Vähän ihmetyttää, miksi Joël Dickerin romaanista on tullut niin suosittu. Tätä kirjoittaessa romaanista on Helmetissä varauksia 404, kappaleita 216. Toisaalta sitten on sanottava, että sivumäärästä (809 sivua) huolimatta romaani tuli luettua nopeasti, ja kieltämättä Dicker on luonut melkoisen tarinan jossa riittää ihmettelemistä: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-7305-0).
Kirja on saanut palkintojakin: Grand Prix du Roman de l'Académie Française, 2012, ja Prix Goncourt des lycéens 2012. Mutta mitkä sitten ovat teoksen ansiot?
Kirja on päällisin puolin rikoskirjallisuutta, jossa oikeusjutun kulisseissa pohditaan monenlaisia teemoja, muun muassa kirjailijan työtä ja akateemisen kirjallisuuskulttuurin olemusta. Kirjan kertoja on kirjailija Marcus Goldman, joka päättää lähteä puolustamaan opettajansa Harry Quebertin mainetta. Lainaan tähän teoksen esittelyä:
Kun Harry Quebertin puutarhasta löytyy ruumis, menestyskirjailija Marcus haluaa puhdistaa oppi-isänsä maineen. Mutta totuus pakenee kuin tuuli pikkukaupungin rannalta, ja kaikkialla väikkyy nuorena kadonneen Nolan haamu. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on rikosromaani ja romaani rikoksesta. Se kertoo kirjoittamisesta, ystävyydestä, Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Sen polveileva juoni imee lukijan mukaansa verkkoon, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Se on silkkaa lukemisen riemua.
Kirjassa kerrotaan siitä, mitä kirjailijaksi tuleminen edellyttää, ja myös siitä, millaista on tulla laajasti tunnetuksi menestyskirjailijaksi, varsinkin tilanteessa jossa seuraavan teoksen kirjoittamiseen kohdistuu suuria odotuksia ja paineita.
Kirjan kolmas henkilö on Nola Kellergan, tyttö joka aikoinaan katosi kävelyllä metsän läpi, ja vuosia myöhemmin löytyy haudattuna Quebertin puutarhasta. Onko Quebert syyllinen murhaan, kuten vahvasti näyttää? Vai onko tapahtunut jotain vieläkin pahempaa?
Kirja leikittelee kirjallisuuden tyylilajeilla, mukaan lukien epäluotettavan kertojan dilemma: keneen oikein voi luottaa tässä kertomuksessa, jossa tapahtumat keikahtavat päälaelleen kerta toisensa jälkeen.
Sitä ei voi kieltää, etteikö Dicker olisi onnistunut luomaan romaanin, joka tarraa lukijaan, mutta tyhjäkäyntiäkin tässä romaanissa on, puolet siitä tuntuu vähemmän olennaiselta, rönsyiltä jotka olisi voinut karsia romaanin siitä kärsimättä.
Tekstit
2 kommenttia:
Tämä vaikuttaa suositulta ja itsekin olen tätä hypistellyt kirjakaupassa. Ainakin itsellä näiden suht massiivisten tiiliskivien lukeminen tuppaa joskus kestämään viikkotolkulla ja auta armias jos kirja ei vastaa odotuksia..
Kirjastosta lainattuna on näissä suosikkiteoksissa vähän sama ongelma, lukeminen pitäisi aloittaa heti, koska lainaa ei voi uusia varausten takia. Vähemmän suosituissa kirjoissa lainan voi uusia viisi kertaa, ja näin olen tehnytkin. No, tämä järkäle kuitenkin oli suhteellisen nopealukuinen, mutta vähän arvelutti kirjaan silti tarttua.
Lähetä kommentti