Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa

Hyvä puheenvuoro! Semmoinen on Mika Mannermaan kirja Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa (WSOYpro, 2008).

Kirjan "jokuveli" on Orwellin isonveljen eräänlainen vastakohta, ja tarkoittaa sitä että ubiikiyhteiskunnassa kaikki voivat valvoa toistensa tekemisiä. Tästä syntyy kiinnostavaa pohdintaa sitä, missä mennään, mistä tullaan ja mitä kannattaisi tavoitella.

Onko tietoyhteiskunnan ja talouden myllerrysten keskellä mitään pysyvää? Jokin sentään pysynee, tässä Mannermaan ehdotus, joka on suorastaan lyyrinen: "Jos rakkauden tarve on tulevaisuuden pysyvyys, kuten luulen, siitä seuraa, että kaikki yhteiskuntamallit ja skenaariot, jotka estävät tai vaikeuttavat ihmisten perustavaa tarvetta rakastaa ja saada osakseen rakkautta ovat tuhoon tuomittuja."

Ubiikkiyhteiskunta ja tietoyhteiskunta ovat termeinä hämäriä, mutta niitä voi pyrkiä konkretisoimaan. Ubiikkiyhteiskuntaa Mannermaa kuvailee kolmentyyppisen viestinnän lajin avulla:

• ihmisten keskinäinen kommunikaatio verkossa
  
• ihmisten ja esineiden välinen viestintä
  
• ajan mittaan lisääntyvä tiedonsiirto esineiden välillä
  

Mannermaa viittaa IDC:n vuonna 2007 tekemään arvioon digitaalisen tiedon määrän kasvusta: vuosittainen kasvu 57% ja kuusinkertaistuminen vuodesta 2007 vuoteen 2010. Äskettäin (kesäkuu, 2011) päivitetty IDC:n analyysi kertoo että tahti jatkuu, vuonna 2011 dataa arvioidaan olevan 1.8 zettatavua (ZB, 10^21 tavua) ja vuoteen 2020 mennessä määrä voi 50-kertaistua.

Tiedon määrän lisääntymisestä ei seuraa vain teknisiä vaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä: Kuka omistaa minun geeni- tms. tietoni? Kenellä tai millä taholla on oikeus saada käyttöönsä tietoja ja tehdä niillä tutkimusta tai bisnestä? Jne. Jne.

Tiedon määrän lisääntyessä voimistuu myös instantismi, se että ihmiset haluavat asioiden tapahtuvan heti eivätkä suostu odottamaan: "Ennen päivän kohokohtiin kuuluivat aamun Hesari ja Ylen puoli yhdeksän uutiset. Eivät kuulu tulevaisuudessa. Tieto, viihde ja kommunikaatio on saatava heti."

Entä sitten virtuaaliheimot ja virtuaalikansat? Mannermaa pohtii sitä, onko al-Quida malliesimerkki virtuaalikansasta, jota kuvaavat muun muassa jäsenten huomattava samankaltaisuus, yhteisesti jaetut vahvat arvot, voimien yhdistämisestä syntyvä etu ja universaali missio. Myös Microsoft ja Nokia ja muut kansainväliset yritykset ovat vähintäänkin globaaleja virtuaaliheimoja, elleivät jopa virtuaalikansoja.

Elämä virtuaaliheimossa ei ole ongelmatonta: "Jokaisen ikäluokan on opeteltava [...] ymmärtämään tätä maailmaa, kunnioittamaan elämää, ihmisten erilaisuutta ja rauhanomaista kanssakäymistä ja oppia tieteen tuloksia. [...] uuden ihmisenalun pitäisi sivistyä elämänsä varrella. [...] Pitäisi osata erottaa tieto humpuukista ja olla nielemättä mitä vain."

Voiko sivistyminen tapahtua verkossa, esimerkiksi vertaissivistämisen avulla? Mitä sitten kun kaikki eivät tällaisiin keskusteluihin osallistu?

Mannermaa lanseeraa "yksinkertaisuuden filosofian", simplismin, joka oppeihin kuuluvat muun muassa "poisrajaaminen", "unohtaminen", "loisiminen" ja "ole keskinkertainen ollaksesi huippu". Näin Mannermaa: "Simplismi raivaa tilan jonkin hyvän mahdollisimman tehokkaalle tavoittelulle juuri siksi, että se opastaa tekemään useimmat asiat vain keskinkertaisesti."

Jokin tässä simplismin kuvauksessa häiritsee, mutta ihan en osaa sanoa mikä. Sinänsä mainiota on huomata, että kaikkea ei kannata yrittää tehdä esimerkillisesti, sillä useimmissa asioissa riittää "rimaa hipova" suoritus vallan hyvin.

Mannermaa pohtii myös poliittista päätöksentekoa: "[V]allitseva poliittinen kulttuuri länsimaissa omaa monia piirteitä, jotka ovat lähes vastakkaisia tulevaisuussuuntautuneen ajattelun peruslähtökohdille." Esimerkkejä tästä ovat lyhytjännitteinen toimintapa sekä sektoraalinen "not my job" -ajattelu. Mannermaa sanoo asian esimerkillisen selkeästi: "[P]äämäärärationaalista yhteiskunnallista keskustelua kuitenkin kartetaan yleisesti, ja sen sijasta käydään mieluummin välinerationaalista keskustelua keinoista, esimerkiksi kilpailukyvystä."

Tässä yhteydessä voisi miettiä esimerkkinä myös julkis- ja valtionhallinnon tietotekniikan kehittämistä: se jos mikä näyttää olevan lähtökohdiltaan välinerationaalista kun sen ehdottomasti pitäisi olla päämäärähakuista. Ennen kuin rynnätään kehittämään kehittämisen vuoksi, pitää selvittää päämäärä, siis se mitä keinoilla tavoitellaan.

Entä miten käy eliittien ubiikkiyhteiskunnassa? Mannermaa lainaa valiokuntaneuvos Paula Tiihosta: "[E]i ole pakko hyväksyä yhä jyrkkenevää tulonjakoa ja yhteiskuntamallia, jossa vain mitättömän pieni vähemmistö valtion tuella saa voitot globaalitaloudessa työn ja vaurauden uudelleenjaossa."

No, saa nähdä miten tämän asian kanssa käy - ihan helppoa ei länsimaisessa(kaan) järjestelmässä ole saada aikaan sellaisia ratkaisuja jotka ovat inhimillisiä eivätkä unohda ihmistä tekniikan ja talouden myllerryksessä.

Mannermaa listaa kirjan lopussa tavoitteellisen tulevaisuusvision elementtejä, jotka kelpaa luetella tässäkin:

1. arvokkaan elämän humaani maailma
   
2. demokratian periaatteiden kunnioittaminen
   
3. ihmisoikeudet itsestäänselvyys kaikkialla
   
4. ekologisesti kestävä kehitys
   
5. sosiaalisesti oikeudenmukainen kehitys
   
6. tehokas talous
   
7. korkeatasoinen tiede ja koulutus
   
8. kulttuurisesti suvaitseva ja luova yhteiskunta
   
9. vahva kansalaisyhteiskunta
   
10. globaali etiikka
    

Tähän onkin hyvä päättää: erinomaista!

Apple tekee Nokiat?

Steve Jobs lopetti Applen toimitusjohtajana ja Tim Cook otti ohjaukset käsiinsä. Cookin viesti Applen henkilökunnalle sisälsi mielenkiintoisia piirteitä. Hiukan häiritsevää oli se, että Cook hehkutti Applen asemaa ja näköaloja eikä kovinkaan paljon puhunut tuotteista.

Tässä lyhyt lainaus Cookin viestistä: "I am looking forward to the amazing opportunity of serving as CEO of the most innovative company in the world. […] I am confident our best years lie ahead of us and that together we will continue to make Apple the magical place that it is."

Cookin viestistä tuli mieleen Nokian johtajan Anssi Vanjoen kirjoitus heinäkuulta 2010, jossa hän kuvasi asennettaan Nokian kännykkäbisneksen vetäjänä.

Tässä lyhyt lainaus Vanjoelta: "Yesterday was the first day in my new job. I’m fortunate to say that I must have one of the most exciting jobs in the business. As head of Mobile Solutions, it’s my aim to ensure Nokia stays as the market and intellectual leader in creating the digital world. I’m under no illusions; it’s no small task."

No, olí Cookin viestissä kyllä yksi kohta joka erotti sen Vanjoen sanomasta ja antaa toivoa Applen tulevalle menestykselle: "We are going to continue to make the best products in the world that delight our customers and make our employees incredibly proud of what they do."

Tuossa oli jo häivähdys Steve Jobsin asenteesta. Hän ei ikinä ollut tyytyväinen lepäämään laakereillaan vaan etsi koko ajan uutta mullistavaa tuotetta, sellaista joka on tänään unelma mutta josta Apple tekee huomenna totta.

Ehkä pieni toivon hitunen Applella on. Mutta mistä löytyy se tulisielu, jolle ei riitä organisaation nykyasema vaan joka on valmis riskeeraamaan kaiken uuden mullistavan tuotteen vuoksi?

Tässä on Applen dilemma: paras tänään - muisto vain huomenna? Pystyykö Apple välttämään Nokian kohtalon? Siihen tarvitaan järeää asennetta: raivaa menestyvät tuotteet uusien tieltä ennen kuin kuin kilpailijat sen ehtivät tehdä.

Perusasioita tieteellisestä laskennasta

(Kirjoitan tämän kirja-arvion englanniksi kahdesta syystä: siksi että teos on englanninkielinen ja siksi että tuntui raskaalta löytää oikeita suomenkielisiä termejä - harjoituksen puutetta.)

---

Bertil Gustafsson's book Fundamentals of Scientific Computing (Springer, 2011) is a competent introduction to solving differential equations by numerical methods. Not only that, it does go rather deep into the subject in parts. Helpfully, the book also offers a fast review of calculus, even some elementary topics such as complex numbers and trigonometric functions.

The book is relatively short given the scope of the subject, a little over 300 pages. This also means that many topics are discussed shortly, or left out. One such thing is the implementation side of numerical methods, which often can be rather important.

I think some stress should be put on implementation issues. This could be easily done by including some classic examples of failures. (Or maybe this is a too pessimistic approach?)

A classic failure case was the programming mistake which destroyed on 4.6.1996 the Ariane 5 rocket in the first launch. And in the Gulf war in the beginning of 1991 there was a floating-point to fixed point conversion error in the control code of the Patriot missiles which lead them to miss the target and to fall on US troops.

In mathematical models details matter, as happened in 1991 in the sinking of Sleipner A offshore platform due to inaccurate NASTRAN calculations. Another example is the failure of Mariner I probe in 1962 because of forgetting the average sign from above the velocity symbol in the model.

One thing which Gustafsson discusses in a clear manner is the concept of well-posedness, which is very important in applications. Here he brings up the case (real story?) of using simulations of a nuclear power plant to either argue for the risks, or for the safe behavior, of the plant. It turned out that both sides were right, as the model was ill posed. Thus more work was needed in the modeling to find out what really would happen.

The book recommends using Matlab for solving the more advanced exercises. Matlab is a good choice at least in helping the readers and students to get started with problem-solving. However, as Matlab is in some part rather like a black box, it can sometimes happen that problems are solved without really understanding what happens.

Also, Matlab can lead to overconfidence in numerical methods, even in cases where the problem is ill posed or stated in such a way that the result of computation is garbage. Some simple examples of this would be nice to have.

Conclusion: Even though there is already a great deal of books written on the topic of scientific computing, especially using numerical methods for solving differential equations, Gustafsson book is a valuable addition to literature. With some care and supplementary material and exercises the book offers an excellent starting point for a university course on the topic.

---

PS. The book seems to be popular: when I made a Google search on it, to my surprise the third result pointed to a torrent site apparently offering the PDF version. Maybe because of copyright violation the site was not responding so I can't say whether there is some illegal distribution going on or not.

PS2. Several years ago I was involved in writing books about computational science, in the Finnish language. Most are available in PDF format, including the following books: Numeeriset menetelmät käytännössä, Optimointitehtävien ratkaiseminen, Rinnakkaisohjelmointi MPI:llä and Fortran 95/2003.

Näen syksyssä kevään - Runoja kuudelta vuosikymmeneltä

Pertti Nieminen on runoilijana muuttunut, pysynyt samana. Martti Anhavan valikoima kokoelma Niemisen tuotannosta on julkaistu nimellä Näen syksyssä kevään - Runoja kuudelta vuosikymmeneltä (Otava, 2009).

Teoksen jälkisanat on kirjoittanut Tuulia Toivanen, ja sieltä löytyykin mainio johdatus Niemisen runouteen. Itselleni Nieminen on tuttu lähinnä vanhojen kiinalaisten runojen kääntäjänä, ei niinkään oman tuotantonsa vuoksi, joten oli mukava tutustua tähän reilun 500 sivun valikoimaan.

Terävä ja iskevää, kantaa ottavaa - ja samalla myös filosofista, mietiskelevää. Runot ovat monitahoisia, tyyli muuttuu, mutta jokin kai pysyy samana, kuvittelisi. Ehkä jonkinlainen konkretia kaikessa filosofisuudessa ja kantaaottavaisuudessakin on aina mukana: se missä ihminen elää.

Nieminen käy vuoropuhelua muiden runoilijoiden kanssa, viittauksia löytyy niin tematiikasta ja fraaseista kuin toisinaan myös suoraan, nimettynä:

Ch'üan-ch'i,
vuorten linnuilta kuulin nimesi.
Mikä vahinko,
että me molemmat
      tahdomme olla yksin.

Otetaan myös esimerkki iskevästä pistosta, runo nimeltä "Barbaroi":

Nopeimmin uusiutuvia luonnonvaroja
ovat puupäät ja kivisydämet.
Niitä eivät tuhoa myrkyt eivätkä saasteet:
mitä tehokkaammin yrität ne tappaa,
sitä tiuhemmin niitä sikiää,
sen ylemmäs ne kiipivät
sorakuoppiensa seinämiä.

Ja tässä toinen, joka antaa ymmärtää että kiinalaisten runoilijoiden kritiikki vallanpitäjiä kohtaan on ajatonta, tässä ajassa myös:

Näin unessa Chuangtsen, jonka kieli aikoinaan sivalteli
ruhtinaita vereslihalle.
    "Mihin me oikein olemme joutuneet?" kysyin.
    "Et ole tainnut ymmärtää sanojani", arveli Chuangtse,
"lue uudellen, mitä kirjoitin suurista varkaista."
    Luin. Heräsin yhteiskuntaan, joka on meiltä varastettu.

Ja tässä lienee ohjetta muille, runoilijoillekin:

Ihminen, joka ei alati elä sovittamattomien ristiriitojen
tunnossa, ei voi olla henkisesti terve.

Jos jotain kirjasta erityisesti nostaisin esille, olisi se - jonkinlaisen epäilyn jälkeen - ehkä sittenkin kirjan loppupuolen runot lastenlapsista ja lastenlapsille. Viisautta, lapsilta, lapsille, lasten silmien, korvien kautta. Lumoavaa, näissä runoissa näkyy kevät syksyssä.

Luontokuvaajan vuosi, tarinoita ja tunnelmia

Jussi Murtosaari on kirjoittanut mainion luontokirjan, valokuvakirjan ja valokuvauksesta kertovan kirjan: Luontokuvaajan vuosi, tarinoita ja tunnelmia (Docendo, 2010). Kirjalla on myös englanninkielinen otsikko A wildlife photographer's year, a personal account - ja tälläkin kielellä lukija pärjää.

Kirjoitin tästä kirjasta valokuvausaiheiseen Light Scrape -blogiini, jonne kirjoitetusta tekstistä on lopussa ote.

Murtosaaren kirja on hieno valokuvateos, jossa tekijä menee kohtuullisen syvälle kohteidensa elämään, olkoon aiheena sitten liito-orava, karhu tai kaulushaikara. Samalla Murtosaari kertoo sattumuksista kuvia ottaessa, ja myös niistä tilaisuuksista jotka menivät mönkään.

Mainio oli kuvasarja koskikarasta. Touhukas saalistaja putsasi löytämiään toukkia ravistelemalla niitä: "veteen lyödessää lintu suojaa silmänsä vilkkuluomella".

Kun kuvaaja sitten esitteli kuvia kotiväelle vaimo totesi: "Ihan kiva, mutta pitääkö kaiken olla nykyään jotain ihmeellistä, eikö tavallisilla kuvilla enää tee mitään?"

Lainatakseni Murtosaarea: "Niinpä!"

----

I have been reading a photography book by Jussi Murtosaari, titled A wildlife photographer's year, a personal account (Finnish title Luontokuvaajan vuosi, tarinoita ja tunnelmia; Docendo, 2010). The book is written in Finnish, but figure captions are also in English, and chapter texts have concise summaries in English.

Murtosaari knows a great deal about his subjects, such as birds, and thus the book is great reading both for those interest in nature and for those interested in nature photography.

The book not only contains great wildlife photographs but also tells how the photographs were taken, including the difficulties and mistakes. And best of all, this book is not so "plastic" as some other recent wildlife photography books, where photographs are so saturated that it hurts they eye. This book is realistic, and I like it.

But what this book also makes one think about is nature photography as a profession. It may be one of the hardest ones for earning a living, as there is intense competition, not only from professionals but also from hobbyists. And running a photography business is fraught with risks: you make a plan to make a series of photographs (or even a book) on a particular subject, and then nature provides a surprise so that there is nothing to take photographs of.

In fact, reading Murtosaari's book I felt an intense sense of not wanting to go into this kind of activity, with all the things needed: scouting places, baiting (feeding) the subjects, building shelters, traveling long distances to get the shot, and so on.

Steve Jobs - ... ja vielä yksi juttu

Steve Jobs jätti Applen toimitusjohtajan tehtävät. Kumarruksen paikka mahtavasta urasta!

Kirjoitin kesäkuussa 2010 postauksen jossa sanoin: "Applelle riittää yhden hengen komitea: Steve Jobs. Hän osaa nähdä, missä on potentiaalia ja missä ei."

Tuossa yhteydessä linkitin Jason Schwartzin juttuun Jobsista, jossa hän toteaa: "The greatest God-given gift is the ability to see life as it really is and to know of things yet to come."

Apple on onnistunut siinä missä Nokia törmäsi seinään. Nokian johtamiskulttuuri ajautui umpikujaan, siellä hehkutettiin johtoasemaa ja hienoja näkymiä kun samaan aikaan Apple mullisti markkinat.

Pohdiskelin vuosi sitten näin: "[Jobs] keskittyy tekemään loistavia tuotteita joita ihmiset haluavat käyttää. Sen verran kun olen Jobsin esiintymisiä seurannut, hän puhuu aina tuotteista, niiden merkityksestä, niiden menestyksestä, niiden mahdollisuuksista. Hän ei puhu oman tehtävänsä hienoudesta tai Applen johtoasemasta, hän puhuu tuotteista."

Mikä on kaikkein kummallisinta on se tinkimätön perusasenne jota Jobs on vuosi vuoden jälkeen tuonut Applen (ja Pixarin) toimintaan.

Tässä muutamia lainauksia Jobsin sanomisista vuosien varrelta, näitä sietää ihmetellä:

• The only way to do great work is to love what you do. If you haven't found it yet, keep looking. Don't settle. As with all matters of the heart, you'll know when you find it.
  
• So you have to trust that the dots will somehow connect in your future. You have to trust in something — your gut, destiny, life, karma, whatever. This approach has never let me down, and it has made all the difference in my life.
  
• Remembering that I'll be dead soon is the most important tool I've ever encountered to help me make the big choices in life.
  
• I would trade all of my technology for an afternoon with Socrates.
  
• And one more thing...
  
• We used to dream about this stuff. Now we get to build it. It's pretty great.
  

Rupisia bittejä, karmeita kaavioita, unelmia ja toimistohommia

Jukka Paakki on kirjoittanut historiikin Rupisia bittejä, karmeita kaavioita, unelmia ja toimistohommia (Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitos, 2011), jota kuvaillaan seuraavasti: "Tämä tarina perustuu tositapahtumiin. Se kertoo vuonna 1967 toimintansa aloittaneen Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen historiasta sekä laitoksella työskennelleistä ja opiskelleista henkilöistä."

Paakki toteaa historiikista: "Toivon tarinan kiinnostavan satunnaisia lukijoita. Kirjoitus on ikioma henkilökohtainen tulkintani tietojenkäsittelytieteen laitoksen historiasta, joten se ei edusta laitoksen virallista kantaa. Pyydän absoluuttisen totuuden etsijöitä kääntymään laitoksen johtajan tai laitosneuvoston puoleen."

Siis: mukavan välitöntä ja leppoisaa meininkiä, kertomus siitä miten päädyttiin siihen mikä tietojenkäsittelytieteen laitos tänään on, ja ketkä tässä kehityksessä mukana ovat olleet.

Kirja täydentää mukavalla tavalla Veijo Åbergin historiikkia Lisää muistia! 50 vuotta tietotekniikkaa Helsingin yliopistossa (Helsingin yliopiston tietotekniikkakeskus, 2010).

Alkuaikoina, tietokoneiden tullessa 1960-luvulla Suomeen ja Helsingin yliopistoon, nousi professori K. V. Laurikainen keskeiseen rooliin: "Laurikainen oli jopa fyysikoksi harvinaisen hankala tyyppi ja tottunut saamaan, mitä halusi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että ydinfysiikan tutkimuksessa tarvittiin runsaasti tietokonelaskentaa ja että se hoituisi parhaiten omalla tietokoneella."

Tästä lähtökohdasta on ollut pitkäaikaisia seurauksia: "Asetelma fyysikot vastaan muu maailma on Laurikaisen ansiosta jäänyt sitkeästi elämään yliopiston atk-toiminnassa. 1960-luvulta lähtien kaksi leiriä kävivät jatkuvaa kärhämää erityisesti tietokonehankinnoista ja rahojen jakamisesta […]"

Tietojenkäsittelyn opetuksen käyntiin saaminen oli alussa todella takkuista: "Syksyllä 1964 oli Helsingin yliopistossa kaksi kilpailevaa laskentatoimistoa, joista kumpikaan ei huolehtinut yliopiston yleisestä atk-opetuksesta: ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistolla ja sen esimiehellä ei ollut siihen halua, matematiikan laitoksen laskentatoimistolla ja sen esimiehellä ei taas koulutuksesta vastaavaa professoria."

Ja näin siinä kävi: "On vähän noloa, että kunnian Suomen tietojenkäsittelyopin koulutuksen aloittamisesta otti Tampereen Yhteiskunnallinen korkeakoulu eikä Helsingin yliopisto."

Mutta kun tietojenkäsittelyopin laitos ja professuuri viimein saatiin vauhtiin syksyllä 1967, alkoi tuloksia tulla: "Martti Tienari osoittautui monin tavoin hyväksi valinnaksi. Hän oli väitellyt matematiikasta, jota noihin aikoihin pidettiin yleisesti tietojenkäsittelyopin tieteellisenä kantaisänä, ja hänellä oli sopivaa käytännön atk- ja johtamiskokemusta Kaapelitehtaalta. Tienari oli myös riittävän juonikas, itsepintainen ja kovanahkainen ajamaan uuden laitoksen etuja vanhoja Helsingin yliopiston professoreja vastaan."

Lopuksi: Mainio historiikki: värikäs, kantaa ottava ja taatusti ajatuksia herättävä.

Lisäys: Käsitys kirjasta voi muuttua ajan mittaan, ja niin kävi tässä. Alunperin en nähnyt tässä historiikissa kovasti moitittavaa. Mutta kollega kun luki sen, blogipostaukseni innnostamana, niin hän ei tykännyt ollenkaan: itsekeskeinen kirjoittaja mollaa toisia ihmisiä sen minkä kerkeää, oli tuomio kirjasta.

Miksi en ensin tätä älynnyt kai johtui sitä, että en jaksanut tietokoneruudulta lukea historiikistä kuin osan, joten arviosta tuli ylimalkainen. Pienenä annoksena kirja on reippaan oloinen, mutta isona annoksena voi lukijalle tulla huono olo.

Löydy - Brändää itsesi verkossa

Tuija Aalto ja Marylka Yoe Uusisaari ovat kirjoittaneet selkeän oppaan näkymisestä netissä. Teos Löydy - Brändää itsesi verkossa (Avain, 2010) houkuttelee lukijoita iskulauseella: "Jotta voisit löytää sen, mitä etsit tai sen, mitä et edes osaa etsiä, pitää sinut itse olla löydettävissä."

Teos täyttää erinomaisesti tavoitteensa ja on edelleen paras esitys henkilöbrändin luomisesta verkossa. Tämä kirja peittoaa paljon enemmän julkisuutta saaneen Brändikäs-kirjan 10-0 (tai ainakin 5-0), mutta aina eivät tasan käy onnen lahjat.

Kirjalla on kaksi pääteemaa, löydettävissä oleminen ja verkostot sosiaalisessa mediassa. Kirjan kohdeyleisö on tietotyön tekijät, siis ne jotka tarvitsevat aktiivista verkkoidentiteettiä: "Yhä useampaan työtehtävään liittyy verkostoitumista ja työnhakutilanteessa laajasta verkostosta vasta onkin etua."

Kirja on varsin hyvin ajan tasalla, vaikka kehitys kehittyy. Esimerkiksi suosituin sosiaalisen median verkostopalvelu Facebook on kasvattanut käyttäjämäärää kirjassa mainitusta puolesta miljardista ihmisestä jo yli 750 miljoonaan aktiiviseen käyttäjään, ja miljardin raja häämöttää. Mutta kirjoittajien perusviesti on pysynyt ajankohtaisena: "Facebookin käyttö kannattaa hallita hyvin."

Miten löytyä silloinkin kun juuri sinua ei etsitä? "Vaatii hyvää mainetta löytyä silloinkin, kun juuri sinua ei etsitä. Hyvän maineen voi ansaita toimimalla verkostoissa, esimerkiksi jakamalla hyödyllistä ja hauskaa sisältöä."

Taustalla on myös työn muutos yksilön tasolla: "Työntekijät ovat työmarkkinoilla toistensa kilpailijoita, jolloin erottautuminen ja oman osaamisen esille tuominen nousee tärkeiksi taidoiksi. Toisaalta verkostomaisessa toimintaympäristössä tarvitaan kykyä hakeutua joustavasti yhteistyöhön. Nopeutuva tuotekehitys edellyttää, että projekteihin saadaan nopeasti juuri oikeanlaisia osaajia."

Entä pitäisikö verkkoidentiteetin liittyä työnantajaan vai olla itsenäinen? "Oman, työnantajasta riippumattoman verkkoidentiteetin käyttö [...] tarjoaa [...] suuremman liikkumavaran, mahdollisuuden itsenäisiin ratkaisuihin ja riippumattomuuden työsuhteen jatkumisesta."

Kirjoittajat havainnollistavat verkkoelämän ulottuvuuksia neliosaisella kaaviolla, jossa mennään julkisesta ei-julkiseen/yksityiseen ja ammatillisesta henkilökohtaiseen.

Henkilökohtainen elämä tapahtuu yhä useammin netissä, sillä yksityisen verkkoelämän alueelle kuuluvat talous, terveys ja sähköinen asiointi. Kenelle muulle kuin yksilölle kuuluvat esimerkiksi pankki- ja veroasiat ja ostokset verkkokaupasta?

Työelämässä yhteistyö on yhä enemmän verkkovälitteistä, varsinkin suurissa kansainvälisissä organisaatioissa tai silloin kun toimintakenttä on kansainvälisesti verkostoitunut. Kannattaa perehtyä tarjolla oleviin välineisiin!

Kirjoittajat viittaavat Euroopan komission kesällä 2010 julkistamaan Digitaalistrategiaan: "Organisaatioviestinnän muutosten keskeisiksi piirteiksi nostetaan liikkuvuuden ja sosiaalisuuden kasvu sekä yritys- ja yhteisöviestinnän muuttuminen tiukan hierarkkisesta vapaammaksi ja tasa-arvoisemmaksi."

Julkinen ammatillinen verkkoelämä on kaksiulotteista, toisaalta voi olla esillä työnantajan tarjoamassa roolissa tai toisaalta voi esiintyä omana ammatillisena itsenään. Työroolissa verkkoon meneminen on joka tapauksessa hyödyllistä: "Verkkoviestintätaidot ja oman alan sosiaaliset verkostot ovat arvokasta pääomaa tämän päivän työmarkkinoilla. Jos työssä tarjoutuu mahdollisuus kartuttaa näitä taitoja, siihen kannattaa tarttua."

Verkossa toimiminen tuo monenlaisia hyötyjä: "Kunhan pääsee yli peloista ja estoista ja onnistuu murtamaan omat vallitsevat uskomuksensa [...] huomaa, että oman ajattelun ja toiminnan näkyväksi tekeminen on palkitsevaa, hauskaa ja hyödyllistä. Jopa omissa tiedoissa olevien aukkojen tunnustaminen voi edistää auktoriteettia ja asiantuntijuutta, vaikka äkkiseltään luulisi toisin. Ääneen ajatteleminen ja keskeneräisten ajatuskulkujen kirjaaminen kiinnostuneiden ruodittavaksi voi jouduttaa töiden valmistumista."

Entä yhteiskunnallinen vaikuttaminen ylipäänsä? "Vaikuttava verkkopersoona käyttää aikaansa myös kanssaihmistensä hankkeiden edistämiseen odottamatta suoria vastapalveluksia. Verkossa on tyypillistä luottaa siihen, että hyvä kiertää."

Aina ei verkosta löytyvä tieto ole asiallista tai puolueetonta, mistä esimerkkinä kirjoittajat tuovat esille vuoden 2009 sikainfluenssa-tilanteen. Verkon hakukoneet nostivat kärkeen kaupallisen tahon tuottaman sivuston, jossa ei ollut mukana viranomaistietoa. Kirjoittajat patistelevat julkishallintoa aktiivisuuteen: "Olisikin hyvä, että viranomaiset käyttäisivät sosiaalista mediaa yhteiskunnalle tärkeän tiedon levittämiseen ja jalkautuisivat ketterästi sinne, missä kansa viettää aikaansa eli keskustelupalstoille ja yhteisöpalveluihin."

Lopuksi: Kirjoittajat muistuttavat, että olemme verkossa edistääksemme ammatti-, harrastus- tai muita tavoitteita, verkossa oleminen ei ole tavoite sinänsä. Tämän kun aina muistaisi...

Kirkkaan selkeää

Maarit Verrosen romaani Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2011. Ja ansaitusti, täytyy sanoa, sen verran taitavasti Verronen käsittelee ihmiskunnan tulevaisuutta hallitsemattoman ilmastonmuutoksen kourissa.

Kirjan teema toi mieleen raportin Climate futures (saatavissa PDF-muodossa), jossa pohditaan maailman mahdollisia tulevaisuuksia, joita oli viisi erilaista, kaikki omalla tavallaan uskottavia: efficiency first, service transformation, redefining progress, environmental war economy, protectionist world. Mainitsin tästä julkaisusta jo aiemmin.

Verrosen kuvaama maailma on sieltä lohduttomimmasta päästä, mutta jotenkin Verronen pystyy pitämään tarinansa silti lohdullisena. Ehkä se onnistuu päähenkilön kautta, joka on harvinaisen sitkeää, tilanteesta kuin tilanteesta pikku hiljaa, vähän vähältä selviävää tyyppiä.

Jonkin verran kirjassa on kankeutta ja juonielementtejä, jotka olisi voinut valita uskottavamminkin, mutta toisaalta nämä auttavat lukijaa pitämään etäisyyttä tarinaan, pohtimaan sen todennäköisyyttä ja vaihtoehtoisia skenaarioita. Mutta yleisesti ottaen tarina pitää otteessaan, ja vaikka kirjan minä-kertoja jääkin lukijalle jonkin verran etäiseksi, itse tarina on kiehtova kuvaus maailmasta sellaisena kuin se voisi parinkymmenen vuoden päästä olla.

Seuraavassa on paljastuksia juoneen liittyen, ei kovin isoja mutta kuitenkin.

Ja mistä on kyse? Suomen väestöstä 2/5 on luokiteltu elinkelvottomien kategoriaan ja siivottu vankiloihin (ja siirretty sieltä Afrikkaan, huhutaan). Afrikassa on kolme miljardia ihmistä, joilla ei ole sieltä poispääsyä, ja Afrikan luonnosta on pian jäljellä vain kiviä.

Suomessa sinnittelee vielä muutama "siruton", siis ihmisiä jotka eivät ole suostuneet siihen että heidän kehoonsa asennetaan jäljityslaitteet: "[K]errottiin lähes varmana, että talven aikana oli levitelty myrkytettyjä ruokasyöttejä ympäri maata sellaisille seuduille, joilla siruttomia oli hiljattain nähty."

Ilmastonmuutosta pyritään hillitsemään aktiivisin toimin, mutta lopputulema on karu. Kaikkeen tottuu, mutta mitä mitä sitten kun kaikesta ei ole jäljellä enää juuri mitään?

Kaikki oli aivan järjestyksessä ja vakiintunutta. Kirkkaan selkeää, kuten ilmakin.

Sanottiin, ettei maailmassa ollut kolmeensataan vuoteen ollut näin puhdasta ilmaa. Se johtui aurinkoenergian käytön lisääntymisestä muiden energiantuottotapojen kustannuksella — kehitys, jonka lyhytaaltoisen säteilyn lisääntyminen vihdoin oli tehnyt kannattavaksi.

Ihmisellä on yhä vähemmän paikkaa ekosysteemissä:

Pilvettömällä säällä saatoin katsella ilmasta geenimanipuloitujen varpujen ja pensaiden koristamia lähimaisemia sekä niitä kauempia, joita ei ollut ehditty sievistää sen jälkeen kun säteilyvauriot ja niiden rohkaisemat taudit ja tuholaiset olivat näivettäneet luonnollisen kasvillisuuden.

Lopuksi: Tiukka, ajankohtainen, pohdintaa herättävä kirja. Ja myös tarina siitä, miten yhteiskunta voi askel askeleelta ajautua tilaan, josta paluuta ei enää ole.

Suomen marjat luonnossa ja ruokapöydässä

Anneli Pulsan ja Henry Vären kirja Suomen marjat luonnossa ja ruokapöydässä (Art House, 2007) on oikein mainio pikku kirja. Kirjassa kuvataan suomessa viihtyvät marjakasvit - mukaan lukien pähkinäpensas - ja niiden kasvuympäristöt. Eikä sovi unohtaa myöskään kirjan reseptejä, niin vanhoja tuttuja kuin uusia ja kokeilemisen arvoisia.

En ihan aluksi tajunnut kirjan "juonta", kun rupesin joistakin alkupään marjoista miettimään onko tämän nyt myrkyllinen vai ei. Juonihan on se, että myrkylliset kuvataan omassa osuudessaan erikseen, ja niissä on hyvin selvästi esillä myrkyllisyys.

Mutta silti jäi vähän mietityttämään alkupään "ei-myrkyllisiin" kuuluvan ruohokanukan kuvaus: "Marjat maistuvat lähinnä jauholle, ja ne lienevät myrkyttömiä, sillä lasten tiedetään syöneen niitä, eikä syömisestä ole tullut myrkytysoireita." No, eipä tämä kovin vaaralliselta kasvilta kuitenkaan kuulosta.

Ja katajan osalta jäin miettimään, että marjoista kyllä kerrotaan, mutta mitään ei sanota siitä mihin niitä mahdollisesti voi käyttää, jos mihinkään.

Kirjan kuvat ovat tyylikkäitä, ja suurimmaksi osaksi erinomaisen hyviä marjojen tunnistamiseen. Ehkä joissakin kuvissa on värikylläisyyttä ylenmääräisyyteen asti, mutta kyllä niistäkin kohteen tunnistaa.

Siis: erinomainen teos, ja sopii taskuun vaikka metsässä käytettäväksi.

Dekkaripaikkakuntia: Tampere ja Hanko

Tutustuin kesällä kahteen uuteen suomalaiseen dekkaristiin: Matti Remes ja Seppo Jokinen. Samalla tuli mieleen, että aika monella suomalaisella paikkakunnalla on oma dekkarihahmo - Helsinki ja Turku nyt lienevät tunnetuimmat.

Remeksellä on Hangossa seikkaileva Ruben Waara. Jokisella puolestaan Tampereella polkupyöräilevä komisario Sakari Koskinen.

Matti Remeksen Pako tuli luettua, ja onhan sitä kehuttukin. Ihan hyvä tuttavuus suomalaiseksi dekkariksi, jonkintasoista omaperäisyyttä on, mutta ehkäpä tämän tyyppiset kuviot alkavat olla kovin kaluttuja jo?

Tässä oli venäläinen tappaja, vankilapako ja kaikenlaista muuta yllättävää. Mutta enpä tiedä tartunko näihin Waara-dekkareihin uudestaan. Jotenkin vain juttu ei lähde kunnolla käyntiin, kaikesta kohelluksesta huolimatta.

Seppo Jokiselta on tullut luettua kolme dekkaria: Koskinen ja pudotuspeli, Vilpittömässä mielessä ja Räätälöity ratkaisu. Mielenkiintoisia kaikki, vaikka ei tässäkään voisi sanoa että hirveän omaperäinen Jokinen olisi kirjoittajana.

Mutta jotain Tampereen seudussa on sellaista, joka sai lyhyen ajan sisällä lukemaan kolme dekkaria peräjälkeen. Ehkäpä se on henkilöhahmojen jokseenkin realistinen kulmikkuus, vaikka sinänsä perinteisestä poliisidekkarista tässä kyse onkin. Jarkko Sipilän Takamäki näistä tulee vähän mieleen, manselaisena versiona vaan.

Sinun luovuutesi - Omistajan käsikirja

Mato Valtonen ja Michael Gaedt kirjoittivat luovuudesta reipasotteisen tietopaketin. Teos Sinun luovuutesi - Omistajan käsikirja (Tammi, 2011) on riemastuttavan omaperäinen "käsikirja" pääkopan sisältöön. Ja mikäpäs sen tärkeämpää kuin saada aivot toimimaan.

Kirjassa on paljon lyhyitä lukuja, joista monet ovat aforismimaisia, nopeita lukea mutta hitaita oivaltaa. Tässä pari esimerkkiä: "Luovuus tarkoittaa ajatusten siirtämistä tekemisiin." "Sinä saat aikaan, jos uskot saavasi."

Suomalaista hulluutta, sitä kirjoittajat kaipaavat: "Vieläkö kyseenalaistat hulluuden voiman? [...] Mikä olisikaan kiinnostavampi maabrändi kuin maailman korkeimmin koulutettu, briljantti, viimeisintä tekniikkaa kehittelevä kansa, joka osaa tarpeen tullen myös laittaa haisemaan?"

Kirjoittajilla on melko reipas ote, ja itsetunto tuntuu olevan kohdallaan: "Tämän ohjekirjan laatijat uskovat itseensä niin paljon, että aina hääpäivänään he onnittelevat vaimojaan."

Ja aika mukavasti - tosin mahdollisesti toisinaan hiukan liioitellen - kirjoittajat kiteyttävät olennaisen: "Kun tuotteesi on varustettu uteliaisuudella ja avoimella mielellä, sinulla on mahdollisuus nähdä kioskilla käydessä enemmän kuin useimmat ihmiset näkevät elinaikanaan."

Ja entä sitten sanoa "mahdoton"? Näin se menee: "Tuotteesi ei alkuperäisasetuksiltaan tunne tätä käsitettä. [...] Lapsena kaikki oli vielä mahdollista. Mielikuvitusta ei ollut kukaan vielä rajoittanut. Kuussakin käytiin mennen tullen tuosta vaan. Lapsen ajattelutapa onkin esimerkillistä. Aktivoi nuo muistot ja sana mahdoton on poistettu tuotteestasi."

Aikuisuus latistaa: "Kuitenkin kaikki se tärkeä mitä pitäisi muistaa ja kunnioittaa opittiin jo lastentarhassa. [...] Mitään hirveästi oleellisempaa ei tämän jälkeen ole opittu."

Ja menestymisen voi määritellä näin: "[V]anhainkodissa riittää naurua kun muistelet elettyä elämää (naura vain sen verran etteivät enää lisää lääkitystä)."

Nettielämää - Sosiaalisen median maailmat

Tuija Aalto ja Marylka Yoe Uusisaari ovat kirjoittaneet käytännöllisen oppaan "digitaalisen aikakauden leirinuotioihin", niin sähköpostiin kuin sosiaalisen median yhteisöpalveluihin. Teos Nettielämää - Sosiaalisen median maailmat (BTJ Kustannus, 2009) on yhä varsin hyvin ajan tasalla, vaikka sosiaalisen median palveluita on niin tullut kuin mennytkin näiden kahden vuoden aikana.

Kirja löytyy painetun version ohella PDF-muodossa verkosta.

Kirjan olennainen sisältö käy ilmi sen esittelytekstistä: "Kirja selittää seikkaperäisesti sosiaalisen webin tärkeimmät yleiset käsitteet kuten identiteetti, maine, luottamus ja yksityisyys sekä ohjaa kädestä pitäen muutamien eri tyyppisten verkkopalveluiden käyttöönottoon. Läpi käydään myös perusteet tekniikkaan ja turvallisuuteen liittyvistä aiheista."

Juuri näin! Ja mikä parasta, kirja on äärimmäisen käytännönläheinen ja kertoo niin käyttäjätunnuksen ja salasana valitsemisesta kuin verkkopalveluiden käyttöehtojen hyväksymisestä ja kaikesta vastaavasta johon vasta-alkaja törmää. Ja näihin asioihin on hyvä myös aika ajoin palata itse kunkin.

Kirjoittajien käytännönläheisyys ilmenee myös siitä, että netin käytön esimerkkejä haetaan läheltä, perhepiiristä alkaen: "Mummolassa ei pääse käymään yhtä usein kuin toivoisi. [...] Voisivatko isovanhemmat viettää pienen koululaisen kanssa iltapäivää yhdessä leikkien ja jutellen tietokoneen välityksellä?" Ja jo vastasyntynyt sopii videojuttukaveriksi: "Ensimmäistä kertaa isovanhemmiksi tulleille jo pelkkä vastasyntyneen rauhallinen köllöttely suorassa videolähetyksessä voi olla elämys."

Siis luontevaa, arkipäiväistä verkon käyttö, siitä kirjassa on kyse. Kirjoittajat puhuvat myös turvallisuudesta, lietsomatta epärealistista pelkoa: "Nettielämän aloittamista varten ei kuitenkaan tarvitse suorittaa syvällistä tietoturvallisuuskurssia: ottamalla huomioon muutamia perusseikkoja sekä käyttämällä tervettä järkeä pärjää, aivan kuten ulkomaanmatkoilla. Kukapa jättäisi käymättä Roomassa taskuvarkaiden vuoksi?"

Salasanoista kirjoittajat antavat paljon hyviä neuvoja: "Salasanoja tarvitaan nykyään jatkuvasti - käytännössä jokainen nettipalvelu vaatii omansa. Tämä johtaa usein siihen, että ihmiset keksivät yltiöyksinkertaisia salasanoja helpottaakseen niiden muistamista. Lasten nimet ja syntymäajat, lemmikkieläinten nimet, tyttönimet ja yksinkertaiset kirjain- ja numeroyhdistelmät kuten "a1b2c3" ovat kuitenkin ehdottomasti sopimattomia salasanoiksi. [...] Yksikään sanakirjasta löytyvä sana ei ole turvallinen, vaikka kyseessä olisi suomen kielen sanakirja ja sana olisi taivutusmuodossa."

Salasanasta on syytä pitää huolta eikä sitä pidä koskaan antaa kenenkään toisen tietoon: 'Välttämättä "identiteettikaapparia" ei nimittäin tarvitse etsiä kaukaa. Lapset ovat kekseliäitä ja uteliaita ja saattavat käydä kokeilemassa verkkopalveluja tarkoittamatta mitään pahaa. Päästessään esteettömästi vanhempien luottokortti- ja verkkopankkitunnuksiin lapsi voi kuitenkin lähteä kalliinpuoleiselle ostosretkelle verkossa.'

Kannattaa myös muistaa tekijänoikeudet, siis selvittää miten verkkopalvelu niihin suhtautuu: "Jos aiot julkaista tekijänoikeudellisesti arvokasta tekstiaineistoa, kuten omia runojasi tai pakinoitasi, tai olet valokuvaaja ja haluat jakaa kuviasi kavereillesi tai laajemman yleisön iloksi, tarkista, mitä sanotaan tietojen tallessa pitämisestä tai oikeuksien siirtymisestä. Parhaat palvelut osaavat ilmaista selvästi, että vaikka ne pidättävät käyttöehdoissa esitysoikeuksia julkaisemaasi sisältöön, tekijänoikeus säilyy sinulla itselläsi eli voit myöhemmin vaikka julkaista kirjan teoksistasi."

Järki käteen on hyvä ohjenuora monessa asiassa, esimerkiksi uuteen verkkopalveluun tutustumisessa: "Katsele palvelun etusivua ja arvioi, mihin se on tarkoitettu, keitä muita siellä on ja kuinka julkinen tai yksityinen paikka se on. Tarkemmalla tutustumisella selviää myös jotain paikan ilmapiiristä: miten käyttäjien viihtyvyys ja turvallisuus taataan, jos mitenkään, ja valvotaanko vuorovaikutusta jotenkin? Julkilausuttuja sääntöjä löytyy käyttöehdoista."

Yhteenveto: Asiallinen, käytännöllinen ja selkeä opas jokapäiväiseen, sanoisiko "arkiseen", toimintaan nettimaailmassa.

He ja me

Kemppinen kirjoitti väkivallasta ja siitä mitä historiasta pitäisi oppia: "Samaan aikaan kuin me keskitymme harmittelemaan, kiukuttelemaan tai vihaamaan jotain joukkiota, omat lapsemme ovat heitteillä ja opettelevat kohta muualta saadun mallin mukaan polttamaan asuntoja ja autoja, ryöstelemään kaupoista ja paiskomaan poliisia kivillä."

Briteissä ilmestyi vuonna 2010 Will Huttonin kirja reiluudesta: "Them and Us: Politics, Greed and Inequality - Why We Need a Fair Society". Hutton diagnosoi kirjassaan brittiyhteiskunnan kasaantuvia ristiriitoja ja sisäistä epäluottamusta. Toki on niin, että ongelmia on helppo ennustaa - oikeaan osuneita profeettoja on yllättävänkin paljon - mutta Hutton pystyi myös kertomaan myös mitä tarttis tehdä.

Huttonin mukaan reiluuden käsite on kaiken ytimessä. Jos koemme, että itse kutakin, niin tavallista tallaajaa kuin eliittiä, kohdellaan yhteiskunnassa jotakuinkin reilusti, hommat hoituvat.

Mutta jos joku saa työstään kohtuuttomia palkkioita - kuten investointipankkiirit - tai ikävästä teosta ei seuraa sanktioita tai rangaistusta - kuten investointipankkiireja ja heidän kanssaan liitossa olevaa eliittiä - kasvaa paine ottaa oikeus omiin käsiin. Epäreiluuden kokemus on Briteissä ihan toista luokkaa kuin Suomessa, mutta kyllähän tämmöistä oireilua meilläkin on.

Britanniassa hyvinvoinnin erot ovat suuria jopa paikallisen terveyspiirin alueella: "Those in the most well-off ward can typically expect to live for fourteen years longer than those in the most deprived ward."

Sama ilmiö näkyy myös työelämässä menestymisessä: eliitin joukkoon pääsee yhä harvempi "valtion koulun" kasvatti, sillä koulujärjestelmä on rapautunut. Ei tässä reiluudesta juuri voi puhua!

Haasteita riittää. Sekä oikeiston että vasemmiston aiemmat linjat ovat ajautuneet umpikujaan. Kumpikin on ajanut sisäpiiriläisten etua, olkoon kyse sitten ammattiliittolaisista tai investointipankkiireista.

Hutton kirjoittaa Britannian suurista haasteista: "Britain in 2010 is at a crossroads. It has to devise a new way of making its living in the world because the big bet on big finance, property and construction didn't pay off. A wave of new possibilities driven by science and technology is creating fantastic opporturnities, but if we do not seize the moment we risk becoming an economic backwater. Britain has to create a national innovation system by increasing investment in research, disseminating new technologies, building great young companies, promoting open access and competition, mobilising finance and revolutionising its approach to education, training and learning. In other words, it has to do nothing less than rething its whole approach to capitalism in order to unleash a flood of productive entrepreneurship."

Sosiaalisia eroja tulee kaventaa: "Social polarisation must be halted and reversed. Britain cannot confront its challenges if great swaths of its society are disenfranchised and marginalised. Potential talent cannot be allowed to stand idle; potential opporturnity cannot be squandered. Our ailing cities and neighbourhoods must be given their chance."

Ja reiluuteen tulee panostaa tosissaan. Parempiosaisten suhteeton etulyöntiasema on kestämätön lähtökohta: "The fact of disproportional disadvantage and the capture of opporturnity by the priviledged is a standing reproach to any conception of fairness. Fairness is the value that must saturate and animate the reinvention of British capitalism, our society and the reshaping of the British state."

Kun pinnan alla kytee epäreiluuden aiheuttama tyytymättömyys, siinä on tilaisuus - niin populisteille poliitikoille kuin oikeuden omaan käsiin ottajille. Mutta reiluus, se tekee tyhjäksi yhteiskunnan tuhoon johtavat kehityskulut.

Lemmikkielämää - Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen

Seppo Turusen kirja Lemmikkielämää - Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (Gaudeamus, 2011) kertoo lemmikkieläinteollisuudesta ja muista lemmikkien pitoon liittyvistä ilmiöistä. Sävy on neutraali, mutta epäkohdat nostetaan esiin ilman kiertelyä.

Turunen kertoo eläinkauppaan liittyvästä järjestäytyneestä rikollisuudesta, jalostettujen eläinten terveysongelmista, lemmikkieläinten levittämistä taudeista ja niin edelleen.

Ihmisillä ja lemmikeillä on pitkä yhteinen historia: "Vaarattomia ja hyödyllisiä eläimiä on aikojen kuluessa otettu sekä kesytettyinä kotieläiminä että huviksi ja opiksi uteliaisuutta tyydyttämään. Tätä perua on myös moderni lemmikkieläinharrastus: teollistuneissa yhteiskunnissa elää sama tarve omakohtaisesti tarkkailla eläimiä. Ympäristö on kuitenkin nyt toisenlainen ja eläin on joutunut modernin yhteiskunnan kaupallisuuden välikappaleeksi."

Kaupallisuus näkyy eläinten uhanalaisuudessa yllättävin tavoin: "[S]euraus lajin luokittelusta uhanalaiseksi on, että siitä tulee kiinnostava tai entistä kiinnostavampi laittoman kaupan harrastajille. Lajin haluttavuus kasvaa, hinta nousee ja sen laiton pyydystys voi jopa lisääntyä."

On jotenkin kummallista, että nyky-yhteiskunnassa lemmikkieläimen pito saattaa vieraannuttaa ihmistä luonnosta, vaikka voisi kuvitella päinvastaista: "Kiinnostus lemmikkieläinten pitäimiseen ei myöskään usein ole yhteydessä luontoharrastukseen tai eläintuntemukseen. Lemmikki lähenee omistajansa mielessä perheenjäsentä ja on hänelle usein tärkeämpi kuin esimerkiksi uhanalainen luonnonvarainen eläin."

Tästä käytännön esimerkki: "Jos susi tappaa koiran, susi saa tappotuomion, vaikka susia on Suomessa alle pari sataa." Jos mentäisiin lukumäärien mukaan, vasta 4000 koiraa tappanut susi ansaitsisi saman kohtalon.

Kappaleessa "Puhdasrotuisia mutta sairaita" Turunen kertoo erityisesti koirien jalostuksen mukanaan tuomista sairauksista, muun muasssa siitä että opaskoiria tutkittaessa huomattiin 13 prosentin olevan likinäköisiä: "Koiranjalostus myös osoittaa, että pienetkin geneettiset muutokset voivat johtaa suuriin rakenteellisiin eroihin saman lajin sisällä. Onko evoluutiosta enää parempaa todistusaineistoa epäuskoisille?"

Koirien kohtalo ei ole kadehdittava: "Pieniä ja vaikeasti liikkuvia rotuja katsellessa tulee väistämättä mieleen, miltä sama kohtalo tuntuisi ihmisen tai edes hevosen jalostuksessa."

Yhteenveto: Erinomainen kirja tärkeästä aiheesta. Turunen kirjoittaa neutraalisti, provosoimatta, kertoen siitä mitä ongelmia lemmikkieläinteollisuus on mukanaan tuonut.

Miten kirjani ovat syntyneet?

Tässä on aarreaitta: Miten kirjani ovat syntyneet? (Werner Söderström Osakeyhtiö, 1980, 2. painos). Alunperin vuonna 1969 ilmestyneessä teoksessa kirjailijat kertovat teostensa synnystä, ja usein tulee ilmi että asiat voivat olla hyvin erilaisia kuin odottaisi, mutkikkaampia tai yksinkertaisempia.

Veijo Meri kertoo Manillaköysi-teoksen synnystä, ja se on aivan ihmeellistä, samalla kertaa monimutkaisen hankalaa ja toisaalta myös väistämättömän tuntuista. Samalla tavalla muutkin kirjailijat kertovat oman näkökulmansa teoksiinsa - joskus näkökulma on aivan erilainen kuin olettaisi, mutta aina kiinnostava.

Eeva-Liisa Manner tosin toteaa lähes mahdottomaksi kertoa omista teoksistaan: "Painetut lauseet kuolevat ensimmäiseksi tekijältään itseltään, ja joutavat kuollakin." Mutta kyllä hänkin löytää kerrottavaa: "Kirja on kirjailijalle kohtalo ainakin sikäli, että se on kappale käytyä matkaa."

Mainiota että tämä teos on edelleen kirjastosta saatavissa!

Kielemme kohtalo

Vesa Heikkinen ja Harri Mantila ovat kirjoittaneet erinomaisen yleisesityksen suomen kielen tilanteesta ja tulevaisuudesta: Kielemme kohtalo (Gaudeamus, 2011).

"Korjaako kuolo?" "Miksi ruma kieli sallitaan?" - Kirjassa pohditaan sekä kieleen kohdistuvia (usein näennäisiä) uhkakuvia että kielen käytön muuttumista ajan mittaan.

Näyttää vahvasti siltä, että eri alojen ammattilaiset - virkamiehet, poliitikot ym. - ovat suomen kielen pahimpia uhkakuvia: "Kielemme uhka ei ole nuorissa eikä heidän innovatiivisuudessaan. Pahaa jälkeä tekevät aivan muut, [...] erityisesti englantia suomeen sekoittavat bisnesmiehet ja tutkijat."

Mistä on peräisin esimerkiksi termi "Oulun seudun ammattikorkeakoulun liiketalouden yksikkö"? Näin kirjoittajat pohtivat asiaa: "Näyttää siltä, että kaikki hallinnon ja koulutuksen organisaatioihin liittyvä toiminta halutaan nykyään byrokratisoida ja etäännyttää kielellisesti mahdollisimman kauas kansalaisista. Tämä ei hevin sovi yhteen palveluhenkisyyden kanssa, jota toisaalta toitotetaan."

Kielen asiantuntijoilta kannattaa kysyä neuvoa!

Usein "puhdasta" suomalaisuutta hehkutetaan huomaamatta ettei se kovin puhdasta ole. Kirjoittajat lainaavat professori Mikko Lehtosta: "[S]uomalaisuus on kuin sika, joka syö kaiken kanadalaisperäisestä jääkiekosta brittien heavy metal -musiikkiin. Suomen lipun värit ovat tsaarin purjehduslipusta. Risti on lännestä. Suomen vaakunaleijonan kantaisä karjui ensi kerran keskiaikaisen ruotsalaisen Folkunga-mahtisuvun (Bjälbo) vaakunassa. [...] Maamme-laulun sävelsi hampurilainen Fredrik Pacius. Kansallisruokamme on ainakin suosion perusteella pitsa. Muulta on tuotu niin tango, kahvi kuin kirkkokin."

Entä mikä suomen kielessä on oikeasti vanhaa? Uralilaiselta kaudelta eli ainakin 5000-6000 vuoden takaa periytyviä sanoja ovat perheenjäseniin liittyvät appi, anoppi, isä, miniä, vävy ja luontoon liittyvät puu, kuu, kala, kyy, pyy - pari esimerkkiä kirjasta poimiakseni.

Tuhansien vuosien aikana lainaa on otettu monesta suunnasta. Germaanista kerrostumaa ovat apaja, hullu, tuppi ja slaavilaista ies, miero, rotu.

Kirjoittajat pohtivat ilmiötä nimeltä "suolanti", suomen ja englannin sekasikiötä, ja huomaavat että joskus suolantia käytetetään piilottamaan tekemisen todellinen merkitys. Esimerkkinä kirjoittajat pohtivat termien "automaattinen päätöksenteko" ja "scoraaminen" käyttöä: "Kaukana ei ole ajatus siitä, että taas on keksitty uusi innovatiivinen tapa kyykyttää köyhiä – ja laskea hämäyksen päälle vielä hienojen vierasperäisten ilmausten [...] sumuverho!"

Suurimmaksi ongelmiksi kielilainoissa muodostuu tekstilajien vieraus: mitä jos olennaista tietoa jää vain pienen piirin keskinäiseen keskusteluun? Toisaalta suomalainen identiteetti joka tapauksessa muuttuu kielilainojen myötä, sekä hyvässä että pahassa.

Yhteenveto: Tärkeä ja kattava kirja suomen kielestä, siitä mistä se on tullut ja ennen kaikkea siitä mihin se on menossa. Ja myös tästä hetkestä, siitä missä suomea käytämme juuri nyt.

Kehity ja jaksa tiimissä

Iina Rytikangas on kirjoittanut työyhteisön vuorovaikutuksista kirjan Kehity ja jaksa tiimissä (Kauppakamari, 2011). Kenelle kirjaa voisi suositella? - No, jos jollekin, ehkä sellaiselle joka tykkää lukea referaatteja ja reseptikirjoja.

Rytikangas on kerännyt kirjaansa jaksamiseen ja vuorovaikutustaitoihin liittyviä reseptejä niin monesta lähteestä, ettei kärryillä pysy. Lähdeteoksia on yli 30, ja niiden skaala on mietiskelytekniikoista johtamisoppeihin ja kaikkeen sillä välillä.

Kirjasta tulee suorastaan infoähky, joka ei oikeastaan vähennä stressiä eikä lisää keskittymiskykyä vaan saa aikaan kokemuksen pitäisikö minun tehdä ja hallita vielä kaikki tämäkin?

Kirjan voisi ehkä tiivistää sanoihin "ole läsnä". Mutta onnistuuko se lukemalla sillisalaatiksi ripoteltuja kirjallisuusreferaatteja tai noudattamalla kirjan reseptejä, sitä kyllä epäilen.

Suosittelisin tämän kirjan sijasta esimerkiksi Jussi T. Kosken teosta Arkiähky, tai jotain muuta sellaista teosta jossa ei vain raapaista resepteillä pintaa.

Z ja epäjohtaminen

Tässäpä johtamiskirja, joka ei oikeastaan ole johtamiskirja lainkaan, ja silti saattaa kuulua johtamiskirjojen parhaimmistoon: Z ja epäjohtaminen (Talentum, 2011). Janne Tienari ja Rebecca Piekkari kertovat 1990-luvulla syntyneiden "sukupolvesta Z", joka on juuri saapumassa työelämään ja aiheuttaa melkoista muutosta.

Kirjoittajat kuitenkin samalla kertovat, että oikeastaan ei ole kyse niinkään sukupolvista kuin asenteista elämään, ja siten uraorientoituneeseen "sukupolvi X:ään" voi kuulua hyvinkin nuoria ihmisiä, ja samaten nettisukupolveen, "sukupolvi Y:hyn", voi kuulua eläkeikäisiä. Vastaavasti elämäntapojen, brändien ja yhteisöjen maailmassa shoppailevaan "sukupolvi Z:aan" voi kuulua minkä ikäisiä ihmisiä tahansa.

Kun käsitykset työstä ja vuorovaikutuksesta muuttuvat, pitää johtamisenkin muuttua, tai ainakin sopeutua. Kirjoittajat toteavat, että epäjohtaminen on tasapainoilua vapauden ja kehysten välillä - "se on avoimuutta ja vallan jakamista mutta myös puitteiden luomista ja tavoitteista sopimista". (Tämä teksti löytyi kätevästi kirjan takakannesta.)

Kirjoittajat toteavat, että nuoret eivät enää siedä hierarkioita, he "haluavat toimia tasa-arvoisissa, avoimissa ja läpinäkyvissä yhteisöissä". Ja siispä johtamisen on muututtava: "Johtamisen on tuettava yhteisöllisyyttä, inspiroitava luovuutta ja etsittävä keinoja päästä eroon turhasta kyttäämisestä. [...] Johtamisen on tuettava moninaisuutta ja erilaisten ajatusten kirjoa. Informaation tulee kiertää ja olla kaikkien saatavilla."

Kirjoittavat kertovat Teemu Arinasta, joka on "pyöritellyt omia yrityksiä 16-vuotiaasta alkaen". Arinan unelma on se, että "kyseenalaistamisesta, oppimisesta ja muuttumisesta tulisi yritysten ydinprosessi".

Arinan johtamisopeista poimin tähän kaksi: "Tulevaisuus rakennetaan alhaalta ylöspäin." "Tieto ei ole valtaa. Tiedon jakaminen on."

Kirjoittajat saivat minut myös arvioimaan uudelleen suhtautumistani Lisa Sounion kirjaan Brändikäs (Talentum, 2010). En pitänyt siitä yhtään, mutta ehkä samalla jäi huomiotta se, että kirja kertoo olennaisesta asiasta: olemme siirtymässä höttöisten asioiden maailmaan. Vaikka brändien hötöstä ei pitäisikään, ne ovat täällä eikä sitä voi kiistää.

Laumat ja verkostot nousevat sukupolvi Z:aa määrittäväksi tekijäksi, samoin nopeus: "Maailmassa, jossa nopeus on tärkein laumojen ja verkostojen informaatiovirtaa määrittelevä tekijä, viestintä kavereiden, kollegojen ja esimiesten kesken on nopeampaa kuin koskaan. Jos et vastaa viestiin heti, siihen pitää olla jokin erityinen syy."

Sukupolvi Z:n jäsenet ovat korostetusti yksilöitä, mikä pitää huomioida johtamisessa: "Yksilöitä valvotana brändin, tarinan ja pehmeiltä kuulostavien arvojen kautta, epäsuorasti ja heidän niskaansa hengittämättä."

Tarkkana pitää olla, sillä pienikin väärinarviointi voi kaataa koko homman: "Ilmiselvä ja liiallinen johtaminen saa aikaan vastareaktion. Se johtaa mielenkiinnon siirtymiseen muualle. Päsmäröinti tappaa uteliaisuuden ja intohimon. Kun muilla on varaa valita, päsmäri jätetään yksin."

Niinpä, "verkostoja ei voi käskeä". Esille nousee "esimerkkijohtajuus": "Yksiköt ja laumat seuraavat esimerkkejä, joilta voivat ammentaa viisautta ja energiaa."

Joka tapauksessa johtajuus on liikkeessä: "Z-maailmassa johtajuudesta ei voi puhua yleisesti. Lopulta johtajuus on vain ja ainoastaan sitä, että porukka lähtee mukaan."

Kirjoittajat tuovat esille virittyneisyyden käsitteen (engl. engagement), sen että on tilanteessa läsnä, kohtaa toiset kasvokkain, ottaa osaa: "Virittyneisyys on vastustamatonta paloa; sen on tunne siitä että haasteen kimppuun on päästävä. Se kumpuaa mielekkäistä kohtaamisista muiden ihmisten kanssa."

Tieto syntyy vuorovaikutuksen tuloksena, ja tässä yhteydessä voi puhua erilaisista tietoympäristöistä: "Dynaaminen tietoympäristö - Z-maailman olotila - rakentuu sinne, missä ihmisillä on vapautta kommunikoida ja missä yhteisö kehittää yhteisiä tapoja tietotulvan käsittelemiseen."

Vuorovaikutuksen esteitä on monia, jopa fyysisiä: "Joskus on helpompi saada vastaus maailman toiselta laidalta kuin viereisestä huoneesta. Dynaaminen tietoympäristö [...] ei kukoista suljettujen ovien ja lukkojen takana."

