Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa

Hyvä puheenvuoro! Semmoinen on Mika Mannermaan kirja Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa (WSOYpro, 2008).

Kirjan "jokuveli" on Orwellin isonveljen eräänlainen vastakohta, ja tarkoittaa sitä että ubiikiyhteiskunnassa kaikki voivat valvoa toistensa tekemisiä. Tästä syntyy kiinnostavaa pohdintaa sitä, missä mennään, mistä tullaan ja mitä kannattaisi tavoitella.

Onko tietoyhteiskunnan ja talouden myllerrysten keskellä mitään pysyvää? Jokin sentään pysynee, tässä Mannermaan ehdotus, joka on suorastaan lyyrinen: "Jos rakkauden tarve on tulevaisuuden pysyvyys, kuten luulen, siitä seuraa, että kaikki yhteiskuntamallit ja skenaariot, jotka estävät tai vaikeuttavat ihmisten perustavaa tarvetta rakastaa ja saada osakseen rakkautta ovat tuhoon tuomittuja."

Ubiikkiyhteiskunta ja tietoyhteiskunta ovat termeinä hämäriä, mutta niitä voi pyrkiä konkretisoimaan. Ubiikkiyhteiskuntaa Mannermaa kuvailee kolmentyyppisen viestinnän lajin avulla:

• ihmisten keskinäinen kommunikaatio verkossa
  
• ihmisten ja esineiden välinen viestintä
  
• ajan mittaan lisääntyvä tiedonsiirto esineiden välillä
  

Mannermaa viittaa IDC:n vuonna 2007 tekemään arvioon digitaalisen tiedon määrän kasvusta: vuosittainen kasvu 57% ja kuusinkertaistuminen vuodesta 2007 vuoteen 2010. Äskettäin (kesäkuu, 2011) päivitetty IDC:n analyysi kertoo että tahti jatkuu, vuonna 2011 dataa arvioidaan olevan 1.8 zettatavua (ZB, 10^21 tavua) ja vuoteen 2020 mennessä määrä voi 50-kertaistua.

Tiedon määrän lisääntymisestä ei seuraa vain teknisiä vaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä: Kuka omistaa minun geeni- tms. tietoni? Kenellä tai millä taholla on oikeus saada käyttöönsä tietoja ja tehdä niillä tutkimusta tai bisnestä? Jne. Jne.

Tiedon määrän lisääntyessä voimistuu myös instantismi, se että ihmiset haluavat asioiden tapahtuvan heti eivätkä suostu odottamaan: "Ennen päivän kohokohtiin kuuluivat aamun Hesari ja Ylen puoli yhdeksän uutiset. Eivät kuulu tulevaisuudessa. Tieto, viihde ja kommunikaatio on saatava heti."

Entä sitten virtuaaliheimot ja virtuaalikansat? Mannermaa pohtii sitä, onko al-Quida malliesimerkki virtuaalikansasta, jota kuvaavat muun muassa jäsenten huomattava samankaltaisuus, yhteisesti jaetut vahvat arvot, voimien yhdistämisestä syntyvä etu ja universaali missio. Myös Microsoft ja Nokia ja muut kansainväliset yritykset ovat vähintäänkin globaaleja virtuaaliheimoja, elleivät jopa virtuaalikansoja.

Elämä virtuaaliheimossa ei ole ongelmatonta: "Jokaisen ikäluokan on opeteltava [...] ymmärtämään tätä maailmaa, kunnioittamaan elämää, ihmisten erilaisuutta ja rauhanomaista kanssakäymistä ja oppia tieteen tuloksia. [...] uuden ihmisenalun pitäisi sivistyä elämänsä varrella. [...] Pitäisi osata erottaa tieto humpuukista ja olla nielemättä mitä vain."

Voiko sivistyminen tapahtua verkossa, esimerkiksi vertaissivistämisen avulla? Mitä sitten kun kaikki eivät tällaisiin keskusteluihin osallistu?

Mannermaa lanseeraa "yksinkertaisuuden filosofian", simplismin, joka oppeihin kuuluvat muun muassa "poisrajaaminen", "unohtaminen", "loisiminen" ja "ole keskinkertainen ollaksesi huippu". Näin Mannermaa: "Simplismi raivaa tilan jonkin hyvän mahdollisimman tehokkaalle tavoittelulle juuri siksi, että se opastaa tekemään useimmat asiat vain keskinkertaisesti."

Jokin tässä simplismin kuvauksessa häiritsee, mutta ihan en osaa sanoa mikä. Sinänsä mainiota on huomata, että kaikkea ei kannata yrittää tehdä esimerkillisesti, sillä useimmissa asioissa riittää "rimaa hipova" suoritus vallan hyvin.

Mannermaa pohtii myös poliittista päätöksentekoa: "[V]allitseva poliittinen kulttuuri länsimaissa omaa monia piirteitä, jotka ovat lähes vastakkaisia tulevaisuussuuntautuneen ajattelun peruslähtökohdille." Esimerkkejä tästä ovat lyhytjännitteinen toimintapa sekä sektoraalinen "not my job" -ajattelu. Mannermaa sanoo asian esimerkillisen selkeästi: "[P]äämäärärationaalista yhteiskunnallista keskustelua kuitenkin kartetaan yleisesti, ja sen sijasta käydään mieluummin välinerationaalista keskustelua keinoista, esimerkiksi kilpailukyvystä."

Tässä yhteydessä voisi miettiä esimerkkinä myös julkis- ja valtionhallinnon tietotekniikan kehittämistä: se jos mikä näyttää olevan lähtökohdiltaan välinerationaalista kun sen ehdottomasti pitäisi olla päämäärähakuista. Ennen kuin rynnätään kehittämään kehittämisen vuoksi, pitää selvittää päämäärä, siis se mitä keinoilla tavoitellaan.

Entä miten käy eliittien ubiikkiyhteiskunnassa? Mannermaa lainaa valiokuntaneuvos Paula Tiihosta: "[E]i ole pakko hyväksyä yhä jyrkkenevää tulonjakoa ja yhteiskuntamallia, jossa vain mitättömän pieni vähemmistö valtion tuella saa voitot globaalitaloudessa työn ja vaurauden uudelleenjaossa."

No, saa nähdä miten tämän asian kanssa käy - ihan helppoa ei länsimaisessa(kaan) järjestelmässä ole saada aikaan sellaisia ratkaisuja jotka ovat inhimillisiä eivätkä unohda ihmistä tekniikan ja talouden myllerryksessä.

Mannermaa listaa kirjan lopussa tavoitteellisen tulevaisuusvision elementtejä, jotka kelpaa luetella tässäkin:

1. arvokkaan elämän humaani maailma
   
2. demokratian periaatteiden kunnioittaminen
   
3. ihmisoikeudet itsestäänselvyys kaikkialla
   
4. ekologisesti kestävä kehitys
   
5. sosiaalisesti oikeudenmukainen kehitys
   
6. tehokas talous
   
7. korkeatasoinen tiede ja koulutus
   
8. kulttuurisesti suvaitseva ja luova yhteiskunta
   
9. vahva kansalaisyhteiskunta
   
10. globaali etiikka
    

Tähän onkin hyvä päättää: erinomaista!