Älykkäiden ympäristöjen suunnittelu - Kohti ekologista systeemiajattelua

Tietotekniikka - se on mukana lähes kaikessa, mutta missä määrin se toimii älykkäästi? Voisiko suunnittelu olla toisenlaista, sellaista jossa tuloksena on luontevia, saumattomia ja mielekkäitä ratkaisuja?

Eija Kaasisen ja Leena Norroksen toimittama kirja Älykkäiden ympäristöjen suunnittelu - Kohti ekologista systeemiajattelua (Teknologiateollisuus, 2007) antaa hyvät eväät asian pohdintaan.

Kirjasta sanotaan takakannessa näin: "Se tuo nykyisen ihmiskeskeisen tuotesuunnittelun rinnalle käytäntösuuntautuneet etäsuunnittelun ja lähisuunnittelun. Etäsuunnittelussa kehitetään tenisiä ja sosiaalisia perusrakenteita, ja lähisuunnittelu tuo tekniikan käyttäjät suunnittelijoiden rinnalle muokkaamaan tekniikkaa paikallisten käytäntöjen kehittämisen avulla."

Kirjassa todetaan, että suunnittelussa tarvitaan tutkimustietoa, mutta se on erilaista kuin perinteinen: "Kaiken ytimenä on jo pitkään syntymässä ollut uusi tapa tuottaa yhteiskunnallisesti relevanttia tietoa." Tälle uudelle tavalle on annettu nimi "Moodi 2" erotuksena perinteiseen tutkimustapaan ("Moodi 1").

Moodi 2:sta annetaan seuraavaa taustoitusta: "Uusi tiedontuottamisen tapa toimii sellaisessa soveltamistilanteessa, jossa ongelmia ei ole jäsennetty tiettyjen tiederajojen mukaisesti. Se on tieteiden väliset rajat ylittävää pikemmin kuin yhden tai muutaman tieteen alan kattamaa monitietiesyyttä. Sitä tehdään epähierarkkisissa, heterogeenisesti organisoituneissa muodoissa, joissa muutos on oleellista. Se ei ole organisoitunut ensisijaisesti yliopistollisten rakenteiden mukaisesti."

Se missä määrin Moodi 2 todella on uusi tiedon tuottamisen tapa, ja missä määrin se on tuloksekasta - ja millä mittareilla sitä pitäisi mitata - on liian vaikea aihe jotta siihe voisi tässä mennä. Mutta keskustelua aihe on herättänyt ja herättää varmasti jatkossakin.

Kirjoittajat antava ymmärtää, että älykkäiden ympäristöjen suunnitelua voi pitää malliesimerkkinä Moodi 2:n toimintatavasta, ja melko hyvin lukija tästä vakuttuukin, tosin ei ihan kokonaan. Tutkimus on kokonaisvaltaista - "järjestelmätarkastelu edesauttaa järjestelmien moninaisten vaikutusmekanismien ja vaikutusten tuntemista ja hallintaa". Tutkimus tuottaa systemaattisten tietoa suunnittelun tueksi. Tämän lisäksi tutkimusta tarvitaan arviointitiedon tuotttamiseksi yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Käytännössä suunnittelu- ja tutkimustyötä tehdään rinnakkain ja limittäin, esimerkiksi Living Labs -tyyppisissä ympäristöissä.

Teos menee välillä hyvinkin abstraktiin pohdiskeluun, mutta tätä tasapainottaa hyvinkin konkreettinen tietotekninen pohdiskelu, esimerkiksi niiden teknologisten kehityspolkujen luettelo jotka vaikuttavat älykkäiden ympäristöjen toteutumiseen: sulautettu tieto- ja viestintätekniikka, kattava tietoverkko, mobiilitekniikka, luonnollinen vuorovaikutus, korkean tason käsitteet, oppiva ympäristö, ja niin edelleen.

Kirjassa annetaan suuntaviittoja sille, millaisia älykkäiden ympäristöjen tulisi olla, esimerkiksi seuraavaan tapaan: "Älykkään ympäristön on tunnistettava, mihin käyttäjä toiminnallaan pyrkii." "Älykkään ympäristön on pyrittävä tunnistamaan ne välineet, joiden avulla käyttäjä ohjaa toimintaansa." "Tehokas älykäs ympäristö kykenee 'ymmärtämään' käyttäjän toiminnan rakenteen. [...] Mobiililaitteeseen kytkettyjen sensorien avulla laite voi esimerkiksi saada tietoa siitä, milloin käyttäjä nousee ylös pöydän äärestä ja lähtee kävelemään."

Melkoisia haasteita! Ja vaikka kirjan esittämät skenaariot tuntuvat positiivisilta ja osittain jopa uskottavilta, pieni epäluulo kyllä rupesi kytemään kaiken tämän suunnittelun suhteen. Mitä jos homma menee totaalisesti pieleen, niin kuin tietotekniikassa usein? Miten tekniikka selviää haavoittuvuuksista, koodivirheistä, pahantahtoisista käyttäjistä ja niin edelleen?

Mutta: hyvä kirja kiinnostavasta aiheesta!

Inbox Zero - arjen järkeistämistä käytännössä

Perjantaina 3. elokuuta 2007 lähetti työkaverini sähköpostin, jossa hän viittasi "käytettävyysguru" Merlin Mannin ajatuksiin sähköpostin järkevästä käsittelystä (Inbox Zero -teesit). Asiassa oli pieni sisäinen ristiriita, siis se että sähköpostitse tuli viesti siitä miten sähköpostit voisi saada haltuun, mutta ei anneta sen häiritä.

Työkaverini kirjoitti: "Koen tämän siksi suureksi oivallukseksi, että päätin jakaa sen teidän kaikkien kanssa! Kaikki te, jotka tuskailette satoja tai tuhansia viestejä sisältävän inboksinne kanssa: Teillä on vielä toivoa."

Hän kiteytti systeemin kahteen periaatteeseen:

• Älä ainoastaan lue inboksiisi tulleita viestejä vaan lue ja prosessoi ne siten, että inbox on aina tyhjä.
  
• Prosessointimenetelmät ovat Delete/Archive, Delegate, Respond, Defer, Do
  

Ja lainaus tähän vielä: "Jos sinulla on inbox sekametelisoppaa eli siellä on lukemattomia, tekemättömiä, arkistoituja, odottavia ja muita sähköposteja siellä täällä, niin tutustuhan ihmeessä tähän systeemiin."

Lähdin itse kokeilemaan Inbox Zero -periaatetta, ensin melko tarkkaan Mannin systeemin mukaisesti, ottaen käyttöön myös näppäinkomentoja viestien siirtämiseksi oikeisiin kansioihin. Mannin systeemi on hyvä lähtökohta sähköpostiviestinnän tehostamiseen, mutta luulen että täydessä laajuudessaan se on melkoisen haastava ottaa noin vain käyttöön.

Sittemmin vuosien kuluessa olevan virtaviivaistanut systeemiä edelleen, niin että se ei enää kovin paljon muistuta alkuperäistä. Joku voisi kyllä sanoa nykyversiota monimutkaistukseksikin, mutta itse kukin taaplaa tyylillään. Inboxini kyllä on aika suppea, melko usein jopa kokonaan tyhjä. Nyt inboxissani on yksi viesti, tämä blogipostauksen luonnosversio.

