Halinen = Little hug

Matti Päivänsalon kirja Halinen = Little hug ... ja 449 muuta paikannimeä kolmannella kotimaisella (Atena, 2008; kuvitus Mika Lietzén) taisi olla ilmestymisvuotensa omituisimpia kirjoja. Kustantajan sivuilla sanotaan: "Jotkut viralliset tahot ovat jopa ottaneet käännökset vakavasti, mikä tekee koko jutusta entistä riemastuttavamman."

Kirjan esipuheessa todetaan: 'Nyt kun olemme Euroopan ytimessä päättämässä maanosamme yhteisestä tulevaisuudesta, otamme ilolla käyttöön "kolmannen kotimaisen". Näin voimme tuntea syvää yhteenkuuluvuutta kaikkien Euroopan maiden kanssa.'

Siis: suomalaisia paikannimiä englanniksi, voiko idea toimia kirjana? Kyllä, ainakin siinä mielessä että se saa miettimään mistä tietyt (tutut) paikannimet oikein ovat peräisin ja mitä ne oikeastaan tarkoittavat.

No, otetaanpa muutama esimerkki, ensin Helsingistä: Jakomäki Sharing Hill, Munkkiniemi Doughnut Cape, Pitäjänmäki Keeper's Hill, Suursuo Allmighty Swamp. Ja kaksi esimerkkiä Espoosta: Lintuvaara Bird Hazard, Lähderanta Gobeach. Sekä vielä Vantaata: Kaivoksela Minefield, Myyrmäki Molehill, Pähkinärinne Nutslope.

Jep, kyllä tästä leikittelystä hupia saattaa olla. Ja ehkä paras mitä kirjan innoittamana voi tehdä on lähteä keksimään omia englanninnoksia. Otanpa tästä esimerkin Kainuusta: Vuolijoki Carvedriver (jota ei kylläkään enää ole olemassa itsenäisenä kuntana).

Ei tosikoille eikä virallisille tahoille, mutta muille kyllä - näkökulma kielipolitiikkaan se on tämäkin.

Uudisasukas ja muita lastuja

Juhani Ahon tuotannosta toimitettu kokoelma Uudisasukas ja muita lastuja (SKS, 2011) palautti mieleen, miksi Aho on niin arvostettu kirjailija: hän osaa kirjoittaa. Kokoelman toimittaneet Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila ovat tehneet hyviä valintoja, ottaneet mukaan aikaa kestäneitä lastuja, kirjallisia merkkiteoksia.

Ahoa lienee jokainen jo koulussa saanut (tai joutunut) lukemaan, joten tässä kirjassa saattaa olla tuttuja tekstejä mukana. Mutta kokoelma tuo esille Ahon skaalan lyhytproosan taitajana, erityisesti tunnelman kuvaajana ja ihmistyyppien, muun muassa itsenäisten naisten, taitavana hahmottajana.

Lastu "Wilhelmiina Wäisänen" on mainio, sijoittuen nimellisesti junamatkan kestoiseen ihmistyypin havainnointiin, mutta Aho laajentaa kertomustaan taitavasti yhteiskuntaan yleisemminkin päteväksi, kertoen maalta kaupunkiin muuttaneesta naisesta, joka muiden lapsia ja taloutta hoitamalla on päässyt itselliseen asemaan, siis varsin pitkälle vaatimattomista lähtökohdista. Ja kotiseudulle matkatessaan on kullakin mukaan otetulla tavaralla - joita riittää kunnioitettava määrä - oma sanansa sanottavana tässä elämäntarinassa.

Aho nimitti lyhytproosaansa lastuiksi novellien sijaan, tavallaan vähätellen tuotantoaan, mutta tässä kokoelmassa on kyllä mukana tekstejä jotka ovat merkkiteoksia myös novellistiikan mittapuilla. Aholla oli kuitenkin hiukan toisenlaiset tavoitteet kuin tiiviiseen ja jännitteiseen kerrontaa usein pyrkivällä novellilla; Aho kuvasi tilannetta ja tunnelmaa pikemminkin kuin jännitettä.

Mielenkiintoista ja hauskaa on se, miten vähän monet asiat ovat muuttuneet - ja toiset taas paljonkin.

Asioiden samana pysymisestä sopii esimerkiksi Ahon kirjoitus polkupyöräilyyn hurahtaneesta miehestä. Tässä katkelma tunnelmoinnista: "Varmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin täällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja kuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua... jos korvaanne sattuu sähisevä ääni... jos sieltä karkaa esiin, sieraimet suurina, suu auki, silmät kuin vihasta verenpunaisina joku outo olento... vapistaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän... hän voi purra teitä ohi mennessänne... hänen raivonsa voi tarttua teihinkin!"

Asioiden muuttumisesta sopii esimerkiksi se, miten Aho käsittelee luokkaeroja maanomistajien ja heillä vuokralla tai työssä olevien kesken. Monessa kohdin aavistelee niitä tekstejä joita Väinö Linna aiheesta kirjoitti puoli vuosisataa myöhemmin.

Tässä tulee miettineeksi sitä suomalaisen yhteiskunnan kehitystä joka varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla sai aikaan ennennäkemättömän liikkuvuuden yhteiskuntaluokkien välillä. Tästä on kiittäminen mahdollisuutta opiskeluun, joka avasi monelle tien aivan uudenlaiseen paikkaan yhteiskunnassa.

Hiukan ikävää on se, että se miten Aho kirjoitti ihmisten välisistä eroista alkaa tänä päivänä kuultaa läpi jälleen kerran suomalaisessa yhteiskunnassa, se että ihmisen arvo määritellään hänen omistustensa perusteella. Tästäkin syystä Aho on ajankohtainen myös tänä päivänä - mutta ennen kaikkea siksi, että hän todella osasi kirjoittaa.

Sattumia

Daniil Harmsin (1905-1942) tarinakokoelma Sattumia (WSOY, 1988) on hauskan kummallista, kummallisen hauskaa ja lukijan pysäyttävää tekstiä. Harmsia kehutaan "absurdin kerronnan venäläiseksi mestariksi", joka jäi sosialistisen realismin jalkoihin ja nousi tunnetuksi vasta kuolemansa jälkeen.

Kirjoituksista voi lukea yhtä ja toista neuvostoyhteiskunnan menoon liittyvää kritiikkiä, mutta siinä määrin avoimia ja yllättäviä ne ovat ettei lukija voi olla varma mistä tekstissä kulloinkin on kyse. Joka tapauksessa Harms löysi tavan käyttää kieltä tavalla, joka päällisin puolin tuntuu normaalilta, mutta joka pistää lukijan pohtimaan arkisten asioiden merkityksiä aivan uudesta suunnasta.

Otetaan lyhyt esimerkki, tarina joka on otsikoitu "Muistoksi albumiin":

Satuin kerran näkemään, miten kärpänen ja lude alkoivat tapella. Se oli niin kammottava näky, että ryntäsin kadulle ja lähdin juoksemaan piru ties minne.

Niin tässäkin albumissa: kirjoitat häijyyttäsi jotain, ja sitten onkin jo myöhäistä.

Tai tämä tarina, otsikolla "Uusi anatomia":

Erään pikkutytön nenään kasvoi kaksi vaaleansinistä nauhaa. Tapaus oli siinä mielessä harvinainen, että toisessa nauhassa luki "Mars" ja toisessa "Jupiter".

En tiedä mistä tässä kaikessa on kyse, ja onko tarpeenkaan?

Suomensuojelija - Ohjekirja kielen pelastamiseen

Lari Kotilaisen pieni kirja Suomensuojelija - Ohjekirja kielen pelastamiseen (WSOY, 2009) on mukavan asiallinen kirja suomen kielen tilasta ja tulevaisuudesta. Kirja kertoo ennen kaikkea siitä, mitä meistä jokainen voi tehdä suomen vahvistamiseksi.

Kirja tarjoaa seitsemän ohjetta, jotka kelpaa luetella tässäkin:

1. Leiki kielellä
   
2. Luota puheeseesi
   
3. Arvosta kirjakieltä
   
4. Tunnusta väriä
   
5. Käytä suomea
   
6. Älä pelkää muita kieliä
   
7. Pidä meteliä
   

Siinäpä hyvä lista muistettavaksi!

Kirjaa piristää monenlaisten käytännön esimerkkien tarjoilu piristävinä välipaloina, esimerkiksi "Hauskoja ja tuoreita ilmaisuja", joihin kuuluu talonmiehen jaffa (= keskiolut), ikeapuu (= lastulevy, Skandinavian kansallispuu) ja työmiehen hymy (= liian alhaalla olevien housujen alta pilkistävä kankku).

Suomen kielellä menee hyvin, pienistä huolista huolimatta. Huoleksi voi katsoa sen, että joissakin yhteyksissä (jotkin tieteenalat ja osittain bisnes-maailma) suomea ei aina käytetä edes suomea puhuvien kesken, mikä latistaa kielen ja voi lopulta saada aikaan aihealueen josta ei voida enää keskustella suomeksi.

Toisaalta on hyvä käyttää myös muita kieliä, ja lukea kirjallisuutta esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi, se on omiaan vahvistamaan kykyä käyttää ja rikastaa suomen kieltä.

Siitä että suomen kieleen otetaan lainasanoja muista kielistä tai siitä että kielioppia ei aina noudateta pilkuntarkasti ei pidä huolehtia. Kielen pitää elossa käyttäminen, ja jos kieli ei kehity, se kuolee.

Hyvä ja napakka kirjanen tärkeästä aiheesta!

Jazz - Koko tarina

Tässä on melkoinen paketti perustietoa jazzista, alkuperäisenä toimittajana Julia Rolf ja Suomen osuuden kirjoittajana Jyrki Kangas. Teos Jazz - Koko tarina (Readme.fi, 2011; suom. Seija Kukkonen) tarjoaa oivalluksia varsinkin jazz-musiikkia enemmälti harrastamattomalle - kuten minulle.

Teos jakaantuu kolmeen osaan: Jazzin tarina, Jazztyylit ja Jazzin vaikutus. Esitystapa on tiivis: kirja koostuu pisimmillään yhden tai kahden sivun teksteistä, usein vain muutaman rivin luonnehdintana jostakusta artistista.

Ehkäpä tämä sopii nykyajan lukijalle joka ei halua keskittyä pitkiin teksteihin, mutta se haitta siitä on että kokonaiskuvan hahmottaminen ei ihan helppoa ole. Onneksi teoksessa on kuitenkin Johdanto-kappale, joka auttaa lukemisessa oivalla tavalla alkuun.

Jazzin voi sanoa syntyneen - kovin paljon vääryyttä ei tässä historialle tarvitse tehdä - 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa New Orleansissa, jossa syntyi ensin ragtime ja siitä kehittyi varsinainen jazz.

Mutta mitä jazz on? Tässä lyhyt luonnehdinta: "[S]itä on ylistetty yhdeksi jaloimmista inhimillisen ilmaisun muodoista, koska sillä on syvä ja suora yhteys sieluun. Jazzissa yksilö ottaa oman tilansa käyttäen luovuuttaan mutta käyden kuitenkin muun ryhmän kanssa neuvonpitoa suuntaviivoista; jazz on improvisaatiotaidetta, joka puhkeaa kukkaan ilmaisunvapaudesta mutta edellyttää myös epäitsekästä yhteistyökykyä."

Näinä päivinä jotkut puhuvat monikulttuurisuudesta ikään kuin se olisi kirosana. Mutta jazz on mainio esimerkki niistä hienoista - ja meistä jokaikiseen vaikuttaneista asioista - mitä monikulttuurisuus pystyy saamaan aikaan. - Millaista olisi tämän päivän musiikki, jos jazz olisi jäänyt keksimättä? Tylsää, luulisin.

Palataan tarinaan: "Kaikki alkoi New Orleansista. Moninaisten kansallisuuksien rinnakkaiselossa muodostunut kulttuurien sulatusuuni teki New Orleansista yhden rikkaimmista ja kansainvälisimmistä kaupungeista 1800-luvun alun Amerikassa. Integroituneessa yhteisössä Länsi-Intian sävelet alkoivat sekoittua afrikkalaisiin polyrytmeihin, joita toivat mukanaan orjat ja eurooppalaista klassista musiikkia soittaneet kreolit [...] Keitokseen sekoittui minstrel-sävelmiä ja plantaasilauluja, työlauluja ja spirituaaleja sekä kaikkialle kaikaavat puhallinorkesterit, jotka kiersivät kaupunkia ja soittivat huviretkillä, häissä ja hautajaisissa [...] Tästä uskomattomasta äänten sekamelskasta syntyi lopulta ragtime 1890-luvun alussa."

Integraatioon tuli mutkia matkaan, kun Yhdysvaltain korkein oikeus teki vuonna 1896 päätöksen "erilliset mutta yhtäläiset oikeudet", eli siis virallisti rotuerottelun.

Mutta musiikki kantoi rajojen yli, ja voi hyvin väittää että musiikki oli yksi niistä tekijöistä jotka lopulta kaatoivat rotuerottelun: musiikki ei välittänyt ihonväristä vaan toimi yleismaailmallisena kielenä, koko jazzin historian ajan.

Näin sanotaan kirjassa: '[R]otusyrjintä myrkytti kaikkea USA:n kulttuurielämää, mutta afroamerikkalaisen musiikin voima ja suosio löivät kiilaa yhteiskunnalliseen jaotteluun ja löysivät tiensä vapaisiin sydämiin ja mieliin. Mustien ja valkoisten musiikillinen yhteispeli jatkui koko 1900-luvun ajan, kunnes erään swing-biisin sanoin "rytmi pelasti maailman".'

Parhaimmillaan tämä kirja on esitellessään jazz-tyylejä ja jazz-taiteilijoita, ja jos käytössä on esimerkiksi Spotify (tai miksei lähikirjasto, tosin hitaampana vaihtoehtona) on nautinto tarkistaa, miltä eri aikakausien erilaiset tyylit ja huippuartistit kuulostivat - ja kuulostavat, sillä jazz elää, ja kehittyy edelleen.

Tätä kirjaa voi sanoa todelliseksi aarreaitaksi. Jazz-harrastajille se ehkä ei ole kovin kummoinen teos, mutta epäilemättä kirjassa on yhtä ja toista detaljitietoa jolla harrastajakin voisi haluta briljeerata. Maallikolle tämä on erinomainen johdatus jazz-kulttuurin pariin.

Vihamateriaali netissä - miten se vaikuttaa ihmisten ajatteluun?

Tuoreen uutisen mukaan Google aikoo vähentää vihamateriaalin näkyvyyttä netissä. Tämä tehdään siksi, että äärisivustojen sisältö muuttaa niiden ihmisten ajattelua, jotka sivuilla käyvät.

Tässäpä on erinomainen tieteellisen tutkimuksen aihe, eikä luultavasti edes mahdoton toteuttaa jos käytössä on nettipohjainen yksityiskohtainen online-käyttäytymisen seuranta ja tarvittaessa ehkä jopa aivokuvantaminen. Eri tyyppisten nettisivustojen vaikutuksia voitaisiin verrata toisiinsa, ja tämän pohjalta selvittää miten eri tyyppiset argumentaatiot vaikuttavat ihmisen aivoihin ja käyttäytymiseen.

Tämän tyyppistä tutkimusta on tehtykin. Professori David Nicholas on tehnyt yhteistyötä BBC:n kanssa (Virtual Revolution Experiment). Tutkijat pyrkivät kuvaamaan ja arvioimaan informaation keräämiseen ja käyttöön liittyvää toimintaa seuraamalla ihmisten verkkokäyttäytymistä.

Mielenkiintoista Nicholasin ryhmän tuloksissa oli muun muassa se, että "joukkojen viisaus" (esimerkiksi Facebook-tuttavat) oli ihmisistä luotettavampi tiedon lähde kuin vertaisarvioidut tieteelliset artikkelit. Toisin sanoen "kaverilta kysyminen" ohittaa ammatillisen osaamisen, ja tämä pätee jopa sellaisilla aloilla kuin lääketiede.

