Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibínilta olen aiemmin lukenut romaanin ja novellikokoelman, ja tämän romaanin lukeminen on ollut suunnitelmissa pitkään: Brooklyn (Tammi, 2013; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-31-6688-5).



Ja niin siinä kävi, että laina-aika kirjastosta meni umpeen, ja oli enää kaksi päivää aikaa palautukseen. Ajattelin vähän vilkaista teosta alusta, mutta jotenkin teksti tarrasi kiinni, ja luin romaanin saman päivän aikana loppuun, vaikka oli kaikenlaista touhua, muun muassa parin tunnin kävely Vaakkoin metsissä. Tosin tämän kirja-arvion julkaiseminen sitten vähän viivästyi.

Jälkeenpäin tulin oikein ihmetelleeksi, mikä tässä tekstissä veti mukaansa, eihän teoksen aloituskaan nyt mitenkään erityisen ihmeellinen ole, melko arkista kerrontaa:

Eilis Lacey istui Friary Streetin talon yläkerrassa olohuoneen ikkunan ääressä ja näki sisarensa tulevan töistä reippaasti kävellen. Hän katseli, miten Rose ylitti kadun auringosta varjoon kantaen uutta nahkaista käsilaukkua, jonka oli ostanut Clery'sin alennusmyynnistä Dublinista. Rosella oli harteillaan kermanvärinen villatakki. Golfmailat odottivat eteisessä, ja Eilis tiesi, että ihan kohta sisko haettaisiin, eikä hän palaisi kotiin ennen kuin kesäilta hämärtyisi.

Romaani kertoo siitä miten Eilis lähtee töiden perässä Irlannista Amerikkaan, Brooklyniin, ja siitä miten vaikeaa on sopeutua uuteen ympäristöön missä mikään ei ole tuttua eikä kenenkään kanssa voi jakaa elämän iloja ja suruja, siitä että elämässä ei ole mitään odotettavaa:

[...] Ei edes sunnuntaita. Ei mitään muuta kuin ehkä nukkumista, eikä hän oikein ollut varma halusiko päästä uneenkaan. Eikä hän sitä paitsi voisi vielä mennä nukkumaan, sillä kello ei ollut edes yhdeksää. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuntui kuin hänet olisi pantu lukkojen taa.

Aamulla hän ei oikein tiennyt, oliko nukkunut vai pikemminkin elänyt sarjan todentuntuisia unia, eikä hän halunnut päästää niistä irti jotta ei tarvitsisi avata silmiä ja nähdä huonetta. Yhdessä unessa oli oltu Enniscorthyn käräjätalossa Friary Hillin laella. Hän muisti nyt, miten kovasti naapurit olivat kammoksuneet käräjäpäiviä, eivät suinkaan lehdissäkin raportoitujen näpistys-, juopottelu- tai riehuntatapausten takia, vaan siksi että oikeus toisinaan määräsi lapsia otettavaksi huostaan, pantavaksi lastenkotiin tai köyhäinkouluun tai kasvattikoteihin koska he pinnasivat koulusta tai rettelöivät tai eivät tulleet toimeen vanhempiensa kanssa. [...]

Tóibín onnistuu tekemään Eilisistä hahmon joka kärsii yksinäisyydestään ja pelkää tulevaa, mutta samalla Eilisissä on tavattomaa vahvuutta, ja kykyä nähdä sekä oma itsensä että toiset ihmiset, havainnoida ihmisiä omissa kohtaloissaan:

Tony oli niin syventynyt peliin, että Eilis ehti antaa ajatustensa viipyillä hänessä, leijua häntä kohti, ja hän huomasi, miten Tony oli joka suhteessa aivan erilainen kuin hän itse. Ajatus siitä, että Tony ei koskaan näkisi häntä sillä tavoin kuin hänestä tuntui että hän näki Tonyn nyt tuli hänelle suunnattomana helpotuksena, tyydyttävänä ratkaisuna kaikkeen. [...]

Eilis on ahkera ja oppimiskykyinen, ja työssään tavaratalon myyjänä hän pääsee näkemään miten amerikkalainen elämänmeno muuttuu, kun televisio on tuloillaan ja ihmiset ihonväristä riippumatta pääsevät ostoksille tavarataloon. Irlantilaiset ja italialaiset ovat halpaa työvoimaa, mutta myös näiden ryhmien sisällä on sisäistä luokka-ajattelua, mutta maailma on muuttumassa tältäkin osin.

Kasvukertomuksesta tässä on kyse. Tóibín kuvaa yksittäistä yksinäistä ihmistä, joka putoaa kahden erilaisen kulttuurin väliin, mutta samalla Eilis myös löytää itsensä.

Ja vaikka romaani loppuu aivan kesken, niin samalla romaani loppuu juuri oikealla hetkellä, kun kaikki on vielä avointa ja mahdollista: lukija tietää että Eilis on valmis siihen mitä on tulossa, hän on ihminen jossa asuu ihmisyys. Ehkä tätä Eilisin kykyä ymmärtää itseään ei ihan viisaudeksi voisi sanoa, mutta kaikista peloistaan huolimatta Eilis on keskellä itseään ja omaa elämäänsä, kykenevä näkemään mitä on tehtävä, vaikka kuinka vaikeaa olisi.