirjassa on käytännönläheisyys ja se, että siinä ei hirveästi haeta syyllisiä vaan yritetään löytää ratkaisuja.

Kirjan alussa oli yhden lauseen tiivistys, joka pysäytti miettimään, mistä huonoissa kokouksissa loppujen lopuksi on kyse: ”Kokoukset tekevät surkeasta vuorovaikutuksesta näkyvää.” Tätä voisi pohtia pitempäänkin, mutta oivallus on hieno: voiko huonoista kokouksista päästä eroon ilman että koko toimintakulttuuri muuttuu? Ja toisin päin: parantamalla kokouksia voi ehkä muuttaa koko kulttuuria?

Näyttää siltä, että termi ”fasilitointi” on muotia, sillä luin samaan aikaan Piritta Kantojärven kirjaa Fasilitointi luo uutta, ja tässä kirjassa taas puhutaan fasilitoinnista kokouksen järjestäjän näkökulmasta: ”Fasilitoinnilla tarkoitetaan organisatorisissa ja liiketoiminnallisissa yhteyksissä onnistuneiden ryhmäprosessien suunnittelua ja toteutusta.” Tuo oli vähän kimurantisti sanottu, mutta käytännössä tämä tarkoittaa keinoja joilla ihmiset saavat yhdessä tuloksia aikaan.

Mielenkiintoista oli myös pohdinta ns. metatyön määrän lisääntymisestä. Esimerkiksi lääkäreiden työstä sanotaan yhä isomman osan kuluvan kaikenlaiseen raportointiin ja kirjaamiseen potilastyön sijasta. Mielenkiintoinen väite, joka pitänee paikkansa, mutta olisi toisaalta mukava tietää onko tätä asiaa tutkittu ja miltä tilanne näyttää samantapaisilla aloilla yleensäkin.

Entä sitten ”dia siellä, vetelä täällä”, siis kymmenien diojen PowerPoint-esitykset jotka vievät ihmisen huomion ”kännykkään ja kokouspullaan”. Esitysmateriaali on syytä pitää irrallaan tausta- ja lisämateriaalista: ”Jos taas 60-sivuinen raportti on niin tuhtia tavaraa, että se on pakko näyttää kokonaan, niin eikö säästyisi aikaa jos lähettäisit raportin luettavaksi ennen kokousta ja sitten kokoukseen tultaisiin keskustelemaan sen pohjalta?”

Tunteistakin puhutaan, ja aiheesta. Vihamielisyyteen liittyen tarjotaan hieno oivallus: ”Tärkeintä on muistaa, että jokainen vastaa omista tunteistaan. Jos toinen on aggressiivinen, älä lähde mukaan. […] Sinulla on oikeus valita oma mielentilasi.”

Oikein mainio kirja, ja vaikka useimmat kirjan asiat ovat sellaisia jotka tuntuvat ilmiselviltä, näille ohjeille on selvästi tarvetta. Jospa jo ensi viikolla kokoukset alkaisivat sujua…

Robert Doisneau - 1912-1994

Jean-Claude Gautrand kertoo tässä valokuvakirjassa 1900-luvun valokuvataiteesta ja eräästä sen suurista nimistä: Robert Doisneau - 1912-1994 (Taschen, 2003; ISBN 3-8228-1612-4). Tekstit on käännetty ranskasta myös englanniksi ja saksaksi.

Tämä pienikokoinen kirja oli kuvien laadun suhteen yllättävänkin hyvä, vaikka eihän näin pienessä koossa painetuista kuvista tietenkään kaikki hienoudet paljastu ilman suurennuslasia. Joka tapauksessa kirjassa on melkoinen siivu Ranskan ja valokuvataiteen historiaa, virtuoosilta joka otti tavallisista ihmisistä kuvia jotka elävät ja hengittävät yhä tänään, vaikka valokuvien kohteista on aika useimmista jo jättänyt.

Moni kirjan kuva oli ennestään tuttu, mutta useampi oli tuntematon, mainio uusi tuttavuus, joiden parissa vierähti useampikin tovi. Doisneau tunnetaan huumorista, jota valokuvista usein löytyy, ja kuvat ovat levinneet laajalle postikorteissa ja vastaavissa käyttötarkoituksissa.

Kirjan kanteen on poimittu Doisneau'n kuuluisin kuva Le baîser de l'hôtel de ville, suomeksi "Suudelma Pariisin kaupungintalon edessä". Kirjassa on loputtomasti löydettävää, ja kumma kyllä, näissä valokuvissa on valoa ja iloa vaikka sodankin keskellä.

Avain - muutosprojektista menestys

Aaro Ollikainen on kirjoittanut romaanimuotoisen johtamisoppaan, joka osoittautui asiapitoiseksi ja mukaansatempaavaksi: Avain - muutosprojektista menestys (Kansanvalistusseura, 2012; ISBN 978-951-9140-63-6). Sivujakaan kirjassa ei ole paljon, 191, joten sen lukee nopeasti, eikä kirjassa ole tiiviydestä johtuen juurikaan tyhjäkäyntiä.

Kirja kertoo projektipäälliköstä, joka saa johdettavakseen aikataulultaan kireän muutosprojektin. Yrityksen eri osien täytyy tehdä tiivistä yhteistyötä, mikä ei ole helppo lähtökohta. Lisäksi projektilla on haasteena saada varmistettua johdon tuki yritysfuusiota valmisteltaessa.

Romaanimuotoinen kirja toimii hyvin projektijohtamisen oppaana, ehkä johtuen siitä että oppaassa käydään projektin asiat läpi aikajärjestyksessä. Samalla käsitellään asioita joita ei välttämättä normaaleissa projektijohtamisoppaissa tuoda esille. Ollikainen on rakentanut henkilökavalkadinsa sillä tavalla, että sen avulla pystyy havainnollistamaan sekä projektityön huippuosaamista ("mentorihahmo") että kompastuskiviä (projektiryhmän sisäiset ristiriidat).

Ollikainen kehottaa kiinnittämään huomiota ihmisiin, unohtamatta hyvää suunnittelua ja riskeihin varautumista. Kirjasta löytyy hyviä tiivistyksiä olennaisista asioista, esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Ihmiset ensin, asiat sitten. Oikeat ihmiset ovat projektin menestystekijä. […] Menestyvät projektitiimit eivät synny itsestään, ne perustetaan syystä ja niitä rakennetaan tavoitteellisesti.”

Epävarmuus kuuluu projektiin ja sen suunnitteluun, ja tähän liittyen Ollikainen kehottaa kiinnittämään huomiota oletuksiin: ”Oleellista tässä on ymmärtää, milloin oletamme ja kirjoittaa kaikki oletukset huolella ylös.”

Ollikainen tuo hyvin esille sen vaaran, että projektipäällikkö yrittää tehdä asioita itse antamatta projektitiimille mahdollisuutta tarttua toimeen: ”[P]itää antaa ihmisten itse ratkaista omat ongelmansa. Muuten he eivät ikinä opi ratkaisemaan niitä itse – koska on aina jotenkin helpompaa tai houkuttelevampaa uppoutua keskinäisiin ristiriitoihin tai näkemyseroihin.”

Ihmisiä Ollikainen kuvaa nopeasti luonnostellen, ja paikka paikoin luonnehdinta on aika terävääkin: ”Kalle taatusti naputti rakkauskirjeenkin Excel-tiedostoon, joka oli väärällään makroja.”

Romaanimuoto mahdollistaa sen, että projektityön olennaiset ongelmatilanteet tulevat esille kertomuksen kautta, esimerkiksi ilmapiiriin liittyvät kysymykset. Ollikainen myös tiivistää nämä huomiot ”projektipäällikön päiväkirjan” avulla, mikä on mainio kerronnallinen ratkaisu limittää projektityön ohjeita ja tarinankerrontaa. Tässä eräs kirjaus: ”Pelko ja viha tarttuvat helposti muihin, ne joko leviävät nopeasti tai aikaansaavat vastareaktioita. Projektipäällikön tehtävä on suojata ihmisiä kielteisiltä tunteilta.”

Hyvää oli sekin, ettei tarinan päähenkilö ole mikään supersankari, vaan hän erehtyy tekemisissään useammankin kerran, niin että koko projekti on vaakalaudalla. Mutta tämänkin Ollikainen onnistuu tekemään hienovaraisesti syyllistymättä liialliseen osoittelemiseen.

Erinomainen johtamisopas, romaanin muodossa kerrottuna, ja olin kyllä yllättynyt siitä, miten hyvin tämä paketti toimii.

Water's edge

Nimi Harry Callahan voi olla tutumpi Clint Eastwoodin esittämästä fiktiivisestä poliisihahmosta kuin todellisesta valokuvaajasta. Callahan otti sekä mustavalkoisia että värivalokuvia. Tässä kirjassa on vaikuttava kokoelma rannalta otettuja mustavalkoisia kuvia: Water's edge (Callaway Editions, 1980; ISBN 0-935112-01-4). Kirjan alussa on A. R. Ammonsin kirjoittama runo ja lopussa Callahanin jälkisanat.

Callahan innostui vakavissaan valokuvaamisesta kuultuaan Ansel Adamsin pitämän esitelmän vuonna 1941. Vuonna 1946 hänet kutsuttiin opettamaan valokuvausta, mitä hän teki eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1977.

Wikipediassa kuvataan Callahanin lähestymistapaa valokuvaukseen samaan tyyliin kuin kirjan jälkisanoissa: "His technical photographic method was to go out almost every morning, walk the city he lived in and take numerous pictures. He then spent almost every afternoon making proof prints of that day's best negatives. Yet, for all his photographic activity, Callahan, at his own estimation, produced no more than half a dozen final images a year."

Callahanin mukaan tarvitaan paljon valokuvia, jotta voi lähestyä niitä kuvia jotka ovat hyviä, joissa ollaan rajalla josta ei voi enää jatkaa pidemmälle. Tuon rajan etsiminen on loputon haaste ja mahdollisuus.

Pekka Puska – terveystohtori

Reijo Ikävalko on kirjoittanut haastatteluihin perustuvan muistelmakirjan, jota luki oikein mielellään: Pekka Puska – terveystohtori (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26159-9). Kovin pitkäkään teos tämä ei ole, 224 sivua, ja vaikka aika ajoin tulin hyppineeksi pitkiä pätkiä eteenpäin, joissakin kohdissa tuli vastavuoroisesti viivyttyä pitempäänkin.

Kirjassa kerrotaan Pekka Puskan perhetaustoista, ja samalla valotetaan Suomen historiaa sotien välisestä ajasta tähän päivään saakka. Kirjan takakannen mukaan muistelmista selviää, millainen ihminen on Pohjois-Karjala-projektin taustalla. Ja kyllä niin käykin. Eikä palaute ole aina ollut ylistävää: ”[E]rään henkilön viesteistä on keskusteltu suojelupoliisin kanssa. […] Jos ei tee mitään, niin ei haukutakaan!”

