Hjorth ja Rosenfeldt jatkavat psykologi Sebastian Bergmanin ja hänen poliisikollegoidensa tarinaa pohjoiseen Ruotsiin ja vähän muuallekin sijoitetussa jännärissä: Tunturihauta (Bazar, 2013; suom. Veijo Kiuru; ISBN 978-952-279-070-5).
Kirjan juoni on oikeastaan turhankin sliipattu kertomus Ruotsin tuntureille haudatusta salaisuudesta joka halutaan pitää piilossa melkein hinnalla millä hyvänsä. Näin kerrotaan teoksen esittelytekstissä:
Kaksi keski-ikäistä naista on ruskaretkellä Pohjois-Ruotsissa Jämtlandissa. On syksy, sataa rankasti. Toinen naisista liukastuu vuolaasti virtaavan joen törmällä ja tarttuu lähimpään juureen tukea saadakseen. Mutta sepä ei olekaan juuri, vaan kuolleen ihmisen käsivarsi... Paikalle kutsutaan poliisi, ja ruumiita löytyy enemmänkin: niitä on yhteensä kuusi, neljä aikuista ja kaksi lasta. Keskusrikospoliisi kutsutaan paikalle, ja niin rikospsykologi Sebastian Bergman matkustaa muun tutkintaryhmän kanssa Jämtlandiin. Kuolleiden joukossa on vuonna 2003 kadonnut hollantilainen pariskunta. Mutta loput neljä ruumista jäävät mysteeriksi: DNA-kokeet osoittavat heidän olevan perhe, mutta heitä ei ole julistettu kadonneeksi. Kukaan ei kaipaa heitä. On useita muitakin seikkoja, joihin ei löydy vastauksia.
Mutta se varsinainen syy miksi luin tämän romaanin käytännössä perä-perää sarjan ensimmäisen osan jälkeen on päähenkilö Bergman ja hänen eriskummallisella tavalla kieroutunut persoonansa.
Bergman ei välitä juuri mistään eikä kenestäkään, mutta tyttärensä (joka ei tiedä Bergmanin olevan hänen isänsä) vuoksi Bergman on valmis mitä kummallisimpiin kuvioihin pyrkiessään tekemään itsestään luotettavan ystävän ja isähahmon vastoin luontaisia taipumuksiaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti