Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibínilta olen aiemmin lukenut romaanin ja novellikokoelman, ja tämän romaanin lukeminen on ollut suunnitelmissa pitkään: Brooklyn (Tammi, 2013; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-31-6688-5).



Ja niin siinä kävi, että laina-aika kirjastosta meni umpeen, ja oli enää kaksi päivää aikaa palautukseen. Ajattelin vähän vilkaista teosta alusta, mutta jotenkin teksti tarrasi kiinni, ja luin romaanin saman päivän aikana loppuun, vaikka oli kaikenlaista touhua, muun muassa parin tunnin kävely Vaakkoin metsissä. Tosin tämän kirja-arvion julkaiseminen sitten vähän viivästyi.

Jälkeenpäin tulin oikein ihmetelleeksi, mikä tässä tekstissä veti mukaansa, eihän teoksen aloituskaan nyt mitenkään erityisen ihmeellinen ole, melko arkista kerrontaa:

Eilis Lacey istui Friary Streetin talon yläkerrassa olohuoneen ikkunan ääressä ja näki sisarensa tulevan töistä reippaasti kävellen. Hän katseli, miten Rose ylitti kadun auringosta varjoon kantaen uutta nahkaista käsilaukkua, jonka oli ostanut Clery'sin alennusmyynnistä Dublinista. Rosella oli harteillaan kermanvärinen villatakki. Golfmailat odottivat eteisessä, ja Eilis tiesi, että ihan kohta sisko haettaisiin, eikä hän palaisi kotiin ennen kuin kesäilta hämärtyisi.

Romaani kertoo siitä miten Eilis lähtee töiden perässä Irlannista Amerikkaan, Brooklyniin, ja siitä miten vaikeaa on sopeutua uuteen ympäristöön missä mikään ei ole tuttua eikä kenenkään kanssa voi jakaa elämän iloja ja suruja, siitä että elämässä ei ole mitään odotettavaa:

[...] Ei edes sunnuntaita. Ei mitään muuta kuin ehkä nukkumista, eikä hän oikein ollut varma halusiko päästä uneenkaan. Eikä hän sitä paitsi voisi vielä mennä nukkumaan, sillä kello ei ollut edes yhdeksää. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuntui kuin hänet olisi pantu lukkojen taa.

Aamulla hän ei oikein tiennyt, oliko nukkunut vai pikemminkin elänyt sarjan todentuntuisia unia, eikä hän halunnut päästää niistä irti jotta ei tarvitsisi avata silmiä ja nähdä huonetta. Yhdessä unessa oli oltu Enniscorthyn käräjätalossa Friary Hillin laella. Hän muisti nyt, miten kovasti naapurit olivat kammoksuneet käräjäpäiviä, eivät suinkaan lehdissäkin raportoitujen näpistys-, juopottelu- tai riehuntatapausten takia, vaan siksi että oikeus toisinaan määräsi lapsia otettavaksi huostaan, pantavaksi lastenkotiin tai köyhäinkouluun tai kasvattikoteihin koska he pinnasivat koulusta tai rettelöivät tai eivät tulleet toimeen vanhempiensa kanssa. [...]

Tóibín onnistuu tekemään Eilisistä hahmon joka kärsii yksinäisyydestään ja pelkää tulevaa, mutta samalla Eilisissä on tavattomaa vahvuutta, ja kykyä nähdä sekä oma itsensä että toiset ihmiset, havainnoida ihmisiä omissa kohtaloissaan:

Tony oli niin syventynyt peliin, että Eilis ehti antaa ajatustensa viipyillä hänessä, leijua häntä kohti, ja hän huomasi, miten Tony oli joka suhteessa aivan erilainen kuin hän itse. Ajatus siitä, että Tony ei koskaan näkisi häntä sillä tavoin kuin hänestä tuntui että hän näki Tonyn nyt tuli hänelle suunnattomana helpotuksena, tyydyttävänä ratkaisuna kaikkeen. [...]

Eilis on ahkera ja oppimiskykyinen, ja työssään tavaratalon myyjänä hän pääsee näkemään miten amerikkalainen elämänmeno muuttuu, kun televisio on tuloillaan ja ihmiset ihonväristä riippumatta pääsevät ostoksille tavarataloon. Irlantilaiset ja italialaiset ovat halpaa työvoimaa, mutta myös näiden ryhmien sisällä on sisäistä luokka-ajattelua, mutta maailma on muuttumassa tältäkin osin.

Kasvukertomuksesta tässä on kyse. Tóibín kuvaa yksittäistä yksinäistä ihmistä, joka putoaa kahden erilaisen kulttuurin väliin, mutta samalla Eilis myös löytää itsensä.

Ja vaikka romaani loppuu aivan kesken, niin samalla romaani loppuu juuri oikealla hetkellä, kun kaikki on vielä avointa ja mahdollista: lukija tietää että Eilis on valmis siihen mitä on tulossa, hän on ihminen jossa asuu ihmisyys. Ehkä tätä Eilisin kykyä ymmärtää itseään ei ihan viisaudeksi voisi sanoa, mutta kaikista peloistaan huolimatta Eilis on keskellä itseään ja omaa elämäänsä, kykenevä näkemään mitä on tehtävä, vaikka kuinka vaikeaa olisi.

Jorma Luhta: Taivas tulessa - kulje revontulten loimussa

Jorma Luhtan valokuvateos Tähtiyöt teki aikoinaan suuren vaikutuksen, ja hienoja valokuvia sekä tarinointia valokuvien ottamisesta löytyy myös tästä kirjasta: Taivas tulessa - kulje revontulten loimussa (Otava, 2013; ISBN 978-951-1-26901-4).



Teoksessa on sivuja 93, ja revontulten loimu suorastaan leiskuu teoksen sivuilta. Maisemat hehkuvat lumoavina, olkoon sitten kyse tundrasta tai metsäisemmästä maastosta. Luhta on mestari omalla alallaan.

Sami Karjalainen ja Matti Hämäläinen: Neidonkorennot - solisevien vetten lentävät jalokivet

Taitava luontovalokuvaaja (Sami Karjalainen) ja neidonkorentoihin perehtynyt tutkija (Matti Hämäläinen) ovat tehneet kirjan joka on varsinainen jalokivi: Neidonkorennot - solisevien vetten lentävät jalokivet = Demoiselle damselflies - winged jewels of silvery streams (Caloptera, 2013; ISBN 978-952-93-1045-6). Alkusanat on kirjoittanut professori Ilkka Hanski.



Lainaanpa tähän teoksen esittelytekstiä, joka kertoo mistä on kyse:

Neidonkorennot ovat purojen ja jokien varsilla eläviä “lentäviä jalokiviä”, kauneimpia kaikista hyönteisistä. Kirja tutustuttaa lukijansa neidonkorentojen kiehtovaan elämään asiantuntevan tekstin ja loistavien valokuvien avulla. Euroopan lajien lisäksi kirja esittelee maailman neidonkorentosuvut sekä neidonkorentojen lähimmät sukulaiset. Kirja on syntynyt tunnustetun valokuvaajan ja lukuisia tieteelle uusia neidonkorentolajeja löytäneen tutkijan yhteistyönä.

Joku oli antanut Helmetissä teokselle viisi tähteä, ja saman arvion antaisin minäkin. Monet valokuvat ovat käsittämättömän taidokkaita, kun neidonkorento on saatu valokuvaan elinympäristössään, esimerkiksi lentämässä puron yllä. Olen itsekin muutamaan kertaan yrittänyt ottaa kuvia neidonkorennoista, ja kyllähän se onnistuu, mutta ei yhtä lailla hienosti kuin tässä kirjassa. Olkoon alla oleva kuva kuitenkin esimerkkinä omasta harrastuksestani.



Teoksessa on 233 sivua, ja tähän mahtuu paljon tietoa neidonkorentojen elämästä ja elinympäristöstä eri puolilla maailmaa. Hienoa työtä, ja teos sopii näyttävyydessään myös lahjakirjaksi, pienenä vinkkinä mainittakoon.

Tommi Laurinsalo ja Markus Hotakainen: Kuu taivaalta

Tommi Laurinsalo ja Markus Hotakainen ovat tehneet kirjan kuusta, ja siitä miten kuusta otetaan valokuvia, ja myös siitä kerrotaan miten kiehtova tämä taivaankappale onkaan: Kuu taivaalta (Docendo, 2012; ISBN 978-952-5912-47-0).



Tommi Laurinsalo on ottanut kirjan valokuvat ja kirjoittanut kuvien ottamiseen liittyvät tekstit, Markus Hotakainen taas kertoo laajemmin kuusta, esimerkiksi kuun syntymiseen liittyvistä teorioista ja kuun rataan ja sen etäisyyteen maasta liittyvistä ilmiöistä.

Laurinsalon ottamat kuvat ovat komeita, juuri sellaisia jotka tuntuvat suorastaan satumaisilta, kun nouseva kuu saa eteensä rakennuksen, ihmisen tai vaikkapa linnun siluetin. Ihan sattumalta tällaiset kuvat eivät synny, vaan niiden tekeminen on vaatinut melkoista suunnittelua, ja myös hyvää onnea että pilvet eivät ole näkymää päässeet peittämään.

Sivuja teoksessa on 161, ja mukaan mahtuu monen monta komeaa kuukuvaa. Muutama kuva tuntui hiukan päälle liimatulta, mutta mukavasti Laurinsalo kuvien ottamisesta kertoo. Ja jos itse haluaa kuuta kuvata, kirjan nikseistä varmasti on apua jotta löytää itsensä oikeasta paikasta oikeaan aikaan.

Chris Sidwells: Polkupyörän huolto-opas

Chris Sidwellsin suomennettu teos oli oikein näppärä kuvaus siitä, miten polkupyörän kanssa tulee toimeen, myös silloin kun sitä enemmän käyttää: Polkupyörän huolto-opas (Docendo, 2012; ISBN 978-952-5912-69-2). Alkuperäiseltä nimeltään teos on Bike repair manual.



Teos ei ole kaikenkattava polkupyörään liittyvien asioiden opas, esimerkiksi polkupyörän valinnasta ei teoksessa kovin paljon kerrota, vaikka jonkin verran eri tyyppisistä polkupyöristä onkin mainintoja.

Teos on käytännönläheinen ja liikkeelle lähdetään aivan perusasioista. Teos kertoo pyörän putsauksesta, rasvauksesta, suojaamisesta ja osien kunnon tarkkailemisesta, ja tavanomaiset huoltotilanteet käydään selkeästi läpi, tosin ei kaikkia työvaiheita yksityiskohtaisesti havainnollistaen.



Moni asia johon itse olen törmännyt pienimuotoisissa huoltohommissani tuli esille teoksessa, ja puhutaan siinä vaikeammistakin asioista, esimerkiksi poikki menneen pinnan vaihtamisesta ja vanteen rihtauksesta.

Olen polkupyöräni valinnassa yksinkertaisuuden kannalla: napavaihteet, ei jousitusta, pistosuojatut renkaat. Ja hyvin olen pärjännyt, mitä nyt muutaman asian kanssa olen joutunut huollossa käymään useammankin kerran. Voisin toki tehdä itse enemmänkin huoltoja, mutta kun pyörää säännöllisesti pahimmasta kurasta putsaa ja ketjut pitää kohtalaisessa kunnossa niin kyllä se siitä.

Jonkin verran uusia hyödyllisiä vinkkejä kirjasta kyllä löytyi, ja niitä ajattelin pitää mielessä, kun pyöräni alkaa lähestyä kymmenen vuoden ikää ja 20 000 ajokilometrin rajapyykkiä. Ainakin voisi yrittää vaihtaa kuluneet osat hyvissä ajoin eikä jättää asioita viime tippaan, niin kuin tuppaa käymään. Mistä tulikin mieleen että jarrupalat pitäisi uusia tässä aivan piakkoin.

Ville Pirinen: Yhesti yhes neljännes paikas

Ville Pirinen kirjoittaa humoristista kuvausta arkipäivän elämästä, sellaisista aiheista ja sellaisella tavalla että nämä pienet sarjakuvakirjat eivät kaikkein herkkävatsaisimmille sovi: Yhesti yhes neljännes paikas (Suuri kurpitsa, 2011; ISBN 978-952-9887-72-9).



Luin sarjan kaksi ensimmäistä osaa lähestulkoon peräkkäin, ja sitten pidinkin taukoa, kunnes Pirinen taas muistui mieleen. Ja kyllä näissä tarinoissa oma viehätyksensä on, vaikka joskus on vähän vaikea sanoa mikä näissä oikein on se humoristinen asia, tai onko sellaista ollenkaan.



Piirrosjälki ja tarinoiden sisältö istuvat vallan erinomaisesti yhteen, ja jotenkin mukavalla tavalla näissä tarinoissa on myötäelämisen tuntua, miten hankalista ja nolostuttavista asioista sitten kulloinkin onkaan kyse.

Ville Pirinen: Yhesti yhes kolmannes paikas

Ville Pirisen sarjakuvakirjasarjan kolmas teos jatkaa aiempien teosten reipashenkisellä linjalla, ja jotenkin lukijana nolottaa se miten paljon tästä huumorista lopulta nauttii, vaikka samalla tulee mieleen että näinkö yksinkertainen sitä ihmisenä on että tämmöisetkin jutut naurattavat: Yhesti yhes kolmannes paikas (Suuri kurpitsa, 2010; ISBN 978-952-9887-69-9).



Ja kyllä se niin taitaa olla että arkipäivässä sitä joutuu itse kukin niin noloihin tilanteisiin ettei paremmasta väliä, ja nämä nolot tilanteet muuttuvat kerrottuina varsin mainioiksi tarinoiksi, kun absurdius törmää ihmisen mielikuvitukseen jolla asia jos toinen muuttuu yhä kummallisempaan muottiin.

Ja vielä kun tarinoihin tarttuu Pirinen niin kyllä tässä aikamoisen mukava pakkaus on suomalaisuutta, sitä sellaista jolla ei kyllä muotilehtien ja brändityöryhmien maailmassa rehvastella mutta joka tätä meidän todellisuuttamme silti on.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín taki vaikutuksen aiemmin lukemillani kahdella romaanilla, ja tämä novellikokoelma vakuutti kyvystä kertoa tiiviissä muodossa suurista asioista: Äitejä ja poikia (Tammi, 2013; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-31-7025-7).



Kaikissa kirjan novelleissa ei äideistä ja pojista puhuta, tai ehkä sittenkin, vaikka päähenkilö olisikin mies, mutta joissakin novelleissa kyse on juuri äidin ja pojan suhteesta, esimerkiksi novellissa Laulu, jossa poika kuuntelee äitinsä laulua, äitinsä joka jätti perheensä kun poika oli vielä pieni:

Noelista alun kiihko kuulosti niin voimalliselta, että äidin olisi mahdotonta viedä kahdeksaa tai yhdeksää säkeistöä päätökseen samalla vimmalla, että laulun jännite laskisi väistämättä. Mutta kun äiti jatkoi lauluaan, hän tajusi olleensa väärässä. Äiti hallitsi hengityksensä ällistyttävästi korkeissa korukuvioissa, ja sanat soljuivat pidäkkeettömän luontevasti: iiri oli hänen äidinkielensä, niin kuin se varmasti oli ollut Noelinkin, ennen kuin oli päässyt puoliksi unohtumaan. Äiti lauloi vanhaan tyyliin mutta sähköistyneesti, välillä laulu oli melkeinpä julistusta, joka sivuutti sävelmän herkät nyanssit.

Novelleissa ei välttämättä tapahdu kovin paljon, ja joskus juuri tämä tapahtumattomuus tuntuu olevan novellien teema, jännite joka syntyy siitä että elämän eri vaihtoehdoista ja valinnoista on vaikea valita sitä oikeaa, ja niin voi olla tilassa jossa kaikki on auki, ja samalla kaikki on jo suljettu, on vain yksi tie olla elämässään.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaanisarjan 31. osa on nimeltään Lyödään rahoiksi (Karisto, 2013; suom. Mika Kivimäki; ISBN 9789512356287). Vaikka sisältö on taattua Pratchettia, paikoittaista väsymystä tuntui teoksessa olevan, ihan samanlaista vetoa ja omaperäisyyttä tässä ei ollut kuin parhaimmillaan. Mutta se ei tarkoita etteikö kyseessä olisi mitä suositeltavin lukukokemus.



Lainataanpa tähän teoksen esittelytekstiä: "Tahmee von Lipwigillä menee hyvin. Postitoimisto toimii omalla painollaan, elämä on ylen tasaista ja kunniallista ja vanha kelmi huomaa kauhukseen muuttuneensa yhteiskunnan tukipylvääksi. Onneksi lordi Vetinarilla olisi taas töitä: Kuninkaallinen Pankki ja rahapaja pitäisi saattaa pölyyntyneestä itsetyytyväisyydestään nykyajan tasalle. Alkukankeuden jälkeen Tahmee saadaan ryhtymään asialle ja jopa innostumaan tehtävästään, ja mikäpä ettei, huijari sopii finanssialalle aivan luonnostaan, ja jos siinä pääsee vielä painamaan omat rahansakin..."

Finanssimaailman kuvioihin tässä siis sukelletaan, eikä teos ole jäänyt vailla huomiota, sillä sille annettiin Locus-palkinto (paras fantasiaromaani) vuonna 2008 ja se oli Nebula-palkintoehdokas vuonna 2008. Ajankohtaisuutta teoksella on näinä päivinä yllin kyllin, ja oivallus jos toinenkin on lukijalle luvassa.

Pratchett valaisee finanssimarkkinoita monesta näkökulmasta, alkaen siitä mitä raha oikein loppujen lopuksi onkaan, ja välillä mennään hyvinkin syvällisiin kysymyksiin, esimerkiksi pohtimaan sitä että jos finanssimarkkinoita mallinnettaisiin yksityiskohtaisen tarkasti, voisiko malli vaikuttaa reaalimaailmaan ja saada todellisuuden muuttumaan.

Muutamassa kohden Pratchettin teksti oli sen verran lennokasta ja uusia henkilöhahmoja tupsahti esille niin nopeaa tahtia että putosin kärryiltä, mutta pienellä hengähdystauolla virkistyneenä pääsin taas lukemiseen kiinni.

Len Deighton: Vakooja Paino

Len Deightonin kirjoittaman kylmän sodan maailmasta kertovan Vakooja-trilogian päättää romaani Paino (WSOY, 1992; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 951-0-18180-3).



Paino on sekä mielenkiintoinen että hiukan lattea romaani siinä mielessä, että tässä kerrotaan niistä asioista jotka aiemmissa Bernard Samson -romaaneissa jäivät lukijalta pimentoon. Jos tämän romaanin lukisi ennen muita romaaneja, katoaisi niiden jännitteestä iso osa. Ja samalla tämä teos ei niin erityisen yllättävä ole, koska aika paljon tapahtumista on kuitenkin jo selvinnyt teossarjan aiemmissa romaaneissa.

Tässä romaanissa selviää, miten Samsonin vaimon Fionan loikkaus KGB:n riveihin järjestettiin, ja miten kaksoisagenttina toimineen Fionan salaisuutta pyrittiin varjelemaan kaikin keinoin, kunnes tuli aika palauttaa hänet takaisin länteen.

Kohtalaisen hyvin Deighton urakastaan selviää, ja vaikka joku oli antanut romaanille Helmetissä vain kaksi tähteä, kyllä tämä kolmen tähden arvoinen vähintäänkin on. Oikeastaan on mainiota, miten esimerkiksi käsitys siitä millainen Samson on kokee tässä kirjassa uudelleentulkinnan, kun häntä arvioidaan sekä vaimon että esimiehen näkökulmasta.

Samson-romaaneissa on vielä lukematta kolmas ja viimeinen trilogia sekä aiemmista tapahtumista kertova romaani Rautaristi, ja lienee niin että kyllä tämä urakka täytyy hoitaa loppuun asti.

Ilkka Malmberg: Hehtaari - 160 x 62,5 metrin tirkistysaukko maailmaan

Ilkka Malmbergin ensimmäisten hehtaari-artikkelien ilmestyessä olin vielä Hesarin tilaaja, mutta sitten lopetin lehden tilauksen ja myöhemmät jutut jäivät lukematta. Mutta ei hätää, tästä kirjasta niitä löytyy: Hehtaari - 160 x 62,5 metrin tirkistysaukko maailmaan (HS kirjat, 2012; ISBN 978-952-5557-52-7).



Kirja pohjautuu Helsingin Sanomissa vuosina 1997-2012 ilmestyneisiin kirjoituksiin, joita onkin melkoinen määrä, sillä sivuja kirjassa on 244. Teosta voisi kuvailla muistelmakirjaksi, mutta samalla se kertoo elämästä Posiolla, josta Malmberg hehtaarin kokoisen metsä- (ja suo-) -tonttinsa osti.

Maan omistamisesta tämä kirja kertoo, ja samalla elämästä pääkaupunkiseudun ulkopuolella, ja erilaisista ihmisistä, meistä suomalaisista tuolla jossakin, Suomen halvimman hehtaarin tuntumassa. Mukavaa tarinointia tämä kirja tarjoaa, ja samalla kun Malmberg kertoo kokemuksistaan maanomistajana, tulee myös ikuistettua siivu (sanoisiko "hehtaari") suomalaista ajankuvaa.

George Saunders: CivilWarLand in bad decline - stories and a novella

George Saunders osaa novellin kirjoittamisen, mutta erityisesti hän osaa katsoa maailmaa niin vinosta vinkkelistä että tuntuu pyörryttävältä: CivilWarLand in bad decline - stories and a novella (Vintage, 1997; ISBN 978-0-09-959581-6).



Novellit on sijoitettu jonnekin lähitulevaisuuden Amerikkaan, jossa yhteiskunta on romahtamassa tarkemmin määrittelemättömällä tavalla. Tässä romahtamisessa ihmisten pahimmat piirteet tulevat esille karikatyyrimäisesti.

Teemapuistot, museot ja monenlainen yritystoiminta tulee esitetyksi sellaisessa valossa, että oikein pahaa tekee, mutta samalla hymyilyttää. Näin ihmiset toinen toisiaan voisivat kohdella, kukin sokeina sille miten järjettömästi maailma on rakentunut.

Jouduin palauttamaan kirjan sen eräpäivän lähestyessä, sillä siitä oli varaus, mutta onneksi teos oli sen verran lyhyt että sen sai luettua yhdessä illassa. Suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa novellien ystävälle, myös niille joita spekulatiiviset elementit eivät kiinnosta, sillä ihmisyydestä tässä puhutaan, rujon lyyrisellä tavalla.

Jukka Lehtonen: Sarvia muttei hampaita - hyönteiset lähikuvassa

Jukka Lehtonen osaa valokuvauksen ja lisäksi ilmiselvästi tuntee aiheensa: Sarvia muttei hampaita - hyönteiset lähikuvassa (Docendo, 2013; ISBN 978-952-5912-72-2).



Hyönteisten maailma on välillä hyvinkin pienen mittaskaalan elämää, mutta näissä ihmissilmälle vaikeasti hahmotettavissa tilanteissa on parhaimmillaan suurenmoista lumousta, jonka Lehtonen on onnistunut kamerallaan tallentamaan. Ja lisäksi teksti täydentää valokuvia, kertoo hyönteisistä yhtä ja toista sellaista jota en aiemmin tiennytkään.

Aivan erinomainen luontokirja tämä on, ja valokuvakirjana myös erinomainen. Eikä kirjan lukeminen lähes yhteen menoon tuntunut yhtään rasittavan, päinvastoin, oli kuin jokaisella sivulla avautuisi kokonaan uusi ihmeellinen maailma pohdittavaksi. Kirja on kohtalaisen isokokoinen, mutta ei kuitenkaan liian iso tai raskas sohvalla sylissä pitäen luettavaksi.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mooses Mentulan romaani on suosittu, sitä on kirjastossa 48 kappaletta ja varauksia oli 52. Kirja piti palauttaa ennen kuin ehdin sitä lukea pariakymmentä sivua enemmän: Isän kanssa kahden (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39431-1).

Luin kirjan alkua ja sitten muutamasta kohdin otteita, niin että sain jonkinlaisen kuvan siitä miten tarina on rakennettu, ja miten Mentula draamansa kaarta rakentaa.

Mitenkään kauniista kertomuksesta ei tässä ole kyse, vaan unelmien pettämisestä, siitä miten lapsi näkee aikuisten maailman, ja siitä miten aikuiset onnistuvat saamaan asiansa peruuttamattomasti solmuun.

Tapahtumat sijoittuvat Lappiin, ja kirjassa kerrotaan Korhosen perheen sisäisistä kiistoista, sekä siitä miten ympäröivä todellisuus vääntää asioita vinksalleen kun unelmat ja todellisuus eivät kohtaa. Ehkäpä täytyy tähän romaaniin vielä palata, tosin tuli luntattua teoksen lopusta tapahtumien huipennus, mitä ei ehkä olisi pitänyt tehdä.

Seppo Jokinen: Hervantalainen

Olisiko tämä ollut kuudes lukemani Seppo Jokisen tamperelaisdekkari? No, paras tähänastisista tämä kyllä on, tuntuu kuin Jokinen olisi löytänyt itsensä kirjoittajana tässä Sakari Koskisesta kertovassa dekkarissa: Hervantalainen (Crime Time, 2012; ISBN 978-952-5918-71-7).



Ehkä dekkarin hyvä vaikutelma johtuu siitä pitkästä tauosta, jonka olen Jokisen kanssa pitänyt, reilusti yli vuosi on edellisestä kerrasta kun näihin dekkareihin tartuin, ja silloin ajattelin että saa olla nyt tässä, sen verran alkoivat Jokisen kerronnan maneerit hiertää.

Mutta nyt lukeminen veti mukaansa, ja vaikka mikään täysosuma ei tämä kirja ole, kyllä Jokinen puolensa pitää suomalaisten nykydekkaristien joukossa. Paikoitellen kulmikas kerronta sopi tarinaan melko hyvin, ja maneerejakin jaksoi sietää kun niitä ei ihan vaivaksi asti ollut.

Ja pari kertaa tuntui että Jokinen leikitteli lukijansa kustannuksella, esimerkiksi kertoessaan Koskisen uudesta hienosta polkupyörästä, jonka ominaisuuksista muutama oli sellainen että saattaisi hymyilyttää pyöräkaupassa jos sellaista menisi ostamaan.

Tarinassa on kyse väkivallasta, ja kostamisesta, ja erilaisista tavoista millä ihmiset ovat sokeita omalle itselleen ja sille mitä he toisille aiheuttavat.

Pistin sarjan seuraavan kirjan varaukseen kirjastosta, ja varauksia olikin yli 400, ilmeisen suosittuja ovat nämä kerran vuodessa ilmestyvät Koskinen-dekkarit.

Alistair MacLean: Pako yli Jaavan meren

Alistair MacLean on tässä romaanissa lähestulkoon romanttisella tuulella, mikä oli hänelle hyvin poikkeuksellista, siinä määrin maskuliinisessa maailmassa hänen kirjoissaan toimitaan. Mutta tämä sotaromaani on jonkinlainen erikoistapaus: Pako yli Jaavan meren (WSOY, 1958; suom. Aaro Vuoristo; ISBN 951-0-00179-1).

Kirja kertoo Singaporesta vuonna 1942, kun Japani on valloittamassa saaren toisensa jälkeen, ja eloonjääneiden on joko paettava tai antauduttava japanilaisten armoille. MacLean kuvaa japanilaisia hirvittäviksi raakalaisiksi ja englantilaiset (sekä tietenkin skotit) ovat rohkeita ja ritarillisia sankareita.

Kirjassa on jonkin verran myös vakoojaromaanien tunnelmaa, sillä japanilaisten suunnitelmista valloittaa Australia on saatu dokumentteja, jotka pitäisi saada toimitettua länsimaiden käyttöön.

Pakoa meren yli yrittää sekalainen kokoelma ihmisiä, haavoittuneita sotilaita, muutama sairaanhoitaja, pieni sodan jalkoihin joutunut lapsi ja vangiksi otettu rosvojoukko joka on harrastanut ties millaista salakuljetusta. Merellä välillä myrskyää ja välillä ollaan tyvenessä odottamassa sitä milloin japanilaiset huomaavat karkulaiset.

MacLean osaa hyvin pitää lukijaa otteessaan, ja vaikka romantiikkaa onkin vain nimeksi, sopii se hyvin tarinaan, jossa sekä paetaan että yritetään pitää toisista huolta ankarissa olosuhteissa meren ja sodan armoilla.

MacLeanin romaaneista muistan teini-ikäisenä lukeneeni ainakin romaanin Katkuinen kuoleman tie, joka oli varsin suoraviivainen jännäri jossa sankari paljastaa roistojen katalat aikeet. Vaikka tätä Pako yli Jaavan meren -romaania ei nyt erityisen syvälliseksi voi kehua, oli se kuitenkin kiehtovampi ja monitulkintaisempi kuin se mielikuva joka minulla MacLeanista aiemmin oli.

Ian Stuart: Taivaan nuoli

Ian Stuart oli Alistair MacLeanin salanimi, ja kovin tutulta tämän kirjan kerronta ja asetelmat tuntuvat: Taivaan nuoli (WSOY, 1961; suom. Aaro Vuoristo). Alkuteos on nimeltään The Dark Crusader.

Kirja kertoo John Bentallista, joka saa salaisen tehtävän "nuhruiselta pieneltä mieheltä nuhruisessa pienessä huoneessa". Lehdissä on tarjottu työpaikkoja teknisen alan asiantuntijoille Australiasta ja Uudesta-Seelannista, ja monet asiantuntijat ovat lähteneet Englannista ja kadonneet tietymättömiin.

John Bentall lähtee selvittämään tapauksia, sillä hänen taustansa oli polttoainetekniikan asiantuntija ennen tiedustelutehtäviin siirtymistä. Kumppaniksi hän saa salaisen palvelun agentin Marie Hopemanin, joka esittää Bentallin vaimon osaa.

MacLeanin teoksissa ei voi sanoa olevan enemmälti romantiikkaa, eikä tässäkään sitä kovin paljon ole, mutta Bentallin ja Hopemanin välinen yhteispeli on romaanin ytimessä, se missä määrin kiintymys toiseen ihmiseen voi saada tekemään asioita - tai saada jättämään tekemättä.

Käy ilmi, että Bentall on joutunut suurisuuntaisen juonittelun pelinappulaksi, ja tavoitteena ei ole sen vähäisempi kuin horjuttaa ydinasevaltioiden kahdenvälistä kauhun tasapainoa. Ei tämä hassumpi romaani ollut, tosin paikka paikoin teksti tuntui vähän kankealta, ja eräällä sivulla oli sama identtinen tekstikappale kaksi kertaa peräkkäin.

Len Deighton: Vakooja Siima

Len Deightonin Vakooja-trilogian toinen osa on nimeltään Siima (WSOY, 1991; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 951-0-17194-8). Luin teoksen Koukku-teoksen jälkeen, lähestulkoon samalta istumalta.

Bernard Samson joutui Koukku-romaanissa oman tiedustelupalvelunsa jahtaamaksi, ja tämän romaanin alussa hän piileskelee Berliinissä. Tiedustelupalvelu kuitenkin löytää hänet ja pyytää kuuntelemaan itäsaksalaisen vakoojan kuulustelua. Käy ilmi, että KGB on sekaantunut huumekauppaan, ja tämän solmun selvittely vie Samsonin takaisin Lontooseen.

Sarjan aiemmissa kirjoissa Samsonin vaimo Fiona loikkasi KGB:n riveihin, mutta tässä romaanissa käy ilmi, että Fiona onkin kaksoisagentti, ja hänen soluttautumisensa KGB:hen on ollut vain muutaman ihmisen tiedossa. Fionan palauttaminen takaisin länteen ilman että KGB heti tajuaa mitä on tapahtunut on vaarallinen operaatio, ja Samson sekaantuu tapahtumiin monella tavalla.