Kansanterveys on kirjan eri osia yhdistävä teema, samaten oppiminen ja koulutus yleensä. Puskan isästä piirtyy hieno muotokuva, häntäkin voi syystä pitää merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana. Isän muistiin kirjaamista asioista on syntynyt mainio kuvaus Puskan lapsuuden ensimmäisten vuosien tapahtumista.

Isä oli virtuoosi kirjoituskoneen käytössä: ”Kun rykmentissä järjestettiin lokakuussa 1942 konekirjoituskilpailu, hän voitti sen ylivoimaisesti. Hän naputti 4 897 lyöntiä 15 minuutissa, ja virhelyöntejä oli vain 16.”

Mielenkiintoinen oli kuvaus Mirjami Lähteenkorvan runon ”Kirkossa” taustasta. Pekka Puska isänsä kanssa siinä esiintyvät, ja pieni poika esittää toiveen: ”Minä tahtoisin, isä, jo kotiin. Isä, minua väsyttää.”

Opinnot maistuivat, ja Puska pääsi oppikouluun: ”Noihin aikoihin lyseoon pääsystä järjestettiin tiukat karsinnat, ja monet koulutoverit muistavat vieläkin, että sain pääsykokeista täydet pisteet.” Mutta myöskään ruumiillinen työ ei jäänyt vieraaksi, esimerkkinä satamatyöt Hampurissa 17-vuotiaana: ”Olen myöhempinäkin vuosina tehnyt saksalaisiin kollegoihini suuren vaikutuksen kertomalla, että olen ollut nuoruudessani Hamburger Hafenarbeiter. […] Sen jälkeen puhuin jo varsin sujuvasti saksaa, joskin joka toinen sana satamassa oli kirosana.”

Kirjassa on muutamia mainioita kertomuksia, erityisesti 1960-luvun opiskelijaelämästä, esimerkiksi opiskelijavalintojen demokratisoimisesta: ”Kyllä on vaikea keksiä sellaista karsintasysteemiä, jossa fiksut eivät pärjäisi.” Opiskelijapolitiikkakin tuli tutuksi, ja Puska valittiin yllättäen SYL:n puheenjohtajaksi 1969.

Pohjois-Karjala-projektistakin tietysti kerrotaan, sen suuresta oivalluksesta: ”[M]e muutammekin koko yhteisön ruokavaliota. Ja näin autettaisiin koko Pohjois-Karjalaa. Ja jos se onnistuu, tuloksia voi hyödyntää valtakunnallisesti.”

Projektin herätti kansainvälistä kiinnostusta, ja Puska tuli tunnetuksi maailmalla: ’[P]rofessori Jerry Stamler opetti minulle, että tulokset elintapojen muuttamiseksi vaativat sitkeää työtä ja painetta: ”push, push and push”. Kun kerroin tämän periaatteen kerran kansainvälisille kuulijoille, he totesivat tämän jälkeen, että nyt ymmärrämme, miksi nimenne on Pushka.’

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen syntymisestäkin kerrotaan, mikä ei ollut helppoa, kun piti yhdistää kahden laitoksen toimintakulttuurit, jotka olivat hämmästyttävän erilaiset. Tulokseen Puska tuntuu olevan kuitenkin hyvin tyytyväinen.

Yhteenveto: Mielenkiintoinen kirja, ja vaikka mitään suuria paljastuksia kirjasta ei löydykään (ja miksi pitäisi?), lukija saa selkeän kuvan niin kansanterveyteen liittyvistä kysymyksistä kuin laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä Suomessa viime vuosikymmeninä. Arvokas muistelmakirja!

Jacques-Henri Lartigue

Kirjan nimi ja tekijän nimi ovat tässä samat, sillä kyse on valokuvaajasta ja hänen valokuvistaan: Jacques-Henri Lartigue (Pantheon, 1986; ISBN 0-394-74781-X).

Lartigue aloitti valokuvauksen seitsemänvuotiaana, ja kuvasi lähinnä oman varakkaan perhepiirinsä elämää, muun muassa vapaa-aikaa ja urheilukilpailuja. Hänestä tuli taituri, varsinkin silloin kun hän käytti kevyttä mukana helposti kuljetettavaa kameraa ja sommitteli sen avulla valokuvia, jotka tuntuvat samalla kertaa sekä spontaaneilta että yksityiskohtaisen tarkkaan harkituilta.

Näissä valokuvissa on jotain kummallista, ehkä voisi sanoa "näsäviisasta", tai oikeastaan niitä voisi sanoa viisaiksi. Selittämättömän kierolla tavalla nämä valokuvat pureutuvat tajuntaan ja jäävät askarruttamaan, niin että niitä on katsottava uudestaan ja uudestaan.

Tämä teos ei ehkä sisällä kaikkia Lartiguen parhaita tai parhaiten tunnettuja valokuvia, mutta kokoelma on kiinnostava koska se kertoo miten Lartigue kehittyi valokuvaajana.

Jo nuorena Lartigue oli hyvin perillä valokuvauksen tekniikasta, ja esimerkiksi tarkentaminen oikealle etäisyydelle vaati suurta taitoa:

Far from dodging the difficult problem of space, Lartigue made it the center of his concerns, displaying a surprising perfectionism. Speaking about one of the walks in the Bois de Boulogne, he writes in his journal, "It's there that I am on the lookout, sitting in a wrought-iron chair, my camera already focused. Dístance: 4-5 meters; speed: curtain opening: 4mm. Diaphragm: that depends on what side 'she' will come from. I can judge distance at a glance. What is not so easy is to position myself exactly at the right spot so 'she' takes a step forward just at the moment when the focus setting is perfect." Estimating distance, calculating light and depth of field, and especially putting himself in the right place - all these actions, repeated thousands of times over from the time he was a child, sharpened and strengthened the young man's depth perception. What is striking about him is the extremely lively attention he gave to movements and their drollery. He had an intuitive sense of at the most shooting precise moment of the gesture. The acrobatic positions he assumed audaciously competed with what he was photographing - lying on his stomach in a high bed of gravel to get Zissou's wagon taking a turn, jumping from a chair at Rouzat in a jackknife. Asking oneself where the photographer was when he took the shot adds another dimension of humor to the picture.

Dialogi - paremman työelämän puolesta

Kirsi Piha ja Liisa Poussa ovat kirjoittaneet kirjan, josta ihmettelin miksi se on olemassa: Dialogi - paremman työelämän puolesta (Talentum, 2012; ISBN 978-952-14-1804-4). Kirjassa on parasta otsikko, mutta sisältö, mitä siitä sanoisi?

Kirja liittyy hankeeseen ”Dialogi - uusi työ on täällä”, jossa (jos ymmärsin oikein) on haastateltu joukkoa nuoria ihmisiä, ilmeisesti Aalto-yliopiston opiskelijoita.

Miksikään tieteelliseksi tai menetelmiltään erityisen uskottavaksi ei tätä tutkimusta voi sanoa, pikemminkin kuvaisin sisältöä satunnaiseksi sekoitukseksi kyselyn tuloksia ja vapaamuotoista pohdintaa työn luonteen muuttumisesta.

Olin aistivani sekä hankkeen lähtökohdissa että tulosten tulkinnassa jonkinlaista tendenssiä määritellä maailmankuvaa ”yrittäjyysmyönteisellä” tavalla, mutta tämä voi olla vain omaa olettamustani. Tosin mikään ei tuntunut sotivan tätä olettamusta vastaan.

Sisältö on paikoitellen melkoista höttöä, tyyliin ”opiskelijoista 70 % uskoo edustavansa sukupolvea, joka tulee muuttamaan työnteon kulttuuria tulevaisuudessa”. Missähän määrin tutkimusasetelma on ohjannut vastaajia vastaamaan tällä tavalla?

No, kyllähän hötömpääkin tavaraa on päätynyt painetun kirjan sivuille, tosin ei tule juuri nyt mieleen mitä.

Yösoittoja

Kazuo Ishiguro on itselleni melko outo nimi, mutta hänen tarinakokoelmaansa on kovasti kehuttu, ja pitihän siihen siis tarttua: Yösoittoja (Tammi, 2011; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-4922-2). Kirjassa on viisi pitkähköä novellia, jotka lähestyvät pienoisromaaninkin mittoja, ja niitä yhdistävät irrallisuuden, menestymisen paineen ja elämästä vieraantumisen teemat.

Teoksen novelleissa eletään ikään kuin välitilassa, jostain ollaan tulossa ja tuntematonta odotellaan. Musiikki yhdistää novelleja myös, niissä liikutaan musiikin ja muusikkojen parissa.

Pidin eniten kirjan nimikkonovellista "Yösoittoja", mutta se kyllä kannattaa lukea viimeisenä, kuten se kirjassa onkin. Ishiguron huumori on joissakin novelleissa aika kieroa, paikoitellen hienoviritteistä ja lähes huomaamatonta, välillä melankolista. Isoa draamaa ei novelleissa rakenneta, pikemminkin niissä kuvataan ihmisen olemisen outoutta, sitä miten outo voi äkkiä tuntua aivan luonnolliselta olotilalta.

Miniä

Tuomas Kyrön kirja on pieni mutta herkullinen kuvaus sukupolvien kuilusta, ja sen ylittämisestä: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012; ISBN 978-952-67705-0-5). Nyt pääsee ääneen mielensäpahoittajan miniä, jonka suhde appiukkoon on jotakuinkin jännitteinen.

Mutta kuinkas käykään, saattaa se olla niinkin että mielensäpahoittajalla ei ole ollenkaan hassumpi miniä, ja miniä, niin, saattaa appiukkoaan halatakin jos sille päälle sattuu.

Kirjasta kerrotaan seuraavaa: "Kirjaa jaettiin ilmaiseksi kirjanostajille Kirjan ja ruusun päivänä 23.4.2012. Kirjaa ei voinut ostaa erikseen ja sitä jaettiin vain yhtenä päivänä." No, kyllä kirjan kuitenkin kirjastosta saa lainattua, ja suosittukin se on, tätä kirjoittaessa Helmet-järjestelmässä oli varauksia 108, kappaleita 190.

Kirja on monologimuotoinen, ja huumorissa on aika lailla tuttua, mutta nyt näkökulma on toinen, työssään pätevän ja elämässä pitkälle päässeen naisen, joka suhtautuu uraansa vakavasti ja jolla on vahvat mielipiteet elämästä.

No, tästä tuleekin mieleen, että vahvoja mielipiteitä on mielensäpahoittajallakin, eli törmäyskurssilla tässä ollaan siinä vaihessa kun miniä saa appiukon hoidettavakseen kun mies ja lapset ovat muualla.

Tilanne pääsee vähän kiristymäänkin, kun työkiireet iskevät samaan aikaan appiukon tulon kanssa: "Mietin tilaanko paikalle poliisin vai sosiaaliviranomaiset ja ketä varten. Minua vai appiukkoa? Kuka tässä on vaarallinen kenelle?"

Kirjassa on mainioita tökkäyksiä elämän syrjään, ihmisenä olemiseen: "Luulisin, että meistä löytyy aina myös vastakohta sille kuvalle jonka pyrimme itsestämme antamaan. Nöyrässä on ylimielisyys. Älykkäässä tyhmyys. Synkässä piilottelee salainen ilo. Jos me oikeasti olisimme sitä mitä ensitapaamisella näyttelemme, eläisimme hyvin oudossa maailmassa."

Erinomainen pieni kirja isosta asiasta, elämisen taidosta. Ja hyvistä perunoista, tietenkin.

Fasilitointi luo uutta - Menesty ryhmän vetäjänä

Piritta Kantojärven kirjan takakannessa esitetään kysymys: ”Vedätkö työpajoja, joissa ryhmän tulisi löytää ratkaisuja yhdessä?” No, tähän tilanteeseen löytyy kirjasta oivia ohjeita, joita ilmiselvästi on myös käytännössä testattu: Fasilitointi luo uutta - Menesty ryhmän vetäjänä (Talentum, 2012; ISBN 978-952-14-1799-3).

Fasilitointi näyttäytyy lukijalle omana ammattiosaamisena, jossa ei tarvita sisällön ymmärrystä vaan pikemminkin fasilitoinnissa tulisi pysyä neutraalina toimijana. Sisällöstä huolehtivat osallistujat, fasilitoija pyrkii auttamaan yhteistyössä.

Lähtötilanne ei ole helppo: ”On hämmästyttävää, kuinka paljon järjestetään erilaisia työpajoja, joiden perimmäinen tarkoitus on epäselvä, väärin kommunikoitu, piiloteltu tai täysin tiedostamaton.”

Kirjasta löytyy mukavia kiteytyksiä, esimerkkinä se miten tärkeä on saada ihmiset osallistumaan työpajaan heti alussa: ”Jos osallistujat eivät sano mitään ensimmäisen puolen tunnin aikana, he eivät puhu myöhemminkään.”

Lisäksi kirjasta löytyi mainio havainto eräästä ongelmien perimmäisestä syystä: ”Näillä ihmisillä ei ole malttia eikä kärsivällisyyttä vatvoa, mistä ongelmassa on kyse, he haluavat nähdä ratkaisut käytännössä. Ehkä juuri siksi ongelmat olivat paisuneet niin monimutkaisiksi: aina oli tehty vain uusia toimenpiteitä muttei koskaan selkeytetty, mistä ongelmat todella johtuvat.”

Tämä kirja ei tee kenestäkään fasilitoinnin ammattilaista, mutta hyviä eväitä ja ohjeita kirjasta löytyy, sellaisia joista käytännössä on varmasti hyötyä.

Toinen juttu on sitten se, että yhä useammin on tilanteita joissa tuntuu että ne joiden pitäisi ratkaista ongelmia yhdessä eivät kerta kaikkiaan löydä yhteistä aikaa työstää ymmärrystään - ja joskus lähtökohdat ovat niin vaikeita ja asioiden tajuaminen kaikessa kompleksisuudessaan niin haastavaa, että paras tulos fasilitoinnista voi olla ymmärrys siitä, että ymmärrystä ei ole.

Kertomuksen luonto

Kaisa Kurikka, Olli Löytty, Kukku Melkas ja Viola Parente-Čapková ovat toimittaneet artikkelikokoelman, jonka mainio nimi kiinnitti huomioni: Kertomuksen luonto (Jyväskylän yliopisto, 2012; ISBN 978-951-39-4672-2). Teos on juhlakirja Lea Rojolalle, mutta monet artikkelit eivät suoraan juhlimisen kohdetta mainitse, vaikka konteksti lieneekin selvä.

Kirjan artikkeleissa esitetään enemmänkin kysymyksiä kuin vastauksia, ja tämä toimii erinomaisesti. Artikkeleissa pureudutaan muun muassa siihen, miten taideteosta lähestytään yksityiskohtien kautta ja millaiseksi luonnon ja kulttuurin suhde rakentuu postuhumanistisessa tutkimuksessa.

Pirjo Lyytikäinen lainaa artikkelissaan Erich Auerbachia, joka pohdiskelee Virginia Woolfin Majakka-romaanin kerrontaa: ”[…] painopiste on mielivaltaisessa tapahtumassa, joka ei palvele suunnitelmallista juonenkehittelyä vaan jota käytetään omana itsenään; ja silloin ilmenee jotakin aivan uutta ja olennaista: jokaiseen hetkeen, jolle antaudumme ilman ennakkoasenteita, sisältyy todellisuuden runsaus ja elämän syvyys.”

Kati Launis käsittelee artikkelissaan Teuvo Pakkalan Vaaralla-romaania, joka rupesi kiinnostamaan. Romaanissa kerrotaan Elsa-tytön halusta ansaita rahaa ostaakseen riisipuuroa, mitä yläluokkaiset rouvat eivät pidä hyvänä asiana ollenkaan: ”[O]ikeus riisipuuroon (ja laajemmin nautintoon) on herrasväen itselleen hankkimaa symbolista pääomaa, keino erottautua alaluokasta. Elsan sanat koetaan luokkaavina, jopa rienaavina, koska puuro-oikeuden tavoittelu on osoitus siitä, että vaaralaiset haluavat nousta ylempien omimille nautintoapajille.”

Juhani Niemi otsikoi artikkelinsa ”Jäähyväiset kritiikille” ja nostaa esille kriitikkojen sopeutumisen mediayhteiskuntaan: ”Kenen joukoissa kriitikko nyt seisoo, kenen puolesta tai ketä vastaan hän taistelee? Lipunkantajaksi, kotkansydämiseksi tiennäyttäjäksi – Katri Valan ilmaisuja lainaten – nykykriitikkoa tuskin voi enää kuvata. Paremminkin häntä voi luonnehtia konsulentiksi, joka tuottaa tekstiä kuluttajien tarpeisiin, kuluttajien joiden makumieltymykset on testattu mediatutkimuksen kaupallisella koneistolla.”

Pimeyden jäljet

Olenkohan lukenut yhtään Inger Frimanssonin romaania? En muistaakseni. Mutta nyt olen, ja tämä ei ollut yhtään hassumpi dekkari: Mörkerspår (MånPocket, 2005; ISBN 91-7001-181-8). Suomeksi teos on ilmestynyt nimellä Pimeyden jäljet.

Kirjaa voisi sanoa psykologiseksi jännäriksi, jossa lukijalle paljastuu hiljalleen kummallinen kertomus sisaruksista ja heidän ystävistään, elämästä jossa on täytynyt löytää keinot selvitä mahdottomasta todellisuudesta. Frimansson ei pelottele vaan kertoo toteavasti, hienovaraisen huumorin ja myötätunnon keinoin.

Mitään kovin ihmeellistä tässä kerronnassa ei ole, mutta toisaalta se toimii, mitään ei ole liikaa tai liian vähän: "Hon tittade ut genom fönstret. Lätta regnstänk. Bäst att ta vantarna och den varma jackan med huvan. Hon lyssnade en stund ut mot traphallen. Det verkade vara tomt där ute nu. Helst ville hon undvika att möta någon. Buster var så stor, han tog så lite hänsyn. Om han anade at någon var rädd blev han extra ivrig och måste absolut fram och hälsa. Liksom for att övertyga personen ifråga om att han inte var farlig. Oftast hade det motsatt effekt."

Täytyy pitää Frimanssonin nimi mielessä, tämä oli oikein mainio tuttavuus.

The jazz people of New Orleans

Lee Friedlander kuvasi vuosina 1957-1974 New Orleansin asukkaita ja jazz-muusikoita, ja tuloksena on vaikuttava valokuvateos: The jazz people of New Orleans (Cape, 1992; ISBN 0-224-03051-5). Teoksen jälkisanat on kirjoittanut Whitney Balliett.

Friedlander on tunnettu omaperäisestä tavastaan kuvata kaupunkien sosiaalista ympäristöä, ja hänen tyyliään usein kopioidaan, esimerkiksi kauppojen näyteikkunoiden heijastusten käyttöä osana valokuvan kuvakieltä.

Tässä kirjassa Friedlander ei kovin paljon temppuile valokuvien sommitteluilla, vaikka kyllä niistä tunnistaa omaperäisen tyylin. Mitenkään siloiteltu ei tämän kirjan New Orleans ole, pikemminkin karhea ja hiomaton, elämän kuluttama ja kolhaisema.

Friedlanderin muotokuvat näyttävät muusikoita kotonaan, tutuissa paikoissa, mistä johtuen kuvissa on tavattoman luonteva tuntu. Kuvien muusikot ovat useimmat jo varsin iäkkäitä, ja monet kuolivat vuoteen 1974 mennessä, jolloin Friedlander vielä kävi heitä kuvaamassa. Köyhyys näkyy kuvissa, mutta niissä näkyy myös musiikin läsnäolo, olkoon kyseessä sitten hautajaiset, yöklubi tai musisointi ystävien kesken.

Mustaa musiikkia, sitä tämän kirjan valokuvissa on, elämän makua ja rytmiä.

Platonin ratsut

Raimo J. Kinnusen kirja on oudoimpia, joita käsiini olen viime aikoina saanut, ja osa löytämistäni kirjoista on ollut hyvin outoja: Platonin ratsut (Athanor, 2012; ISBN 978-952-5483-10-9). Suoraan sanoen, en ymmärtänyt mistä tässä kirjassa on kyse, ja luulen tämän johtuvan siitä että tarina ei kerta kaikkiaan pysy koossa.

Jaksoin lukea kirjasta muutaman pätkän sieltä täältä, ja niissä vaellettiin niin kummallisesti pitkin poikin jotain tuntematonta karttaa, että jäin ihan ymmälleni. Tuli jopa mieleen, onko kirjoittajalla ollut tarkoituksena saattaa lukija täysin sekaisin tekstillään.

No, käsittääkseni kirja kertoo koulunuudistuksesta ja peruskoulusta 1970-luvulla, mutta miten kirja tästä aiheesta kertoo, sitä en osaa sanoa. Ei minulle tämä kirja.

Ja loppujen lopuksi minulla ei ollut aikaakaan kirjaan perehtymiseen, sillä laina-aika tuli umpeen ja joku toinen oli kirjan varannut. Toivottavasti hänellä on parempi onni sen kanssa.

Abarat

Clive Barkerin fantasiaromaani aloittaa viisiosaisen tarinan: Abarat (HarperCollins, 2004; ISBN 0-00-651370-0). Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, ja sitä se onkin, mutta kai aikuinenkin voi tätä lukea. Mutta melko lattean ja selittelevän romaanin Barker on kasannut.

Romaanin päähenkilö on Candy Quackenbush, amerikkalaisessa pikkukaupungissa elävä tyttö, joka päivänä yhtenä törmää kummallisiin tapahtumiin ja niiden seurauksena siirtyy Abaratin rinnakkaiseen maailmaan.

Barker ei ole ihan mahdottoman kömpelö keksimään outoja olentoja ja paikkoja mielikuvitusmaailmaansa, mutta jotenkin tästä tarinasta tulee epäaito olo. Mitä sanottavaa Barkerilla loppujen lopuksi on lukijalle?

No, Abaratia kyllä matkustetaan pitkin poikin, ja muutava mielenkiintoinen yllätys Barkerilla on takataskussaan, mutta teksti jää ulkokohtaiseksi, eikä Barker saanut minua erityisemmin innostumaan tarinasta. Näillä näkymin jäävät sarjan seuraavat osat kyllä lukematta.

Öppen grav

Luulen että Kjell Erikssonin tätä dekkaria ei ole vielä suomennettu, mutta voin olla väärässä: Öppen grav (Ordfront, 2010; ISBN 978-91-7037-544-6). Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä on kymmenes ja viimeinen Ann Lindellistä kertova dekkari.

Luin ennen tätä dekkaria aiemman kirjan tässä sarjassa, Auetkoon maa, joka ei mielestäni ollut erityisen hyvä, tyhjäkäyntiä oli paljonkin. Tässä oli samaa vikaa, mutta ei yhtä paljon, ja loppujen lopuksi tarina pysyi kasassa mukavasti.

Kirja kertoo iäkkäästä professori Bertram von Ohlerista, jolle myönnetään lääketieteen Nobel-palkinto. Hiljalleen lukijalle avautuu kuva von Ohlerin perheestä, jossa arvokkaiden kulissien kätköissä on kaikenlaista hämärää ja mätää. Erityisen kummallinen on von Ohlerin suhde taloudenhoitajaansa, josta professori on riippuvainen mutta jota hän kohtelee tylysti.

Eriksson kirjoittaa hidastempoisella tavalla maalaillen, kuvaten ruotsalaisen yhteiskunnan kehitystä viime vuosikymmeninä. Onko enää mahdollista ylläpitää unelmaa siitä, että kenellä tahansa olisi mahdollista menestyä perhetaustastaan riippumatta?

Kirja päättyy mielenkiintoisella tavalla, avoimesti; tässä täytyy myöntää että lunttasin kirjan lopun ennen aikojaan, mutta enpä siitä hirveästi viisastunut, sen verran ovelasti Eriksson lopullisen ratkaisun osasi kätkeä.

Kymmenen kirjettä ylioppilaalle

Enpä olisi uskonut, että sekalainen kokoelma julkisuudesta tunnettujen henkilöiden kirjoituksia voisi olla näin kiinnostava ja valaiseva: 10 kirjettä ylioppilaalle (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38386-5).

Tekstien kirjoittajat ovat Anne Moilanen, Arno Kotro, Maija-Riitta Ollila, Paavo Westerberg, Kari Enqvist, Jaakko Heinimäki, Maria Veitola, Kirsi Piha, Antti Nylén ja Riikka Pulkkinen. Teoksen on toimittanut Arno Kotro.

Kirja on sitäpaitsi aika pieni, sivumäärältään (141 s.) ja kooltaan, mutta tähän on saatu mahtumaan hurja määrä erilaisia näkemyksiä elämästä ja maailmasta. Ehkä lähestymistapa, se että on pyydetty kirjoittamaan omista kokemuksista kumpuava kirje ylioppilaalle, on ollut onnistumisen salaisuus.

Näin kirjoittaa Anne Moilanen: "Olen kotoisin maalta, pieneltä paikkakunnalta Kainuun korvesta, jossa vaatimattomuus on hyve. Lapsuudessani itsestään ei saanut tehdä turhaa numeroa, oikeastaan esillä ei olisi saanut olla millään tavalla. Etenkään tyttöjen ja nuorten naisten ei ollut sopivaa erottua massasta."

Kirjan tekstejä voi sanoa kirjeiksi, tarinoiksi, esseiksi, ja monet niistä kyllä myös ponnistavat esseen vaativan lajin tasolle, yhdistämällä yksityistä ja yleistä, konkreettista ja abstraktia, suoraviivaista ja mutkittelevaa ajatuskulkua. Ei kahta samanlaista tekstiä tässä kokoelmassa.

Monet puhuvat yksityisistä asioista, mutta niin että niillä on yleistä merkitystä, esimerkkinä Arno Kotro: "Kyse ei ole pelkästä juomisen lopettamisesta vaan rajummasta maailmasuhteen murroksesta. Ei älyllisestä oivalluksesta vaan napanöyhtäisen minäilyn ja hedonismin vankilasta hiljalleen vapauttavasta henkisestä havahtumisesta. Nöyrtymisestä, riippuvuuksien ja nyrjähtäneen elämänasenteen todellisen luonteen tunnustamisesta. On vaikea löytää sanoja."

Pelon voittamisesta kirjoittaa Maija-Riitta Ollila: "Erityisen pelokas on harvinaisen vapaa tekemään mitä ikinä lystää: kaikki pelottaa joka tapauksessa yhtä paljon. Voikin saman tien pelätä komeasti ja kunnolla. Jos hikoilee pelosta, kolme desilitraa per kainalo on minimi."

Ja entä kysymys siitä, mitä seuraa siitä että valitsen niin tai näin, miten elämälleni käy, sitä pohtii Paavo Westerberg:

Kaikki on valintoja. Nikkilän mielisairaalassa oli aikoinaan hoidettavana nainen, joka oli tehnyt elämästään taulun. Tauluun hän oli merkinnyt kaikki ne kohdat tai hetket, jolloin hän oli mielestään tehnyt elämässään virheen.

Kaikki tekomme ovat lähtökohtaisesti mahdollisia virheitä. Pyrkimyksemme tehdä kaikki oikein sumentaa käsityksemme siitä, kuinka sattumanvaraisista asioista elämässä lopulta on kyse.

Millaista on olla nuori, mitä tulisi ottaa huomioon ammatinvalinnassa, onko oikein rakastaa, mitä tarkoittaa hyvä elämä - kirjassa tartutaan tärkeisiin kysymyksiin, ja myös onnistutaan sanomaan näistä asioista jotakin. Mutta loppujen lopuksi lukijan täytyy löytää itsestään niin omat kysymykset kuin vastauksetkin.

Ready player one

Ernest Cline on kirjoittanut romaanin, joka tuntuu videopeliltä, ja sellaisista se kertookin, tai pikemminkin ihmisistä joille tietokonepelit ovat kaikki kaikessa: Ready player one (Gummerus, 2012; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-951-20-8840-9).

Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, ja kyllä se nuorille sopiinee, mutta itse koin että kirjassa on ehkä eniten annettavaa niille jotka joskus 1980-luvulla innostuivat tietokonepeleistä ja uppoutuivat sen ajan populaarikulttuuriin.

Kirjassa eletään vuotta 2044, joka kovasti muistuttaa tätä päivää, mutta on siitä kyllä jonkin verran muuttunut sekä huonompaan että osin parempaan. Maapallo on ryöstöviljelty, ja ihmiskunta viettää aikaansa pelimaailmoissa jonne voi paeta ankeaa todellisuutta.

Peli-imperiumin omistaja James Halliday testamenttaa omaisuutensa sille, joka pystyy löytämään pelimaailmaan kätketyn "pääsiäismunan". Ja jotta aarteen etsintä onnistuu, täytyy etsijän hallita yksityiskohtaisen tarkasti niin klassiset videopelit kuin 1980-luvun populaarikulttuuria.

Tästä lähtökohdasta Cline punoo aivan kelvollisen tarinan, joka pursuaa yksityiskohtien paljoutta ja nautiskelee videopelien yksityiskohdilla ja kätketyillä salaisuuksilla. En kyllä ihan kaikkea jaksanut lukea läpi, ja tarinakin on paikka paikoin läpinäkyvä, mutta jotenkin sekin sopii tähän yhteyteen, peleistähän tässä on kyse.

Kevyttä viihdettä, mutta nautittavassa paketissa!

Pilvipumppu

Wikipedian mukaan Hans Arp oli ”saksalais-ranskalainen kuvanveistäjä, taidemaalari, runoilija ja abstrakti taiteilija, joka käytti muun muassa revittyä ja liisteröityä paperia”.

Tartuin Arpin DADA-henkiseen valittujen runojen kokoelmaan Pilvipumppu (Palladium Kirjat, 2011; suom. Markku Into; ISBN 978-952-9893-68-3).

Ensimmäinen tunteeni oli: tämä ei ole minua varten. Mutta parin viikon jälkeen palasin kokoelmaan uudelleen, ja vaikka vieläkään en runoista hirveästi pitänyt, saivat ne päänupissa asioita liikkeelle. Silti, surrealismi ja dadaismi ei ole se mitä runoista haen.

Tässä katkelma:

miksi me vihelsimme trikooukkelille
miksi vesileimamme vavahteli
miksi jäniskello ilmoitti ihmistentekijän paluusta

Ja toinen:

sanoista solahtavat huulet esiin
kuin kauneus taivaan aalloista
valo syleilee kauneutta
kuin suudelmat kelloa

Jotain tässä kokoelmassa silti on, vaikka se yrittää pyristellä irti hyppysistä.

Rajaton muotoilu - näkökulmia suomalaiseen taideteollisuuteen

Paula Hohti on toimittanut Teollisuustaiteen liitto Ornamon 100-vuotisjuhlakirjan: Rajaton muotoilu - näkökulmia suomalaiseen taideteollisuuteen (Avain, 2011; ISBN 978-951-692-843-5).

Teos sopii tämän viikon teemaan, josta Yle uutisoi seuraavasti: "Suomalainen muotoilu on kansallinen ylpeydenaihe. Meneillään oleva Helsinki Design Week verkostoituu maailman muotoilutapahtumien kanssa. Oletko kiinnostunut designista?"

Taideteollisuudesta ja teollisesta muotoilusta kiinnostuneelle tässä on kirja, jossa riittää kiinnostavaa sisältöä, sen verran massiivinen teos on kyseessä. Kuvitusta on myös runsaasti, ja se täydentää mukavasti tekstiä.

Winogrand - figments from the real world

Onkohan Garry Winograndin tuotannosta parempaa kokonaisesitystä kuin tämä John Szarkowskin vuonna 1988 näyttelyä varten kokoama 260-sivuinen isokokoinen kirja: Winogrand - figments from the real world (Museum of Modern Art, 1988; ISBN 0-87070-640-1).

Winogrand sai vaikutteita mm. kahdesta amerikkalaisen valokuvataiteen merkkiteoksesta, Robert Frankin kirjasta The Americans ja Walker Evansin kirjasta American Photographs.

Winograndin valokuvissa on älyä, usein huumoria, ja säännöllisesti tinkimätöntä suoraa katsetta, olkoon kohde millainen tahansa. Alla oleva kuva lienee Winograndin tunnetuimpia otoksia, ellei kaikkein tunnetuin. Kerta kerran jälkeen tämä valokuva saa ajattelemaan.

Winogrand kehitti oman ilmaisukielensä, mutta ei juurikaan dokumentoinut tekemisiään tai jättänyt jälkeensä kirjallista materiaalia. Tämä kirja on laadittu valokuvien, Winograndin ystävien muistikuvien ja arkistoista löytyneiden haastattelunauhojen pohjalta.

Kirjan tekeminen on ollut iso työ, mutta tuloksena oleva teos on todella vaikuttava, se dokumentoi Winograndin pitkän ja monipuolisen uran eri vaiheet. Valokuvaajan elämäntyö, näissä kansissa.

Septimi - nuorta suomalaista runoa = la giovane poesia finlandese

Mistähän oikein sain päähäni lainata tämän runokokoelman? No, kun en italiaa osaa, niin käännökset suomesta italiaan eivät paljon tarjonneet, vaikka vähän tutkailinkin että miltä teksti näyttää käännettynä. Mielenkiintoinen kokoelma tämä kyllä on: Septimi - nuorta suomalaista runoa = la giovane poesia finlandese Kirja kerrallaan, 2011; italiaksi kääntänyt Antonie Parente; ISBN 978-952-480-286-4).

Kirjassa on seitsemän suomalaisen runoilijan runoja, eikä kovin paljon keneltäkään johtuen vähäisestä sivumäärästä. Kovin suuresti en tästä kokoelmasta kostunut, en kai ole riittävän postmoderni.

Mutta Miki Liukkosen nimi pitää kyllä laittaa muistiin, hänen runossaan ”Matematiikan ulkopuolisia yhtälöitä” oli riemastuttavia rinnastuksia, esimerkiksi tämä:

Liukastuminen on enkeleille golfia.
Se on myös muistutus maan vetovoimasta.

Eisenstaedt on Eisenstaedt - a self-portrait

Nyt on pakko myöntää, etten tiennyt kuka on Alfred Eisenstaedt ennen tätä hänen valokuvakirjaansa, joka on vallan verraton: Eisenstaedt on Eisenstaedt - a self-portrait (British Broadcasting Corporation, 1985; ISBN 0-563-20263-7). Kirja on tehty televisio-ohjelman yhteydessä, ja kustakin kuvasta Eisenstaedt kertoo lyhyesti, muutamalla sanalla, mainion tarinan. Esipuheen on kirjoittanut Peter Adam.

Eisenstaedt osoittautuu paitsi verrattomaksi ja maanläheiseksi valokuvaajaksi myös lahjakkaaksi tarinankertojaksi, joka tuntuu muistavan kustakin valokuvastaan uskomattoman paljon detaljeja, siitä miten valokuva syntyi ja miten valokuvan kohde - ihminen tai ihmiset - kuvaamiseen reagoivat.

Eisenstaedt oli itseoppinut valokuvaaja, jolle uran alussa tapahtui yhtä sun toista kommellusta, muun muassa hän unohti ottaa kuvan kuninkaallisista häistä, jonne hänet oli freelancer-pohjalta lähetetty. Kun olisi pitänyt ottaa kuva hääparista, Eisenstaedt ihmetteli ympärillä pyöriviä kuuluisia ihmisiä.

Muutenkaan Eisenstaedt ei kuvien määrällä brassailut. Kerrankin hän oli ottanut kuvan orkesterista ja kapellimestari Toscaninista Life-lehdelle. Lehdestä kysyttiin: Missäs ne muut kuvat? - "I had only taken one. I am known at Life magazine as one of the great undershooters."

Mutta ura on ollut pitkä ja tuottelias: '[Eisenstaedt] has, in his own words, "photographed more people than any other photographer".' Esipuheessa kerrotaan, että Eisenstaedt on matkustanut ympäri maapallon yli 2500 valokuvakomennuksella.

Yllä on esimerkki siitä, miten Eisenstaedt kykeni vangitsemaan juuri ratkaisevan hetken, tässä tapauksessa lapsista jotka katsoivat nukketeatteriesitystä, tarinan huipennuksessa, jolloin kuvaajan piti reagoida sekunnin murto-osassa.

Eisenstaedt oli huomaamatta tapahtuvan valokuvauksen uranuurtaja, tyylin jossa kuvauksen kohteella ei ollut aavistusta valokuvan ottamisesta tai sitten hän yksinkertaisesti unohti valokuvaajan, kun Eisenstaedt tuntui harmittomalta, kameransa kanssa kamppailevalta amatööriltä.

Toki mestarille ongelmiakin kasautui, esimerkiksi Einsteinia kuvatessaan hän unohti laittaa kameraan filmin ja joutui poistumaan huoneesta korjatakseen kamerassa olevan "vian".

Monet kirjan kuvista ovat hyvin tuttuja, eikä ihme, sillä Eisenstaedt on muun muassa saanut kuvansa 92 kertaa Life-lehden kansikuvaksi. Kuvissa on julkisuuden hahmoja - Marilyn Monroe, John F. Kennedy ja niin edelleen - mutta myös tavallisia ihmisiä tavallisissa toimissaan, kadulla, koulussa, milloin missäkin.

Akvaviitti

Torgny Lindgren kertoo saarnaamisesta, hampaidenpesusta ja viinasta romaanissaan Akvaviitti (Tammi, 2009; suom. Liisa Ryömä; ISBN 978-951-31-4477-7). Lindgrenin erikoislaatuinen huumori kantaa tätä teosta, jossa puhutaan uskosta ja uskosta luopumisesta, ja samalla kasvusta ihmiseksi.

Kirja kertoo 1950-luvulla Ruotsin Länsipohjassa kukoistaneesta herätysliikkeestä ja liikkeen saarnaajasta Olof Helmerssonista, joka palaa seudulle 48 vuotta myöhemmin.

Helmerssonilla on nytkin sanaa levitettävänään, mutta päinvastaista kuin aiemmin: hän haluaa korjata virheensä ja kertoa uskoon tulleille, ettei Jumalaa eikä kuoleman jälkeistä elämää ole olemassa.

Aikoinaan Helmersson pelasti seudulla 416 sielua, jotkut useaan kertaan. Mutta käy ilmi, että kovin moni näistä ihmisistä ei ole enää elossa, ja ne jotka ovat elossa eivät Helmerssonin uutta viestiä tarvitse kuullakseen, he ovat löytäneet oman totuutensa.

Lindgren punoo tarinaansa monenlaisia elämänkohtaloita ja elämänfilosofioita, esimerkiksi taiteen merkityksestä. Ja siitä mitä ihminen elämänsä aikana saa aikaan ja mitä merkitystä sillä on.

Lindgrenin huumoria kuvaa luettelo siitä mitä Eskil Holm oli elämäntyönään kyennyt suorittamaan: "maanviljelyksen joka nyt oli lopetettu, rakentamaan rukoushuoneen joka nyt oli purettu, saamaan valmiiksi nykyisin poistetun tien Kedträskiin, aloittamaan osuuskaupan jota ei enää ollut, elättämään lapset joka nyt olivat hylänneet hänet, olemaan oltermannina kylässä joka nyt oli tyhjentynyt ja autio, perustamaan Kansanpuolueen alueosaston joka nyt oli hajonnut. Hän tunsi ylpeyttä ja kiitollisuutta kun nyt kahdeksantenakymmenentenäseitsemäntenä vuotenaan tarkasteli elämäntyötään."

Mutta luopumisen lisäksi kirjassa on kyse myös elämän löytämisestä, ja rakkaudesta tässä maailmassa. Ja ehkä Helmerssonin sanoma loppujen lopuksi on sanoma pelastuksesta?

American photographs

Walker Evansin valokuvakirja on eräs vaikutusvaltaisimpia valokuvataiteen merkkiteoksia, nyt ja vuonna 1938 kun kirja julkaistiin ja siihen liittyvä näyttely järjestettiin. Kirjastosta löytyi eräs versio kirjasta, ei alkuperäisen veroinen mutta kiinnostava siltikin: American photographs (Errata Editions, 2008; ISBN 978-1-935004-02-8).

Evans kuvasi FSA:n (Farm Security Administration) toimeksiannosta 1930-luvun suurta pula-aikaa. Tämän teoksen valokuvista on tullut suoranaisia muistomerkkejä ihmisten elämästä vaikeissa, lähes epäinhimillisissä olosuhteissa.

Kuten aiemmin mainitsin kirjan The Americans yhteydessä, The Online Photographer hehkutti Walker Evansin kirjan American photographs uutta painosta, ja syystä.

Mutta ensi hätään riittää tämäkin kirjan painos. Tässä versiossa on alkuperäisen teoksen sisältö, mutta suurin osa sivuista on ladottu neljä aukeamaa yhdelle aukeamalle, siis neljäsosakoossa. Ja muutkin sivut on kopioitu alkuperäisteosta pienempään kokoon, kuten alla näkyy.

Jonkinlaisen käsityksen alkuperäisen teoksen vaikuttavuudesta tästä kirjasta silti saa. Teoksessa on myös Lincoln Kirsteinin kirjoittama essee jossa pohditaan Evansin merkitystä valokuvauksessa.

Tämä kirja sai suuresti kiinnostumaan alkuperäisestä teoksesta ja tuosta TOPin mainostamasta uudesta painoksesta, joka on kohtuullisen edullinenkin. Siispä pakko oli laittaa se tilaukseen, tällaista klassikkoa ei kerta kaikkiaan voi ohittaa.

Mitä essee tarkoittaa?

Johanna Venho on toimittanut pienen kirjan, jota ei voi kyllin kehua: Mitä essee tarkoittaa? (Savukeidas, 2012; ISBN 978-952-268-022-8). Kirjan seitsemän lyhyehköä esseetä avaavat lukijalle maailmoja, joissa riittää tilaa kulkea ja ihmetellä.

Ja sanottakoon johdannoksi, etten ollut koulussa opetetun aine/esseekirjoittamisen ystävä, vaan halusin kirjoittaa pikemminkin kaunokirjallisia tekstejä. Hassua kyllä, kirjallinen tuotantoni on ollut sittemmin lähes kokonaan asiatekstiä.

Niin, ja ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin kiltisti asia-esseen, mutta sattumoisin aihe on ollut sellainen että se on kulkenut mukanani jatkuvasti näihin päiviin asti: ”Tavat muovaavat luonnetta ja luonne määrää kohtalon (kiinalainen sananlasku)”, julkaistu Suomen Kuvalehdessä ja kirjassa Ylioppilasaineita 1984.

Kun tuota ylioppilasainettani myöhemmin vilkaisin, pidin sitä naiivina ja kömpelönä, mutta kun sitten vielä myöhemmin se sattui käsiini, tunsin suurta myötätuntoa silloista kirjoittajaa kohtaan: ympäri käydään, yhteen tullaan. Ja nyt näen tuon kirjoituksen keveydessä paljon hyvää. Se ei ollut itsestään varma vaan avoin, ihmettelevä; sellaista toivon itselleni nykyään.

Jotain kehämäistä on hyvässä esseessä, lähdetään liikkeelle jostain kohdasta johonkin suuntaan, ja ikään kuin vapaamuotoisen kävelyretken jälkeen ollaan takaisin samassa pisteessä, mutta jokin on lukijassa muuttunut tällä välin – ehkä avartunut ja keventynyt.

Viime vuosina olen innostunut esseestä, lukijana, ja kirjahyllyssäni on monta esseekokoelmaa, muun muassa Phillip Lopaten kokoelmateos The Art of the Personal Essay: An Anthology from the Classical Era to the Present.

Venhon toimittamassa kirjassa tuli esille monta sellaista esseen lähdettä, joita en ollut tullut noteeranneeksi, muun muassa Kurt Vonnegutin kirja Maaton mies, jonka laitoin välittömästi varaukseen kirjastosta.

Kirjan seitsemässä esseessä on loputtoman paljon pohdintaan kannustavia kohtia, esimerkiksi tämä Virpi Hämeen-Anttilan lainaus Emersonilta liittyen minän vapauteen: ”Typerä johdonmukaisuus on pieniä sieluja riivaava peikko ja pienten valtiomiesten, filosofien ja jumaluusoppineiden palvonnan kohde.” - Ja kuten hyvää esseetä, tätäkin ajatusta on mukava vastustaa pontevasti.

Esseen ihmettelevään otteeseen liittyy epäily kielen mahdollisuuksista. Näin Kuisma Korhonen: ”Kieli itsessään on pettävää, se rakentuu väiterakenteista, jotka eivät pysty välittämään maailman loputonta monimuotoisuutta ja jatkuvaa muutosta. Ehkä kaikki pitäisi lukea vain kysymyksenä, jonain kielen tuolla puolen muodostuvana ihmetyksenä.”

Ja esseessä on oltava myös ruumis, tunne hengittämisestä: ”Ruumis ei valehtele, me vain sekoitamme asioita kielen avulla ja teemme välillä parhaamme peittääksemme erään perustavan seikan, sen mikä on kielen takana, ruumiin, tunteen, sanattoman. Tätä essee minulle on, jatkuvaa keskustelua sanattoman, väliaikaisen, tutkivan ja kyselevän kanssa.” Näin kirjoittaa Bodil Lindfors.

Ja palataan vielä ihmettelemiseen – ehkä tässä on tämän esseekokoelman teema – siihen, että kirjoittaessa pitäisi pyrkiä selvästi sanottuun ilmaisuun. Onko se mahdollista tai tavoittelemisen arvoista?

Näin Olli Löytty: ”Itse asiassa oletus selvän ja täsmällisen ilmaisun mahdollisuudesta mistä tahansa asiasta puhuttaessa sisältää kokonaisen maailmankuvan. Jos mikä tahansa asia on ilmaistavissa helposti omaksuttavassa muodossa, mikään asia ei ole perustuksiaan myöten hämärä, monimielinen saati ristiriitainen. Olen alkanut epäillä asiatyylin ideologisia lähtökohtia.”

Sanoisin että tässä lienee syy siihen, miksi kouluaikoinani en pitänyt asia-aineiden kirjoittamisesta, vaan halusin kirjoittaa fiktiivisiä tekstejä. En kerta kaikkiaan uskonut asiatekstin todistusvoimaan ja kykyyn välittää näkemyksiä. Tuolloin olisi ollut hyödyllistä perehtyä esseen taitoon.

Näin kirjoittaa Tommi Melender: ’Esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan ilmaista itseään. Esseistin tavoitteena ei ole kirjoittaa mahdollisimman painokkaasti vaan mahdollisimman tyylikkäästi, sanataiteen ehdoin, erehtymättömällä maulla. Suurimpia kohteliaisuuksia mitä esseistille voi lausua on: ”Olen kaikesta kanssasi eri mieltä, mutta kirjasi on helvetin hyvä!”’

Voisiko sen paremmin sanoa, tästä kirjasta, näistä esseistä.

The Americans

Robert Frankin teos on yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia valokuvakirjoja, ja täytyy myöntää että valokuvissa on edelleen ytyä: The Americans (Scalo, 1993; ISBN 1-881616-12-6). Alunperin teos on ilmestynyt vuonna 1959.

Frankin valokuvakirjan esipuheen on kirjoittanut Jack Kerouac, ja tyylilleen uskollisena Kerouac maalailee kuvaa sellaisesta Amerikasta jossa on särmää ja karheutta, sitä todellisuutta joka Hollywoodin valkokankaille harvoin päätyy. Ja tällaisen viestin Kerouac Frankille välittää: "You got eyes."

Sanottakoon kuitenkin, että kuvien painojälki ei kaikilta osin ole tässä kirjan painoksessa sitä mitä odotin, ja osasta kuvia oli tarttunut väriä vastakkaiseen sivuun, tosin kun kuvia oli vain yksi kullakin aukeamalla tämä ei niin paha ongelma ollut. Mutta luulen että parempaankin jälkeen olisi ollut mahdollisuuksia.

Tästä pienestä kritiikistä huolimatta kirja on melkoinen merkkiteos. Lainasin kirjan The Online Photographer -blogissa olleen artikkelin innostamana, siinä viitattiin tähän Robert Frankin teokseen, joka oli ehkä saanut inspiraatiota 20 vuotta aiemmin ilmestyneestä Walker Evansin valokuvakirjasta American Photographs.

Frank otti valokuvansa apurahalla (John Simon Guggenheim Memorial Foundation) rahoitetuilla matkoilla ympäri Amerikkaa, aloittaen vuonna 1955. Wikipedian mukaan Frank otti kaikkiaan 28 000 valokuvaa, joista 83 päätyi kirjaan The Americans.

Monet teoksen valokuvista ovat muodostuneet suorastaan ikoneiksi, joihin näkee viitattavan yhäkin säännöllisesti, mutta vasta kirjassa yhteydessä muihin valokuviin ne saavuttavat täyden tehonsa.

Supernaiivi

Erlend Loen romaania kehuttiin jossain kirjablogissa (mutta harmikseni en nyt yhtään muista missä), ja niinpä laitoin sen varaukseen kirjastojen Helmet-järjestelmään: Supernaiivi (Like, 2007; suom. Outi Menna; ISBN 978-952-01-0113-8). Kirjasta on otettu jo 14. painos, mikä osoittaa sen suosiota, ja ehkä hyvyyttäkin.

Kirja kertoo 25-vuotiaan nuoren miehen kriisistä, kun elämässä ei tunnu olevan oikein mitään mieltä. Niinpä hän päättää tehdä totaalisen muutoksen, ja lopettaa opintonsa ja muuttaa pois asunnostaan veljensä tyhjään kämppään. Siellä hän lukee Paul-nimisen tyypin kirjoittamaa kirjaa fysiikasta, heittää palloa seinään ja lorvii tekemättä paljon mitään.

Mutta onneksi homma ei jää tähän. Loe kirjoittaa mukavalla tavalla, jossa on suoraviivaista rehellisyyttä ja toisaalta myös olemassaolon isojen kysymysten pohdintaa. Hauskaa kyllä, monet fysiikan kirjasta pohditut "totuudet" menevät kirjassa päinvastoin kuin pitäisi (eivät kaikki mutta osa), esimerkiksi kysymys siitä miksi lentokone pysyy ilmassa. Tässä voi miettiä, että onko Loe tehnyt tämän tarkoituksella vai itse ymmärtänyt asiat väärin.

Ihan kirjan alussa saa kuvan, että kirjan päähenkilöön viittaava "supernaiivi" tarkoittaisi jotenkin sivistyksellistä jälkeenjääneisyyttä, mutta pian käy ilmi että kyse on pikemminkin siitä, että elämästä puuttuu elämä ja sen ymmärrys.

Kirjassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä, eivätkä kaikki vitsit oikein iske, jotkut ovat ilmeisen tarkoituksellisestikin kömpelöitä, mutta kokonaisuus toimii yllättävänkin hyvin. Ei hassumpi löytö.

Sotakaupunki - Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639

Seppo Aalto on tehnyt komean ja perinpohjaisen kirjan Helsingin kaupunkihistoriasta 1500- ja 1600-luvuilla: Sotakaupunki - Helsingin Vanhankaupungin historia 1550-1639 (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26234-3). Kirja on isokokoinen, sivuja on 424, ja lukemiseen tarvitaan pöytä jossa on riittävästi tilaa kirjan aukaisemiseen.

Kirja kertoo kaupunkiin vaikuttaneista tekijöistä, erityisesti aikakautensa kauppa- ja suurvaltapolitiikan näkökulmista, mutta samalla se myös konkretisoi tuon aikaista melko vaatimatonta elämää Helsingin alueella.

Helsinki kehittyi kuin kehittyikin Ruotsin vallan aikana, ei tosin mitenkään dramaattisesti, mutta vaikka aika ajoin Helsingin tilalle pohdittiin jotain toista, paremmin sopivaa paikkaa, säilyi Helsingillä kuitenkin vetovoimaa.

Ja sitten oli terva, se vähän mysteeriksikin sanottava asia että Helsingistä jostain syystä tuli Suomen ensimmäinen varsinainen tervakaupunki:

Helsinki oli Suomen ensimmäinen tervakaupunki. Turun 1550-luvun alun vuosittainen 200-500 tervatynnyrin suuruinen vienti tyrehtyi mitättömäksi. Helsingissä suunta oli nouseva. Helsingin tervanvienti ylitti 1556 Turun vientiluvut noin sadalla tynnyrillä, mutta 1558 ulkomaille laivattiin tervaa jo 1 749 tynnyriä. Helsingin tervan vienti oli aikaansa suhteutettuna suurta, ja pohjan sille tarjosi kysynnän kasvu laivanrakennuksen lisääntyessä ja metsien vähetessä Euroopassa. Vielä terva ei kuitenkaan ollut Pohjolan "mustaa kultaa”, mutta verrattuna muihin Suomen ja Ruotsin kaupunkeihin sillä oli aikaisessa vaiheessa Helsingissä porvareille huomattava taloudellinen merkitys.

Hieno kirja, näin maallikon silmin vaikuttavaa työtä, ja koska Helsingin historiaan en ole koskaan erityisemmin perehtynyt, tämä oli hyödyllinen kirja, nopeasti selattuna, makupaloja sieltä täältä poimien.

Linnut äänessä - 150 Pohjolan lintulajia äänineen

Lintujen ääniä, niitä löytyy rutkasti tästä kätevästä ääniefektikirjasta: Linnut äänessä - 150 Pohjolan lintulajia äänineen (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6609-0).

Kirjan tekstin on kirjoittanut Jan Pedersen ja suomentanut Lasse J. Laine. Äänitteet on tehnyt Lars Svensson, valokuvat Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo, piirrokset Jony Eriksson.

Tekniikaltaan kirja on samantyyppinen kuin lasten äänikirjat, joissa nappeja painamalla saa aikaan ääniä. Tässä valitaan nuolinäppäimillä haluttu raita ja sitten painetaan toista-nappia. Systeemi toimii kohtuullisen hyvin, vaikka kestääkin aikansa selata kaikki ääninäytteet läpi. Samasta lajista voi olla usampia näytteitä, tällainen on esimerkiksi palokärki.

