Kirkkaan selkeää

Maarit Verrosen romaani Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) voitti Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 2011. Ja ansaitusti, täytyy sanoa, sen verran taitavasti Verronen käsittelee ihmiskunnan tulevaisuutta hallitsemattoman ilmastonmuutoksen kourissa.

Kirjan teema toi mieleen raportin Climate futures (saatavissa PDF-muodossa), jossa pohditaan maailman mahdollisia tulevaisuuksia, joita oli viisi erilaista, kaikki omalla tavallaan uskottavia: efficiency first, service transformation, redefining progress, environmental war economy, protectionist world. Mainitsin tästä julkaisusta jo aiemmin.

Verrosen kuvaama maailma on sieltä lohduttomimmasta päästä, mutta jotenkin Verronen pystyy pitämään tarinansa silti lohdullisena. Ehkä se onnistuu päähenkilön kautta, joka on harvinaisen sitkeää, tilanteesta kuin tilanteesta pikku hiljaa, vähän vähältä selviävää tyyppiä.

Jonkin verran kirjassa on kankeutta ja juonielementtejä, jotka olisi voinut valita uskottavamminkin, mutta toisaalta nämä auttavat lukijaa pitämään etäisyyttä tarinaan, pohtimaan sen todennäköisyyttä ja vaihtoehtoisia skenaarioita. Mutta yleisesti ottaen tarina pitää otteessaan, ja vaikka kirjan minä-kertoja jääkin lukijalle jonkin verran etäiseksi, itse tarina on kiehtova kuvaus maailmasta sellaisena kuin se voisi parinkymmenen vuoden päästä olla.

Seuraavassa on paljastuksia juoneen liittyen, ei kovin isoja mutta kuitenkin.

Ja mistä on kyse? Suomen väestöstä 2/5 on luokiteltu elinkelvottomien kategoriaan ja siivottu vankiloihin (ja siirretty sieltä Afrikkaan, huhutaan). Afrikassa on kolme miljardia ihmistä, joilla ei ole sieltä poispääsyä, ja Afrikan luonnosta on pian jäljellä vain kiviä.

Suomessa sinnittelee vielä muutama "siruton", siis ihmisiä jotka eivät ole suostuneet siihen että heidän kehoonsa asennetaan jäljityslaitteet: "[K]errottiin lähes varmana, että talven aikana oli levitelty myrkytettyjä ruokasyöttejä ympäri maata sellaisille seuduille, joilla siruttomia oli hiljattain nähty."

Ilmastonmuutosta pyritään hillitsemään aktiivisin toimin, mutta lopputulema on karu. Kaikkeen tottuu, mutta mitä mitä sitten kun kaikesta ei ole jäljellä enää juuri mitään?

Kaikki oli aivan järjestyksessä ja vakiintunutta. Kirkkaan selkeää, kuten ilmakin.

Sanottiin, ettei maailmassa ollut kolmeensataan vuoteen ollut näin puhdasta ilmaa. Se johtui aurinkoenergian käytön lisääntymisestä muiden energiantuottotapojen kustannuksella — kehitys, jonka lyhytaaltoisen säteilyn lisääntyminen vihdoin oli tehnyt kannattavaksi.

Ihmisellä on yhä vähemmän paikkaa ekosysteemissä:

Pilvettömällä säällä saatoin katsella ilmasta geenimanipuloitujen varpujen ja pensaiden koristamia lähimaisemia sekä niitä kauempia, joita ei ollut ehditty sievistää sen jälkeen kun säteilyvauriot ja niiden rohkaisemat taudit ja tuholaiset olivat näivettäneet luonnollisen kasvillisuuden.

Lopuksi: Tiukka, ajankohtainen, pohdintaa herättävä kirja. Ja myös tarina siitä, miten yhteiskunta voi askel askeleelta ajautua tilaan, josta paluuta ei enää ole.