Andy Diggle ja Victor Ibañez: Rottajahdissa

Andy Diggle on kirjoittanut ja Victor Ibañez kuvittanut tämän jännityssarjakuvan, jossa FBI-agentit selvittelevät alamaailman hämäriä tapahtumia: Rottajahdissa (Egmont, 2012; suom. Petri Silas; ISBN 978-952-233-532-6).



Lainataanpa tähän teoksen esittelytekstiä:

Alamaailman legenda kertoo, että Rotanjahtaaja on lyömätön tappaja, joka hiljentää lavertelijat. Ainut vika on, että häntä ei ole olemassa. Ei ainakaan niiden viranomaisten mukaan, jotka vastaavat todistajien suojeluohjelmasta. Mutta nyt El Pason laitamilla liekehtii valtion turva-asunto, joka on täynnä raatoja. Rotanjahtaaja on viimeinkin mokannut, ja ikäloppu FBI-agentti saa vielä viimeisen tilaisuuden napata tappaja, ennen kuin tämä katoaa lopullisesti.

Yllätyksiä piisaa kohtalaisessa määrin, mutta ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen sarjakuva ollut, pikaruokaa lähinnä, mutta kelvollinen lukupaketti jos ei mitään haastavampaa jaksa lukea.

Brian McGilloway: Bleed a river deep

Brian McGilloway kirjoittaa näppäriä kovaotteisia Irlantiin sijoitettuja jännäreitä, joiden päähenkilö on Benedict Devlin. Teossarjan kolmannessa osassa uppoudutaan kansainvälisen liiketoiminnan ja politiikan kiemuroihin, muun muassa ihmissalakuljetuksen ja ympäristörikosten syövereihin: Bleed a river deep (Macmillan, 2009; ISBN 978-0-230-70136-6).



Mitenkään erityisen mieleenpainuvia nämä jännärit eivät ole, mutta kyllä McGilloway kirjoittaa osaa, eikä näissä kirjoissa ole turhaa jaarittelua vaan kerronta on napakkaa ja iskevää, niin kuin hyvässä jännärissä tulee ollakin.

Dupuy ja Berberian: Piinalliset painajaiset

Dupuy ja Berberian jatkavat Jeanin elämää sarjan toisessa osassa: Piinalliset painajaiset (WSOY, 2003; suom. Mikael Ahlström; ISBN 951-0-28271-5).



Sarjakuvan stripit eivät muodosta mitään isompaa juonellista kokonaisuutta vaan mukana on monenlaisia sattumuksia, mikä tarkoittaa että kirjan voi lukea pienissä pätkissä silloin kun siltä tuntuu, jolloin välttää yliannostuksen vaaran.

Dupuy ja Berberian: Rakas talkkarini

Dupuy ja Berberian kertovat Jeanin elämää -sarjakuvakirjoissa päähenkilön ja hänen ystäviensä elämästä, ja päänvaivaa tuottavat monenmoiset asiat. Kirjasarja alkaa tästä teoksesta: Rakas talkkarini (WSOY, 2003; suom. Mikael Ahlström; ISBN 951-0-28270-7).



Lainattakoon tähän teoksen esittelytekstiä:

Rakas talkkarini esittelee kolmikymppisen Jeanin, kirjailijan ja unelmoijan, jonka haaveet törmäävät arkisiin vaikeuksiin. Kaveri Félix käyttää Jeanin hyväsydämisyyttä sumeilematta hyväkseen, ja asuintalonsa talkkarirouvan kanssa Jeanilla on pysyvä viha-rakkaus-suhde. Jean saa kokea ihmissuhteissa pettymyksiä, mutta toisinaan myös onnen hetkiä.

En tiedä olenko liian tosikko, mutta sarjakuvakirjassa alkoi suunnattomasti harmittaa päähenkilön ketjupolttaminen. No, ehkä se on teokselle kuvaavaa: onko päähenkilön elämässä mitään muuta sisältöä kuin polttaa savuke toisensa perään?

Pascal Girard: Bigfoot

Pascal Girard kuvaa kanadalaisten nuorten elämää sarjakuvassa jossa metsien myyttisellä isojalkaisella otuksella on merkittävä sivurooli: Bigfoot (Drawn & Quarterly, 2010; käännös englanniksi Helge Dascher; ISBN 978-1-77046-029-4).



Mitä tapahtuu kun kännykkävideo lähtee leviämään, no jonkinlaista kuuluisuuttahan tästä seuraa. Mutta samalla pohditaan ystävyyden ja rakkaudenkin teemoja, ihmissuhteita ja aikuiseksi kasvamista. Erinomainen, ilmeikäs sarjakuvakirja.

Daniel Clowes: Wilson

Tragikomiikka leimaa Daniel Clowesin sarjakuvakertomusta vanhenevasta miehestä, joka kipuilee olemassaolonsa kanssa: Wilson (Like, 2011; suom. Petri Stenman; ISBN 978-952-01-0579-2).



Teos sai vuonna 2011 Eisner-palkinnon "Best graphic album", ja eipä tässä ole syytä kursailla, ansaittu palkinto jos mikä, siinä määrin viiltävästi tässä osutaan maaliin.

Mikä on elämän tarkoitus, se ei ole tämän albumin keskeinen kysymys, mutta elämän tarkoituksesta tai ehkä pikemminkin tarkoituksettomuudesta tässä on kyse, siitä että ihminen on enemmän tai vähemmän poikkipuolin oman elämänsä kanssa.

Tässä tämä, ja sarjakuvien ruutujen välistä on luettavissa paljon lisää.

Antero Järvinen, Tuomas Heikkilä ja Seppo Lahti: Tieteen ja taiteen tunturit

Antero Järvinen, Tuomas Heikkilä ja Seppo Lahti ovat toimittaneet komean kirjan Kilpisjärven biologisen aseman 50 vuoden mittaisesta toiminnasta: Tieteen ja taiteen tunturit (Gaudeamus, 2014; ISBN 978-952-495-336-8). Juhlakirjaksikin teosta voisi sanoa, mutta ennen kaikkea kyseessä on monipuolinen tietokirja.



Lainaan tähän teoksen esittelytekstiä:

Kirja kuvaa suurtuntureiden ainutlaatuista luontoa, sen leviä, jäkäliä, kasveja, perhosia, kimalaisia, kaloja, lintuja ja nisäkkäitä. Mukana ovat myös alkumeren jälkifossiilit, jääkauden jälkeinen asutushistoria ja toisen maailmansodan loppuvaiheen maisemaan jättämät jäljet. Näin teos auttaa hahmottamaan luonnonilmiöiden valtavia luontaisia vuosivaihteluja ja laajempia rytmejä. Kirjassa luodataan myös jylhän luonnon vaikutuksia perinteiseen kuva- ja sanataiteeseen sekä uusia uria aukovaan biotaiteeseen. Kokonaisuutta täydentävät alueella vaikuttaneiden merkkihenkilöiden elämäkerrat ja muistelukset. Visuaalisesti vaikuttavan teoksen runsas kuvitus ulottuu miljoonien vuosien takaisista fossiileista Pikku-Mallan yllä roihuaviin revontuliin.

Teoksen toimittajat ovat Kilpisjärven biologisen aseman keskeisiä vaikuttajia:

• Antero Järvinen, professori, Kilpisjärven biologisen aseman johtaja, Helsingin yliopisto
  
• Tuomas Heikkilä, FM (eläintiede), Kilpisjärven biologinen asema, Helsingin yliopisto
  
• Seppo Lahti (1939–2014), opetusneuvos, suunnittelujohtaja emeritus, Helsingin yliopisto
  

Teos kuvaa mielenkiintoisella tavalla arktisen alueen luontoa, olkoon kyse sitten eläimistöstä, kasvillisuudesta tai geologiasta. Ja samalla kuvataan ihmisen intoa ymmärtää ympäröivää luontoa, ja itseään. Komea kirja komeasta seudusta, teos paikallaan.

Malcolm Mackay: Lewis Winterin on kuoltava

Tämän Malcolm Mackayn rikosromaanin sanotaan olevan Glasgow noir -trilogian ensimmäinen osa, vaikka ihan varma en ole tulenko jatkaneeksi tämän pitemmälle, mutta kelpo jännäri tässä on joka tapauksessa kyseessä: Lewis Winterin on kuoltava (Like, 2014; suom. Elina Koskelin; ISBN 978-952-01-0797-0).



Otetaanpa tähän lainaus teoksen esittelytekstistä:

Calum MacLean on nuori mies, joka asuu pienessä asunnossa enimmäkseen yksikseen. Hänellä on harvoja muita tuttuja kuin ne, jotka liittyvät hänen erityisosaamiseensa. Calum on freelancer, hän tappaa rahasta. Hän on erittäin hyvä työssään, omistautunut ja lojaali - mainioita ominaisuuksia ja juuri sellaisia, joita hänen toimeksiantajansa arvostavat. Hän tekee perusteellisen taustatutkimuksen kohteistaan ja on toimeen ryhtyessään nopea ja siisti. Eräänä aamuna Calumin puhelin soi, ja paikallisen rikollisjoukkion edustaja kutsuu hänet tapaamiseen. Heidän vakinainen työntekijänsä on väliaikaisesti poissa pelistä, ja Calumille tarjotaan tehtävää hänen paikkaajanaan. Calum suostuu, mutta vain keikkaan kerrallaan - hän ei halua kenenkään palkkalistoille, hän pitää työnsä itsenäisyydestä. Calumin ensimmäinen tehtävä rikollisjoukkiolle on hoidella pois päiviltä muuan yhteinen tuttu, Lewis Winter, katutason huumekauppias, joka on tunkeutunut isompiensa reviirille. Calum valmistautuu tehtäväänsä tavoilleen uskollisen huolellisesti ja tekee iskunsa kliinisesti. Ikävä kyllä hän ei tajua, että jotkut hyvin vaikutusvaltaiset rikolliset haluavat kostaa Lewis Winterin kuoleman. Yhtäkkiä metsästäjästä tulee riistaa.

Palkkatappaja rikostarinan päähenkilönä ei ole ihan tavanomainen ratkaisu, mutta aika lailla tällekin lähtökohdalle on esikuvia, joten pitää kysyä kuinka hyvin Mackay urakastaan suoriutuu. Ihan hyvin, täytyy sanoa, vaikkakin tällainen palkkatappajan työn arkipäiväistäminen tuntuukin tarkoitushakuiselta ratkaisulta. Mikä romaanissa on hyvää on tämän "työn" arkipäivän hyvin konkreettinen kuvaaminen, sillä tavalla että voi puhua suorastaan katu-uskottavuudesta.

Ja kun tämän nyt kirjoitin, teinpä niin että menin Helmetiin varaamaan teoksen jatko-osan How a gunman says goodbye, jota ei ole vielä suomeksi saatavillakaan.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Oppipoika

Milloinkahan viimeksi olen lukenut perä-perää saman kirjasarjan kolme osaa. Sellaisen ilmiön saivat aikaan Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt, joiden rikosromaanit koukuttivat oikein kunnolla, niin että kolmas osa tuli luettua suunnilleen välittömästi edellisen osan päättymisen jälkeen: Oppipoika (Bazar, 2013; ISBN 978-952-279-072-9).



Kirjan päähenkilö on edelleen psykologi Sebastian Bergman, monella tapaa ongelmainen mies, joka yrittää pitää kiinni tyttärestään keinolla millä tahansa, muun muassa estämällä tämän muuton ulkomaille ja yrittämällä rikkoa tyttären välit ihmisiin jotka uhkaavat Bergmanin asemaa.

Varsinainen rikoskertomus ei kuitenkaan kovin kummoinen ole, kertomus vankilaan suljetusta sarjamurhaajasta jonka tekemiä rikoksia joku on ruvennut kopioimaan pieniä yksityiskohtia myöten. Vankilassa juonia punova rikollisnero vertautuu Bergmaniin, ja tämä kaksikko ottaa mittaa toisistaan.

Romaani on vielä enemmän mustanpuhuva kuin romaanisarjan kaksi aiempaa osaa. Ja luettuani teoksen on pakko todeta: tähän on hyvä lopettaa.

