Ian McEwan kirjoittaa yhdenpäivänromaanissaan ison kaaren, mutta helppo tämä romaani ei ole lukijalle, eikä helppo se varmaan ole ollut myöskään kirjailijalle: Lauantai (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-27432-2).
Romaani on sijoitettu vuoteen 2003, hetkeen ennen Irakin vastaisen sodan käynnistymistä, kun rauhanliike järjesti ison mielenosoituksen ja Englannissa pääministeri vetosi Irakin joukkotuhoaseisiin syynä sotaoperaatioon. Mutta tämä sotaan liittyvä pohdinta on vain taustaa varsinaiselle tarinalle, jossa neurokirurgi Henry Perowne valmistautuu lauantaihin, ensimmäiseen vapaapäiväänsä kiireisen työviikon jälkeen.
Kirjan varsinainen jännitysmomentti lähtee käyntiin vasta romaanin puolivälissä, siihen asti saamme seurata Henryn pohdiskelua elämästään, siitä miten hän elämäänsä ja maailmankuvaansa miettii.
Päällisin puolin Henryllä on kaikki kunnossa, mutta elämän varsinainen sisältö tuntuu olevan jossain määrin hukassa. Työ kiinnostaa ja vie mukanaan, lapset ovat löytämässä oman paikkansa maailmassa - toinen runoilijana ja toinen blues-muusikkona - mutta silti jotain tuntuu puuttuvan.
Neurokirurgin näkökulmasta ihmisen ymmärrys maailmasta on loppujen lopuksi aivojen kudosten toimintaa - tai toimintahäiriöitä - ja Henry pohdiskelee elämänsä tilannetta analyyttisesti, pyrkien palauttamaan huolenaiheensa rationaalisiin argumentteihin, puolesta ja vastaan. Mutta onko elämä loppujen lopuksi rationaalista tai ennustettavaa?
Tekstit
some are different, some the same
8 tuntia sitten
3 kommenttia:
Ian McEwanin maailmassa mikään ei ole ennustettavaa ja kenelle vain voi sattua ihan mitä vain. Ehkä siinä syy, miksi tämä kirjailija ei ikinä saa minua ikävystymään.
Launtai saattaa olla jopa paras, mutta noin samalla viivalla ovat Ikuinen rakkaus, Vieraan turva ja Rannalla.
Luin aiemmin romaanin Makeannälkä, joka sai innostumaan McEwanista enemmänkin varsin kieron juonensa takia, vieläkin aika ajoin tulee mieleen uusia tapoja tulkita tarinaa. Nyt minulla on kirjastosta lainattuna Vieraan turva ja Rannalla, saa nähdä miten niiden lukemisen kanssa käy, pitkiä opuksia eivät ole kyllä kumpikaan.
Luin nuo romaanit Vieraan turva ja Rannalla - tai melkein ne lyhyydessään ovat novelleja - ja kieltämättä kumpikin oli omalla tavallaan yllättävä.
En näistä ihan yhtä paljon pitänyt kuin Lauantaista tai varsinkaan Makeannälästä, mutta voi olla että ajan mittaan käsitys vielä muuttuu, kun kirjojen antia vähän sulattelee.
Lähetä kommentti