Jo Nesbø: Suruton

Jo Nesbø osaa kirjoittaa, mutta mikä sitten näissä Harry Hole -jännäreissä oikein mättää? Ehkä minua vaivaa se reseptimäinen kerronta, jossa tietää että käänteen jälkeen tulee taas käänne, ja uudelleen ja uudelleen, kunnes päädytään tilanteeseen josta voi aavistaa seuraavan sarjan kirjan jatkavan. Mutta kyllä tämä luettua tuli: Suruton (WSOY, 2006; suom. Outi Menna; ISBN 952-459-646-6).

Kirjassa on yli 500 sivua, ja lukeminen vei oman aikansa. Välillä hypin eteenpäin, ja sitten palasin taas taaksepäin saadakseni selville mitä oikein olikaan tapahtunut, mutta samalla tavalla kirjoittaa Nesbøkin, limittämällä kerrontaan kerronnan päälle.

Otan tähän kuitenkin otteen kirjan esittelytekstistä:

Pankinjohtajalla on 25 sekuntia aikaa tyhjentää seteliautomaatti. Aikaa kuluu 31 sekuntia. Ryöstäjä nostaa kuusi sormea valvontakameralle ja ampuu panttivangikseen ottamansa naisen kylmäverisesti. Voiko pahuus olla niin yksinkertaista? Harry Hole saa selvitettäväkseen rikoksen, josta tuntuu kasvavan suoranainen vyyhti. Jäljet vievät Holen ja hänen nuoren työtoverinsa Beate Lønnin aina Brasiliaan asti.

Käänteitä riittää, ja pankkiryöstöissä ei ole loppujen lopuksi kyse siitä miltä alunperin näyttää. Mutta mikä sitten saa Nesbøn kirjoittamaan näitä dekkareita joissa Hole johdattaa lukijan käänteestä toiseen ikään kuin vuoristoradalla, mistä lukija joko tykkää, tai sitten alkaa miettiä miten tästä junasta pääsisi kesken kaiken pois.

Luulen että tässä on syytä pitää reilunkokoinen tauko ennen seuraavaan Hole-kirjaan tarttumista, mutta oletan sellaiseen taas tarttuvani, kunhan aikaa on riittävästi kulunut.