Jotenkin tätä romaania lukiessa alkoi tuntua, että Deighton on ollut romaania kirjoittaessaan jotenkin väsähtänyt, sillä samanlaista vetoa tässä kirjassa ei ole kuin Samson-romaanien aiemmissa osissa, varsinkin sarjan ensimmäisessä trilogiassa.

No, ajattelin kuitenkin jatkaa eteenpäin ja pistin trilogian viimeisen osan varaukseen. Onhan sitä selvitettävä miten tässä lopulta käy, kun Fiona alkaa purkaa KGB:n kuvioita länsimaisille tiedustelupalveluille.

Len Deighton: Vakooja Koukku

Len Deightonin Bernard Samsonista kertovat vakoilujännärit koukuttivat siinä määrin, että ensimmäisen trilogian luettuani aloitin toisen, Vakooja-trilogian, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Koukku (WSOY, 1990; suom. Heikki Salojärvi; ISBN 951-0-16544-1).

Koukku jatkaa siitä mihin trilogia Berliinin peli, Meksikon erä ja Lontoon ottelu jäi. Bernard Samson on edelleen tiedustelupalvelun töissä, mutta hänen vaimonsa loikkaus KGB:n puolelle varjostaa hänen uraansa. Samson matkustaa Washingtoniin tapaamaan entistä kollegaansa Jim Prettymania, tarkoituksena selvitellä hukkateille joutuneiden rahavarojen kohtaloa.

Mutta asiat alkavat mennä yhtä tiukemmin solmuun. Samson saa päähänsä että rahojen katoamisen taustalla on salaliitto ja että tapahtumia peitellään tiedustelupalvelun huipulta käsin. Vähän vähältä Samson joutuu yhä ahtaammalle, sillä rahojen katoamisen johtolangat alkavat osoittaa hänen suuntaansa, ja romaanin lopussa Samson joutuu pakenemaan oman tiedustelupalvelun väkeä.

En tiedä mistä johtui se, että kirjan tapa kuvata tapahtumia poikkesi ensimmäisestä trilogiasta aika lailla, ihan kuin Samson olisi osittain eri henkilö. Kääntäjälläkin voi olla asian kanssa tekemistä, sillä ensimmäisen trilogian käänsi Erkki Hakala ja näissä myöhemmissä oli vaihtelevasti eri kääntäjiä.

Hiukan väsähtänyt oli tämän kirjan tunnelma, mutta sen verran koukkuun tähän jäin että aloitin seuraavan Vakooja-trilogian osan lukemisen lähestulkoon saman tien tämän kirjan loppuun saatuani.

Neil Gaiman: The Sandman, Volume 8 - Worlds' end

Neil Gaiman limittää tässä kirjassa tarinoita kerros kerros toisensa päälle, ikään kuin tarinasta kuoriutuisi uusi tarina, tai pikemminkin uusia tarinoita, joiden sisällä on taas tarinoita: The Sandman, Volume 8 - Worlds' end (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3402-7).



Jos laskin oikein, sisäkkäisiä tarinoita on parhaillaan viisi kerrosta päällekkäin, mutta voi olla että menin jossain vaiheessa sekaisin. Kaikesta tästä tarinankertomisesta huolimatta Gaiman saa kokonaisuuden pysymään kasassa, sillä tarinoilla on runsaasti kytkentöjä toisiinsa, ei pelkästään se että joku kertoo tarinaa jossa joku kertoo tarinaa jostakusta joka kertoo...



Ihan lopussa tarina on vähällä lässähtää, mutta varsin mukavasti Gaiman kietoo irralliset langanpäät toisiinsa kiinni, ja ennen kaikkea kokonaisuus toimii, Gaiman on onnistunut löytämään kullekin tarinalle juuri oikean kuvittajan, niin että piirustustyyli ja tarina istuvat toisiinsa kuin valettu. Sarjakuvataidetta, sitä tämä on.

Richard Ford: Canada

Richard Fordin romaania ei tietääkseni ole vielä suomennettu, mutta olettaisin että kovin kauaa ei tarvitse odottaa, niin hyvä tämä romaani on: Canada (Bloomsbury, 2012; ISBN 978-1-4088-3656-9).



Kirja lähtee liikkeelle tähän tapaan: "Aluksi kerron ryöstöstä, jonka vanhempamme tekivät. Sitten murhista, jotka tapahtuivat myöhemmin."

Kun viisitoistavuotiaan Dell Parsonsin vanhemmat ryöstävät pankin, elämä muuttuu lopullisesti. Paluuta entiseen ei ole. Dellin ja hänen kaksoissiskonsa Bernerin kohtalo vanhempien pidättämisen ja vankilatuomion jälkeen on epävarma. Berner pakenee kotoa Montanasta ja hylkää veljensä. Dell puolestaan saa perhetuttavalta kyydin Kanadan puolelle Saskatchewaan. Dellin ottaa vastuulleen Arthur Remlinger, erikoislaatuinen amerikkalainen jonka karismaattinen olemus kätkee väkivaltaisen luonteen.

Andre Dubus III kirjoitti teoksesta kirja-arviossaan näin: "a mesmerizing story driven by authentic and fully realized characters, and a prose style so accomplished it is tempting to read each sentence two or three times before being pulled to the next."

Ja kerta kaikkiaan, tässä oli romaani joka tarrasi kiinni eikä päästänyt irti. Luin teoksen e-kirjana, ja vaikka luettavuus on paperikirjaa huonompi, luin 420-sivuisen romaanin yhdessä päivässä, ja moneen otteeseen oli pakko lukea tekstiä moneen kertaan, niin kirkkaan oivaltavaa se oli. Tummia sävyjä tässä tarinassa on riittävästi moneen romaaniin, mutta kohtalon murjomisesta huolimatta tarinan kertoja, Dell, pystyy näkemään mistä elämässä on oikeasti kyse, kolhuista ja vastoinkäymisistä huolimatta.

Dell pohdiskelee vanhempiensa kohtaloa, sitä mikä sai heidät lopulta tekemään pankkiryöstön, mitkä asiat olisivat voineet olla toisin ja miten elämässä sitten olisi käynyt:

[…] If that had happened, each of them would've had a chance at a good life out in the wide world. My father might've gone back to the Air Force, since leaving it had been hard for him. He could've married someone else. She could've returned to school once Berner and I had gone to college. She could've written poems, followed her early aspirations. Fate would have dealt them improved hands.

And yet if they were telling this story, it would naturally be a different one, in which they were the principals in the events that were coming, and my sister and I the spectators — which is one thing children are to their parents. The world doesn't usually think about bank robbers as having children — though plenty must. But the children's story — which mine and my sister's is — is ours to weigh and apportion and judge as we see it. Years later in college, I read that the great critic Ruskin wrote that composition is the arrangement of unequal things. Which means it's for the composer to determine what's equal to what, and what matters more and what can be set to the side of life's hurtling passage onward.

Lasten äiti olisi halunnut itselleen toisenlaisen elämän, jossa hän olisi voinut kirjoittaa runoja tai olla muuten tekemisissä kirjallisuuden kanssa, mutta hän ei pystynyt irtautumaan siitä millaiseksi elämä oli muotoutunut:

[…] My mother may have felt a "physical ennui," and thought increasingly of leaving. But she always thought more about staying. I remember she read a poem to me at around this time by the great Irish poet Yeats, which had in it the line that said, “Nothing can be sole or whole that has not been rent." I've taught this poem many times in a life of teaching and believe this is how she thought of things: as being imperfect, yet still acceptable. Changing life would've discredited life and herself, and brought on too much ruin. This was the child-of-immigrants viewpoint she'd inherited. And while hindsight might conclude the worst about our parents say, that there was some terrible, irrational, cataclysmic force at work inside them — it's more true that we wouldn't have seemed at all irrational or cataclysmic if looked at from outer space — from Sputnik — and would certainly never have thought we were that way. It's best to see our life and the activities that ended it, as two sides of one thing that have to be held in the mind simultaneously to properly understand — the side that was normal and the side that was disastrous. One so close to the other. Any different way of looking at our life threatens to disparage the crucial, rational, commonplace part we lived, the part in which everything makes sense to those on the inside — and without which none of this is worth hearing about.

Tarinan kertoja ja päähenkilö Dell osoittautuu ihmiseksi, joka on kärsinyt, eikä kärsimyksestään ole ehjänä selvinnyt, mutta samalla tämä kärsimys on tehnyt hänestä kokonaisen ihmisen, joka ymmärtää, ja kaikessa epäilevyydessään ja kyseenalaistamisessaan tämä tarina viiltää lukijaa kuin elämä itse:

It's been my habit of mind, over these years, to understand that every situation in which human beings are involved can be turned on its head. Everything someone assures me to be true might not be. Every pillar of belief the world rests on may or may not be about to explode. Most things don't stay the way they are very long. Knowing this, however, has not made me cynical. Cynical means believing that good isn't possible; and I know for a fact that good is. I simply take nothing for granted and try to be ready for the change that's soon to come.

Ja vielä yksi lainaus romaanista, liittyen taideteoksen sommitteluun, missä yhteydessä Dell viittaa useaan otteeseen taidekriitikko John Ruskiniin, jonka mukana sommittelu on "erilaisten asioiden järjestämistä" ("the arrangement of unequal things"), mikä saa teoksessa useita toisiinsa linkittyviä tulkintoja:

[...] What I know is, you have a better chance in life — of surviving it — if you tolerate loss well; manage not to be a cynic through it all; to subordinate, as Ruskin implied, to keep proportion, to connect the unequal things into a whole that preserves the good, even if admittedly good is often not simple to find. We try, as my sister said. We try. All of us. We try.

Len Deighton: Lontoon ottelu

Len Deightonin vakoojatrilogian päätösosassa kamppailevat Neuvostoliiton ja Englannin tiedustelupalvelut keskenään tarinassa, jossa on käänne käänteen perään, ja sittenkin vielä yllätyksiä luvassa: Lontoon ottelu (WSOY, 1987; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-14447-9).



Deightonin trilogian muodostavat romaanit Berliinin peli, Meksikon erä ja Lontoon ottelu, ja tässä trilogian päätösosassa MI6:n agentti Samson joutuu vastakkain KGB:n riveihin loikanneen vaimonsa Fionan kanssa. Tarina on kaukana James Bondin jatkuvasta mekkalasta, näissä romaaneissa on surumielisyyttä, toki myös intensiteettiä, mutta ennen kaikkea melkoisen osuvaa henkilöhahmojen psykologista kuvausta.

En ole varma, olenko tätä Deightonin trilogiaa lukenut aiemmin, mutta tiukasti tämä nappasi, sillä luin romaanit melkeinpä perä perää viikon sisällä. Ja kaksi viimeistä osaa luin kahdessa päivässä, viikonlopun aikana, niin että nukkumaan tuli mentyä vasta puolenyön jälkeen.

Romaanissa kaikki epäilevät kaikkia, ja Samson saa pistää parastaan selvitäkseen ehjin nahoin. Sekä omassa kotipesässä että KGB:ssä punotaan juonia itse kunkin omaa etua tavoitellen, eikä oikeastaan mitään eikä ketään voi pitää luotettavana.

Pistin kirjastossa varaukseen Samson-vakoojaromaanien seuraavat kaksi teosta, Deightonillahan on tässä sarjassa kolme trilogiaa sekä yksi erillinen romaani. Hyvää lukemista riittää.

Len Deighton: Meksikon erä

Len Deightonin vakoojajännärin pääosassa on MI6:n kyyninen veteraani Bernd Samson, joka pyrkii saamaan KGB:n agentin loikkaamaan englantilaisten puolelle: Meksikon erä (WSOY, 1986; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-13431-7).



Deighton kirjoittaa mukavan hätäilemättömästi, saaden niin Meksikon kuin Berliinin tuntumaan todellisilta paikoilta. Kun luin tämän romaanitrilogian ensimmäisen osan, Berliinin pelin, oli pakko heti lainata seuraavat kaksi teosta, joka luin perä perää kahdessa päivässä viikonlopun aikana.

Tämä on trilogian toinen osa, ja hyvin Deighton jatkaa siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin, Samsonin vaimon Fionan paljastumisesta KGB:n agentiksi.

Romaani koukutti harvinaisen tiukasti, eikä tullut edes taisteluväsymystä niin että olisin ruvennut hyppimään kirjan sivulla eteenpäin.

James M. Cain: The five great novels of James M. Cain

James M. Cain kirjoitti romaaneja joissa katsottiin maailmaa häviäjän näkökulmasta, ilman makeilua tai surkuttelua: The five great novels of James M. Cain (Pan Books, 1985; ISBN 0-330-29113-0).



Cain kuvaa näissä romaaneissa rikollisen tai vähintäänkin yhteiskunnan murjoman ihmisen näkökulmaa, ja selvää on, ettei tarinoiden loppu ole onnellinen. Teos sisältää romaanit The postman always rings twice, Serenade, Mildred Pierce, Double indemnity ja The butterfly.

Lainasin teoksen romaanin The postman always rings twice takia, mutta tässä kävi vähän nolosti, sillä jonkin matkaa romaania luettuani tajusin että olen lukenut sen aikoinaan, kovin tutulta kun tarina alkoi kuulostaa. Toki osansa on elokuvallakin, mutta romaani on kuitenkin vähän eri asia, se miten Cain tarinaansa punoo päähenkilöiden näkökulmasta. Tinkimättömäksi voisi tätä kerrontaa sanoa.

Onnea tässä etsitään, mutta onko onni tavoittelemisen arvoista, ja miten käy kun onnen tiellä olevia esteitä rupeaa väkivalloin tieltä raivaamaan?

Len Deighton: Berliinin peli

Luulen kyllä lukeneeni jo aiemmin tämän Len Deightonin vakoilujännärin, mutta mitään tarkkaa muistikuvaa tapahtumista minulla ei ollut romaaniin tarttuessani: Berliinin peli (WSOY, 1985; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-12758-2).

Romaani on kymmenenosaisen tarinan ensimmäinen osa. Samalla kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, seuraavat osat ovat Meksikon erä ja Lontoon ottelu. Sarjassa on ilmestynyt kaikkiaan kymmenen romaania, kolme trilogiaa sekä lisäksi yksi romaani joka kertoo tapahtumista ennen muita romaaneja.

Deighton kirjoittaa sujuvasti, vaikka nykyisestä näkökulmasta kylmän sodan juonittelut tuntuvatkin suorastaan nostalgisilta. John le Carrén romaaneja luin aikoinaan hyvinkin hartaasti ja voi olla, että tämän Deightonin romaanin tuttuus johtuu niistä. Samankaltaista vakoilijoiden peliä tässä pelataan, tosin Deighton on suoraviivaisempi eikä yllä romaanillaan jopa korkeakirjallisiin ansioihin kuten le Carré.

Päähenkilö on Bernard Samson, joka tuntuu olevan kyllästynyt agenttitouhuihin, mutta ei niistä eroonkaan pääse. Jonkinlaista katu-uskottavuutta Deightonin kerronnassa kyllä on, vaikkakaan ehkä ei samanlaista syvällistä ymmärrystä niistä psykologisista kiemuroista joista tämän kaltaisessa erilaisten roolien esittämisessä on kyse kuin le Carrélla.

No, en kylläkään erityisemmin pettynyt, ja laitoin saman tien trilogian kaksi seuraavaa osaa varaukseen. Jonkinlaisen nostalgian vallassa näitä kirjoja lukee.

Luettuja romaaneja sadan suosikin listalta

Helsingin Sanomat listasi sata suomalaista suosikkiromaania, ja pakkohan se oli katsoa mitkä listalla olevista romaaneista on tullut luettua.

Muutamasta romaanista en ollut ihan varma ja niinpä jätin ne pois listalta. Osa teoksista on tullut mainituksi täällä blogissa. Samalla tuli mieleen, kuinka lyhyen aikaa tätä blogia olen pitänyt suhteessa niihin vuosiin joina olen kirjoja lukenut. Pelkän teoksen nimen ja tekijän perusteella en enää välttämättä pysty sanomaan, onko jokin tietty kirja tullut luettua vai ei, teokset kun menevät muistissä päällekkäin ja limittäin.

Toisaalta kun näinkin monesta teoksesta löytyi maininta täältä Valopolku-blogista kuvastaa se myös HS:n listan painottumista uudempiin teoksiin. Mitenkään tasapuoliseksi arvioksi teosten hyvyydestä listaa ei voi sanoa.

1. Sofi Oksanen: Puhdistus 
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran 
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa 
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie 
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 
9. Antti Hyry: Uuni
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
16. Jari Tervo: Myyrä 
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri 
22. Mikko Rimminen: Nenäpäivä
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin 
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä 
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa 
46. Juha Itkonen: Kohti 
52. Eve Hietamies: Yösyöttö
57. Arto Salminen: Kalavale
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo 
64. Riikka Pulkkinen: Vieras
65. Turkka Hautala: Salo
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras 
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Ur höstens arkiv) 
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka 
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike  
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta 
95. Juha Seppälä: Mr. Smith 

Jo Nesbø: Suruton

Jo Nesbø osaa kirjoittaa, mutta mikä sitten näissä Harry Hole -jännäreissä oikein mättää? Ehkä minua vaivaa se reseptimäinen kerronta, jossa tietää että käänteen jälkeen tulee taas käänne, ja uudelleen ja uudelleen, kunnes päädytään tilanteeseen josta voi aavistaa seuraavan sarjan kirjan jatkavan. Mutta kyllä tämä luettua tuli: Suruton (WSOY, 2006; suom. Outi Menna; ISBN 952-459-646-6).

Kirjassa on yli 500 sivua, ja lukeminen vei oman aikansa. Välillä hypin eteenpäin, ja sitten palasin taas taaksepäin saadakseni selville mitä oikein olikaan tapahtunut, mutta samalla tavalla kirjoittaa Nesbøkin, limittämällä kerrontaan kerronnan päälle.

Otan tähän kuitenkin otteen kirjan esittelytekstistä:

Pankinjohtajalla on 25 sekuntia aikaa tyhjentää seteliautomaatti. Aikaa kuluu 31 sekuntia. Ryöstäjä nostaa kuusi sormea valvontakameralle ja ampuu panttivangikseen ottamansa naisen kylmäverisesti. Voiko pahuus olla niin yksinkertaista? Harry Hole saa selvitettäväkseen rikoksen, josta tuntuu kasvavan suoranainen vyyhti. Jäljet vievät Holen ja hänen nuoren työtoverinsa Beate Lønnin aina Brasiliaan asti.

Käänteitä riittää, ja pankkiryöstöissä ei ole loppujen lopuksi kyse siitä miltä alunperin näyttää. Mutta mikä sitten saa Nesbøn kirjoittamaan näitä dekkareita joissa Hole johdattaa lukijan käänteestä toiseen ikään kuin vuoristoradalla, mistä lukija joko tykkää, tai sitten alkaa miettiä miten tästä junasta pääsisi kesken kaiken pois.

Luulen että tässä on syytä pitää reilunkokoinen tauko ennen seuraavaan Hole-kirjaan tarttumista, mutta oletan sellaiseen taas tarttuvani, kunhan aikaa on riittävästi kulunut.

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watsonin esikoisteos on omalaatuinen jännäri muistinmenetyksestä ja siitä, missä määrin toisten kertomiin asioihin voi luottaa: Before I go to sleep (Black Swan, 2012; ISBN 978-0-552-16413-9). Teos on ilmestynyt suomeksi nimellä Kun suljen silmäni (Bazar, 2012; ISBN 9789525637311).



Kustantaja kuvaa teoksen suomenkielistä käännöstä näin: "Christine herää joka aamu vieressään vieras mies, joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä. Lisäksi mies kertoo, että Christine on 47-vuotias ja että hän oli 20 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, joka vaurioitti hänen muistiaan pahasti. Joka ilta kun Christine nukahtaa, hänen muistonsa kuluneesta päivästä pyyhkiytyvät pois."

Teos tarttui mukaan kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä, arvelin että kyseessä olisi nopealukuinen jännäri, ja sellainen tämä olikin. Romaanin rakentaminen muistinmenetyksestä kärsivän Christinen näkökulmasta on hiukan keinotekoisen tuntuinen temppu, mutta kohtuu hyvin Watson saa tarinansa kulkemaan, mitä voi pitää esikoiskirjailijalta melkoiselta suoritukselta.

Osa romaanista kerrotaan nykyhetken näkökulmasta minä-muodossa. Osa taas koostuu päiväkirjasta jota Christine rupesi pitämään häntä hoitavan neuropsykiatrin kehotuksesta.

Kuten arvata saattaa, kaikki ei ole ihan niin kuin Christinen mies Ben kertoo. Pala palalta alkaa selvitä että Christinen elämässä on 20 vuoden aikana tapahtunut yhtä ja toista sellaista minkä mies jättää kertomatta. Onko syynä se, että Ben haluaa varjella vaimoaan mielipahalta vai onko taustalla muutakin?

Pala palalta Christinen muisti alkaa palata, mutta onko lopulta syytä luottaa myöskään muiden ihmisten kertomuksiin tapahtumista? Kuka loppujen lopuksi tietää totuuden?

Jennifer Egan: Sydäntorni

En odottanut Jennifer Eganin romaanista suuriakaan, huolimatta siitä että sitä on kovasti kehuttu ja siitä että se on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, joka on kohtalainen laadun tae. Mutta tämä oli paras lukemani romaani pitkiin aikoihin: Sydäntorni (Tammi, 2013; suom. Heikki Karjalainen; ISBN 978-951-31-6595-6).



Olen aiemmin lukenut lukenut suomeksi ja englanniksi Eganin romaanin Aika suuri hämäys, joka kyllä teki vaikutuksen mutta oli lopulta jonkinlainen pettymys.

Sydäntorni alkoi lupaavasti, mutta koko ajan varauduin samankaltaiseen pettymykseen kuin aiemmin. Sitten romaani tempaisi mukanaan, enkä enää miettinut mokomia. Tuntui että tässä romaanissa on syvällistä ymmärrystä ihmisyydestä, puutteineen ja vajavaisuuksineen.

Sydäntorni toi mieleen sellaiset mahtavat romaanit kuten Joseph Conradin Heart of Darkness ja José Saramagon Luola, ei niinkään juonen ja tarinan vuoksi, vaan siksi että Eganin romaanissa on samanlaista hienoa kuvausta ihmisyydestä toden ja epätoden rajamaalla, menneen ja nykyisen maailman välillä, elämisen kauhun ja kauneuden limittyessä toisiinsa.

Egan limittää monta kerrosta tarinaa päällekkäin, on kirjoittamisen opettaja Holly, kirjoittamista opiskeleva Ray (joka tuntuu kertovan tarinaa) sekä useassa eri aikatasossa toimiva ydinkertomus, jossa pohditaan läsnäoloa, paranoiaa, pelkoa, kostoa ja muita synkkiäkin teemoja. Ja rakkaudesta on myös kyse, ehkä pikemminkin rakkaudesta vapautena kuin vankeutena. Näin teoksesta kerrotaan sen esittelytekstissä:

Raikulipoika Danny joutuu lähtemään New Yorkista olosuhteiden pakosta. Hänen Howard-serkkunsa remontoi keskiaikaista linnaa Itä-Euroopan syrjäisessä kolkassa ja tarjoutuu ottamaan Dannyn töihin. Linna on maaginen, vaarallinen paikka. Sen sydäntornissa asuu 90-vuotias paronitar, joka ei siedä tunkeilijoita sukunsa mailla. Howard, Danny ja muut joutuvatkin ansaan linnan maanalaisiin tunneleihin. Hengenvaara laukaisee serkusten väliset vanhat jännitteet. Linnakundi Ray kirjoittaa Dannyn tarinaa vankilan kirjoitusterapiaryhmässä. Paljastuu, että Ray on tuomittuna ystävänsä murhasta. Mutta kuka tarinan henkilöistä on Ray itse?

Sydäntorni-romaanin yhteydessä on viitattu Kafkaan ja Poeen, mutta mielestäni tässä on kyse omaperäisestä romaanitaiteesta, joka ehkä hakee inspiraatiota kauhuromaanien ja seikkailukertomusten kuvastosta, mutta toimii omilla ehdoillaan.

Ja vaikka jälleen tuntui siltä, että kirjan loppu ei ollut aivan sillä tasolla kuin romaani lupaili, ei se tällä kertaa haitannut, ja oikeastaan oli hyvä että Egan ei sortunut turhiin kikkailuihin, tämä tarina toimii hyvin näinkin.

Helmetissä teos oli saanut neljä tähteä (kaksi arviointia), ja oma arvioni olisi samaa luokkaa, ja ehkä jopa viisi tähteä, sen verran isosti tämä kolahti. Kirjaa löytyy kirjastoista 173 kappaletta, mutta varauksia oli tätä kirjoittaessani vain kolme, mikä tarkoittanee että teoksen suosio alkaa jo hiipua aiemmasta. Suosittelen!

Jane Yolen ja Rebecca Guay: The last dragon

Jane Yolenin kirjoittaman tarinan on kuvittanut Rebecca Guay tässä satukirjassa, jossa puhutaan lohikäärmeistä, sankareista ja ihmisten suhteiden kiemuroista: The last dragon (Dark Horse Books, 2011; ISBN 978-1-59582-798-2).



En ole tietääkseni Yolenin kirjoihin aiemmin törmännyt, mutta tämä teki vaikutuksen huolimatta siitä että tarina lohikäärmeestä ja sen voittamisesta on kovin kulunut.

Yolen onnistuu löytämään tarinaan uusia näkökulmia, voisi jopa puhua naisnäkökulmasta. Ja sankari on toki komea, mutta ei ehkä ihan sellainen kuin ulkonäkö antaa ymmärtää, sillä sankarimme taidot rajoittuvat lähinnä tarinoiden kerrontaan ja leijojen lennättämiseen. Mikä ei tarkoita sitä etteikö lohikäärme löytäisi voittajaansa kun tiukka paikka tulee eteen.



Yolen on ilmeisen tuottelias lasten- ja nuortenkirjojen tekijä, ja kirjastosta löytyy tämän teoksen lisäksi useita muita Yolenin kirjoja. Pitää jatkaa näiden teosten lukemista.

Gianrico Carofiglio: Todennäköinen syyllinen

Gianrico Carofiglio kirjoittaa surullisen hahmon oikeussalidraamaa, jossa avioeroon ajautunut lakimies puolustaa väkivaltarikoksesta syytettyä mustaihoista miestä italialaisessa oikeusistuimessa: Todennäköinen syyllinen (Moreeni, 2011; suom. Lena Talvio; ISBN 978-952-254-083-6).



Teos on ensimmäinen teos asianajaja Guido Guerrinista kertovassa romaanisarjassa. Tarina on kovin kliseinen, eikä itseään surkutteleva lakimieshahmo ole mikään omaperäinen keksintö, mutta jotenkin Carofiglio onnistuu sieppaamaan mukaansa kirjan ensi riveiltä lähtien.

Italialaisen elämäntavan todenmakuinen kuvaus sai tarinasta kiinnostumaan, tai sitten se miten Carofiglio pystyy tekemään Guerrinista monista kliseistä - tupakointi, alkoholinkäyttö, ihmissuhdeongelmat - huolimatta todenmakuisen hahmon, joka yrittää avata oman elämänsä umpisolmuja samalla kun puolustaa asiakastaan oikeudessa.

Teos kertoo monenlaisista ennakkoluuloista, muukalaisuudesta, eroon kasvamisesta, vieraudesta elämässä. Kai näistä aineksista on kirjoitettu parempiakin romaaneja, mutta joka tapauksessa nautin lukemisesta suuresti, ja laitoin sarjan seuraavan romaanin varaukseen Helmetissä.

Alistair MacLean: Merinoita

Alistair MacLean kirjoitti paljon, mutta osasiko hän kirjoittaa? Kesälomamökin hyllystä löytyi tämmöinen klassikko, joka oli ihan pakko ottaa käteen ja tarkistaa, millaista tekstiä MacLean oikein kirjoittikaan: Merinoita (WSOY, 1977; suom. Matti Kannosto; ISBN 951-0-08152-3).



En tiedä kannattaako kirjan juonesta sanoa paljoakaan, lähinnä ehkä se että sankareina on kovaotteinen mieskaksikko, entisiä poliiseja jotka pistävät konnat kuriin keinolla millä hyvänsä.

Ja häivähdys romantiikkaakin tässä kirjassa on olevinaan, tai en tiedä onko tämä romantiikkaa, enemmänkin voisi puhua tämmöisten kovaotteisten kirjojen tarpeesta selittää sankarien erityislaatuisia tarpeita toimia oman päänsä mukaan ja itse valitsemillaan keinoilla ilman että naiset ovat häiriöksi.



Kyllä lomamökillä voi tämmöistäkin lueskella, mutta ei kovin mielellään. Sen kyllä muistan, että teini-ikäisenä tuntui siltä että MacLean osasi kirjoittaa vetävästi, mutta enää nämä tekstit eivät pure.

Veikko Huovinen: Kukuskat - moniaita kertomuksia ja pakinoita

Veikko Huovinen osasi kirjoittaa, eivätkä nämä pakinat kahdenkymmenen vuoden takaa ihan mahdottoman vanhentuneita ole, mutta kuitenkin tulee tunne että aika on ajanut kirjoittajan ajatuksista ohi: Kukuskat - moniaita kertomuksia ja pakinoita (WSOY, 1993; ISBN 951-0-19038-1).



Ja olisiko kirjoitusten laita ollut vanhentuminen jo ilmestyessään, sillä osassa juttuja on teemoja Neuvostoliiton aikaisista suhteista ja suhdetoiminnasta, missä asiassa teoksen ilmestyessä tapahtui suuria mullistuksia, ja piti ajatella uusiksi moni aiemmin tutuksi tullut kuvio.

Pakinoissa otetaan kantaa tuonaikaiseen päivänpolitiikkaankin, mutta melkoisen tarkasti Huovinen pitää huolen siitä että ei puhu yksittäisistä poliitikoista, vaan enemmänkin teemoista, esimerkiksi viitaten naisen mahdollisuuteen toimia Suomen presidenttinä.

Tässä mielessä Huovinen eroaa monista pakinoitsijoista, jotka nimeltä mainiten sivalsivat poliitikkoja - ja samalla nostivat nämä arvoasemaan, sillä sivalluksen kohteeksi joutuminen oli kunniaa sekin, ja niinpä moni tällainen pakinoitsija pääsi vallanpitäjien suosioon. Mutta tällaista taka-ajatusta ei Huovisella tunnu lainkaan olevan.

Talouspolitiikkaan Huovinen ottaa kantaa, eikä hyvällä näe kehitystä jossa pitää olla koko ajan isompaa ja kalliimpaa:

[...] Peruskouluihin ja lukioihin tulisi uusi oppiaine, taloudellinen itsehillintä. Aineessa olisi mahdollista suorittaa myös kandidaatin ja tohtorin oppiarvo.

Uusi oppiaine käsittelisi mm. seuraavia näkökohtia: miten välttyisin suunnittelemasta ja rakentamasta liian suuria ostoskeskuksia, liikehuoneistoja, SVULin taloja, hupikeskuksia, laskettelurinteitä, kulttuuritaloja, kalevakyliä, urheiluopistoja, trooppisia kylpylöitä, kelomajakaupunkeja ja teknologiapuistoja veronmaksajien rahoilla, ottaen huomioon pienen maamme rajalliset voimavarat. [...]

Huovisen kirjoista tämä lienee ajassa kestävyydeltään niitä vähäisimpiä, toki oma kiinnostavuutensa on tämmöisessäkin kokoelmassa kirjoituksia, jos Huovisen tuotanto yleisesti ottaen kiinnostaa. Löysin tämän kirjan kesämokiltä, mutta löytyy se Helmetistäkin, eli kirjastolaitos palvelee tämänkin teoksen mahdollisia lukijoita auliisti.