Lapset keksivät oitis, että kirjan voi laittaa toistamaan lintujen äänet myös järjestyksessä yksi toisensa perään, ja tällöin tuntui vähän kuin olisi kävelyssä metsässä ja koko ajan tulisi uusia lintulajeja vastaan.

Oikein kiva pieni kirja, ideana mainio, joskin mietityttää miten hyvin kirja kestää pidempää käyttöä. Ehkä kestääkin.

Lasten retkiopas

Markus Hotakainen ja Martti Lintunen ovat kirjoittaneet luonto-oppaan joka on tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen: Lasten retkiopas (Docendo, 2012; ISBN 978-951-0-38560-9). Sanoisin kuitenkin, että kohdeyleisönä lienee enemmänkin lasten vanhemmat kuin lapset, vaikka kyllä lapsikin tästä voisi kiinnostua.

Kirjalla luulisi olevan tilausta, sen verran olen ollut aistivinani vieraantumista luonnosta suomalaistenkin parissa. Kirja kertoo perusasioista selkeästi, ehkä voisi sanoa että selkokielellä.

Retkeilyssä tarvittavat varusteet, havainnointi luonnossa, jokamiehenoikeudet ja kansallispuistot ovat eräitä kirjan aiheita. Ei hassumpi teos, varsinkaan lasten vanhemmille.

Watersides

Tekijän nimi J. H. Lartigue lukee kirjan kannessa, ja valokuvateoksen nimi on Watersides (Bookking International, 1990; ISBN 2-87714-046-6). Ja kyllä, tämän teoksen valokuvat on ottanut Jacques-Henri Lartigue, jota pidetään yhtenä 1900-luvun suurenmoisimmista valokuvaajista.

Kuvia yhdistävä teema on ranta, ja monenlaista kuvaa rannan tapahtumista tästä teoksesta löytyykin. Mukana oli muutama tuttukin kuva, mutta useimmat olivat itselleni uusia, ja niissä oli sitä tuoreutta josta Lartigue on tunnettu.

Kuitenkin, loppujen lopuksi, tulee mieleen että tämänkin kirjan parhaita kuvia ovat ne jotka Lartigue otti lapsena, aivan 1900-luvun alussa. Jotain samaa on myöhemminkin otetuissa valokuvissa, mutta samanlaista oivallusta, ihmeellistä tuoreutta ei Lartigue tainnut enää myöhemmin löytää.

Kirjan alussa on valokuvien tunnelmaan johdattava esee, kirjoittajana Michel Braudeau, ja lyhyt minielämänkerta, josta tosin ei käy ilmi se miten ihmeellistä jälkeä Lartigue sai aikaan kamerallaan lapsena. Yllä oleva kuva on tästä esimerkki, ennestään tuttu, mutta silti yhä askarruttava: mikä tässä niin suuresti kiehtoo?

Auetkoon maa

Kjell Eriksonin rikosromaani ei ollut hassumpi, vaikka en sanoisi sitä erityisen omaperäiseksi: Auetkoon maa (Blue Moon, 2005; suom. Kimmo Lilja; ISBN 952-5410-24-2). Päähenkilö on poliisi Ann Lindell, joka saa vastuulleen kaksoismurhan selvittämisen Uppsalassa. Tarinaa kerrotaan myös rikollisen näkökulmasta, niistä syistä jotka johtivat rikokseen.

Ruotsalaisissa dekkareissa on jotain kiehtovaa, ja oikeastaan olisi pitänyt lukea tämä kirja ruotsin kielellä, mutta ei suomennoskaan hassumpi ollut. Erikson maalaa aika leveällä pensselistä, ja kertoo myös asioista joilla ei ollut suoraa tekemistä juonen kanssa, mikä sai aika ajoin tuntumaan siltä kuin tarina olisi ollut tyhjäkäynnillä.

Harpoin paikka paikoin tekstiä eteenpäin silmäillen sitä sieltä täältä, mutta tämmöisiä tyhjiltä tuntuvia kohtia ei kuitenkaan ollut loputtomasti. Ja silloin kun tarina kulki, se tuntui uskottavalta, hyvin perustellulta. Mutta jonkin verran sivumäärässä olisi kyllä ollut karsimisen mahdollisuutta.

Pikseliaurinko

Satu Manninen on epäilemättä runoilija, sitä ei tämän kovakantisiin kansiin painetun runokokoelman perustella sovi epäillä: Pikseliaurinko (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8593-4). Mutta jotenkin en löytänyt näistä runoista sellaista puhuttelevuutta kuin aluksi kuvittelin; oli kuin ovi olisi ollut raollaan mutta millään ei suostunut aukeamaan enempää.

Runojen kuvastossa puhutaan elokuvista, televisiosta, tietokoneesta, ja monen moisesta modernin maailman ihmeestä. Pikseliaurinko on neliö, ja Manninen ottaa monen eri aihepiirin kuvastoa ja yhdistelee niitä runoiksi. Mutta kuten sanottu, en oikein päässyt näihin runoihin sisälle.

No, sanottakoon kuitenkin että muutama runo puhutteli, ovi avautui kulkea, tai ainakin salli katsoa syvemmälle sisälle. Tässä esimerkki:

Tallon digitaalisen niityn kukkia,
kävelen kohti terävyysaluetta
                            koko ajan rumentuen.

Digimaailman juurakko: The Second Economy

W. Brian Arthur on kirjoittanut pamfletin "The Second Economy" digitalisoituvasta maailmasta, siitä että suuri muutos tapahtuu piilossa, taustalla, mutta on yhteiskunnalle yhtä dramaattinen kuin rautatieverkoston rakentaminen aikoinaan. Arthurin ajattelu herättää paljon kiinnostusta Suomessakin. Alunperin teksti ilmestyi McKinsey Quartely -julkaisussa lokakuussa 2011.



Arthur käyttää tekstissään vertauskuvana haapaa. Vertauskuvan olennainen idea on luettavissa metsähaapaa käsittelevältä Wikipedia-sivulta: ”Haavan juurakko saattaa olla jopa tuhansia vuosia vanha, vaikka yksittäiset puut elävät harvoin yli sataa vuotta. Kun vanhat rungot kuolevat, juurakosta nousee esiin uusia. Haavat selviytyvätkin metsäpaloista hyvin, sillä liekit ja niiden kuumuus eivät yllä maanalaisiin osiin. Näin haavat muodostavat jatkuvasti kasvavia yhdyskuntia, jotka saattavat peittää jopa useiden hehtaarien alan.”

Yhtä hyvin vertauksen kohteena olisi voinut käyttää sienen maanalaista osaa ja maanpäällistä itiöemää, mutta ehkä haapa on sopivan sympaattinen esimerkki, ja kyllähän tässä jotain ideaa saattaa olla, siinä että digitaalisessa taloudessa se olennainen muutos tapahtuu pinnan alla piilossa olevassa infrastruktuurissa.

Mutta kuten yleensäkin, kun tietotekniikassa (tai talouskysymyksissä) haetaan vertauskohtia bio- ja ympäristötieteistä, ei homma ihan toimi loppuun saakka ajateltuna, ja niin on tässäkin kun Arthur hehkuttaa digitaalisen maailman ylemmyyttä: "The metaphor isn’t perfect: this emerging second-economy root system is more complicated than any aspen system, since it’s also making new connections and new configurations on the fly."

Väittäisin että Arthur ei ihan tiedä mistä puhuu, sillä kyllä haavan juurakko on aikamoisen monimutkainen systeemi ja nimenomaan kykenevä mukautumaan ympäristössä tapahtuviin muutoksiin.

Digitaalista maoismia on aika lailla Arthurin teeseissä, uskoa siihen että eksponentiaaliselta näyttävä tietokonetekniikan kehitys on olennaisesti vallankumouksellista, että määrällinen kehitys tuottaa myös laadullista kehitystä. Tämän ajatuksen voi kyseenalaistaa esimerkiksi pohtimalla sitä, missä määrin tietotekniikka on parantanut toimintaa vaikkapa terveydenhuollossa.

Mutta sinänsä Arthur tuntuu olevan jonkin olennaisen asian jäljillä kuvatessaan sitä mitä tapahtuu kun laitan luottokorttini lentokentän paikanvarausautomaattiin: "The moment the card goes in, you are starting a huge conversation conducted entirely among machines. Once your name is recognized, computers are checking your flight status with the airlines, your past travel history, your name with the TSA1 (and possibly also with the National Security Agency). They are checking your seat choice, your frequent-flier status, and your access to lounges. This unseen, underground conversation is happening among multiple servers talking to other servers, talking to satellites that are talking to computers (possibly in London, where you’re going), and checking with passport control, with foreign immigration,
with ongoing connecting flights. And to make sure the aircraft’s weight distribution is fine, the machines are also starting to adjust the passenger count and seating according to whether the fuselage is loaded more heavily at the front or back."

Eräs kollegani pohdiskeli tätä ajatusta seuraavasti:

Oikeasti tärkeää ovat prosessien muutokset, ja se kuka hallitsee ja miten syntyviä uusia prosesseja.

Taloushan perustuu "avoimeen tuotteeseen", kaikkien mahdollisuuteen tuottaa fyysisiä tavaroita markkinoille, joista toiset voivat niitä hyödyntää. Avoimen datan ideologia on usein kuin tämän transformaatio sähköiseen muotoon. Itse prosessit eivät muutu.

Aito digitalisoituminen on sama kuin pörssien sähköinen kaupankäynti: transaktiot tapahtuvat ennalta sovittujen sääntöjen perusteella, osaaminen ja ymmärrys miten asiat toimivat on oleellisinta. Tärkeää ei ole kuka "avaa" osakkeensa myyntiin, vaan se miten hallitaan tapahtumaa.

Mutta tätä olennaista ideaa varjostaa pamfletin harvinaisen heikko evidenssipuoli, se että käsien heiluttelulla yritetään vakuuttaa lukija muutoksen suuruudesta ja merkityksestä ilman mitään varsinaista todistusaineistoa.

Harvoin olen lukenut näin heikkoa argumentaatiota: ”Assume, then, that in the long term the second economy will be responsible for roughly a 2.4 percent annual increase in the productivity of the overall economy. If we hold the labor force constant, this means output grows at this rate, too. An economy that grows at 2.4 percent doubles every 30 years; so if things continue, in 2025 the second economy will be as large as the 1995 physical economy. The precise figures here can be disputed, but that misses the point. What’s important is that the second economy is not a small add-on to the physical economy. In two to three decades, it will surpass the physical economy in size.”

Tässä yritetään luoda uskoa eksponentiaalisen kasvun väistämättömyyteen, mutta kyse on väitteestä jolle ei anneta historiallista evidenssiä eikä varsinkaan motivoida miten asia voisi toimia näin pitkällä tähtäimellä. Kuten kovin usein tapahtuu taloustieteellisessä argumentoinnissa, Arthur unohtaa sekä faktapohjaisen argumentoinnin että rajallisen maailman rajalliset resurssit, siis kasvun rajat.

Arthurin tekstissä iso osa argumentaatiosta perustuu väitteisiin, jotka ovat laadullisia, ja vaikka niissä tuntuu olevan järkeä, siis ajattelussa joka kehottaa kiinnittämään huomiota digitalisoituvan maailman perusinfrastruktuuriin, sen kykyyn mahdollistaa uudenlaisten asioiden tapahtuminen, on päätöksiä vaikea lähteä perustelemaan näin löyhältä pohjalta.

Mutta ajateltavaa, sitä pamfletista silti löytyy, kun vain malttaa myös kyseenalaistaa väitteiden universaalisuuden ja pitää mielessään niin kasvun rajat kuin prosessien muuttumisen hitauden.

Jääkenttä

Roberto Bolañosta en tiennyt mitään ennen kuin tartuin tähän romaaniin, ja kirja teki melkoisen vaikutuksen: Jääkenttä (Sammakko, 2012; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-483-196-3). Bolaño kertoo rikoksesta, puukottamalla tehdystä surmasta, eikä oikeastaan kyse ole rikoksen selvittämisestä vaan useiden henkilöiden erilaisista näkemyksistä siihen mitä tapahtui.

Kirja koostuu katkelmista, kukin kirjoitettu jonkin henkilön näkökulmasta, ja nämä lomittuvat, osin päällekkäin, mutta osin myös niin että tarinassa on ilmiselviä aukkoja, koko totuus ei paljastu koskaan.

Kirjan nimi viittaa taitoluisteluun, siis jäähän, ja erilaisiin päähänpiintymiin mitä ihmisillä on: nuorella taitoluistelulla, Z-nimisen kaupungin poliitikoilla, maahanmuuttajilla, kerjäläisillä ja niin edelleen. Kirjan teemaksi voisi sanoa juurettomuutta, mutta se olisi yksinkertaistamista; satiiriakin kirjassa on, mutta toisaalta jotain myötämielistä kirjassa on sen varsin ankeasta maailmankuvasta huolimatta.

Espanjasta kirja piirtää vähemmän mairittelevaa kuvaa, erityisesti poliittisesta juonittelusta ja kaikenlaisesta keplottelusta. Mutta samalla kerrotaan myös ihmisistä, jotka yrittävät selvitä päivästä päivään niukoin eväin ja joskus ilman eväitä ollenkaan. Kylmä tarina, mutta jotain lämmintä tässä silti kuitenkin oli.

Veljemme susi - unohdettu lupaus

Jim Brandenburgin sanotaan olevan maailman kuuluisin susikuvaaja. Brandenburg puhuu susien puolesta väkevässä valokuvateoksessa, joka kuuluu luontokirjallisuuden klassikoihin: Veljemme susi - unohdettu lupaus (Gummerus, 1997; 2. painos; suom. Ari Ahola; ISBN 951-20-4848-5).

Teos oli saanut Helmet-järjestelmässä viisi tähteä (4 arviointia), ja ansaitsee ne. Tämä valokuvateos on toteutuksensa, sisältönsä ja sanomansa puolesta tavattoman uskottava. Brandenburg ymmärtää syvällisesti susien elämää ja kertoo susista taidolla, joka on huippuluokkaa sekä tekstin että valokuvien osalta.

Teos on varsin kookas ja sivujakin on 154, eli lukemiseen tarvitaan iso syli tai paljon pöytätilaa. Teoksen suuri koko mahdollistaa susien tuomisen esille isojen komeiden valokuvien avulla. Välillä tuntuu siltä kuin kamera olisi muuttunut sudeksi ja eläisi niiden keskuudessa.

Kirjan alussa on suden näkökulmasta kirjoitettu johdantoteksti, joka puhuttelee lukijaa, ihmistä: "Meitä villejä on nyt hyvin vähän. Te pienensitte metsät. Te olette tappaneet monia meistä. Mutta yhä me metsästämmeja ruokimme kätketyt pentumme. Me tulemme aina tekemään niin. Aprikoin, tekivätkö ne kesyt sudet, jotka elävät teidän kanssanne, hyvän valinnan. Ne ovat menettäneet villin luontonsa. Niitä on paljon, mutta ne ovat outoja. Meitä on vähän. Tarkkailen teitä edelleen, nyt siksi että voisin vältellä teitä."

Brandenburg menee sinne missä sudet elävät, ja kuvatessaan ihastumistaan susiin lukija joutuu pohtimaan omia käsityksiään - ja pelkojaan - näistä eläimistä:

Leirin pystyttäminen talvella vie aikaa, sillä työskentely kymmenen asteen pakkasessa vaatii erityistä huolellisuutta. Teltan pystyttäminen käy hitaasti, sormet jäätyvät herkästi, vetoketjut ja napit toimivat miten sattuu. Ruoan valmistaminen vie ikuisuuden ja polttopuuta on kerättävä tolkuttoman paljon.

Hämärän laskeutuessa, juuri kun olin saanut askareeni toimitettua, ne tulivat. En nähnyt niitä pimeässä, mutta ne olivat lähellä. Susien kuoroulvonta halkaisi jääkylmän ilman: minä jähmetyin ihastuksesta. Kuuntelin ja yritin kuvitella niitä metsässä.

Minäkin jähmetyin lukiessani tätä tekstiä, mutta joskus en pelkästään ihastuksesta, kyllä jonkinlainen pelon poikanenkin selkäpiitä värähdytti. Hienosti Brandenburg kyllä susien pahuuteen liittyviä myyttejä purkaa ja kertoo sudesta sellaisena kuin se luontaisessa elinympäristössään on.

Brandenburg kertoo, että osa kuvista on otettu luonnonpuistossa, ja niin varmasti onkin, villien susien saaminen kuvaan - varsinkaan tällaisiin kuviin - kun on erittäin vaikeaa. Myös ruokintaa Brandenburg on käyttänyt susien houkuttelemiseksi kuvauspaikalle, mutta tämänkin hän kertoo asiaa peittelemättä.

Hieno kirja tämä on, luonto- ja valokuvakirjojen parhaimmistoa.

I am the messenger

Markus Zusakin romaani kertoo tavallisesta tallaajasta, nuoresta taksikuskista, joka joutuu hoitamaan mahdottomia tehtäviä: I am the messenger (Alfred A. Knopf, 2005; ISBN 0-375-83099-5). Päähenkilö, Ed Kennedy, on luuseri, jonka elämässä ei ole juuri sisältöä. Mutta sitten joku alkaa lähettää outoja viestejä pelikortteihin kirjoitettuna.

Pian selviää että Edin (sukunimeä ei juuri käytetä) on pakko hoitaa hänelle annettu tehtävä, tai käy huonosti.

Juonen keskeinen idea ei hirveän omaperäiseltä aluksi tunnu. On paljon kirjoja ja elokuvia, joissa päähenkilöä kiristetään tavalla tai toisella, mukaan lukien väkivallalla, tekemään asioita, rikoksiakin, joita nämä eivät halua eivätkä oikeastaan kykenekään tekemään.

Zusak on kirjoittanut tästä lähtökohdasta uuden, kohtuullisen tuoreen tarinan, joka pysyy kelvollisesti kasassa.

Kirjan keskeinen arvoitus liittyy siihen - kirjan lukeneet tietävät mistä puhun - kuka kirjan päähenkilö Ed oikeastaan on, ja kuka on se mystinen taho jonka Zusak laittaa lähettämään outoja viestejä Edille. Mikä on kaiken tarkoituksena, ja Edin tehtävänä?

Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, mutta ei se hassumpi tarina ole aikuisellekaan luettavaksi, oman elämän sisällön löytämisestä tässä on kyse. Ja sellaisista asioista kuin hyvän ja pahan merkitys maailmassa: voiko joskus olla niinkin, että paha voi saada aikaan hyvää, tai päinvastoin.

Nopealukuinen romaani tämä on, ja vaikka kirja aivan lopussa hiukan lässähtää, en kovin pahasti kuitenkaan pettynyt. Kyllä tämä lukemisen arvoinen romaani on.

Yksinkeltainen on kaksikeltaista

Olli-Pekka Tennilän runokokoelmalla oli niin outo nimi, että se oli pakko lainata: Yksinkeltainen on kaksikeltaista (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-25-8). Runokokoelmaksi teos ei ole erityisen ohut, ja sitäpaitsi kovakantinen. Ensi sivuilla vähän lukeminen suti, mutta sittemmin alkoi mietityttää ja miellyttää, ja löysin yhtä ja toista arvoituksellista mutta antoisaa tekstinpätkää, olisiko runoakin.

Tennilä temppuilee sanoilla, kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, ja on tätä temppuilua englanniksikin: "Mess is lore." Mutta pelkästä temppuilusta tässä ei ole kyse, vaan hyvinkin mietitystä runoudesta, ja onkin oikeastaan kummallista miten näennäisesti pelkkä sanoilla tai kirjaimilla temppuilu avaakin oven runon selittämättömyyteen.

Osa runoista tuntuu ikään kuin löydetyiltä, ja löytämistä on niiden lukeminenkin, kuten tässä katkelmassa:

...
c-kasetteja, negatiiveja
joitakin rikkinäisiä nukkeja
häävalokuvien koevedoksia
pirskoutunutta lokinulostetta
sinivalkoinen puhkityöstetty pora
pahasti öljyyntynyt puolipitkä takki
oululaisen pariskunnan kirjeenvaihto
...

Ja sitten toinen, yksi niistä jotka saivat jonkin tunnistamattoman oven raolleen päänupissa:

Kuten siru kielessä
kielen siru
tunkeutuu sisään ja alkaa toimia.
Toimittaa.

Lisäys (5.2.2013): Olli-Pekka Tennilä sai Runeberg-palkinnon 5.2.2013, mistä Penjami Lehto kirjoitti oivaltavaan tapaansa.

Kuplissa

Claire Castillon kirjoittaa monologimaisia novelleja ihmissuhteista, jotka ovat kaikki jollain tavalla outoja, ikään kuin maailma olisi henkisesti nurinkurin: Kuplissa (Gummerus, 2012; suom. Lotta Toivanen; ISBN 978-951-20-8463-0).

Näissä novelleissa kertovat elämästä Annabelle, Madeleine, Sharla, Armande ja niin edelleen, jokainen eri tavalla, niin että yhden novellin luettuaan ei seuraavasta tarinasta voi paljoakaan aavistaa.

Luin kirjan yhteen menoon, mikä oli ehkä virhe, koska yhteen pötköön luettuina alkoi novellien terä tylsyä. Parempi ehkä olisi lukea muutama novelli silloin tällöin. Mutta kun ne oli kirjoitettu niin hyvin, niin minkäs sille mahdoin?

Ja lyhytkin kirja on, vähän yli 160 sivua; monta maailmaa pienessä paketissa.