Yhtenä lisäpiirteenä olen käyttänyt kalenterijärjestelmää, johon kirjaan tärkeät asiat tehtäväksi niin että voin ne unohtaa kunnes asia tulee eteen, ja sitten on aikaa keskittyä rauhassa kyseiseen juttuun.

Toinen hyödyllinen juttu on kytkeä sähköpostiohjelmasta pois toiminto joka yrittää pitää jatkuvasti yhteyttä palvelimeen, esim. laittamalla uusien viestien tarkistusväli tunniksi tai pidemmäksi ajaksi.

Laitoin tämän tekstin luonnoksen työkaverilleni. Hän ehdotti että kannattaa myös sanoa sähköpostiin vastaamisen tekniikasta. Siis siitä, että pitää vastata lyhyesti ja ytimekkäästi mutta kuitenkin niin että tulkinnanvaraa ei jää. Ja on hyvä muistaa, että huumori harvoin välittyy sähköpostiviestissä, varsinkaan ironia. Ja tietenkään ei kannata laittaa viestejä massapostitukseen, eikä käyttää sähköpostia jos jokin muu viestintätapa toimii paremmin.

Yksi näkökulma joka tukee Inbox Zero -periaatetta on se, mitä kukin meistä voi itse tehdä arkipäivän kiireen vähentämisen hyväksi. Tässä tarkoitan ennen kaikkea oman työn ja oman arjen hallintaa.

Maailma on sellainen kuin se on, ja kiirettä ja informaatiotulvaa piisaa, mutta tämä on hallittavissa kun siihen paneutuu. Monet "luovuusgurut" korostavat arjen virtaviivaistamista, sitä että "luova ihminen luo ensin itselleen sujuvan arjen" - siitä kaikki lähtee.

Sähköpostin Inbox Zero -periaate on hyvä esimerkki siitä mitä voi pyrkiä omassa arjessaan tekemään. Omalta osaltani tämänkaltainen olennaiseen keskittyminen on tuottanut ihan hyvää tulosta.

Hyvästä - itselle selkeästä - arkistointijärjestelmästä on tavattomasti hyötyä. Tältäkin osalta kehitys on kehittynyt, ja nykyisin sähköpostiohjelmaien hakutoiminnot sujuvat kohtuu hyvin. Esimerkiksi löysin työkaverini sähköpostiviestin hetkessä eteeni kun tämä asia muistui mieleeni, ja siitä sainkin näppärästi asian pohdiskelun käyntiin.

Hyvä muisti on harvinainen lahja; hyvä arkisto pelastaa kenet tahansa.

Tähän loppuun sopii lainata työkaveria vielä kerran: "Vaikka kokemukseni on vielä lyhyt, niin en voi olla suosittelematta tätä kaikille. Inboxin tyhjyys suorastaan hengästyttää, tässähän voi käydä käsiksi oikeisiin töihin!"

Suomen tieteen vaiheet

Päiviö Tommilan ja Aura Korppi-Tommolan toimittama Suomen tieteen vaiheet (Yliopistopaino, 2003) osoittautui opettavaiseksi - mutta ei liian luennoivaksi - tietopakkaukseksi. Teos pohjautuu WSOY:n 2002-2002 julkaisemaan Suomen tieteen historiaan 1-4, ja kirjoittajina on 28 "oppihistorian asiantuntijaa". Mainittakoon että filosofiasta kertoo Ilkka Niiniluoto, matemaattisista tieteistä Olli Lehto ja kemiasta Pekka Pyykkö, mikä antaa kuvan siitä tasosta jolla tässä liikutaan.

Teoksen aloittaa Jussi Nuortevan laaja-alainen ja laajan aikaskaalan kattava artikkeli "Pariisin maistereista Porthaniin ja Gadoliniin", joka toimii oikein hyvin sekä johdatuksena aiheeseen että pohjustuksena 1800- ja 1900-luvun katsauksille. Hyvänä täydennyksenä on Niiniluodon artikkeli "Suomalaisen tutkimuksen suunnat", joka aloittaa teoksen toisen osuuden, tieteenalojen historian.

Teos antoi paljon ajateltavaa, esimerkiksi tiedepolitiikan suuntausten vaihtelevuudesta Suomessa, esimerkkinä vaikkapa presidentti Urho Kekkosen nyreä suhtautuminen Suomen Akatemiaan. Korkeakoululaitos on mullistunut moneen otteeseen, välillä on hajautettu ja välillä yhdistetty, miten milloinkin tuulet ovat tuulleet. Tältä osin ymmärsin monet asiat ihan uudella tavalla, esimerkiksi kytkennän Kansalaiskorkeakoulun, Yhteiskunnallisen korkeakoulun ja Tampereen yliopiston välillä.

Kirjassa on henkilöhakemisto ja laaja katsaus kirjallisuuteen, mutta aihehakemisto puuttuu, mikä tekee teoksen käsikirjamaisen käytön hiukan hankalaksi. Mutta teoksen selkeä rakenne auttaa silti löytämään halutun tiedon, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa.

Rex Stout vs. Jarkko Sipilä

Luin vuodenvaihteen tietämissä kolme Rex Stoutin dekkaria, päähenkilönä Nero Wolfe, ja kaksi Jarkko Sipilää. Aikamoinen ero on kirjoissa, ja ehkä yllättäen Rex Stout tuntui paremmalta ja palkitsevammalta.

Mainitaan nyt ne kirjatkin nimeltä. Stoutin teokset olivat Liian monta kokkia (suom. Eila Pennanen), Caesar on kuollut (suom. Eero Ahmavaara) ja Nero Wolfen viimeinen juttu (suom. Kalevi Nyytäjä). Kaikki ovat Stoutin kirjailijauran loppupäästä.

Sipilältä puolestaan luin dekkarit Todennäköisin syin ja Mitään salaamatta. Jälkimmäistä kehuttiin takakannessa tekijänsä parhaaksi, mistä olen vähän eri mieltä; mielestäni teos oli rakenteeltaan ja sisällöltään jonkin verran epäonnistunut.

Kun olen pari kertaa Sipilää kehunut, miksi nyt väitän Rex Stoutia häntä paremmaksi?

Kyse on siitä, että Stout on luonut kirjoissaan maailman - yhtä lailla fiktiivisen kuin Sipilälläkin mutta helpommin fiktiiviseksi tunnistettavan - joka saa lukijan rentoutumaan, tuntemaan että nyt ollaan luovuuden alkulähteillä. (Tästä vielä pari sanaa.) Sipilä taas kirjoittaa nykyaikaan sidottua, kiireistä proosaa, jossa arkipäivän ja poliisityön stressi purkautuu lukijan pääkoppaan. Realistista, mutta lukijalle raskasta.

Mikä Stoutin kirjoissa rupesi miellyttämään on se, että ne ovat ikään kuin käsikirjoja luovuuteen. Päähenkilö Nero Wolfe on kulinarismiin ja orkideankasvatukseen keskittynyt nero, joka ratkaisee salapoliisitehtäviä rahan ansaitsemiseksi, jotta pystyisi keskittymään harrastuksiinsa ja rahoittamaan elämäntapaansa. Melko lailla sitä, mitä monet nykyisin tekevät, varsinkin julkisuudessa nykyään puntaroitu "sukupolvi Z" joka on astumassa työelämään: harrastukset ovat elämän suola jota palkkatulolla rahoitetaan.