Hjorth ja Rosenfeldt: Tunturihauta

Hjorth ja Rosenfeldt jatkavat psykologi Sebastian Bergmanin ja hänen poliisikollegoidensa tarinaa pohjoiseen Ruotsiin ja vähän muuallekin sijoitetussa jännärissä: Tunturihauta (Bazar, 2013; suom. Veijo Kiuru; ISBN 978-952-279-070-5).



Kirjan juoni on oikeastaan turhankin sliipattu kertomus Ruotsin tuntureille haudatusta salaisuudesta joka halutaan pitää piilossa melkein hinnalla millä hyvänsä. Näin kerrotaan teoksen esittelytekstissä:

Kaksi keski-ikäistä naista on ruskaretkellä Pohjois-Ruotsissa Jämtlandissa. On syksy, sataa rankasti. Toinen naisista liukastuu vuolaasti virtaavan joen törmällä ja tarttuu lähimpään juureen tukea saadakseen. Mutta sepä ei olekaan juuri, vaan kuolleen ihmisen käsivarsi... Paikalle kutsutaan poliisi, ja ruumiita löytyy enemmänkin: niitä on yhteensä kuusi, neljä aikuista ja kaksi lasta. Keskusrikospoliisi kutsutaan paikalle, ja niin rikospsykologi Sebastian Bergman matkustaa muun tutkintaryhmän kanssa Jämtlandiin. Kuolleiden joukossa on vuonna 2003 kadonnut hollantilainen pariskunta. Mutta loput neljä ruumista jäävät mysteeriksi: DNA-kokeet osoittavat heidän olevan perhe, mutta heitä ei ole julistettu kadonneeksi. Kukaan ei kaipaa heitä. On useita muitakin seikkoja, joihin ei löydy vastauksia.

Mutta se varsinainen syy miksi luin tämän romaanin käytännössä perä-perää sarjan ensimmäisen osan jälkeen on päähenkilö Bergman ja hänen eriskummallisella tavalla kieroutunut persoonansa.

Bergman ei välitä juuri mistään eikä kenestäkään, mutta tyttärensä (joka ei tiedä Bergmanin olevan hänen isänsä) vuoksi Bergman on valmis mitä kummallisimpiin kuvioihin pyrkiessään tekemään itsestään luotettavan ystävän ja isähahmon vastoin luontaisia taipumuksiaan.

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt kirjoittivat yhdessä dekkareita joiden eräänlainen päähenkilö on psykologi Sebastian Bergman, jonka oma päänuppi on monella tavalla vinksahtanut, mutta siinä sivussa hän toimii poliisikunnan eräänlaisena konsulttina joka välillä auttaa mutta yleensä pikemminkin sotkee rikostutkinnan hoitamista: Mies joka ei ollut murhaaja (Bazar, 2012; suom. Jaana Nikula; ISBN 978-952-5637-96-0).



En oikein osaa sanoa, pidinkö romaanista vai en, sillä Bergman on varsin raivostuttava päähenkilö, samalla kertaa tavattoman itserakas ja narsistinen, muista vähät piittaava tylsimys, mutta toisaalta myös traaginen hahmo, sillä hänen perheensä menehtyi Aasian tsunamissa.

Lähtökohta on melkein itsetarkoituksellisen ongelmallinen, mutta jotenkin kirjoittajat kuitenkin saavat Bergmanin pysymään uskottavana, vaikkakin raivostuttavan itsekeskeisenä päähenkilönä rikostutkinnan monenlaisissa kiemuroissa.

Mutta pitänee itse tarinastakin jotain kertoa, lainaten teoksen esittelytekstiä:

Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun 16-vuotiaan Roger Erikssonin äiti ilmoittaa Västeråsin poliisille poikansa kadonneen. Etsinnät aloitetaan, ja parin päivän kuluttua pojan ruumis löytyy läheisestä metsästä sydän irti revittynä. Roger oli outo lintu, yksinäinen poika jolla ei ollut juurikaan kavereita. Kukaan ei tiedä tarkkaan, missä ja kenen kanssa hän vietti aikansa. Huhumylly käynnistyy, ja pian aletaan epäillä yhteyksiä saatananpalvontaan. Kaikki poliisin tutkintalinjat osoittavat Palmlövin yksityiskouluun. Se on rankattu maan parhaiden koulujen joukkoon. Sitä käyvät lahjakkaat ja motivoituneet opiskelijat, jotka tulevat rikkaista perheistä. Koululla on moitteeton maine, joka alkaa nyt rakoilla pahemman kerran.

Jane Stanton Hitchcock: Kohtalokas ystävyys

Jane Stanton Hitchcock tarjoilee lukijalle rikostarinan, joka melkein ei tunnu rikostarinalta laisinkaan, ja voi tähän romaaniin myös chick lit -määreen liittää. Mutta ihan mahdottoman huono tämä jännäri ei ollut, vaikkakin melko ennustettavasti tapahtumat etenevät: Kohtalokas ystävyys (Tammi, 2010; ISBN 978-951-31-5142-3 (sid.)



Ehkä parasta kirjassa on parivaljakko Revenin ja Violetin ystävyyden kuvaus, sillä tämä kaksikko on toisaalta kotonaan Washingtonin huippuseurapiireissä, mutta toisaalta jollain nyrjähtäneellä tavalla myös ulkona tästä jetset-maailmasta, ei ihan vakavissaan elämässä yläluokkaista elämää.

Lainaanpa tähän teoksen esittelytekstiä:

Reven Lynch on antiikkikauppias ja sisustussuunnittelija, joka asuu vauraalla asuinalueella Washingtonissa. Ystävättärensä Violet Boltonin ansiosta hän pääsee usein mukaan raharikkaiden kekkereille ja on hyvin perillä yhteiskunnan kerman keskinäisistä draamoista. Kun Washingtonissa murhataan jo neljäs menestynyt, nuori nainen, Revenin liikkeeseen ilmaantuu tapauksia tutkiva etsivä Gunner. Näin Reven päätyy informantiksi Gunnerille, jolle hienostopiirien elämänmeno on vierasta. Gunner epäilee, että murhaaja on joku Washingtonin isoista kihoista, mikä on Revenin mielestä täysin uskottavaa. Onhan Washington vallan ja kunnianhimon pääkaupunki, jossa kaikki keinot ovat sallittuja.

Monenlaista juoruilua ja juonittelua on luvassa, kun tarina pääsee vauhtiin, ja rutiininomainen murhamysteeri on oikeastaan sivuseikka kahden päähenkilön tarinassa, jossa ei lopulta siitäkään yllätyksiä puutu. Onko kukaan lopulta sellainen kuin päältä päin näyttää?

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen kertoo kovasti tosielämää muistuttavan tarinan lappilaisesta kunnasta ja sen poliittisista ynnä muista kähminnöistä, joissa juonitellaan, käytetään omankädenoikeutta ja syrjitään vieraspaikkakuntalaisia: Jääräpää (Johnny Kniga, 2014; ISBN 978-951-0-40157-6).



Kunnallispolitiikan kiemurat ovat tarinan keskiössä, samoin kuin Katja Karhuvuoman tragikoominen henkilökohtainen elämä, rakastuminen saamelaismieheen jonka kyky ilmaista tunteitaan on melkolailla solmussa. Mutta yhtä lailla solmussa tuntuvat olevan muidenkin paikkakuntalaisten asiat, kun niitä tarkemmin alkaa ymmärtämään.

Heikkinen osaa kertoa kipeistä asioista huumorin keinoin, ja tässä romaanissa monenmoinen stereotypiä käännetään päälaelleen, suorastaan siinä määrin että hengästyttää. Mutta toisaalta Lapissa sitten on tilaa myös hengittää.

Leif G. W. Persson: Pinokkion nenä

Leif G. W. Persson kirjoittaa mustalla ja kierolla huumorilla väritettyjä dekkareita. Komisario Evert Bäckström saattaa olla vastenmielisin poliisihahmo mitä kukaan on keksinyt, lähestulkoon kaikkien kollegoiden ja varsinkin alaisten inhoama henkilö jolle oma etu on kaikki kaikessa. Mutta niin vain tämä tarina toimii vaikka keskipisteessä on melkoinen limanuljasta: Pinokkion nenä (Otava, 2014; ISBN 978-951-1-27778-1).



Bäckström on poliisilaitoksen legenda, joka lukuisista töppäilyistään huolimatta aina on onnistunut putoamaan jaloilleen jonkin kummallisen selviämisvaiston ansiosta.

Tällä kertaa Bäckström saa selvitettäväkseen huippujuristin kuolemantapauksen, ja parasta jutussa on se että melkein joka käänteessä Bäckström saa kerättyä laukkuunsa ja taskuihinsa jotain ekstraa jota käyttää elämänlaatunsa parantamiseen.

Eikä yhtään haittaa se, että lehdistö kiinnostuu tapauksesta. Sattuneesta syystä poliisitutkinnan yksityiskohdat vuotavat julkisuuteen, ja Bäckströmin taskut sen kun pullistuvat puhumattakaan hyvistä lounaista lehtimiestuttavien kustantamina.

Bäckström on rahalle, naisille ja viinalle perso pullukka poliisi, jonka stereotyyppiset käsitykset niin naisista kuin maahanmuuttajista ovat suorastaan riemastuttavia. Persson onnistuu kaiken lisäksi vedättämään lukijaa muutamassa kohdin oikein hykerryttävästi, niin että kun tapaus lopulta ratkeaa, voi vain toivoa että tätä riemastuttavaa kerrontaa on jatkossa tarjolla lisää.

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri

En ole Mons Kallentoftin romaaneihin aiemmin tarttunut, eikä tämä rikoskertomus mitenkään järisyttävää vaikutusta tehnyt, itse asiassa unohdin kirjan juonen lähestulkoon heti sen luettuani, mutta nyt kun rupesin kirja-arviota laatimaan ja muistelemaan romaanin tapahtumia, ei tämä huono dekkari ollutkaan: Sydäntalven uhri (Schildts, 2012; suom. Mirja Hovila; ISBN 978-951-50-2186-1).



Teos aloittaa Malin Fors -trilogian, mutta käsittääkseni sarjassa on myöhemmin ilmestynyt paljon enemmänkin romaaneja, eli trilogiaksi tämä ei jäänyt.

Teos on melko tavanomainen poliisijännäri, vaikka päähenkilönä onkin naispuolinen poliisi, vieläpä yksinhuoltaja. Poliisilaitoksen sisäiset ristiriidat sekä henkilökohtaisen elämän solmut sekoittuvat rikostutkimuksen kiemuroihin.

Itse tarina oli tusinatavaraa, mutta ehkä päähenkilössä kuitenkin on jotakin omaperäistä. Näin ollen laitoin trilogian seuraavan osan Suvisurmat-romaanin varaukseen Helmetissä. Tässä vielä lainaus teoksen esittelytekstistä:

Helmikuu on kylmin miesmuistiin. Erään aivan erityisen ankaran pakkasyön jälkeen keskeltä jäistä, tuulenpieksemää tasankoa löytyy alaston ruumis. Yksinäisen tammen oksaan hirtetty mies on poikkeuksellisen lihava, raa'asti pahoinpidelty ja lähes tunnistamattomaksi poltettu. Ylikonstaapeli Malin Fors ja hänen kollegansa Linköpingin poliisin väkivaltaosastolla saavat kokea, että talvi muuttuu vielä astetta hyytävämmäksi. Kuka mies on? Kuka hänet on pahoinpidellyt ja tappanut? Voisiko kyseessä olla rituaalimurha?

Alan Moore ja David Lloyd: V niin kuin verikosto

Alan Moore on käsikirjoittaja ja David Lloyd kuvittaja tässä sarjakuvakirjassa, joka kuvaa totalitaarista yhteiskuntaa ja keinoja sen vastustamiseen: V niin kuin verikosto (Egmont, 2014; suom. Jouko Ruokosenmäki; ISBN 978-952-233-806-8).



