Einari Vuorela: Runot

Unohdettu? Olin kyllä hänet unohtanut, kunnes Markku Envallin esseekokoelma Henkiinjäämisen suunnitelma muistutti Einari Vuorelasta (1889-1972). Envall totesi, että jos Vuorela olisi elänyt kymmenen vuotta kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija.

No, tiedä häntä, mutta luonnosta ja luonnossa olemisesta Vuorela inspiraationsa ammensi. Teokseen Runot (toinen, laajennettu painos; WSOY, 1979) on poimittu Vuorelan runoja yhdeksästätoista kokoelmasta, melko perusteellinen katsaus runoilijan tuotantoon siis.

Sanotaan, että runoilijaksi tulemiseen tarvitsee elää runoilijan elämä. Millainen sitten oli Vuorelan elämä, sitä en tiedä, mutta Vuorela vihjaa kaikkea muuta kuin helppoon taipaleeseen runossaan Paimenet:

Sinun helmaasi onnetar jakaa
vain riemuja elämän tien.
Minun tielläni vastukset makaa,
minä murheita metsiin vien.

Jotkut Vuorelan runot ovat klassikoita jotka tuntuvat saaneen oman elämänsä, niillä on yleismaailmallista, tai sanoisiko suomalaiskansallista, pätevyyttä. Tällainen on Kaipaus:

— Mitä mies hämyssä seulot?
— Seulon unta selvemmäksi.
— Mitä utelet unelta?
— Kajastuvaa kahta tietä.


— Mitä tieltä tiedustelet?
— Kohtako tupa tulevi.
— Mitä teet sinä tuvassa?
— Katson kauas ikkunasta.

Vaikka Vuorelalla on runoissaan jonkinlainen pysyvä tunnistettavuus, vaihtelee niiden sävy melko lailla. Osa runoista on satumaisia, melkein kuin lasten loruja toistoineen ja yksinkertaisine teemoineen, osa on hyvinkin humoristisia. Tähän luokkaan ehkä voi laskea Vuorelan tunnetuimpiin kuuluvan runon Vävy:

Oli synkeä salo.
Meni tie.
Tuli talo.


Oli loimuava takka.
Oli tyttö.
Oli akka.


Soma puheitten sävy.
Tuli yö. —
Olin vävy.

Monissa Vuorelan runoissa on syvää filosofista pohdintaa, sellaista jonka aika joko latistaa tai sitten kirkastaa. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu mielestäni runo Varjo ikkunan takana:

Näen lampun kirkkahan,
se pimeässä palaa,
se on lampun kuvainen,
se tyhjyydessä palaa.


Siellä istuu muuan mies, —
hän vaiti kirjoittaa.
Ken on se muuan mies?
Hän tyhjässä kirjoittaa.


Toinen meistä kirjoittaa,
mut toinen varjo on vain.
Mut kumpi kirjoittaa?
Ja kumpi varjo on vain?

Entä runoilijan kohtalo? Unohdus vai muistaminen? Vuorela pohtii tätä runossaan Epilogi:

Kohtaloni kannan
niinkuin mätäs suolla.
Muistojeni annan
unhon helmaan kuolla.
Peittääköhän hanki
polun, jonka polin.
Unelmien vanki,
runoilija olin.