Kaksi Hammettin dekkaria: Veristä satoa ja Dainin suvun kirous

Kalevi Nyytäjä suomensi Dashiel Hammettin dekkarit Veristä satoa ja Dainin suvun kirous. Kirjat ilmestyivät vuonna 1929 ja suomennettuina 1975-76. Hammettia on paljon kehuttu, ja tunnettu hän lienee erityisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötä, Maltan haukka etunenässä. Kirjoittajana häntä on kiitelty uudenlaisen lajityypin luojana, "kovaksikeitetyn dekkarin".

Teokset Veristä satoa ja Dainin suvun kirous ovat siinä mielessä sidoksissa toisiinsa, että Dain-kirjassa viitataan lyhyesti teoksen Veristä satoa tapahtumiin.

Kirjojen päähenkilö tuntuu olevan sama, vaikkakaan kummassakaan dekkarissa ei käy ilmi, mikä hänen todellinen nimensä on. Kirjassa Veristä satoa leikitellään käyntikorteilla, joita etsivä jakelee ympäriinsä, esittäen milloin mitäkin roolia, esimerkiksi ammattiyhdistysaktiivia.

Se käy ilmi, että kyseessä on Continental-etsivätoimiston etsivä, joka saa pomoltaan toimeksiantoja milloin mihinkin. Mikään idealisoitu sankari ei ole kyseessä, vaan lyhyehkö, hiukan pyylevä, keski-ikäinen mies joka elämäntavoiltaan kuuluu selvästi sydän- ja verisuonitautien riskiryhmään.

Hammett tuntuu leikkivän päähenkilön roolilla: Veristä satoa -kirjassa käyntikorteilla ja Dain-kirjassa vuoropuheluissa, joita etsivä käy erään kirjailija-roolihenkilön kanssa. Sekä etsivä että kirjailija epäilevät toistensa sanomisia ja sepittämisiä, mistä voi päätellä että teoksen päähenkilö ei ehkä ihan värittämättä tarinaansa kerro.

Kirjat kertovat kieltolain ja gangsterien ajasta, siis hyvinkin raa'asta periodista Amerikan historiassa. Kovaksikeitetty tarina, mutta rivien välistä voi lukea ettei päähenkilö tunteeton ole. Kummassakin kirjassa päähenkilö yrittää saada vääryyksiä oikaistuksi, toisessa rikollisten valtaamassa kaupungissa ja toisessa vainotuksi joutuneen Dainin suvun jäsenen suhteen.

Melkoinen soppa kummassakin kirjassa syntyy kun etsivä ryhtyy asioita penkomaan ja ihmisiä tuuppimaan. Ja kirjan luettuaan jää ihmettelemään, miten tässä näin nyt kävikään, ja mitä tarina loppujen lopuksi tarkoitti.

Mikä Hammettin kirjassa on silmiinpistävää on dialogin ja toiminnan luonteva sujuvuus. Vaikka Hammett selvästi on tietoinen kirjailijan luomien roolihahmojen keinotekoisuudesta - hän jopa leikittelee tällä seikalla - on naseva kerronta mukaansa tempaavaa. Dialogi, jossa keskustelijat ottavat toisistaan mittaa ja joskus päätyvät aivan yllättäviin lopputuloksiin, on kertakaikkisen nerokasta.