lauantai 9. helmikuuta 2013

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

Cormac McCarthy on moneen kertaan palkittu ja kiitelty amerikkalainen nykykirjailija, ja tämä on hänen pääteoksensa: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (WSOY, 2012 ; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-0-38568-5).

Länkkäri tässä on kyseessä, voisi ajatella, sillä 1850-luvun Amerikkaan sijoittuvaa lännentarinaa tässä muokataan uuteen uskoon. McCarthy kertoo nimettömäksi jäävän "pojan" tarinaa kiertolaisena eri puolilla länttä, jossa taistellaan niin intiaanien, amerikkalaisten kuin meksikolaistenkin kanssa, kaupunkien paikallisia asukkaita unohtamatta.

Kirjan takakannessa on lainaus tekstistä, jota voi hyvin pitää romaanin mottona: "Kun lampaat eksyvät vuosille, ne huutavat. Joskus tulee emo. Joskus susi."

McCarthyn teksti on konkreettista, toteavaa, usein lakonista, mutta aika ajoin se ryöppyää suurenmoisen runsaana ja rikkaana, kantaen koko tätä maailmaa kaikuina, kuvien kaleidoskooppina:

He pyydystivät hevosensa ja kääntyivät takaisin. Mikään ei siinä korkeassa erämaassa liikkunut paitsi tuuli. He eivät puhuneet. He olivat toisen ajan miehiä vaikka heillä oli kristityt nimet ja he olivat asuneet koko ikänsä erämaassa niin kuin heidän isänsä ennen heitä. Sodan he olivat oppineet sotimalla, miespolvet oli ajettu idän rannoilta mantereen yli, Gnadenhuttenin tuhkasta preerioille ja jokisuiston yli lännen verimaille. Vaikka maailmassa paljonkin oli salattua niin sen maailman rajat eivät sitä olleet, sillä se oli vailla äärtä ja määrää, ja siinä eli vieläkin kauheampia olentoja ja erivärisiä ihmisiä ja otuksia joita kukaan ei ole nähnyt ja silti mikään siitä ei ollut sen vieraampaa kuin oli oma sydän vieras heidän sisällään erämaineen ja petoineen.


Löysin teoksesta kirja-arvion, jossa selkeästi kuvataan kirjan keskeinen teema, taka-alalle vetäytyvän "pojan" ja valtaa itselleen kahmivan "tuomarin" välinen jännite. Tarinassa on paljon samaa kuin Joseph Conradin romaanissa Pimeyden sydän, mutta tämä tarina on vieläkin synkempi kuva yhteiskunnasta ja ihmisestä. Mutta toisaalta, jotakin lohdullistakin tässä on, kaikesta tavattomasta kärsimyksestä ja lohduttomuudesta huolimatta.

Mitä ihmisten pitäisi lapsilleen tehdä, siitä tässä teoksessa on kyse, ja myös siitä mitä lohtua on löydettävissä maailmasta missä varmaa on vain surkea loppu.

Kirjan takakannen lievetekstissä viitataan Harold Bloomin kirja-arvioon, jonka mukaan tuomari Holden on "koko amerikkalaisen kirjallisuuden kauhistuttavin hahmo".

Ehkä näin onkin, mutta kyse ei ole kauhuromaanin kauhistuttavuudesta, vaan jonkinlaisesta arkipäivän banaalista kauhistuttavuudesta yhdistettynä eräänlaiseen renensassineroon, joka haluaa dominoida kaikkia ympärillään olevia, määrätä siitä millainen maailma on ja miten sitä tulkitaan.

Ei kommentteja: