Alistair MacLean on tässä romaanissa lähestulkoon romanttisella tuulella, mikä oli hänelle hyvin poikkeuksellista, siinä määrin maskuliinisessa maailmassa hänen kirjoissaan toimitaan. Mutta tämä sotaromaani on jonkinlainen erikoistapaus: Pako yli Jaavan meren (WSOY, 1958; suom. Aaro Vuoristo; ISBN 951-0-00179-1).
Kirja kertoo Singaporesta vuonna 1942, kun Japani on valloittamassa saaren toisensa jälkeen, ja eloonjääneiden on joko paettava tai antauduttava japanilaisten armoille. MacLean kuvaa japanilaisia hirvittäviksi raakalaisiksi ja englantilaiset (sekä tietenkin skotit) ovat rohkeita ja ritarillisia sankareita.
Kirjassa on jonkin verran myös vakoojaromaanien tunnelmaa, sillä japanilaisten suunnitelmista valloittaa Australia on saatu dokumentteja, jotka pitäisi saada toimitettua länsimaiden käyttöön.
Pakoa meren yli yrittää sekalainen kokoelma ihmisiä, haavoittuneita sotilaita, muutama sairaanhoitaja, pieni sodan jalkoihin joutunut lapsi ja vangiksi otettu rosvojoukko joka on harrastanut ties millaista salakuljetusta. Merellä välillä myrskyää ja välillä ollaan tyvenessä odottamassa sitä milloin japanilaiset huomaavat karkulaiset.
MacLean osaa hyvin pitää lukijaa otteessaan, ja vaikka romantiikkaa onkin vain nimeksi, sopii se hyvin tarinaan, jossa sekä paetaan että yritetään pitää toisista huolta ankarissa olosuhteissa meren ja sodan armoilla.
MacLeanin romaaneista muistan teini-ikäisenä lukeneeni ainakin romaanin Katkuinen kuoleman tie, joka oli varsin suoraviivainen jännäri jossa sankari paljastaa roistojen katalat aikeet. Vaikka tätä Pako yli Jaavan meren -romaania ei nyt erityisen syvälliseksi voi kehua, oli se kuitenkin kiehtovampi ja monitulkintaisempi kuin se mielikuva joka minulla MacLeanista aiemmin oli.
Tekstit
Tuntisitko ketään?
2 tuntia sitten
2 kommenttia:
Luin Saattueen Murmanskiin ties kuinka nuorena. Se oli aivan mahtava. Muutkin MacLeanin kirjat olivat silloin arvossaan. Niissä oli selkeä juoni ja reipasta toimintaa. Päähenkilöitä kävi vähän sääliksi, he kun eivät saaneet koskaan nukkua, vaan aina piti lähteä töihin, kun olisi ollut nukkumaanmenon aika.
Bondien lukemisen aloitin myöhemmin. Ne olivat todellinen pettymys. Herra Bond käytti uskomattoman paljon omaa ja lukijoidensa aikaa naisten lääppimiseen, kun olisi pitänyt jahdata roistoja.
Muistelen että Saattua Murmanskiin olisi tullut luettua aikoinaan, ja puoli tusinaa muuta MacLeanin kirjaa. Ja tosiaankin, unta eivät sankarit näissä kirjoissa juuri saa. Aika lailla sama juttu on tässä Pako-romaanissa, sääli sankareita.
Bondit eivät jostain syystä aikoinaan erityisemmin kolahtaneet, mutta kolmikko Ross Macdonald, Raymond Chandler ja Dashiell Hammett sitävastoin. Myöhemmin osui kohdalle vielä John D. MacDonald, joka kirjasta toiseen toisti uskollisesti aina samaa reseptiä, jopa niin että pystyy lähes sivun tarkkuudella ennustamaan milloin minkinlainen käänne tapahtuu. Ja silti näitä jaksoi lukea.
Voisi sanoa että "vanhoina hyvinä aikoina" kirjoitetut jännärit ne vasta olivat jotakin, mutta sitten tulee mieleen Elmore Leonard, Fred Vargas ja Håkan Nesser, jotka saivat ymmärtämään että jännäri-genren puitteissa voi kirjoittaa sekä viihdyttävästi että syvällisesti.
Lähetä kommentti