Mutta mennäänpä toiseen aiheeseen, ikävän ajankohtaiseen: Norjan väkivaltaisiin tapahtumiin. Aiheessa on myös suomalainen kytkentä, sillä Anders Behring Breivik on lainannut muun muassa Jussi Halla-ahon sanomisia.

Edellä esitettyyn tutkimusprojektin aihioon liittyen voi kysyä, millaisia vaikutuksia Halla-ahon kirjoituksilla mahtaa olla ihmisiin. Voisivatko vaikutukset olla todennettavissa? - Ja voisiko demagogien toimintaa pystyä jopa ennalta ehkäisemään?

Populistiset poliitikot ovat usein kylläkin niin taitavia sanomisissaan ja kirjoittamisissaan, että niiden vaikutuksia voi olla vaikea tutkia. Usein sanomiset on rakennettu niin, että ne voidaan tulkita kahdella tavalla, joista toinen on triviaali ja vaikeasti kiistettävä, toinen taas "ydinjoukkoa" puhutteleva.

Esimerkki tämmöisestä sanonnasta voisi olla "Kaikkea ne tutkijat tutkivatkin!" Päällisin puolin kyseessä on melko triviaali huomio tieteen luonteesta, mutta tutkimukseen negatiivisesti suhtautunut lukee lauseesta aivan muuta.

Toisena esimerkkinä voi ottaa Ylen uutisten raportoinnin Jussi Halla-ahon kommentista Norjan tapahtumiin, liittyen siihen että Breivik viittasi Halla-ahon kirjoituksiin omassa manifestissaan. Halla-aho kommentoi asiaa näin: "Väkivalta syyyttömiä ihmisiä kohtaan on aina ja kaikissa tilanteissa tuomittavaa."

Mikä tuossa lauseessa pistää silmiin on sanayhdistelmä "väkivalta syyttömiä ihmisiä kohtaan". Jos Halla-aho olisi sanonut "väkivalta ihmisiä kohtaan", en asiaa ihmettelisi, mutta tässä hän puhuu ikään kuin väkivalta olisi sallittua silloin kun ei ole kyse syyttömistä. Ja kirjoituksissaan Halla-aho syyttää, joko suoraan tai rivien välissä, yksiä ja toisia tahoja, siis tekee heistä syyllisiä. Onko siis oikeutettua käyttää väkivaltaa näitä syyllisiä tahoja kohtaan?

Norjassahan Breivik piti vasemmistoa syyllisenä, joten Halla-ahon sanomisia voisi tulkita niinkin, että väkivalta olisi oikeutettua.

Mutta tämä on tietenkin saivartelua, paitsi siinä mielessä että Halla-aho olisi vallan hyvin voinut sitoutua irti väkivallasta kokonaan, mutta ei sitä tehnyt, mikä on kiinnostavaa.

Se mitä tämän kaltaiset sanomiset vaikuttavat eri taustaisten ihmisten ajatuksiin - siinäpä tutkimuksen aihetta!

Apua, minua pidetään vankina

Donald E. Westlaken tuotannosta olen lukenut dekkareita, joissa päähenkilönä on epäonninen murtovaras John Dortmunder, Westlaken tunnetuin hahmo. Mutta muunkin tyylisiä kirjoja Westlakelta löytyy.

Kirja Apua, minua pidetään vankina (WSOY, 1988; suom. Kalevi Nyytäjä) kuuluu Westlaken tuotannon helmiin, ja jälleen päähenkilöllä on ongelmia. Nyt kyseessä on Harry Künt — joka kirjoitetaan umlautilla – kaveri joka ei voi olla tekemättä kepposia, ja niinpä hän lopulta päätyy vankilaan kepposen riistäydyttyä käsistä.

Harry yrittää parhaansa mukaan pärjätä vankilassa, mutta helppoa ei ole, varsinkin kun hän ei oikein osaa olla tekemättä kujeita vankilassakaan. Westlake kutoo tarinasta melkoisen veijaritarinan, joka tapahtuu vankilan seinien sisällä – ja äkkiä myös vankilan muurien ulkopuolella, kun Harry joutuu pankkiryöstöä suunnittelevien konnien kelkkaan.

Ja samaan tapaan kuin Dortmunder-kirjoissa, Harry joutuu selvittelemään mysteeriä, sillä vankilassa joku harrastaa melkoisen näyttäviä kepposia, eikä vankilanjohtaja ota uskoakseen ettei keppostelija ole Harry.

Ja käykö kirjassa hyvin? No, Harry joutuu tasapainoilemaan veitsenterällä läpi toinen toistaan epäonnisempien pankkiryöstön yritysten, koko ajan peläten että kaikki paljastuu, mutta taitaapa Harry samalla päästä myös jaloilleen. Voisiko jopa olla, että vankila parantaa miehen keppostelemisesta?

Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin

Tuomo Kesäläisen kirjan nimi kertoo olennaisen: Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin (Mäntykustannus, 2011). Tässä käydään Turun lähistöllä olevissa luolissa ja kerrotaan miten luolia tutkittaessa tulee toimia, sillä turvallisuus on tärkeää.

Kirja sopii myös luonnosta yleisesti kiinnostuneille, ei vain luolien harrastajille, sillä useimmat luolakohteet ovat melkeinpä kiinnostavampia ympäröivän luonnon ansiosta, ei pelkästään luolien.

Kirja on selkeä ja kustakin kohteesta kerrotaan olennainen tiivissä muodossa: saapumisohjeet, kohteen erityispiirteet sekä valokuvia paikasta. Kaikki toimii.

Siis: erinomainen opaskirja luonnossa liikkuvalle!

Avainnovelleja 1900-luvulta

Parhaita novelleja? Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan toimittama kokoelma Avainnovelleja 1900-luvulta (WSOY, 2000) on aivan erinomainen, vaikkakaan ei ehkä tarjoa mitään mullistavan uusia tuttavuuksia.

Kokoelma rajoittuu länsimaiseen novellistiikkaan: muut kulttuurit vaatisivat aivan omat kokoelmansa. Toimittajat ovat myös onnistuneet saamaan novelleihin ikään kuin juonen. Peräkkäiset novellit kommentoivat tai jatkavat samaa teemaa.

Mukana on sekä kansainvälisiä kirjoittajia että kotimaisia. Kirjoittajat toteavat: "Kiinnostavaa on huomata myös se, että omasta kirjallisuudestamme on helpompi löytää tasokkaita naiskirjailijoiden tekstejä kuin muusta eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta kirjallisuudesta."

Riemastuttava oli Heinrich Böllin novelli "Tehdään, tehdään!" (suom. Kristiina Kivivuori). Novellin alaotsikkona oli "Toiminnallinen kertomus" ja se kommentoi jatkuvaa suorittamisen noidankehää: "Wunsiedelin sijaisena toimi Broschek-niminen mies, joka puolestaan oli saavuttanut tiettyä mainetta sillä, että oli ylioppilaana elättänyt yötyöllä seitsemän lasta ja halvaantuneen vaimon, samalla hoitanut menestyksekkäästi neljää kauppaedustusta ja silti suorittanut kahdessa vuodessa kaksi virkatutkintoa erinomaisin arvosanoin."

Raija Siekkisen novelli "Nälkä" jäi askarruttamaan; tämä on sen kaltainen teksti josta on vaikea poimia yhtä katkelmaa, mutta ehkä tämä lopusta kuvaa tunnelmaa: "Tämän kaiken näin, katselin, sitten nousin ja menin takaisin vuoteeseen. Aamulla heräsin niinkuin kaikki muutkin ihmiset."

Mukana on Antti Hyryn novelli "Kivi auringon paisteessa" jonka muistan lukeneeni lukioikäisenä, ja vaikutuksen se teki jo silloin. Maarit Verrosen "Kivenhalaaja" oli mainio uusi tuttavuus, erinomaista pohdintaa asioiden tärkeydestä ja pysyvyydestä.

Yhteenveto: Avainnovelleja, tosiaan - kirja josta pääsee modernin novellitaiteen sydämeen: "Nykynovelli ei osoittele, ei syyllistä eikä anna valmiita vastauksia. Sen sijaan se toteaa: tällaista on elämä, jokainen tehköön omat valintansa."

Kun

Veijo Meren runokokoelma Kun (Otava, 1991) oli käsittääkseni ensimmäinen laajempi kosketukseni Mereen runoilijana. Ja melkoinen olikin.

Tässä katkelma keskeltä runoa Allah ja Jehova; haastava teema, tämä jäi mieleen askarruttamaan:

...
Israel, Afganistan, Uzbekistan ja Armenia
ovat kaikki reunavaltioita ja kallellaan
itseensä päin. Siitä ne helposti erottaa.
Israel on kuin avattu kirja,
kaksi länsirantaa, kaksi kirjaimistoa,
...

Runo, ottamisen antamista?

Luovuuden ulottuvuudet

Ritva Haavikko ja Jan-Erik Ruth toimittivat mainion artikkelikokoelman erilaisista näkökulmista luovuuteen. Teos Luovuuden ulottuvuudet (Weilin+Göös, 1984) on tosin hiukan kärsinyt ajan patinasta, mutta itse asia on hyvinkin ajankohtainen, ja monessa kirjan artikkelissa on oivallettavaa tämän päivän lukijalle.

Mitä sitten luovuus on? Sitä voi pitää omaperäisyyden ja joustavuuden jonkinlaisena yhdistelmänä, mutta määritelmiä on monenlaisia; voisi sanoa että kirjassa tarjotut määritelmätkin ovat omaperäisiä ja joustavia. Jan-Erik Ruth kirjoittaa: "Luova suhtautumistapa edellyttää [...] halua joutua ymmälleen ja nauttia vastakohdista – tämä on taiteellisen ja tieteellisen luovuuden ensimmäinen ehto. Toinen ehto on keskittymiskyky."

Kirjastosta lainaamaani kirjaan oli tehty marginaalimerkintöjä ja alleviivauksia, nämä tarjosivat mainion kommentaarin siihen mitä lukijat olivat kirjasta hakeneet. Tuo edellä esitetty lainaus oli tällainen noteerattu katkelma.

Lasten luovuutta kommentoi Jorma Heikkilä tähän tapaan: "Lapsuudessa mielikuvituksen käyttö on runsasta, koska sanavarasto on pieni, verbaalinen ilmaisu kapeata ja käsitteitä vähän." Mielestäni nykyisin ymmärretään hiukan enemmän lasten kykyä ilmaisuus, mutta kaiketi tässä on ymmärryksen siemen vieläkin.

Itselleni tuli tässä mieleen usein todettu ero (nykyisen) länsimaisen ja muinaisen kiinalaisen runouden välillä: "Länsimaissa kaikki runon osaset edustavat abstraktioita, muinaisessa kiinalaisessa runoudessa asiat edustivat konkreettista luontoa suoraan, ilman abstraktiota." (Tämäkin on tietysti melkoinen yleistys.) Olisiko kuitenkin niin, että lapsilla on tämä kyky ja aikuiset eivät vain sitä enää ymmärrä?

No, joka tapauksessa mainio kirjallinen teos, ja hienoa että se on edelleen saatavilla.

Lintujen käytännöllisyydestä

Nelli Hietalan Lintujen käytännöllisyydestä (Nemo, 2011) riemastuttaa ja ihmetyttää. Tässä on novellistiikkaa, joka on sekä omaperäistä että tuo mukavalla tavalla mieleen suuret kertojat, esimerkiksi Nikolai Gogolin ja Franz Kafkan lyhyet kertomukset, tyyliin Kafkan Hiilisangolla ratsastaja. Mutta siinä missä Gogol ja Kafka ovat maailmankuvaltaan melkoisen pessimistisiä, Hietala sisällyttää novelleihinsa riemastuttavaa - sanoisiko käytännönläheistä - lämpimyyttä.

Mikä mainiointa, Hietala paketoi oivalluksensa hykerryttävällä tavalla asialliseksi tekstiksi, jota voisi ensi silmäyksellä kuvitella lainaukseksi virallisesta muistiosta tai yrityksen strategiadokumentista. Otetaanpa esimerkki novellista "Taantumus":

Ilman lasta liikkuvan aikuisen on pidättäydyttävä riimittelystä, rallattelusta, lallattelusta ja laukkahypyistä. Asiaa tuntematon voisi kuvitella, ettei se ole kovin vaikeaa. Pieni lorunpätkä johtaa kuitenkin toiseen. Riimi muuttuu miltei huomaamatta rallatukseksi ja siitä on enää häviävän pieni askel päristelyyn. Päristely johtaa irvistelyyn, irvistely laukkahyppyihin, hypyt tanssahteluun, tanssahtelu satuiluun ja pian kaikki oman lapsuusajan lorut, riimit, rallatukset, runonpätkät ja sadut alkavat räjähdellä tartunnan saaneen aikuisen päässä kuin uudenvuoden ilotulitteet.

Ja entäpä "Ohje unien pyydystämiseksi":

Unien pyydystämiseksi tarvitaan kannellinen lasipurkki. [...] Seuraavaksi asetetaan syötti. Unet ovat persoja lämpimälle maidolle, kyynelillä kastelluille nenäliinoille ja sentimentaalisille runonsäkeille.

Hietalan teksti on jotenkin väistämättömän totuudellisen oloista, sellaista josta rivien välistä näkee miten maailma toimii, mitä on olla ihminen. Tässä ote tekstistä "Tervehtimisen vaarat":

Liikenneonnettomuuttakin vaarallisempaa on tuntemattomalle puhuminen. Tuntemattomasta ei koskaan tiedä, mitä hän haluaa. Jos siis kuljet yksin, älä missään tapauksessa katsele ympärillesi, hymyile tuntemattomille, vastaa kenellekään, joka sinua puhuttelee, pysähtele turhaan tai huomioi millään tavalla ketään, joka nykii takkisi hihaa. Se vain innostaa heitä.

Ja lopuksi vielä ote "Sanojen säilyvyydestä":

Sanojen säilömiseen pätevät siis samat säännöt kuin muuhunkin säästämiseen. Ajoittaisesta säästäväisyydestä on pikemminkin hyötyä kuin haittaa, sillä säilyttäminen jossakin määrin lisää sanojen herkullisuutta ja painoarvoa. Sanat eivät kuitenkaan säily muuttumattomina kuin suola tai etikka, vaan ne muuttuvat ennen pitkää kirpeiksi ja kitkeriksi. Tämän vuoksi niitä ei tulisi säästää loputtomiin, vaan ne tulisi nautiskella silloin, kun ne ovat herkullisimmillaan.

Lukutikku kirjallisuuden lukijalle

Mitä tarkoittaa lukeminen? Tähän kysymykseen tarjoaa oivia vastauksia teos Lukutikku kirjallisuuden lukijalle (Weilin+Göös, 1978), jonka ovat toimittaneet Mirjam Polkunen, Pekka Suhonen ja Auli Viikari.

Kirjassa käsitellään niin runoutta, proosaa kuin näytelmiäkin. Näkökulmia on useita: kirjoittajan, tavallisen lukijan ja kriitikon. Lukutavoissa on eroja, mutta myös yhtäläisyyksiä: "... lukemisen tavoite on laajasti ottaen yhteinen: me kaikki luemme, paitsi huvin vuoksi, myös ymmärtääksemme; käytämme tekstiä oman maailmankuvamme hahmottamiseen."

Ymmärrystä, sitä tämä kirja lukijalle tarjoaa.

Lintukuvauksen käsikirja

Markus Varesvuo, Jari Peltomäki ja Bence Mate ovat kirjoittaneet Lintukuvauksen käsikirjan (Docendo, 2011), jota voi pitää aiheensa ehdottomana kärkiteoksena. Kirjoittajat ovat huippuosaajia, jotka kertovat siitä miten linnut saadaa kuvaan: kamerarungoista, objektiiveistä, syöteistä, piilokojuista, parhaista kuvauspaikoista ja niin edelleen.

Teoksen kuvitus on ensiluokkaista, ainakin teknisessä mielessä parasta mitä lintukuvaajat tällä hetkellä tuottavat.

Mutta mieleen tulee, että tämmöistäkö tämäkin on? Teollista tuotantoa jossa rakennetaan tuotantovälineitä jotta saadaan ulos tuote, joka myy.