Mutta mikä kiinnostavaa, Wolfe on saanut arkielämänsä tiukkaan järjestykseen, sellaiseen kontrolliin että luovuudelle jää aikaa, olkoon kyse ruoasta, orkideoista tai murhien selvittelystä. Kun syödään, niin syödään eikä puhuta työasioista. Kun ajatellaan, niin ajatellaan eikä tehdä muuta. Lisäksi Wolfe delegoi hommia tehokkaasti apulaisilleen, ja samalla vapauttaa itsensä tekemään sitä missä hän on todella hyvä.

Tämä on juuri sitä mitä monet luovuuden - tai esim. flow-käsitteen käyttäjät - esittävät luovuuden lähtökohdaksi. "Luova rakentaa itselleen ensiksi toimivan arjen", taisi joku sanoa.

Sipilän kirjoissa vaivaa lisäksi tietty popularismi, iltapäivälehtilööppitaso, joka tuli erityisen vahvasti esiin kirjassa Mitään salaamatta. Onko omankädenoikeus sallittua missään olosuhteissa? No, vaikea kysymys, mitä Sipilä ei mielestäni pystynyt käsittelemään yhtä tasokkaasti kuin yleensä teoksissaan.

Mutta palataan vielä Nero Wolfeen. Stout kirjoittaa fiktiota, mutta fiktiossa on mielenkiintoinen lähtökohta, ajatus luovuuden rakentamisesta arjen haltuunottamisen kautta. Ihminen on parhaimmillaan keskittyessään yhteen asiaan kerrallaan - mutta miksi se nykypäivänä on niin harvoin mahdollista?

Kirjoita kiinnostavasti

Taina Uimonen sen teki, kirjoitti kiinnostavan kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan nimikin on osuva: Kirjoita kiinnostavasti (Infor Oy, 2010). Kirjoittamisesta lukeminen kiinnostaa minua aina, varsinkin kun kirjoittaja tekee sen näin hauskalla tavalla.

Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä kirjoitusoppaita, ja kirjahyllyssänikin on niitä tusinan verran. Uimosen kirja nousi kerralla kolmen kärkeen. Ne muut huippuhyvät kirjoitusoppaat ovat englanninkielisiä, William Zinsserin Writing to Learn ja Anne Lamottin Bird by Bird: Some Instructions on Writing and Life. (Zinsserin teos On Writing Well kuuluisi kärkeen myös, mutta kaksi kirjaa samalta tekijältä lienee liioittelua.)

Uimosen kirjan takakannessa sanotaan: "Tämä opas on tarkoitettu sinulle, joka kirjoitat erilaisia työelämän tekstejä verkkosivuille, yhteisösi lehtiin ja muihin julkaisuihin. Mitä kiinnostavampia tekstejä kirjoitat, sitä varmemmin saat teksteillesi lukijoita. Ja toisin päin: jos tekstisi eivät ole kiinnostavia, niitä ei lue kukaan."

Siinäpä hyvä motivointi!

Entä sitten sisältö? Tämä kirja ei tarjoa kielioppia ja kielenhuoltoa, vaikka täytyy myöntää että teksti on silmiinpistävän huoliteltua. Yhtään virhettä ei silmiin osunut, mikä oli suorastaan merkillistä, mutta niin vain oli. Toki Uimonen käyttää tyylikeinona puhekielisiä ja muita kirjakielestä poikkeavia ilmaisuja, mutta harkiten ja perustellusti.

Mikä tekee tekstistä kiinnostavan? No, ensiksikin: konkretia. Käytännön asiat, yksityiskohdat. Tämän todisteeksi Uimonen esittää riemastuttavan listan sinänsä pienistä yksityiskohdista, joiden takia hän aikoinaan hylkäsi sulhaskandidaatteja: "Yhden kämppä oli täynnä pehmoeläimiä, kaikilla nimetkin. Yhdellä maalaisromanttiseksi esittäytyneellä oli tuvassaan kana. Yhdellä sininen IKEA-kassi täynnä parittomia sukkia, yhdellä hyllyssä neljä Raamattua."

Konkretia! Sillä on väliä.

Toinen juttu on sitten se, että lukijalle pitää jättää oivallettavaa. Kaikkea ei tarvitse selittää.

Niin, ja juttu pitää aloittaa kiinnostavasti. Tässä kohtaa tekstiä taitaa olla jo liian myöhäistä tehdä niin.

Uusien sanojen keksimistä ei pidä kaihtaa, jos valmiit eivät riitä. Uimosella on mainioita esimerkkejä, vaikkapa "röökipoliisi, tupakointikieltoa valvova henkilö, bisneskolhoosi, toimistotalo, pro-porukka, tositekijät, tylsemmmin avainosaajat, kaksoisbisnes, kaksi yrittämisen lajia samanaikaisesti, esimerkiksi vuvuzela-torvien ja korvatulppien myynti."

Hauska teksti kiinnostaa, ja näin Uimonen sen määrittelee: "Hauskaa on kaikki sellainen, mikä saa lukijassa aikaan hymyn väreen. [...] Hauska teksti on sellainen, missä on hauskoja kohtia."

Entä esimerkkejä? Uimonen esittää miten sairausloma-teemaa käsittelevästä ohjeesta saa aikaan lukukelpoisen. Tässä alkuperäisen tekstin alku:

Sairauslomista ilmoittaminen

Sairausloma voidaan myöntää ilman todistusta vain enintään kolmen ensimmäisen työkyvyyttömyyspäivän ajaksi. [...]

Ja sitten se versio joka ottaa ohjeen lukijan huomioon:

Kun sairastut

Ilmoita sairastumisestasi esimiehellesi tain hänen sijaiselleen heti kun sairastut. Jos et ole töissä, soita esimiehellesi. [...]

Kun sanottavaa ei enää ole, on paras lopettaa.

Yhteenveto: Kirja jonka lukijalla on hyvä mieli. Ja tämä houkuttelee myös kirjoittamaan.

Putki - johda markkinointia ja myyntiä yhdessä

Hyvästä asiasta kannattaa julkaista useampikin kirja, näin voisi ajatella. Pekka Mattilan ja Mika Rautiaisen kirja Putki - johda markkinointia ja myyntiä yhdessä (Talentum, 2010) on samoilla apajilla kuin samalta kustantajalta vuotta aikaisemmin ilmestynyt Markku Vierulan teos Markkinointi, myynti ja viestintä - Suuri integraatiokirja. Onko kirja lukemisen väärtti?

Vierulan käsikirjamainen teos jakaantui teoriaan, käytäntöön ja esimerkkeihin. Mattilan ja Rautiaisen alkusanoissa todetaan, että "moni markkinoinnin opas turvautuu raskassoutuiseen teoretisointiin tai ainutkertaisten luovien menestystarinoiden esittelyyn", mitä voisi ajatella pienenä piikkinä Vierulan suuntaan. Mutta onko teos sitten parempi, ja jos on, niin millä tavalla?

Teoksen ideana on esitellä konsepti, joka auttaa tuomaan potkua markkinoinnin ja myynnin yhteiseen ponnistukseen "ohjata kohderyhmiään onnellisesti putken ahtautumien ja pudotusten läpi kohti jatkuvaa tyytyväistä asiakkuutta". Keskeisenä kohderyhmänä on yritysmarkkinointi ja mutkikkaat palvelu- ja ratkaisualat, siis sellaiset joissa markkinoinnin ja myynnin integraatio on toiminnan perusedellytys.

Kirjoittajat ovat tehneet paljon haastatteluja, joista kerättyjä repliikkejä on siroteltu kirjaan. Monet tuovat tuoreita näkökulmia asiaan, ovatpa jotkut lievässä ristiriidassa kirjoittajien sanoman kanssa.

Kirjassa puhutaan myös järjestelmistä, CRM:stä ja CEM:stä, joilla on suuri merkitys, mutta jotka myös aiheuttavat päänvaivaa monelle organisaatiolle, kun asiakkuudet tuntuvat olevan hakusessa.

Mutta mitä teoksesta jää käteen? Teos tarjoaa melko yksinkertaisen tavan hahmottaa myynnin ja markkinoinnin toimintaa yhteisenä alueena, jossa tarvitaan saumatonta yhteispeliä. Mutta onko kirjasta lukijalle hyötyä, se mietityttää. Ehkä siitä muutama oivallus mieleen jää, vaikka kovin mullistavaa tai uutta näkemystä teos ei mielestäni tarjolle tuo.

Markkinointi, myynti ja viestintä - Suuri integraatiokirja

Markku Vierula osaa kirjoittaa, mutta mitä jää lukijalle "rivin alle"? Kyseessä on teos Markkinointi, myynti ja viestintä - Suuri integraatiokirja (Talentum, 2009), jossa rakennetaan siltaa teoriasta käytäntöön uuden, verkostoituneen maailman tarpeisiin. Voi tosin kysyä miten uusi ja verkostoitunut tämä maailma nyt onkaan.

Mutta mennään teokseen. Vierula toteaa: "Kirja haluaa siis tutustuttaa yksittäisen osaajan isompaan markkinoinnilliseen kokonaisuuteen ja siten luoda kytköksiä muihin osaajiin. Se haluaa viitoittaa tietä, kuinka toimia uudessa ympäristössä, ja kuinka käyttää uusia mahdollisuuksia. Integraatiossa on kyse uudenlaiset ketjun luomisesta asiakassuhteiden kehittämiseksi. Ketjun, jossa asiat etenevät läpi kaikkien funktioiden ja jossa kaikki rakentavat toistensa osaamisen päälle."

Teos on käytännönläheinen, käsikirjan tyyppinen, ja siinä on selkeä perusrakenne, joka jakaantuu teoriaan, käytäntöön ja "keissiosuuteen".

Vierula on kaivanut historian kätköstä mainion Aristoteleen lausahduksen: "For things we have to learn before we can do them, we learn by doing them." (Tosin vähän jäi ihmetyttämään mistä tämä lause oikeasti on peräisin.) Mutta hyvä, tekemällä oppii, ja jos kyseessä on asia jota ei ennestään osata, tekeminen on avainasemassa. Ja uudessa (?) maailmassa kaikki on uutta, eli tekemällä on opeteltava.

Entä mistä kirjassa on perimmältään kyse? Siitä, että markkinoinnin, myynnin ja viestinnän on muututtava, samaten kuin organisaatioiden on muututtava, tekemään asioita yhdessä, organisaation strategian tasosta lähtien, toiminnan aikaansaamiseksi, joustavalla ja muuntuvalla tavalla.

Mutta ei tästä sen enempää. Kirja käteen ja lukemaan. Ja tekemään. Ei hassumpi teos - tosin hitusen pikaruokaa tämä kirja on, ei kuitenkaan häiritsevässä määrin.

Avaruuslentäjän käsikirja

Miten on mahdollista, että Ursa kerta kerran jälkeen pystyy säilyttämään huippulaadun julkaisutoiminnassaan? Todiste tästä on Jari Mäkisen Avaruuslentäjän käsikirja (Ursa, 2010), joka tarttuu avaruusturismin myötä yhä useampaa kiinnostavaan asiaan - "Miltä avaruudessa käynti tuntuu?" - ja paketoi avaruusmatkan kiinnostavaksi käsikirjaksi.

Tämän kirjan avulla selviää kaikki oleellinen niin avaruuslentojen historiasta kuin tämän päivän tekniikasta jolla avaruuteen mennään ja siellä oleskellaan. Ja vaikka ei vakavissaan miettisikään avaruuteen lähtemistä, mukavaa ajatusleikkiä voi kirjan kertomusten perusteella viritellä: mitäs jos sittenkin...?

Mäkinen on haastatellut kymmenittäin astronautteja (ja kosmonautteja ym.), ja kirjassa onkin tätä myötä harvinaisen vahva itse koetun tuntu, ja vaikka Mäkisen omat kokemukset rajoittuvat lentokoneella tehtyihin painottomuuslentoihin, tuntuu hänellä olevan myös hyvä kuva siitä mitä avaruudessa käynti ihmiseltä vaatii.

Kirjassa on jossain määrin myös puolustuspuheen makua, liittyen siihen miten kallista ja riskialtista avaruuteen liittyvä tekniikka on, rakettien ja sukkuloiden tuhoutumisia myöten. Tästäkin tulee varsin realistinen kuva. Riskejä ei suurennella mutta ei myöskään peitellä.

Itseäni on aina askarruttanut avaruuslentojen osalta se epäsuhta mikä suhteellisen halpoihin luotainlentoihin ja miehitettyihin lentoihin liittyy. Kannattaako ihmisiä tosiaan lähettää avaruuteen, eikö luotaimilla ja robottikulkijoilla homma sujuisi halvemmalla ja pienillä riskeillä?

Mutta kai se on nyt myönnettävä, että ihmisen avaruudessa käyntiin liittyy sellaisia psykologisia tekijöitä - tarina kokemuksesta - että avaruuslentojen jatkamisen kannalta lienee pakko panostaa miehitettyihin matkoihin, olkoon kyseessä Kuu, Mars tai muut taivaankappaleet. Sellaisia me ihmiset olemme, että luotaimen avulla saavutettu tieto ei koskaan korvaa sitä että joku meistä on käynyt paikan päällä, tuntenut itse miltä tuntuu olla siellä.

Yhteenveto: Erinomainen kirja ajankohtaisesta aiheesta. Oikeastaan yllättävää että tällainen paketti ilmestyy suomeksi, meikäläisiä kun ei voi oikein sanoa avaruuslentojen edelläkävijöiksi, mutta kuka tietää, ehkä tämäkin asia ajan mittaan muuttuu.

Tiedettä kaikille: Elämä

Ursan Tiedettä kaikille -kirjasarjassa löytyy nyt teos myös biologiasta. Suvi Viranta-Kovasen kirjoittama Elämä-teos (Ursa, 2010) on mainio johdatus elämään maapallolla, mottona Theodosius Dobzanskyn lause "Biologia käy järkeen ainoastaan evoluution valossa".

Hyvin teos tehtävässään onnistuu. Se on perusteellinen, selkeä ja uusimpaan tutkimustietoon perustuva katsaus elämään ja elämän kehittymiseen maapallolla. Esipuhe on päivätty 23.8.2010, mutta jo tässä välissä on ehtinyt tulla uutta tietoa, muun muassa se että Siperiassa eli 30 000 vuotta sitten nykyihmisestä ja neandertalin ihmisestä poikkeava ihmislaji, joka on nimetty Denisovan ihmiseksi. Mutta tämä ei missään mielessä muuta kirjan varsinaista viestiä, vaan vahvistaa sitä, korostaa elämän ihmeellistä monimuotoisuutta.

Kirjassa lähdetään liikkeelle elämän määrittelystä, joka tehdäänkin hyvin perusteellisesti, ja tämän jälkeen paneudutaan elämän kemiaan, atomitasolta molekyyleihin, hiiliyhdisteiden kemiaan sekä solujen makromolekyyleihin. Erinomainen johtatus aiheeseen!

Kirjan rakenne perustuu pitkälti elämän puun haarautumiin, bakteereihin, arkkeihin, alkueliöihin, kasveihin, sieniin ja eläimiin, pohtien myös näiden haarautumien harmaita alueita, sitä miten moninainen elämän kudelma on ja miten samaan ekologiseen lokeroon on sopeuduttu monella, usein toisiaan täydentävällä tavalla. Itselleni arkkieliöiden osuus oli pitkälti uutta tietoa, sekin tieto että meissä ihmisissä majailee arkkeja ihan yhtä lailla kuin bakteereja.

Kenelle kirja sitten sopii? Se on kirjoitettu selkeästi, eikä kovin paljon perustietoja edellytetä, mutta sanoisin silti että aihepiiri on sen verran haastava, että peruskoulua täytyy olla takana useampi vuosi että kirjaa kannattaa luettavaksi tarjota. Tämä riippuu kyllä aika lailla kiinnostuksesta aihepiiriin. Ehkä kymmenen vuotta ja siitä ylöspäin on hyvä ikäsuositus, vaikka nuorempikin lukija saattaa teoksesta innostua. Toisaalta monelle aikuisellekin teos voi osoittautua melko haastavaksi, jos ei ole luonnontieteiden aihepiiriä koulun jälkeen yhtään harrastanut.

Yhteenveto: Erinomainen kulttuuriteko Ursalta, jälleen kerran, taattua laatutyötä, kuvitusta myöten erinomainen tiedekirja teini-ikäisille ja siitä eteenpäin.

Villi, kesytön Suomi

Hannu Hautalan kuvat ja kuvatekstit sekä Erkki Pulliaisen teksti, voiko suomalaista luontoa käsittelevälle valokuvakirjalle olla parempia lähtökohtia? Ei siis ihme, että Villi, kesytön Suomi (Minerva, 2009) on oikein mainio teos. Ja ainakin voi olla varma siitä, että kuvat on otettu siellä missä sanotaankin, toisin kuin eräästä viimeaikaisesta luontodokumentista on uutisoitu. Tosin tämäkin tapaus - "Uralin karhut olivatkin Kuusamosta" - vain korostaa suomalaisen luonnon vetovoimaa.

Jos kirjasta jotakin kriittistä pitäisi sanoa, ehkä se liittyisi pieneen epätasaisuuteen ja kantavan teeman laaja-alaisuuteen. Tässä kirjassa on monenlaisia valokuvia, maisemia, eläimiä, kasveja, hämärässä otettuja, liike-epätarkkuutta sisältäviä, ja niin edelleen, joten hiukan jää sellainen olo kuin kantava teema sittenkin puuttuisi, tai ehkä kantava teema on vain hiukan turhankin laaja.

Mutta tämä on pientä valitusta, kirja ansaitsee tulla kehutuksi. Tekstissä on paljon oivalluksia - muun muassa joutsenten kikka jolla munan tulemisen voi vähäksi aikaa keskeyttää - jotka jo sinällään kertovat suuremmoisesta asiantuntemuksesta. Ja valokuvat ovat laadukkaita, siitä ei mihinkään pääse, vaikkakaan aina ne eivät toimi yhdessä parhaalla mahdollisella tavalla.

Yhteenveto: Erinomainen lahjakirja, tietysti myös itselle ostettavaksi sopiva.

Ammattimies

Kuka oikein on Richard Sennett? Wikipedian mukaan "Sennett tunnetaan tutkimuksista, jotka koskevat sosiaalisia siteitä kaupungeissa ja urbaanin elämän vaikutuksia yksilöön nykymaailmassa". Ja siellä täällä on viitteitä hänen teoksiinsa ja ajatuksiinsa.

Mutta tämä kirja, The Craftsman vuodelta 2008, oli jonkinlainen pettymys. Ensinnäkin, vaikka Sennett kirjoittaa pääosin selkeästi, oli teoksen kieliasu joiltakin osin turhan koukeroinen ja viimeistelemättömän oloinen. Ja vaikka teos lupaa paljon, tekstistä löytyy sen verran aukkoja todistusaineistossa ja päättelyssä että kirjoittaja tuntuu edenneen turhan pitkälle heikoille jäille, ilman selkeää suunnitelmaa.

Teos pohtii käsityöläisten (ammattilaisten, artesaanien) historiaa ja olemassaoloa nykypäivän maailmassa. Hän ottaa moderniksi ammattilaisen vertauskuvaksi "Linux-ohjelmoijat", mutta varsinkin tässä tuntuu että Sennett ei tiedä mistä hän kirjoittaa. Hän toteaa osallistuvansa "Linux-ohjelmoijien" keskustelufoorumiin, mutta melkein samaan hengenvetoon hän rinnastaa Linux-ohjelmoijat niihin henkilöihin jotka kirjoittavat Wikipedian artikkeleita. Linux, Open Source, Free Software ja Wikipedia menevät sekaisin keskenään.

Tuntuu vahvasti siltä, että Sennett ei ymmärrä myöskään ohjelmoinnin erilaisia maailmoja, ja näkee asiat melkoisen polarisoituneina. Tässä voisi todeta, kuten tietotekniikasta joku on todennut, että maallikolle asiat näyttävät vaikeilta, asiaa vähän ymmärtävistä asiat ovat helppoja ja asiat hyvin ymmärtävät tietävät kuinka vaikeaa homman hoitaminen oikeasti on. Kaikkein vaarallisinta on pieni määrä ymmärrystä, silloin vallitsee helppouden kuvitelma.

Ja jos Sennett ei tunnu olevan kovin hyvin perillä tietotekniikasta, rupeaa epäilyttämään missä määrin hän on perillä myöskään muista kertomistaan asioista, esimerkiksi käsityöläisyyden historiasta, niin antiikissa kuin keskiajalla. Monet hänen argumenttinsa tuntuvat kohtuu uskottavilta, tosin koukeroisilta, mutta pienellä miettimisellä niistä alkaa löytyä puuteita ja ongelmakohtia. Ovatko asiat sittenkään niin kuin Sennett väittää?

Sitä ei voi kieltää, etteikö Sennett tarjoilisi paljon kiinnostavia ajatuksia ja kurottaisi sellaisiin aiheisiin, joista toivoisi saavansa enemmänkin tietoa. Esimerkiksi viulun (ja jousisoittimien) tekemisen käsityöläisperinne alkaa aueta Sennettin tekstistä, muun muassa Antonio Stradivarin (1644–1737) työpajan toimintamallit ja ne syyt, miksi perinne katkesi Stradivarin kuoltua. Käsityöläisperinne ei pysty välittämään eteenpäin neron ymmärrystä ja toimintamalleja. Tässä mielessä on perusteltua sanoa viulua "Stradivarin rakentamaksi", sillä vaikka sen tekemiseen osallistui suuri määrä viulunrakentajia ja oppipoikia, Stradivari valvoi kaikkia työvaiheita ja puuttui pienempiinkin yksityiskohtiin. Siten "Stradivarin salaisuutta" lienee mahdoton myöhemmin selvittää.

Toinen mielenkiintoinen kokonaisuus koskee tiilien käyttöä rakentamisessa, mitä voi pitää toisaalta käsityöläisperinteenä, toisaalta askeleena teollisen valmistamisen aikakauteen. Sennett nostaa esille Alvar Aallon MIT:n kampukselle suunnitteleman Baker House -asuntolan. Aalto käytti rakennuksen tekemisessä tiiliä tavalla, joka tuo mieleen käsityöläisperinteen. Julkisivuun muurattiin myös "epäonnistuneet" tiilet jotka liittävät rakennuksen modernin muotokielen tiilirakentamisen muinaiseen historiaan.

Mutta siinäpä se: paljon kiinnostavia anekdoottia ja näköaloja, joista kuitenkaan ei synny sellaista vakuuttavaa rakennelmaa kuin Sennett yrittää rakentaa. En tiedä, onko kyse huonoista rakennusmateriaaleista, viimeistelyn puuteista vai suunnittelun ongelmista, mutta tämä kirja ei oikein toimi.

Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu?

Kirja Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu? - Tositarinoita tuhon teiltä ja onnistumisen siemeniä (Reino Myllymäki et al.; CxO Mentor Oy, 2010) on todellakin mitä lupaa, tarinoita epäonnistumisista. Vasta sivulta 201 alkavassa osuudessa "Onnistumisen siemeniä" on jonkin verran lohdullisempaa sanottavaa, vaikka sielläkin on roppakaupalla varoituksen sanoja.

Kannattaako tämmöistä epäonnistumisten kavalkadia sitten lukea? Ja mistä oikeastaan kirjassa on kyse?

Pääteemana ovat yritysten ja julkisten organisaatioiden isot IT-hankkeet, erityisesti ERP-järjestelmien käyttöönottoprojektit. ERP siellä, ERP täällä, heikolla järven jäällä. No, kovin runolliseksi kirja ei tee, mutta jotain kevennystä tähän on pakko keksiä.

Kirja on ilmiselvästi CxO Mentor Oy:n markkinointimateriaalia, rivien välissä annetaan ymmärtää että täältä pesee jos joudutte vaikeuksiin. Mutta onko hyvää firman palveluiden markkinointia kertoa, miten huonosti ERP:n kanssa voi käydä? Ehkäpä se on, vaikkakin varoittavien esimerkkien hakeminen tuntuu joskus suorastaan pakkomielteeltä. Voiko varoittelemalla saada asioita muuttumaan?

No, joka tapauksessa kirjan lähdeluettelo on varsin kattava, mitä tulee epäonnistuneista ERP-hankkeista (ja IT-hankkeista ylipäänsä) raportointiin. Siellä on niin VTV kuin Tiirikaisen tuore kirja IT ja parempi bisnes.

Mutta vaikka joskus epäonnistumisista lukeminen voi tuntua helpottavalta, tämän kirjan kohdalla niin ei oikein ole, ennen kuin pääsee sivulle 201 ja voi hiukan hengähtää. Mutta onko kirjan loppupuolen ohjeista sitten apua karikoiden välttämiseen?

No, oikeastaan on, ainakin 15 kohtaa sisältävä "asiakkaan muistilista" on osuva, siinä on hyviä ajatuksia alkaen lähtökohdista - "Varmista, että projektin takana on aito liiketoimintatarve" - homman hoitamiseen - "Älä kiirehdi ja säästä väärissä paikoissa" - ja loppuun saattamiseen - "Tarkista eteneminen jokaisessa tarkistuspisteessä, maksa vain tuloksista". Juuri näin!

Mutta suosittelisinko tätä kirjaa jollekulle? Luultavasti en.

Pakattu aika: Kiireen imusta hallittuun hidasteluun

Oli ihan liian kiire selata tätä kirjaa, mutta hyvä että ehdin, siinä oli reseptejä kiireen hallitsemiseen. - - - Ei vaiskaan. Teos ansaitsee harkitun ja mietiskelevän lukemisen, mitään pikaruokaa se ei ole vaikka selkeää ja helposti ymmärrettävää tekstiä tarjoaakin.

Niin, pitää mainita se teoskin: Juha T. Hakalan Pakattu aika: Kiireen imusta hallittuun hidasteluun (Gummerus, 2010). Kirjassa on paljon tuttua, arjen keskellä jokaisen meistä kokemaa, mutta syvällisesti ajateltuna ja mietittynä.

Sivumennen sanoen, tälle kirjalle löytyy tuore peilikuva, teos jossa ne asiat jossa tässä kirjassa viisaasti ymmärretään jätetään huomiotta ja ymmärtämättä. Nimittäin Sounion kirja Brändikäs kertoo (Sounion tätä tajuamatta) niistä ihmisistä jotka jäävät kiireen ja huomiotalouden loukkuun, itse ymmärtämättä ahdinkoaan.

Sounion kirjassa käsitelty itsensä brändäys valaistaan Hakalan kirjassa asian kääntöpuolelta: "[T]ämä uusi yhteisöllisyys on erilaista. Oletteko panneet merkille? Tuntui kuin verkostoituisimme vain, jos siitä on jotakin hyötyä meille tai yrityksellemme. Osallistumme yhteiskunnalliseen toimintaan, jos voimme sen avulla menestyä ja saavuttaa parempia asemia urallamme." Hakala toteaa, että kanelipullantuoksuinen ja pyyteetön huolehtimisen tapa on katoamassa elämästämme. Tätäkö haluamme?

Yksi iso ongelma nykyisessä kiireessä on se, ettemme koskaan saa mitään valmiiksi. Milloin viimeksi sait työn valmiiksi ja pystyit nauttimaan siitä? Niinpä.

Hakalalla on tähän liittyen mainio tarina vangeista, jotka innostuivat koruompelusta niin että ompelutöitä myytiin vankilan verkkosivuilla. "Kuinka harva meistä enää pääseekään ihastelemaan loppuun saatettua työtä."

Infoähkyyn liittyen Hakala kertoo, että hänellä on sähköpostin pääkansiossa tällä hetkellä 4696 viestiä. Siinäpä kuormitusta kerrassaan! Tässä yhteydessä voisi Hakalalle vihjata zero inbox -periaatteesta, joka ainakin omalla osallani on toiminut työsähköpostien käsittelyssä. Mikäs sen rauhoittavampaa kuin nolla viestiä sähköpostikansiossa.

Työkiireeseen ja ainaiseen suorittamiseen liittyen Hakala lainaa pidetyn työntekijän nekrologia: "Olaville oli tärkeää työ ja kaikki, mikä siihen liittyi. Vielä kaksi viikkoa ennen kuolemaansa hän saattoi organisaatiossamme alulle mittavan kehityshankkeen. Kuinka lohduttavaa."

Ja kun aiemmin puhuttiin piristeiden käytöstä urheilussa (ja Irakissa toimivien USA:n sotilaiden parissa), nykyään uutisoidaan piristeiden käytöstä työelämässä. Kemian avulla parempaa suorituskykyä - mutta millä hinnalla?

Hakala kehuu Antti Hyryn kirjaa Uuni, eikä syyttä, vaikka toteaakin että harva sen ostanut tai alottanut sai teosta luettua loppuun, niin hitaasti asiat siinä etenevät. Mutta samalla kirja kertoo juuri siitä ajasta joka nyky-yhteiskunnan ihmisiltä on kadonnut. Ja minne? Siinäpä se. Kuka sen vanteen kiristää pään ympärille ellei itse kukin itse.

Kirjan lopussa Hakala tarjoaa joitakin reseptejä kiireestä selviämiseen, muun muassa sen että perfektionismista pitää päästä eroon. Useimmat tehtävistä töistä voi hoitaa nopeasti, "turmarajaa" hipoen. Tuo turmarajan käsite on mainio, siis se työn tekemisen taso joka vielä nipin napin riittää. Ja kun asettaa tason riittävän matalalle, saattaa käydä niin että työn tekemisestä tulee suorastaan hauskaa.

Kirjan lopussa, viimeisillä sivuilla, Hakala kertoo siitä miten väärien valintojen tekeminen kumuloituu nyky-yhteiskunnan ihmiskohtaloissa. Onko tämä lisääntyvä eriarvoisuus kenenkään kannalta hyvä asia? No, ainakin se on asia jota kannattaa aika ajoin mietiskellä.

Kiitokset Helmetille

Pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-järjestelmä on - kuten olen monesti maininnut - avain erinomainen. Erityisesti mahdollisuus varata aineistoa haettavaksi tietysti kirjastosta on huima mahdollisuus, joka on muuttanut lukutottumuuksiani suuresti.

Eikä enää tarvitse ostaa kirjoja niin paljon kuin ennen, ja rahdata niitä sitten taas divariin. Valikoima on joskus jopa hämmästyttävän laaja, ulottuen tiede- ja ammattikirjallisuuden liepeille, mikä on hienoa.

Otin talteen Helmetin aineistoluettelon, eli siis listan lainatuista teoksista viime vuosina. Listassa oli 640 nimikettä, alkaen Richard Scarryn kirjasta Ahkeruus on ilomme ja päätyen Hannu Hautalan ja Erkki Pulliaisen kirjaan Villi, kesytön Suomi. Siinäpä onkin varsin hyvä temaattinen kaari asiasta toiseen.

Mutta ei muuta: kiitokset Helmetille!

Pommorommo

Pommorommo on pieni aarre 54 vuoden takaa. WSOY julkaisi Aila Meriluodon kirjoittaman lastenkirjan vuonna 1956. Meriluoto totesi kirjasta myöhemmin: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Lauri - joka kirjan lopussa esiintyy tällä nimellä - on Lauri Viita, Meriluodon puoliso jonka mielisairaus, skitsofrenia, vei mennessään. Mutta kirja on lastenkirja, josta sain Helmetin ansiosta käsiini alkuperäisen painoksen, ajan patinoimana ja hiukan kosteudesta kärsineenä.

Kirja alkaa seuraavasti: "Me ollaan viiden vanhoja ja meille aina tapahtuu, ja meidän käskettiin kirjoittaa kirja siitä että tapahtuu. Tai eihän me osata kirjoittaa, mutta me puhutaan semmoiseen koneeseen, ja siitä koneesta sitten joku kuulee ja kirjoittaa."

Kirjassa on hauskaa lapsenmielisyyttä, eikä ollenkaan aikuisen alentuvaan tyyliin, vaan lasta ymmärtäen ja aikuisten maailmaa ihmetellen, välillä niin tarkkaan ja osuvasti havainnoiden että suupieltä kutittaa. Kirjan on kuvittanut Kauko Salmi, mukavalla lapsenomaisella tyylillä, joka tekstiä mainiosti täydentää. Mutta kuvakirja tämä ei ole vaan kirjoitettu tarina, ja sellaisena mainio.

Toinen asia sitten on, missä määrin tarina enää nykypäivän lapsia kiinnostaa. Se on ajankuva, joskin melko ajaton, mutta silti ehkä enemmänkin tuon ajan aikaa ja lapsia (ja aikuisia) puhutteleva kuin tämän päivän maailmaan istuva.

Mutta teemat ovat tärkeitä, lapsena oleminen, mielikuvitus, asioiden tulkitseminen pienen ihmisen näkökulmasta, aikuisten vaikeus ymmärtää lapsia ja asettua heidän näkövinkkeliinsä ja käsitykseensä ajasta ja maailmasta. Sen Meriluoto osaa, herkästi havainnoiden. Samalla tulee piirrettyä myös kirjailijakuvaa Lauri Viidasta, joka "menee päänsä sisään" tekemään työtä, joka on vähän pelottava mutta sitten kuitenkin tosi mukava lasten kanssa touhuamaan.

Ja entä se Pommorommo? - Hys, sitä nimeä ei saa sanoa, se on pelottava ja ihmeellinen ja jos sen joskus pääsisi näkemään, niin... Mutta entäs jos kaikki onkin vain kirjasta karannutta, auki jääneen kirjan sivuilta, ja mitäs jos "Mummi Muhkea ja Riikka alkavat siivota ja sitten ne siivoovat ja siivoovat joka nurkan ja kaikki avonaiset kirjat löydetään ja suljetaan. Se on kyllä selvä. Mutta kuinka sinun sitten käy?"

Mielensäpahoittaja

Kyllä ei ole hassumpi tämä kirja! En yhtään mieltäni pahoittanut tätä lukiessani, olipa melkoisen virkistävä, vaikka hyvin vakavista ja suurista (ja surullisista) asioista tässä on pohjimmiltaan kyse: vanhenemisesta, kuoleman lähestymisestä, maailman muuttumisesta, terveyden heikkenemisesta. Mutta valoisasti, lämpimästi lähestyy kirjailija kohdettaan.

Teos on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010), joka pohjautuu alunperin Antti Litjan puhumiin kuunnelmiin (saatavilla samannimisenä cd:nä), mutta joista rakentuu melkeinpä romaani, tai ainakin tarina jolla on lähestulkoon romaanin mittasuhteet, vaikka lyhythän kirja tämä on. Voisi olla pitempikin, vaikka en minä kyllä mieltäni pahoittanut tästä lyhyydestäkään.

Kustantaja kuvaa teoksen päähenkilöä seuraavasti: "Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää." Melkoinen jäärä siis, joka lääkärin kehoituksesta (!) terveyssyistä on vihdoinkin päättänyt sanoa asioista suoraan, niinkuin hän ne kokee, jolloin eivät asiat patoudu sisälle ja aiheuta paineita.

Ja suoraan tässä puhutaankin, vaikka toisaalta myös vähän niinkuin sivulta, sillä monet keskeiset seikat tulevat kuitatuiksi ikään kuin sivulauseessa tai rivien välissä, esimerkiksi lämmin suhde pahasti Alzheimerin kourissa hoitokodissa elävään vaimoon ja kovasti takkuileva suhde poikaan, jota päähenkilö ikääntyessään - omien sanojensa mukaan - alkaa yhä enemmän itse muistuttaa, mutta ei kehtaa tätä myöntää.

Kirjassa on 40 lyhyttä noin kolmisivuista tarinan tapaista, joista melkein kaikki alkavat sanoilla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Toistoa on, mutta toistosta nousee vähitellen myös teoksen kauneus. Formaatti kantaa pitemmälle kuin uskoisikaan, ja kyllä tätä oikeastaan romaaniksi voisi nimittää.

Päähenkilö puhuu konkreettista asiaa ja tarjoilee omaperäisiä havaintojaan maailmasta, esimerkiksi kaupoista ja kahvista, vaikkapa siitä mitä tarkoittaa mainoksessa "ei jälleenmyyjille", josta tosiaan pahoittaa mielensä: "Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingistä vai muuten vain idiootteja?" Ja kokeellista tutkimustakin tehdään kun on tarve: "Minä tein karkeustestin. Pistin sitä pannukahvia keittimeen ja keitinkahvia pannuun. Kyllä ei huomannut mitään eroa, samaa myytte, mutta jekutatte hyväuskoisia ihmisiä. [...] Eniten nykymaailmassa tienaa se tarratehdas, joka myy erilaisia tuotemerkkejä sille ihan yhtä ja samaa kahvia taikka dikipoksia valmistavalla virmalle."

Entä miksi pitää tehdä moottoriteitä, mihin muka on kiire? Tässä esimerkkejä oikeasta kiireestä: "Karjalan kannas vuonna neljäkymmentäneljä, kun aikoivat tappaa. Synnytyssairaala vuonna viisikymmentäkaksi, kun kuopus meinasi syntyä ennen aikojaan. Münchenin kymmenentuhannen metrin juoksun televisiointi, kun meillä ei vielä ollut vastaanotinta mutta Yrjänällä oli. Meidän Datsuni ei käynnistynyt ja oli pakko juosta. Vedin kaksitoista kilometriä Lasseakin nopeammin, kokonaan kaatumatta."

Säästövinkkejä löytyy, mottona "se on monta markkaa minkä elämässä pystyy säästämään". Tässäpä muutama ohje: "Sillä säästää myös, että nousee sohvalta. Television sijaan kannattaa lukea päivänvalon aikaan, kirjoja saa kirjastosta ilmaiseksi. Pidä huoli, että se on sellainen kirja, jossa ei satuilla ja kirjailija näyttää sellaiselta, jonka viitsisit kutsua kahville."

Ja vielä lisää kiireestä: "Kaupunkilaiset ja nuoriso elävät toista aikaa, kaikki alle seitsemänkymmentävuotiaat. Sen ajan nimi on kiire. Joka on oman pään keksintö. Kärsimättömyydeksi sellaista pitäisi sanoa. Joka taas on sitä että ihmiset eivät malta kärsiä vaikka kyllä kannattaisi. Kärsimyksen jälkeen pienikin helpotus tuntuu hyvältä. Mutta kun kaikki on koko ajan helppoa, niin mikään ei oikeastaan tunnu helpolta."

Parasta on oma kämmen vaimon lämpimässä kämmenessä: "Ei elämästä mitään jää eikä siitä mitään mukaansa saa. Kun sen tajuaa, tällaisen tavallisenkin minuutin arvo nousee aika kuulkaa paljon. Mutta ei ihminen parempaan pysty kuin mihin pystyy."

Kuvitteellisten olentojen kirja

Kirjan Kuvitteellisten olentojen kirja (suom. Sari Selander; Teos, 2009) tekijöiksi mainitaan Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero, mutta yleensä tämä mainitaan Borgesin kirjana, mikä myös tekstistä aika lailla huokuu läpi, sen verran ovelaa ja omaperäistä se on, rivien välissä lukijaa kummastuttavaa.

Kirja on olevinaan katsaus mielleyhtymiin mitä "kuvitteelliset olennot" aiheuttavat, siis ikään kuin käsikirja siihen mitä "ihmisen mielikuvitus on loihtinut esiin eri aikoina ja eri paikoissa". Ja niin kuin käsikirjassa ainakin, lähdeviitteitä on paljon ja ne jopa tuntuvat viittaavan olemassa olleisiin teoksiin ja tekijöihin (toisin kuin Borgesilla yleensä).

Tästä syntyy kiehtova todellisen ja kuvitellun kudelma, jossa ikään kuin tietokirjailijana käydään läpi ihmisten kuvitelmia eri aikoina, ja samalla luodaan uudenlaista kuvitelmaa. Voisi hyvin sanoa, että teoksen jokainen kohta on pieni novelli, tai proosaruno, tai miksi niitä nyt haluaakaan kutsua: kaunokirjallinen teos.

Teos ei päästä lukijaansa helpolla, ja on vaikea teoksen luettuaan sanoa mistä siinä oikeastaan oli kyse. Ehkä ihmisen loputtoman kekseliäisyyden ylistyksestä, tai ehkä päinvastoin kekseliäisyytemme rajallisuudesta ja pohjimmaisista lainalaisuuksista. En tiedä. Mutta hyvä näin.

Hanhipiilo

Jorma Kosken Hanhipiilo (Karisto, 2010) on sen tyyppistä kirjallisuutta, jota harvoin on tullut lukeneeksi: novelleja luonnosta ja ihmisestä; voisi kai käyttää myös termiä "eräkirjallisuus".

Tämän tyyppisessä kirjoittamisessa pitää olla katu-uskottavuutta, yksityiskohtien tulee olla juuri kohdallaan eikä melkein, ja vakuuttavaa järkeä Koski tekeekin. Mutta erätarinoiden sisällä on myös tarinoita ihmisistä, jotka ovat vähän kuin eksyksissä, etsimässä itseään.

Suuria viisauksia Koski ei tarjoile, muuta kuin ehkä sen, että suomalainen luonto voi tarjota vastapainoa ja vastauksia vaikeisiinkin elämänkohtaloihin ja elämäntilanteisiin. Ja samalla kirjoittamisessa on hiukan alavireinenkin sävy, vähän kuin menneen maailman kuvausta tämä on. Eränkäynti on vanhenevien ihmisten osaamista, ja saa nähdä miten perinne välittyy eteenpäin nuoremmille.

Mainio teos, luonnossa liikkuvalle uusia ajatuksia avaava, ja vaikka en ole metsästyksestä kiinnostunut, auttoi tämä avaamaan uutta näkökulmaa luonnossa liikkumiseen muutenkin.