Entä sitten aika? "Suurten ikäluokkien, äxien ja yiden luoma aikataulutettu kiireen systeemi törmää uudenlaisiin tapoihin hahmottaa aikaa. [...] Nuorille aika on tärkeä vaihdannan väline. Sitä ei tuhlata toimintaan, joka ei ole mielekästä."

Tästä voi löytää yritykselle kilpailuetua: "Kohtaamisista ja ajasta voi vielä tulla tärkeä keino houkutella omaan organisaatioon kyvykkäitä ihmisiä. [...] osa yhdessä tekemisen esteistä on itse luotuja. Totuttu tapa pyrkiä nopeisiin päätöksiin on yksi niistä. Kiire on usein ennen kaikkea korvien välissä."

Organisaatioiden HR on haasteita täynnä: "Organisaation rajapintojen hämärtyminen vaikuttaa myös HR-työhön. Ketkä porukasta ovat milläkin palkkalistoilla, kun toimintaa talkoistetaan, alihankitaan ja ulkoistetaa? Miten heitä tulisi yrittää johtaa?"

Suomen 100 - Lintukohteet

Juha Laaksosen ja Riku Lumiaron kirja Suomen 100 - Lintukohteet (Karttakeskus, 2011) on idealtaan yksinkertainen ja toteutukseltaan linjakas. Kirjassa esitellään sivun tai kahden sivun laajuisina tietoiskuina lintukohteita kattavasti eri puolilta Suomea.

Kyseessä ei ole niinkään luontoharrastajan opas kuin lintubongarin kätevä apuväline. Monet kohteista eivät tarjoa mitenkään erityisen mieltä ylentäviä maisemia tai ympäristöjä, mutta ovat syystä tai toisesta lintuja joukoittain houkuttelevia. Esimerkiksi Suomenojan allas on ympäristöltään hyvinkin karu - "teollinen" tulee sanana mieleen - mutta sieltä löytää lintujen (ja erityisesti lintubongareiden) paratiisin.

Kirjan ohjeet ovat selvästi lintubongareita varten tehtyjä, ja niistä löytyy selkeät ajo-ohjeet autolla paikan päälle sekä kulkureitti parhaalle lintutornille tai muulle havaitsemispaikalle.

Aikoinaan monet näistä kohteista olivat lähinnä lintuharrastajien sisäpiirin tiedossa. Esimerkiksi Otanmäen vesiallas on nykyisin jo laajemminkin paikkakuntalaisten tuntema, kun käynyt ilmi lintuharrastajien suuri kiinnostus paikkaan - heitä ajaa autolla Helsingistä asti lintuharvinaisuuksia katsomaan.

Kyseessä on tiivis, näppärä ja käytännöllinen opas - pitää sen minkä lupaa. Harrastajat varmasti kyllä saattavat lähteä taittamaan peistä siitä, mitkä kohteet olisi myös pitänyt olla mukana. Mutta hyvä näin.

Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Ville Hytösen toimittama artikkelikokoelma Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? (Savukeidas, 2010) ottaa kantaa niin Halla-ahoon henkilönä kuin hänen kirjoitustensa synnyttämään ilmiöön - puolesta ja vastaan. Kirjoittajia on yhdeksän, ja teksti on paikoitellen melko kipakkaa.

Kirjoituksista tulee toisten ohi puhumisen fiilis; mutta se kuvastaa koko asiaa yleensäkin. Näin Hytönen esipuheessaan pohtiessaan eurooppalaisen integraation tuottamaa yhteiskunnallista painetta: "Usein paine kulminoituu vastakkainasetteluun, jossa liberaali kulttuurirelativisti ja rasistissävytteinen maahanmuuttokriittisyys kieltävät toistensa mielipiteet."

Mike Pohjola pureutuu "maahanmuuttokriittisten" Homma-foorumilla käytyyn keskusteluun esimerkkitapauksen avulla. Hän ruotii niin Halla-ahon retoriikkaa, muun muassa olkinukke-argumentaation käyttöä, kuin foorumille kirjoittajien suhtautumista Halla-ahon teksteihin.

Esimerkkitekstissä Halla-aho käyttää ilmausta "olisi ... täysin perusteltua kysyä" ja tämän jälkeen nostaa samassa asiayhteydessä esille "rotat, torakat ja coloradokuoriaiset" sekä "veroelätit, rikolliset ja potentiaaliset islamistit".

Homma-foorumilla keskustellaan Halla-ahosta ikään kuin tämä ei olisi läsnä, pohtien tämän kaltaisten kärjistysten vaikutusta, sitä että se saattaa aiheuttaa lukijassa inhoreaktion ja koko teksti jää lukematta. Jotkut puolustavat Halla-ahon "aivopesutoimintaa" tavalla joka tuo mieleen lähes henkilöpalvonnan, toiset taas näkevät siinä riskejä ja haluaisivat keskustella rationaalisesti, tuoda mukaan järjen ääntä.

Halla-ahon suhde kulttiin osoittautuu monitahoiseksi: "Hän haluaa pelata kahta peliä: olla maahanmuuttokriittisen keskustelun kärkinimi mutta samaan aikaan yksityinen nettikirjoittelija jolla ei ole vastuuta kenellekään."

Ihan vaille ymmärrystä ei Halla-aho jää. Timo Hännikäinen puolustaa artikkelissaan Halla-ahoa ja kertoo äänestäneensä häntä kunnallisvaaleissa. Hän haluaa maahanmuuttajien valikointia: '[O]n tähdättävä tulijoiden sulauttamiseen, eikä haihateltava monikulttuurisuudesta. Tähän saakka on ihannoitu tulijoiden erilaisuutta, "toiseutta", vaikka vain sopeutumalla ja sulautumalla maahanmuuttajat voivat tuoda oman lisänsä suomalaiseen kulttuuriin.'

Jukka Mallinen ottaa hampaisiinsa Timo Vihavaisen pamflettimaisen kirjan Länsimaiden tuho, muun muassa Vihavaisen väitteen että monikultturinen länsi on perustavalla tavalla uusi. Mallinen toteaa: "Eurooppa on kuitenkin aina ollut monikulttuurinen kansojen sulatusuuni - kuten koko maailma. Renessanssista ja antiikista alkaen sen liikevoima on perustunut vapaamielisyyteen ja vapaa-ajatteluun, individualismiin. Sitä liikuttaa uskomisen vastainen ironian taju, skepsis."

Mallinen ei näe ongelmia joita ei voisi korjata: "Maahanmuuttajien integroitumisen vapauksiimme ja elämänlaatuumme pitäisi olla helppoa - hehän ovat tulleet tänne lisätäkseen vapauksiaan ja palantaakseen elämänlaatuaan. Jos integraatiossa on ongelmia, meidän pitää katsoa kriittisesti omia instituutioitamme."

Moni kirjoittajista ihmettelee sitä että maahanmuuttokriittiset nostavat tarkoitushakuisesti esille ihonväriltään erilaisten satunnaisia rikoksia Suomessa, kun taas valtava enemmistä muunmaalaisten tekemistä rikoksista jää noteeraamatta, esimerkiksi venäläisten ja virolaisten tekoset. Jotkut, kuten Vihavainen, jopa ihannoivat venäläisyyttä, huolimatta kaikesta siitä kurjuudesta joka nyky-Venäjällä vallitsee. Johtuuko tämä unohtaminen ihonväristä?

Katja Kettu lähestyy Halla-ahoon liittyvää ilmiötä moraalisen autonomian näkökulmasta, siitä että yksilö ottaa täyden vastuun teoistaan: "Lähden siitä oletuksesta että hyvyyttä on olemassa ja sitä esiintyy, joskaan se ei tiivisty välttämättä Halla-ahossa tai hänen seuraajissaan."

Kettu ei ihannoi monikultuurisuutta, eikä väkivallan ja terrorin lietsojia: "En tiedä missä suomalaisuus tarkkaan ottaen sijaitsee, mutta en suostu alistumaan oletukseen, että ahdasmielisyys ja muukalaisviha olisivat osa suomalaisuuden ydintä."

Kirjan viimeisessä artikkelissa Jussi K. Niemelä pistää tuulemaan tosissaan, pohtien Halla-ahoa yksityishenkilönä ja ruotien "vainoharhaisen poliittisen kultuurin" ilmiötä: "Siinä ennustetaan länsimaisen kulttuurin tuhoa, uhotaan, rähistään, solvataan ja uhkaillaan. Kriitikot leimataan epäloogisiksi kukkahattutädeiksi, viherstalinisteiksi tai mielipuoliksi."

Niemelä toteaa, että maahanmuutosta voi ajatella rakentavasti ja terävästi, mutta ikävä kyllä aiheesta kiinnostuvat ennakkoluuloiset ja ahdistuneet ihmiset: "Vieras on pelottava ja turvallisuutta pitää hakea torjumalla vieras. Tämä ei ole vieraanvaraista. Ehkä se on perisuomalaista, perussuomalaista, omaan napaan tuijottamista. Maassa maan tavalla, massa massan tavalla."

Niemelä niputtaa yhteen Vihavaisen, Huntingtonin ja Spenglerin ajatukset ja pitää niitä väärinä ja vaarallisina: "Länsimainen kulttuuri ei ole kuolemassa, elleivät nationalistit pääse valtaan. Historiasta näemme, mitä tapahtuu, kun kansallismielisyyden nimiin vannovat hyödylliset ja hyödyttömät idiottit pääsevät vapaasti huseeraamaan."

Niemelä ennustaa rumaa loppua: "Vihavaisesta, kuten Halla-ahosta, tulee itsestään rappioilmiö, väsynyt ja heikko marmattaja, moralisti, IKL-mielinen foliohattutäti."

Yhteenveto: Aikamoisen reipas kirjoituskokoelma, joka antaa perspektiiviä keskusteluun. Itse en osannut tulkita Vihavaisen kirjan mittaista pamflettia osana Halla-ahoon liittyvää ilmiötä, vaan irrallisena kirjoituksena, mutta nytpä tiedän paremmin. Spengleriä puolestaan en ottanut kovin vakavasti, ja Huntington tuntui jo aikansa tuotteelta. Mutta mikä kaikesta tästä keskustelusta jää mieleen on toisten ohi puhuminen - siitä tässä on kyse.

Syty ja sytytä - Valmentavan johtamisen filosofia

Tapio Aaltonen, Heikki Pajunen ja Kallu Tuominen ovat kirjoittaneet inhimillisen kirjan johtamisesta. Teos Syty ja sytytä - Valmentavan johtamisen filosofia (Talentum, 2005) ei ehkä ihan joka sivulla vältä karikkoja, mutta hyvin kirjoittajat tarinastaan selviävät.

Niin, se tarina: kirjan kehyskertomuksena on tutun kuuloinen kertomus valtakunnasta, kuninkaasta, prinsessasta ja ritarista - sekä tietenkin lohikäärmeen ja muiden vastusten voittamisesta.

Kirjassa puhutaan liike-elämästä, mutta myös ihmisistä: "Meidän uskomuksemme on, että työelämässä ja johtamisessa tärkeintä on ihminen. Taloudellinen menestys on arvokas seuraus hyvin tehdystä työstä. Työ pitää tehdä ensin hyvin. Asiakkaiden tarpeet pitää ensin täyttää. Ihmiset pitää ensin saada täyttämään paikkansa osana työorganisaatiota. Sitten voimme odottaa tavoittelemaamme tulosta."

Vaikka kirjassa voi nähdä rautanyrkin silkkihansikkaassa, ovat kirjoittajat mielestäni onnistuneet tavoittaneet jotakin olennaista johtamisesta tämän päivän avoimessa maailmassa. Esimerkiksi sopii muun muassa sisäisten palkkioiden - kuten työn mielekkyys ja työn ilo - korostaminen ulkoisten palkkioiden - esimerkiksi palkan tai käskyn - sijaan.

Seuraavassakin voi nähdä sekä tiukkaa tulostavoitetta että inhimillistä johtamista - eivätkä ne välttämättä ole ristiriidassa: "Ulkoiset palkkiot ovat yleensä kestoltaan lyhytaikaisia. Niitä täytyy toistaa usein, jotta motivaatio ei laskisi. Sisäiset palkkiot ovat kestoltaan pitkäaikaisempia, ja niistä voi tulla pysyvän motivaation lähde. Kannattaa siis aina pitää huoli siitä, että sisäiset motivaatiotekijät ohjaavat tekemistä mahdollisimman paljon."

Johtamisen lähtökohtana kirjoittajat esittävät "henkisen älyn" käsitteen, siis sen että johtaja on sekä tekijä, kokija että näkijä ja hahmottaa päätösten syyt ja seuraukset laajalti: "Olen päätöksenteossa ja toimissani moraalinen, olen yhteydessä arvomaailmaani, arvostan ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta. Tiedän mikä merkitys näillä on ihmisille."

Kirjoittajat kysyvät "Miksi kannattaa kysyä miksi?" ja painottavat henkisen älyn kypsymistä, pysähtymistä miettimään missä oikein mennään: "[Alitajuntamme] tietää, mihin suuntaan olisi hyvä jatkaa matkaa tai millaisia asioita tulee välttää. [...] [H]enkisen älyn kypsyminen on vahvistuvaa kykyä ottaa vastaan sisäisen minän epämääräisiä viestejä, kykyä tulkita niitä ja tehdä niistä omaa ja oman yhteisön elämää rakentavia johtopäätöksiä."

Yhteenveto: Miettimään haastava, ajatuksia herättävä, osin ristiriitainen kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Länsimaiden perikato

Oswald Spenglerin teos Länsimaiden perikato ilmestyi alunperin 1918-1922 ja suomennettiin 1961 (lyhennettynä versiona). Tämäkään versio ei kovin lyhyt ole, 460 sivua intensiivistä tekstiä. Paljon kirjassa on löydettävää, ja se tuntuu huomattavasti moniulotteisemmalta ja moniselitteisemmältä kuin sitä koskevista viittauksista voi päätellä.

Toisaalta en ole ihan varma, olenko samalla aallonpituudella Spenglerin kanssa; ainakin se jonkin verran häiritsee miten vakuuttunut hän on näkemyksensä ainutlaatuisuudesta. Eivätkä tosiasiat tunnu aina paljon painavan Spenglerille.

Teksti on hämmentävän sokkeloista, josta selviää vain lukemalla sinnikkäästi eteenpäin. Esimerkiksi tämä melkein sai lopettamaan lukemisen: "Matemaattinen laki on keino tajuta kuolleita muotoja. Analogia on keino ymmärtää eläviä muotoja. Tällä tavoin eroavat maailman polariteetti ja periodisuus toisistaan."

Spenglerille keskeistä ovat kulttuurin ja sivilisaation käsitteet: kulttuuri tulee ensin, ja sitä seuraava sivilisaatio on loppuvaihe, "talvi", jossa mennään kohti väistämätöntä loppua. Tästä esimerkkinä on länsimaiden perikato.

Se ettemme elä kulttuurin vaan sivilisaation aikakautta pitää tunnistaa ja tunnustaa, ja sopeutua siihen: "Sivilisaatiot ovat korkeamman ihmislajin äärimmäisiä ja keinotekoisia tiloja. Ne ovat päätös; ne seuraavat tulevaa tulleena, elämää kuolemana, kehitystä jäykistymisenä, maaseutua ja sielullista lapsuutta henkisenä vanhuutena sekä kivisenä ja kivettyneenä maailmankaupunkina. Ne merkitsevät peruuttamattomasti loppua, mutta sisäisellä välttämättömyydellä niihin on yhä uudelleen päädytty."

Eräänlaisesta pessimismistä (tämä on lukijan subjektiivinen kokemus) huolimatta Spengler näkee tilaa älylliselle toiminnalle: "Ei ole kysymys vähempiarvoisesta seikasta kuin siitä, onko aito filosofia yleensä mahdollista tänään tai huomenna. Tulisi vaieta siitä, mikä ei koske ja muuta erittäin syvästi jonkin ajan koko elämää. Ja mikä jo eilen oli mahdollista, ei enää tänään ole lainkaan välttämätöntä."

Uudenlainen "yhteisöverkko" Suomeen!

USA:ssa on käynnistettu massiivinen tietoverkkohanke
UCAN, joka yhdistää "yhteisöjen tukipilarit" (koulut, kirjastot,
lukiot, julkiset sairaalat jne.) kansallisella verkkoratkaisulla
hyödyntäen tutkimuksen runkoverkkoa:

The United States Unified Community Anchor Network (U.S. UCAN) is a new national project dedicated to connecting community anchor institutions, including public libraries, schools, community colleges, research parks, public safety and health care institutions with advanced broadband capabilities. Utilizing the Internet2 Network and in collaboration with regional research and education networks across the country, U.S. UCAN will enable these anchor institutions to serve their communities with telemedicine, distance learning and other life-changing applications.

EU:ssa kannattaisi olla tästä huolissaan, kun näyttää että USA:ssa saadaan etumatkaa, ja halutaan ehkä myös satsata asiaan.

Tässä on idea joka voi purra hyvin myös Suomessa, ja luultavasti vielä paremmin kuin USA:ssa jossa esimerkiksi koululaitoksen tasoa ei voi hirveästi yleisesti ottaen kehua. Eli mitä jos homma tehtäisiin Suomessa hyödyntäen Funetin runkoverkkoa ja
sopivasti kohdennettuna esim. lukioihin, "kamuihin" (kirjastot, arkistot, museot) ja terveydenhuoltoon?

Ajatuksessa on erinomaista synergiaa tietovarannot-aihepiiriin (vrt. kansallinen KDK-hanke joka tarjoaa kamujen digiaineistot yhden portaalin kautta), elinikäiseen oppimiseen (esim. tutkimusdatan hyödyntäminen jo lukioissa) ja opiskelijoiden liikkuvuuteen.

Mutta koska asia on tosi iso, se pitäisi saada ylimmälle poliittiselle tasolle asti. 

Uskoisin, että kunnianhimoinen ja samalla konkreettinen hanke, jossa panostetaan paikallisiin "yhteisöjen tukipilareihin", voisi kiinnostaa monia puolueita, mukaan lukien ne jotka ovat nykyisessä hallituksessa.

Hmmm...

Valkoisten vankina - Päiväkirja Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireiltä 1918

Pekka Railon 1950-luvulla kirjoitetut muistelmat julkaistiin vasta nyt, tietokirjailija Pekka Tuomikosken toimittamana ja esipuheella täydentämänä laitoksena: Valkoisten vankina - Päiväkirja Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireiltä 1918 (Minerva, 2011). Teos ansaitsee tulla luetuksi, sillä se antaa perspektiiviä mm. Suomessa parhaillaan käytävään "vihapuhe-keskusteluun".

Pekka Railo (1888-1975) oli lehtimies, maltillinen sellainen, eikä osallistunut mitenkään sotatoimiin, mutta sai maksaa mielipiteistään. Tammisaaren punavankileirillä oli yli 8500 vankia, joilla ei ollut riittävästi ruokaa tai vettä. Railo, joka oli entiseltä ammatiltaan apteekkari, yritti auttaa ja lääkitä vankeja, mutta nälkään kuolleita oli pahimmillaan yli 200 viikossa.

Railon teokseen liitetyt tilastot ovat karua kerrontaa. Päivittäiset kalorimäärät putosivat jopa alle 200:n; joinakin päivinä ei ollut ruokaa ollenkaan. Pahimmillaan, viikolla 28.7.-3.8. nälkään kuolleita oli 242, punatautiin 21 ja toisintokuumeeseen ja muihin tauteihin 5.

Railo kertoo omasta taustastaan, muun muassa siitä miten hän, veljistään poiketen, kiinnostui työväenaatteesta ja monen mutkan kautta päätyi lehtimieheksi juuri sisällissodan aattona. Railolla tuntuu olleen, hyvin vaikeista tilanteista huolimatta, aina jonkinlainen huumorin pilkahdus mielessään. Moneen otteeseen hän sai huumorin keinoin laukaistua jännitteitä vankileirien olosuhteissakin.

Myöhemmin Railo eteni urallaan pitkälle, Helsinkin apulaiskaupunginjohtajaksi ja kansanedustajaksi asti. Hän tarjosi muistelmiaan Tammelle, joka ei niitä uskaltanut julkaista. Tämän kirjan myötä Työväen arkistossa säilytetty käsikirjoitus pääsi vihdoin päivänvaloon.

Vaikka Railolle oli selvästi kova paikka vankileirien tapahtumat, kertoo hän sen kummemmin syyttelemättä, tasapuolisuuteen pyrkien, sisällissotaan liittyvistä tapahtumista, mukaan lukien punaisen terrorin kauheudet.

Kaikesta tästä nousee kuitenkin esiin tämän kirjan erityinen tarina, vankileirien olosuhteet, joita pyritiin peittelemään. Vasta kun vankileirejä tarkastanut professori Tigerstedt sai Railolta kuvauksen tilanteesta, mukaan lukien Railon ylläpitämät tilastot, ja nämä vuosivat Ruotsin lehdistön kautta julkisuuteen, alkoi olosuhteisiin tulla hiljalleen parannusta.

Ja tilastot olivat karuja: kolmessa kuukaudessa, 16.6.-14.9. kuoli yhteensä 2507 vankia, kun keskimääräinen vankien lukumäärä tuolloin oli 5400. Ja tämä vielä tilanteessa, jossa vankileirillä ei esiintynyt erityisen vaikeita kulkutauteja.

Railon kirja kertoo Suomen historiasta pitkään vaiettuja asioita, ja ansaitsee tulla ymmärretyksi. Toki tämä teos ei ole ensimmäinen aihetta käsittelevä, ja sen tietoja on aiemmin julkaistu muissa yhteyksissä, mutta asiallisuudessaan ja kiihkottomuudessaan muistelmateos on omaa laatuaan.