Voi tietenkin ylipäänsä kysyä, onko lintuvalokuvaus - tai luontovalokuvaus - tai valokuvaus - yleensäkään muuta kuin teknistä virtuositeettia, kykyä hyödyntää vempaimia ja välineitä niin että ruudulle piirtyy mahdollisimman hieno kuva kohteesta.

Pitäisikö valokuvauksen olla muutakin, esimerkiksi taidetta?

Tarkoitan tässä yhteydessä sitä, mistä David Bayles ja Ted Orland kirjoittavat teoksessa Art & Fear: "To the viewer, who has little emotional investment in how the work gets done, art made primarily to display technical virtuosity is often beautiful, striking, elecant...and vacant. [...] Compared to other challenges, the ultimate shortcoming of technical problems is not that they are hard, but that they are easy."

En osaa tässä sen kummemmin asiaa perustella, muuta kuin sillä että kirjan valokuvista - muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta - tuli tyhjä olo, ikään kuin olisi katsonut muovisia (tai täytettyjä) lintuja elävien sijaan.

Richard Morgan vs. Terry Pratchett

Luin peräjälkeen Richard Morganin kirjan Musta mies (2007/2011) ja Terry Pratchettin kirjan The Fifth Elephant (1999). Jälkimmäinen on suomennettu nimellä Maanalainen elefantti.

Morgania on kovasti kehuttu, mutta vaikka kirjan Musta mies lähtökohta on hyvinkin kiinnostava - se millainen on yksikön suhde ihmisyhteisöön - niin lopputulos oli lattea; paljon melua lähes tyhjästä. Tämä kirja ei kanna.

Pratchettin Kiekkomaailma-sarjaan sijoittuva The Fifth Elephant puolestaan on pinnalta katsoen hyvinkin kevyttä luettavaa, mutta pinnan alla on isoja kysymyksiä, ja Pratchett kykenee niitä käsittelemään fantasiamaailmansa sisältämien abstraktioiden kautta.

Tässä yhteydessä voisi viitata Italo Calvinon kirjaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, jossa hän pohtii keveys-teemaa. Mielestäni Pratchett on löytänyt kirjojensa näennäisen keveyden kautta tien olennaisten kysymysten käsittelyyn. Tämä keveys on hyvin painavaa, hyvällä tavalla.

Pratchett kykenee ottamaan Kiekkomaailman kautta etäisyyttä kohteeseensa, mutta samalla hän pystyy tuomaan esille olennaisia piirteitä ihmisenä olemisessa. Ja kirjan teema ei ole sen vähäisempi kuin valtion sisäiset ristiriidat, pinnan alla kytevä ryhmien välinen jännite ja sisällissodan uhka.

On hiukan sääli, että Harry Potter -kirjat ovat saaneet suhteessa paljon enemmän lukijoita kuin Pratchett, joka kirjoittaa yhtä lailla selkeästi ja mukaansa tempaavasti kuin J. K. Rowling. Mutta samalla Pratchett pohtii olennaisia filosofisia ja tieteellisiä kysymyksiä, toisin kuin Rowling, joka ohittaa nämä kysymykset edes yrittämättä niitä ymmärtää.

Sujut

Kylläpäs oli napakka tämä kirja: Veijo Meren Sujut (Otava, 1961). Kirja kertoo alikersantti Ojalasta, joka jää ryhmineen vihollisen puolelle, kun Vuoksen silta räjäytettiin. Kukaan ei tule heitä noutamaan ja Ojala saa niskaansa omien luotisuihkun kun yrittää joen yli. Hän päättelee, ettei armeija häntä enää tarvitse, ollaan sujut.

Meri kertoo vähäeleisesti mutta terävästi kolmensadan kilometrin jalkapatikasta kotitilalle heinätöihin. Kaikki ei mene ihan nappiin, ja mustanpuhuva huumori kukkii. Mutta miten käy Ojalalle? Melkoista arpapeliä on elämä heinätöissäkin.

Ja näin kirja päättyy: "Metsä oli pimeä, eikä se tuntunut olevan kenenkään omaisuutta. Taivaalla oli tähtiä vaikka kuinka paljon."

Fergusonin tapaus

Keväällä aloin paikkaamaan aukkoa dekkarikirjallisuuden tuntemuksessa lukemalla Dashiell Hammettia. Ja nyt on vuorossa Ross Macdonald, jota Wikipedian mukaan 'pidetään ”kovaksikeitetyn” rikoskirjallisuuden tärkeimpänä nimenä Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin ohella'. Raymond Chandleria olinkin jo aiemmin lukenut.

Ross Macdonaldin tunnetuin hahmo on yksityisetsivä Lew Archer, mutta muitakin päähenkilöitä hänellä on kirjoissaan. Teoksessa Fergusonin tapaus (Book Studio, 2000) päähenkilö on nuori juristi Bill Gunnarson, joka saa puolivahingossa hoitaakseen kinkkisen jutun. Perheenlisäystäkin on tulossa, joten jännitettävää riittää.

Tämän kirjan perusteella Macdonaldin dialogi on sujuvaa ja nasevaa, mutta ei yhtä lailla kärjistettyä ja yllätyksellistä kuin Hammetilla. Toisaalta Macdonaldin tekstissä on paikoin yllättävää runollisuutta: "Kaukana merellä lintuparvi levittäytyi hajanaiseksi jonoksi kuin katkonaiseksi virkkeeksi, jonka merkitys ei koskaan aukea täysin luettavaksi. Ajattelin niitä koko matkan Beverly Hillsiin. Linnut olivat liian kaukana, jotta olisin voinut tunnistaa ne, mutta oli se aika vuodesta, jolloin jotkut vesilinnut muuttivat, en vain tiennyt tarkalleen miksi ja minne."

Mikä näiden kolmen kirjoittajan dekkareissa hämmästyttää ja ihastuttaa on niiden kyky sisällyttää suoraviivaiseen tarinan kerrontaan ja toimintaan hyvinkin moninaista näkemystä ja kokemusta. Macdonaldin teksti tuntuu paikoin ikään kuin runoudelta, jossa hypätään nopeasti näkökulmasta ja tunnelmasta toiseen, ja näiden sävyjen yhteen saattaminen tuo tarjolle vivahteita ja merkityksiä joita voi pohtia pitkäänkin.

Teos Fergusonin tapaus on toisaalta myös mainio esimerkki perinteisestä dekkarista, jossa etsitään tapahtumiin syyllistä monien mutkien kautta, mutta täytyy sanoa - kuten kirjan takakannessa annetaan ymmärtää - että ovelasti Macdonald tarinansa kokoaa. Lukija saa tuntea olevansa fiksu, kunnes Macdonald pistää pakan aika lailla sekaisin viime sivuilla.

Macdonald osaa kirjoittaa, ja tosiaankin, kyllä hän hyvin sopii Hammettin ja Chandlerin rinnalle, mestarillista tekstiä kerta kaikkiaan.

Täällä ei näperrellä!

Olli V. Lounasmaan omaelämäkerta hykerryttää. Täällä ei näperrellä! - Kylmäfyysikon kuumat paikat (Suomen Tiedeseura, 2008) on mainion suorasukainen kertomus huippututkijan elämäntyöstä.

Kiti Müller on tehnyt hyvän toimitustyön Lounasmaan käsikirjoituksen pohjalta, säilyttäen Lounasmaan omaperäisen ilmaisun. Tämä kirja kuuluu suomalaisten tutkijoiden (oma)elämänkertojen - joka ei sinänsä iso kategoria ole - ehdottomaan eliittiin.

Kirjassa kerrotaan niin Lounasmaan perheestä kuin tutkijan urasta, lapsuudesta alkaen. Mukana on runsaasti, jopa hämmentävän paljon, monenlaista dokumentaarista materiaalia, muun muassa valokuvia, kirjeitä ja muistikirjojen sivuja. Kaikesta tästä tulee äärimmäisen uskottavan ja autenttisen oloinen lukukokemus.

Lounasmaa ei välttele myöskään arkoja asioita, esimerkiksi akateemisen maailman valtataisteluja, tieteellisiä kiistoja tai poliittisen tason taistelua rahoituksesta.

Ja on mukana myös kylmän sodan aikakauden kuohuntaa, kun kävi ilmi että Lounasmaan ryhmä oli saanut (perus)tutkimukseensa rahoitusta USA:n ilmavoimilta. Loppujen lopuksi asia ratkesi onnellisesti, ja kaiketi tästä se hyöty oli että Lounasmaan yksikön tutkimus oli suurelle yleisölle entistäkin tunnetumpaa.

Kirja tuntuu olevan täynnä ihmisiä, tutkijavieraita, suomalaisia kollegoita, rahoittajatahojen edustajia ja niin edelleen. Valokuvia on runsaasti, ja niistä käy ilmi Lounasmaan huomattava kyky suhdetoimintaan, niin itään kuin länteen päin. Lounasmaalla oli loistava kysy organisoida, ja myös motivoida ihmiset antamaan kaikkensa yhteisen työn hyväksi.

Yhteenveto: Tässä kirjassa ei näperrellä - ensiluokkainen lukukokemus ja katsaus Suomen tieteen menestystarinaan.

Maailma on teonsana - Suomalaisia runoja

Anne Helttusen ja Annamari Sauren toimittama runokokoelma on kelpo katsaus suomalaiseen runouteen 1800-luvulta nykypäiviin: Maailma on teonsana - Suomalaisia runoja (WSOY, 1999). Paljon on tuttua mukana, siis palaamista kerran koettuun, mutta paljon on myös uutta, tai ehkä unohdettua.

Tässä ote Pentti Saarikoskelta:

...
en iltaan mennessä koskaan
ole pääsevä perille
ja yöllä, nukkuessa,
tulen alkuuni takaisin.

Ja entä sitten Kari Hotakaisen proosaruno "Möröt":

Me ollaan mörköjä. Meillä on sydän puuta ja jalat kartonkia. Kä-
det meillä on kuin lapiot ja silminä savikiekot. Meitä pelkää kaik-
ki katupojista katuporiin, teiltä me otetaan luulot ja puista lehdet,
...

Ja - tähän kokoelman olennaista merkitystä pohtivana ajatuksena - voi nostaa esille Riina Katajavuoren runon "Päivän kysymykset", joissa sanotaan: "Miksi totuuslamppu on suunnattava omiin silmiin?"

Ilpo Tiihonen on parhaillaan ajankohtainen runoilija, sillä on on 35. Kajaanin runoviikolla "Suven Runoilija". Häneltä on kokoelmassa useita runoja, esimerkiksi "Unilelu":

Meidän isi on johtaja,
se johtaa toisia.
Meidän isi syö lohta ja
ei pysty goisia.
...

Ja otetaan tasapainon vuoksi toinenkin runo Tiihoselta, "Suomen äideille":

Oi äidit, helkimmät sielut!
Kuinka lakastaa teitä liittävästi?
Keltovatko punaluusut talpeeksi?
Hella nähköön, palastanne aina
olette ylittäneet!
...

Kyllä, tämä on erinomainen kokoelma suomalaista runoa.

Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa II

Jatkan Jaakko Kaukon väitöskirjan Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa pohdiskelua. Mitkä ovat tutkimuksen keskeiset substanssikysymykset ja havainnot? Pohdin aluksi dynamiikan teemoja. Itseäni kiinnostivat erityisesti kaksi dynaamiikan juonnetta: kansainvälisen politiikan dynamiikka ja uudistuva tutkimuspolitiikka, erityisesti ristiriita perustutkimuksen ja innovaatiopolitiikan välillä.

Perustutkimus on jäänyt politiikassa taka-alalle 1990-luvulta alkaen: "[P]erustutkimuksen kehittämistoimintaa ei tiede- ja teknologianeuvoston linjauksissa juuri näy eli politisoituneet toimintamahdollisuudet sijaitsevat soveltavan tutkimuksen puolella. Ainoana perustutkimukseen liittyvänä tiede- ja teknologianeuvoston raporteissa on ollut tutkijakoulutukseen panostaminen. Erityisprojektit kohdistuvat innovaatioihin ja tekniikkaan." Esimerkkinä tästä Kauko mainitsee SHOKien (strategisen huippuosaamisen keskittymät) perustamisen 2006-2008.

Mielenkiintoinen tutkimuksellinen kysymys on se, miksi rakenteellinen kehittäminen on ollut politisoituneena 1990-luvulta alkaen, mutta institutionaalisen rakenteen muutokset ovat olleet minimaalisia. Jonkinlaisen vastauksen Kauko tähän esittää lukkodynamiikan ja kitkadynamiikan käsitteiden kautta. Palaan tähän aiheeseen lopussa.

Monimutkaistuva järjestelmä herättää kysymyksiä. Tällaiseksi Kauko nostaa valtioneuvoston ja opetus- ja kulttuuriministeriön sekä yliopiston ja ministeriön välisten roolien uudelleen määrittelyn. Samaten: "[M]ikä on strategisen ohjauksen suhde tulosohjaukseen. Entä mikä on budjettiohjauksen suhde hallitusohjelmaan?" Kauko pyrkii löytämään näihin kysymyksiin vastauksia haastattelujen avulla.

Globalisaatio nousee keskeiseksi kansainvälisen politiikkajuonteen teemaksi, liittyen myös yliopistoihin jotka hahmotetaan kansainvälisessä kilpailussa osana kansallista rintamaa. Näin sanoi haastateltu virkamies: "[T]ämä globalisaatioon vastaaminen kansakuntana, niin yliopistothan on siinä nostettu ihan kaapin päälle, että Suomi menestyy tai kaatuu yliopistojen myötä, niin sellainen ajatteluhan on kauheasti vahvistunut."

Mutta vaikka yliopistojen merkitystä korostetaan, näyttävät ne osittain joutuneen taka-alalle innovaationpolitiikan vallatessa alaa. Joka tapauksessa kansallinen innovaatiojärjestelmä nähdään menestystarinana, mutta siihen liittyy myös uhkia. Lisäksi demokratiaa rajoittaa konsensusajattelu, mistä haastateltu virkamies sanoi: "[E]i meillä koskaan politiikasta ole kauheasti tykätty, että aina se on haluttu jotenkin pois. Ja demokratia on ikävää, koska siinä menee paljon aikaa."

Kauko toteaa haastateltavien näkevän perustutkimus- ja innovaatiopolitiikassa kaksi koalitiota: "Innovaatiopolitiikan ryhmittymässä ovat työ- ja elinkeinoministeriö, Tekes, Elinkeinoelämän keskusliitto, Sitra ja valtiovarainministeriö. Perustutkimuskoalitiossa ovat opetus- ja kulttuuriministeriö, Suomen Akatemia ja yliopistoista erityisesti monitieteiset."

Innovaatiopolitiikan koalitio on selvästi vahvempi, ja esimerkiksi Suomen Akatemian on koettu jääneen ikään kuin innovaatiopolitiikan ansaan. Lisäksi perustutkimuksen koalitio on sisäisesti erimielinen, mikä heikentää sen merkitystä.

Seuraavaksi siirryn hallintopolitiikan juonteen pohtimiseen. Yliopistolaitosta on pyritty karsimaan ja profiloimaan, mutta välttäen suoria toimenpiteitä, erilaisten epäsuorien keinojen kautta: 'Haastatellun mukaan rakenteellisen kehittämisen 1990-luvulla keksitty työnimi on "vapaaehtoinen saneeraaminen", joka kuvaakin nykyprosessin luonnetta varsin hyvin. Tarkoituksena on yliopistojen oma-aloitteisuus päällekkäisyyksien karsimisessa ja profiloitumisessa.'

Muutoksia on vaikeuttanut se, että tarvittaisiin vahva opetusministeri ajamaan linjaansa läpi: "Opetusministerin salkku nähtiin kuitenkin haastateltavien parissa sangen kevyeksi. Haastatellut tunnistavat, että pitkään aikaan opetusministerin paikalle ei ole valittu pidemmän linjan poliitikkoa." Tosin tähän on mahdollisesti tulossa muutosta, joidenkin haastateltavien mukaan.

Korkeakoulupoliittinen järjestämä on sellainen, jolla puolueet eivät juuri pysty erottautumaan toisistaan: "Poliitikkojen osalta korkeakoulupolitiikan hallintopolitiikka näyttää konsensuaaliselta ja yllätyksettömältä ja tämän vuosi myös epäkiinnostavalta, koska siihen ei liity äänestäjien intohimoja tai puolueiden eroja."

Tämä johtaa siihen, että korkeakoulupolitiikan rooli hallitusohjelman muodostamisessa ja opetusministerin valinta nähdään lähes farssina: "[K]un ollaan siinä ihan loppusuoralla [...] sitten ruvetaan kyselemään, että 'kuka siihen [opetusministerin paikalle] sitten tulee'?"

Hallintopolitiikassa on haasteena myös se, että "yliopistojen kollektiiviedustus pystyy olemaan yhtä mieltä rahasta ja pääsääntönä muissa asioissa intressit hajautuvat niin pahasti, että yhteisiä kantoja on hankala muodostaa."

Kaiken huipulla on vielä keinojen ja päämäärien ristiriita: "Poliittisia linjauksia pystytään tuottamaan, mutta niistä ei pystytä keskustelemaan. Taloudelliset keinot päätetään erillään politiikasta eikä niitä katsota kokonaisuutena." Kauko ottaa tässä yhteydessä käyttään termin kitkadynamiikka, joka tyypillisesti johtaa uudistusten mahdottomuuteen: "[M]uutosdynamiikka politisoi muita juonteita ja kitkadynamiikka estää politisointeja muissa juonteissa. [...] Jos kansainvälinen vuorovaikutus vaikuttaa toimintamahdollisuuksien politisointia edistävästi, on hallintopolitiikan kitkadynamiikalla täysin päinvastainen vaikutus muihin politiikkajuonteisiin."

Väitöskirjan kuva 6 sivulla 199 tiivistää mainiosti teoreettisen kehyksen korkeakoulupoliittisen järjestelmän dynamiikan muutoksesta. Kitkadynamiikan ja konsensuaalisen muutosdynamiikan välillä tapahtuu siirtymiä kansainvälisen politiikan juonteen ja hallintopolitiikan juonteen avulla. Vastaavasti uudistusdynamiikasta siirrytään lukkodynamiikkaan aluepolitiikan juonteen kautta, ja uudistusdynamiikan sisällä vaikuttaa tutkimuspolitiikan juonne.

Yhteenveto: Tärkeä, ajankohtainen ja paljon ajatuksia herättävä väitöskirja, joka ansaitsee laajempaa tunnettuvuutta. Toivon, että tästä syntyy pohdintaa ja keskustelua. Tosin voi olla, että kitka- ja lukkodynamiikka ottavat tässäkin asiassa ohjakset käsiinsä.

Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa

Jaakko Kaukon väitöskirja on opinnäytteeksi harvinaisen selkeää luettavaa: Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa (Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteiden laitos, 2011). Ja kun tutkimuksen aihetta voi pitää suorastaan elintärkeänä Suomen tulevaisuudelle, mikäs sen parempaa luettavaa kesäksi kuin tämä.

Kirjan ensimmäinen luku lähtee liikkeelle lainauksella haastateltavalta, ja tämän kelpaa lainata tähänkin:

"Siinä on pääministeri puheenjohtajana ja kaikki keskeiset ministerit. Ja edustus vielä: siellä on Tekesin pääjohtaja ja VTT:n pääjohtaja ja yliopistojen edustus ja minun ymmärtääkseni aika hyvä valmisteluprosessi. Sitten siellä nuijitaan päätöksiä pöytään, joita valtioneuvosto ei sen jälkeen noudata. Ne samat tyypit, jotka istuvat siellä!"

Lainauksessa puhutaan tutkimus- ja innovaationeuvoston suhteesta valtioneuvoston päätöksiin, ja päästään suoraan tutkimuksen keskeiseen pohdintaan, siihen miksi näin tapahtuu: miksi "ministerit eivät noudata itse keskeisessä korkeakoulupolitiikan toimielimessä hyväksymiään linjauksia"? Tai ainakin voi pyrkiä tutkimaan, miten asiasta voidaan saada selvää ja miksi näin väitetään.

Kaukon tutkimuksessa tarkastellaan toimijoiden välisiä vuorovaikutussuhteita, ja nimenomaan kansallisella tasolla, menemättä organisaatioiden sisäisiin rakenteisiin. Kaksi keskeistä tekijää - politiikan dynamiikan kaksi ulottuvuutta - ovat tilanne ja mahdollisuus. Tässä politiikka tilanteena "liittyy ajatukseen otollisesta hetkestä, jolloin politiikan linja voidaan murtaa". Vastaavasti politiikka mahdollisuutena liittyy toimijoiden havaitsemiin poliittisiin mahdollisuuksiin ja niiden perusteella muodostettuun käsitykseen toiminnan vaihtoehdoista.

Kuten tästä käy ilmi, tutkimuksen asetelma on varsin abstrakti eikä siinä pyritä kuvailemaan korkeakoulupoliittisen järjestelmän (monimutkaista) rakennetta vaan sitä dynamiikkaa joka on havaittavissa - ja niitä keinoja joilla tätä dynamiikkaa voidaan tutkia. Tutkimuksessa käytetään sekä kansallisen korkeakoulupolitiikan toimijoiden (organisaatioiden) tuottamaa kirjallista materiaalia että 25 keskeiseksi määritellyn toimijan haastatteluja.

Tutkimuksen metodiikkaa voi toki kritisoida, mutta mielestäni se näyttää varsin selväpäiseltä ja ainakin tarjoaa hyvät lähtökohdat tarvittaessa täydentää tutkimuksen keskeisiä havaintoja, jos joku vastaavaan urakkaan jatkossa tahtoo lähteä. En kuitenkaan aio tarttua metodologisiin kysymyksiin vaan poimia muutamia väitöskirjan mielenkiintoisia havaintoja.

Kauko viittaa Baumgartnerin ja Jonesin jaksottaisen tasapainon malliin ja pohtii tästä näkökulmasta muutoksen vaiheittaisuutta ja katkonaisuutta: "Muutokselle suosiollisen hetken syntymistä jaksottaisen tasapainon malli selittää näennäisellä vakaudella. Vakaus johtuu mallin mukaan siitä, että kansalliselle agendalle mahtuu yleensä vain hyvin vähän asioita. Agenda on yleensä varsin pakattu, sillä tarjontaa on paljon. Lisäksi asian agendalle saattaminen eli politiikan teko koetaan monimutkaiseksi."

Kauko pohtii asialistan asettamista (agenda setting) ja tähän liittyviä elementtejä, muun muassa policy-ikkunaa (policy window), policy-yrittäjiä (policy entrepreneur) ja asioiden paketointia (coupling): "Koska policy-ikkuna on auki lyhyen aikaa, policy-yrittäjät vyöryttävät siitä sisään ongelmia, toimintaehdotuksia ja näistä tehtyjä paketteja. Paketoinnin lisäksi policy-yrittäjillä on tärkeä rooli myös koko järjestelmän pehmittämisessä (softening up)."

Kauko noteeraa tähän liittyvä oivalluksen ja pohdiskelee sitä: "[P]oliittisen järjestelmän päätöksenteko ei etene [...] asialistan asettamisesta vaihtoehtojen etsimiseen. Sen sijaan, vaihtoehtoja on ilmassa useita ennen kuin ongelmaakaan on esitetty. [...] [P]äätöksenteossa ratkaisut etsivät enemmänkin ongelmia kuin ongelmat ratkaisuja."

Jotta muutoksia todella tapahtuisi, "institutionaalisen rakenteen tulee olla linjassa ulkoisten tekijöiden kanssa: pitkien historiallisten kehityskulkujen ja poliittisen järjestelmän". Kaukon tutkima uudistusdynamiikka "luonnehtii hetkeä, jossa poliittinen tilanne on otollinen ja toimintamahdollisuudet ovat politisoituneet". Tällaisella hetkellä institutionaalista rakennetta voidaan muuttaa edelleen: "Korkeakoulupoliittisen järjestelmän uudistamista ajavat policy-yrittäjät, jotka esittävät lempiratkaisujaan esillä oleviin ongelmiin."

Entä mitkä ovat väitöskirjan keskeiset havainnot edellä kuvatuista lähtökohdista käsin? Tähän palaan myöhemmin.

Lisäys: Pohdinta jatkuu täällä.

Runouden kuntokoulu

Risto Ahti ja Markku Toivonen ovat kirjoittaneet ihmeellisen kirjan, joka sai ymmärtämään kirjoittamista uudella tavalla: Runouden kuntokoulu (Gummerus, 1988). Miksi en tätä kirjaa aiemmin ole löytänyt?

Kirja sopii niin runouden kirjoittajalle kuin lukijalle, ja ymmärsin vihdoin vähän enemmän siitä miten runous toimii, mihin perustuu sen kyky ylittää ihmisten välinen kuilu. Ja miksi runous on olennaisella tavalla erilaista kuin proosa. Ja mikä mielenkiintoisinta: kiinnostuin runoudesta ajatusten esittämisen tapana. Voi tosin olla, että kokeiluista ei mitään tule, mutta kirjaa lukiessani tulin rustanneeksi kaksi lyhyttä runoa, eikä kokemus ollut hassumpi.

Kirjoittajat toteavat: "Kaikki, mitä ihmisessä on, voidaan valjastaa taiteen palvelukseen." Samalla tulee selkeästi erottaa kokeva minä ja kirjoittava minä, sillä on haitallista jos nämä sekoittuvat.

Ahti ja Toivonen luonnostelevat mielenkiintoisella tavalla runon teoriaa, ja samalla koko ajan peilaavat sitä käytäntöön, siihen miten runot syntyvät heidän omassa työssään. Kirjoittajilla on kyky poimia erittäin hyviä esimerkkejä ajatuksiaan valaistakseen. Kirjasta käy ilmi tavattoman syvällinen, kokemukseen perustuva ymmärrys siitä mitä runo on, mitä runo on ollut ja mitä se ehkä voisi olla.

Ja vaikka ei kirjoittaisikaan runoja, ei niiden lukeminen ole mahdotonta kenellekään: "Ihmiset yrittävät koko ajan vaihtelevalla menestyksellä kääntää tunteidensa ja kokemuksensa monisyistä kieltä sanojen kielellä." Sama kuilu - ja samat sanojen väliset mahdollisuudet - meillä kaikilla on tutkittavana.

Yksi kiinnostavimmista kirjan pohdinnoista liittyy siihen, millä tavalla vanha kiinalainen runous - Li Po vain yksi tekijä mainitakseni - eroaa länsimaisesta. Meillä sanat ovat abstrakteja, ja pohdimme niiden taakse piilotettua totuutta; kiinalaisessa runoudessa sanat vastaavat suoraa kokemusta luonnosta.

Olemme ehkä jääneet puolitiehen? Miten sanonta menikään, "Noviisille kivi on kivi ja silta on silta. Oppia saannelle kivi on enemmän kuin kivi, silta on enemmän kuin silta. Mestarille kivi on kivi ja silta on silta."

Tämä on kirja, johon on palattava uudestaan ja uudestaan.

Kirjallisuus liikkeessä

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2011 on nimeltään Kirjallisuus liikkeessä: Lajeja, käsitteitä, teorioita (ÄOL, 2011). Takakannen tekstissä sanotaan, että kirjassa "sovelletaan uusia kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ja tuttuihin klassikkoteoksiin". Ja hyvin sovelletaankin!

Henriikka Tavi pohtii runouden opettamista yläasteen pojille (ja miksei tytöillekin), joiden mielestä runot ovat roskaa: "Hän ei halua, että joku uskottelee hänelle, että jokin sellainen on kallisarvoista ja hienoa, joka todellisuudessa on helppoa ja halpa-arvoista – sellaista, mitä kuka tahansa osaisi tehdä."

Kyse on siis siitä, ettei osata hahmottaa, mikä on runo: "Moderni runo, vailla mitan tai riimin tunnuspiirteitä, on hahmoton. Se vaikuttaa miltä tahansa tekstin pätkältä, joka on satunnaisesti kasattu." Tähän Tavi toteaa, että epäily voi olla myös runoutta rakentava voima, ja että opetuksessa voidaan hyödyntää tee se itse -henkeä: "... runouden opetus voisi oppia runopiireissä vallitsevasta tekemisen ja toimimisen innosta."

Kirja sisältää paljon helmiä - jokainen artikkeli puolustaa paikkaansa tässä tasokkaassa kokoelmassa. Mainitaanpa vielä Aino-Maija Lahtisen artikkeli "Eettinen lähestyminen kirjallisuuteen", jossa pohditaan romaanikirjallisuuden käsittelyä eettisen kasvatuksen välineenä, esimerkiksi Paul Austerin tuotantoa (Sattumuksia Brooklynissa ja Timbuktu) ja Philippe Clauderin romaania Harmaat sielut.

Mainio kirja, joka sisältää huomattavan määrän viittauksia kirjallisuuteen, ja myös paljon semmoista jota en tiennyt olevan olemassakaan, alkaen kansikuvaksi valitusta "kuvarunosta". Kehitys kehittyy...

Kaksi Hammettin dekkaria: Veristä satoa ja Dainin suvun kirous

Kalevi Nyytäjä suomensi Dashiel Hammettin dekkarit Veristä satoa ja Dainin suvun kirous. Kirjat ilmestyivät vuonna 1929 ja suomennettuina 1975-76. Hammettia on paljon kehuttu, ja tunnettu hän lienee erityisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötä, Maltan haukka etunenässä. Kirjoittajana häntä on kiitelty uudenlaisen lajityypin luojana, "kovaksikeitetyn dekkarin".

Teokset Veristä satoa ja Dainin suvun kirous ovat siinä mielessä sidoksissa toisiinsa, että Dain-kirjassa viitataan lyhyesti teoksen Veristä satoa tapahtumiin.

Kirjojen päähenkilö tuntuu olevan sama, vaikkakaan kummassakaan dekkarissa ei käy ilmi, mikä hänen todellinen nimensä on. Kirjassa Veristä satoa leikitellään käyntikorteilla, joita etsivä jakelee ympäriinsä, esittäen milloin mitäkin roolia, esimerkiksi ammattiyhdistysaktiivia.

Se käy ilmi, että kyseessä on Continental-etsivätoimiston etsivä, joka saa pomoltaan toimeksiantoja milloin mihinkin. Mikään idealisoitu sankari ei ole kyseessä, vaan lyhyehkö, hiukan pyylevä, keski-ikäinen mies joka elämäntavoiltaan kuuluu selvästi sydän- ja verisuonitautien riskiryhmään.

Hammett tuntuu leikkivän päähenkilön roolilla: Veristä satoa -kirjassa käyntikorteilla ja Dain-kirjassa vuoropuheluissa, joita etsivä käy erään kirjailija-roolihenkilön kanssa. Sekä etsivä että kirjailija epäilevät toistensa sanomisia ja sepittämisiä, mistä voi päätellä että teoksen päähenkilö ei ehkä ihan värittämättä tarinaansa kerro.

Kirjat kertovat kieltolain ja gangsterien ajasta, siis hyvinkin raa'asta periodista Amerikan historiassa. Kovaksikeitetty tarina, mutta rivien välistä voi lukea ettei päähenkilö tunteeton ole. Kummassakin kirjassa päähenkilö yrittää saada vääryyksiä oikaistuksi, toisessa rikollisten valtaamassa kaupungissa ja toisessa vainotuksi joutuneen Dainin suvun jäsenen suhteen.

Melkoinen soppa kummassakin kirjassa syntyy kun etsivä ryhtyy asioita penkomaan ja ihmisiä tuuppimaan. Ja kirjan luettuaan jää ihmettelemään, miten tässä näin nyt kävikään, ja mitä tarina loppujen lopuksi tarkoitti.

Mikä Hammettin kirjassa on silmiinpistävää on dialogin ja toiminnan luonteva sujuvuus. Vaikka Hammett selvästi on tietoinen kirjailijan luomien roolihahmojen keinotekoisuudesta - hän jopa leikittelee tällä seikalla - on naseva kerronta mukaansa tempaavaa. Dialogi, jossa keskustelijat ottavat toisistaan mittaa ja joskus päätyvät aivan yllättäviin lopputuloksiin, on kertakaikkisen nerokasta.