Lucie Durbiano on kirjoittanut hiukan höpsähtävän ja naivistisen mutta mukavalla tavalla hauskan tarinan aarteenetsinnästä, jossa aarteen etsijät samalla myös selvittelevät keskinäisiä ihmissuhteitaan: Aarre (WSOY, 2011; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-37438-2).
Sivuja sarjakuvakirjassa on 105, ja tähän mahtuu monta käännettä, kun professori, hänen tyttärensä, avustajansa sekä aarretta havitteleva pariskunta pyörivät salaisuuksien ympärillä. Jonkinlaista menneen maailman nostalgiaa tässä tarinassa on.
Päähenkilö on matematiikanopiskelija Christine. Hänen professori-isänsä omistaa pergamentin, jonka huhutaan ohjaavan legendaarisen aarteen jäljille. Christinen matemaatikon kyvyistä on hyötyä siinä vaiheessa kun aarteen jäljillä lopulta ollaan. Ihmissuhteetkin ehtivät mennä melkoiseen solmuun tarinan kuluessa, eikä ilman mielipahaa selviä kukaan.
Pidin sekä elävästä piirrosjäljestä että elämänmakuisesta, vaikkakin naivistisesta kerronnassa, jotka hyvin istuivat yhteen.
Miksi taistella?
1 tunti sitten
2 kommenttia:
Mukavaa, että pidit! Toivottavasti Durbianoa saadaan joskus lisää suomeksi.
Varmaan olisi jäänyt huomaamatta tämä ellei se olisi ollut näytillä muiden sarjakuvakirjojen joukossa. Kevyttä luettavaa, mutta keveydessä on vähän kirpeyttäkin.
Lähetä kommentti