Colm Tóibín taki vaikutuksen aiemmin lukemillani kahdella romaanilla, ja tämä novellikokoelma vakuutti kyvystä kertoa tiiviissä muodossa suurista asioista: Äitejä ja poikia (Tammi, 2013; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-31-7025-7).
Kaikissa kirjan novelleissa ei äideistä ja pojista puhuta, tai ehkä sittenkin, vaikka päähenkilö olisikin mies, mutta joissakin novelleissa kyse on juuri äidin ja pojan suhteesta, esimerkiksi novellissa Laulu, jossa poika kuuntelee äitinsä laulua, äitinsä joka jätti perheensä kun poika oli vielä pieni:
Noelista alun kiihko kuulosti niin voimalliselta, että äidin olisi mahdotonta viedä kahdeksaa tai yhdeksää säkeistöä päätökseen samalla vimmalla, että laulun jännite laskisi väistämättä. Mutta kun äiti jatkoi lauluaan, hän tajusi olleensa väärässä. Äiti hallitsi hengityksensä ällistyttävästi korkeissa korukuvioissa, ja sanat soljuivat pidäkkeettömän luontevasti: iiri oli hänen äidinkielensä, niin kuin se varmasti oli ollut Noelinkin, ennen kuin oli päässyt puoliksi unohtumaan. Äiti lauloi vanhaan tyyliin mutta sähköistyneesti, välillä laulu oli melkeinpä julistusta, joka sivuutti sävelmän herkät nyanssit.
Novelleissa ei välttämättä tapahdu kovin paljon, ja joskus juuri tämä tapahtumattomuus tuntuu olevan novellien teema, jännite joka syntyy siitä että elämän eri vaihtoehdoista ja valinnoista on vaikea valita sitä oikeaa, ja niin voi olla tilassa jossa kaikki on auki, ja samalla kaikki on jo suljettu, on vain yksi tie olla elämässään.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti