Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viidan Kootut runot (WSOY, 2008; 1. painos ilmestyi 1966) on ison kirjailijan pienikokoinen kirja, runoilijan elämäntyö: vähän yli 300 sivua. Aila Meriluoto totesi Lauri Viidan elämänkerrassa, että kirjalliset tuotokset olivat ikäänkuin sivujuonne Viidan tuotteliaisuudessa. Viita puhui kuulijansa pyörryksiin, tunnista tuntiin, joskus päiväkaupalla.

Oli myös mielenkiintoista nähdä, miten vähän Viidan mielisairaudesta loppujen lopuksi näkyy runoissa - paitsi niiden vähyydessä ehkäpä. Vaikkakin Meriluoto oli tästä sitä mieltä, että viimeisinä vuosinaan Viita oli vain varjo entisestään. Mutta silti hän pystyi vakuuttamaan kuulijansa ideoillaan - ainoastaan hänet aiemmin tunteneet tajusivat tragedian syvyyden.

Kirjan esipuheessa pohditaan Viitaa runoilijana, käsittelemättä juuri ollenkaan Viidan myöhempiä elämänvaiheita ja mielisairauden vuosia. Runoilijana Viita oli vakuuttava loppuun asti, ehkä kuitenkin elämänkerran pohjalta on luettavissa oireita sairaudesta runoihin, joita muuten ei niistä osaisi etsiä tai havaita, esimerkiksi "oman kielen" luomisen ilmiö tai saman alkukirjaimen toistuva käyttö, joita voi pitää poikkeavan aivotoiminnan oireina. Toisaalta Viita jo kokoelmassa Betonimylläri osoitti erityisen omaleimaista virtuoosista kielenkäyttöä, joten on vaikea päättää mihin nerous päättyy ja mistä sairaus alkaa.

Koulussa ja lukiossa opettelin joitakin Viidan runoja, jotka ovat pysyneet mielessä siitä asti. Runo Kevät on sellainen:

Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä —
kesä tulee, ihanaa!

Runo Tikanpolkka näyttää miten virtuoosinen Viita on sanojen käytössä:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka jäistä kuusta hakkaa,
jotta koko kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
— — —

Ja vielä lopuksi yksi näyte, runoilijan lopputaipaleelta, runo Ei pidetä kiirettä, istutaan:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan
satelliitti lennä.

Iso runoilija!