Sarjakuvalla on kulttimaine, ja alunperin se julkaistiin vuosina 1982–1985 brittiläisessä Warrior-lehdessä. Elokuvakin sarjakuvasta on tehty, mutta Moore sanoutui elokuvaversiosta kokonaan irti. Sarjakuva kertoo ydinsodan jälkeisestä yhteiskunnasta Englannissa, jossa totalitaristinen järjestelmä valvoo kaikkea ja kaikkia. Kuitenkin naamioasuun pukeutunut "V" nousee kapinaan pyrkien kukistamaan järjestelmän anarkian keinoin.



Sarjakuvassa on jonkinlaista ajan patinaa, mutta erityisen onnistuneena en sitä pidä, ja tarinassa on siinä määrin aukkoja että paikoitellen suorastaan tuntui vaivaannuttavalta lukea tarinaa.

Sarjakuvan keskiössä on ajatus siitä että vallanpitäjien ei tule päästä sellaiseen asemaan että kansalaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella, ja kyllähän tämän kaltainen ajatus kuuluu demokratian periaatteisiin, anarkistien ajattelusta puhumattakaan.

Brian McGilloway: Hirsipuukuja

Brian McGilloway kertoo turhia lavertelematta poliisin työstä Irlannissa, päähenkilönä komisario Benedict Devlin, jonka perhekin lopulta sotkeutuu rikostutkintaan: Hirsipuukuja (Blue Moon, 2012; suom. Ulla Ekman-Salokangas ja Risto Raitio; ISBN 978-952-5410-73-0).



Kyseessä on teossarjan toinen romaani, eikä McGilloway suoriudu urakastaan yhtään hassummin. Kirjassa lomittuvat rikostutkinnan hankaluudet poliisilaitoksen sisäiseen valtapeliin, kun laitoksella avautuu mahdollisuus ylennykseen. McGilloway kuvaa elämää Irlannissa karheaan tyyliin, joka tuo oman uskottavuutensa tarinan synkänpuoleisiin sävyihin.

Lainaan tähän vielä teoksen esittelytekstiä:

Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin rajamailla tapahtuu kesälämpimillä murhien sarja. Komisario Benedict Devlinin tutkimusten polttopisteeseen osuu paikallinen kehonrakentaja, mutta kun uskonnollisen herätyksen kokenut entinen rikollinen ilmaantuu kuvaan, Devlin toteaa että tapaus on mutkallisempi ja synkempi kuin hän oli aavistanutkaan. Hän yrittää paljastaa tappajan ennen kuin tämä iskee jälleen, ja vaara lähestyy myös hänen omaa perhettään.

Nicholas Sparks: Hääjuhla

Jos tämän kirjan päähenkilö ei olisi mies, sanoisin tyylilajia chick litiksi, mutta näin olleen lienee syytä puhua viihdekirjallisuudesta. Nicholas Sparks kertoo tarinan hääpäivän unohtavasta perheenisästä sekä unohduksesta seuranneista tapahtumista: Hääjuhla (WSOY, 2004; suom. Marja Helanen-Ahtola; ISBN 951-0-30285-6).



Täytyy sanoa, että tarina oli paikoin suorastaan vaivaannuttavan kliseinen, mutta paikoitellen kirja onnistui yllättämään elämänmakuisella kerronnallaan.

Luin romaanin hyppien paikka paikoin sivukaupalla eteenpäin, mutta niin vain luin romaanin loppuun asti. Amerikkalaisen pikkukaupungin elämän kiiltokuvamaisesta kuvauksesta tässä on kyse, mutta jotain aitoakin tarinassa on.

Lars Kepler: Hypnotisoija - rikosromaani

Kirjailijanimimerkki Lars Keplerin romaanissa viritellään melkoista jännistyskertomusta, jossa kerrotaan perhesurmasta ja poliiseista jotka yrittävät rikosta ratkaista: Hypnotisoija - rikosromaani (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-7036-3).



Ruotsissa osataan kirjoittaa vetäviä dekkareita, mutta tämä romaani oli melkeinpä sillä rajalla haluaako sitä lukea, sen verran karkea ja ylitseampuva tarina oli kyseessä. Lainaan tähän kirjan esittelytekstiä:

Urheilukentän pukuhuoneesta Tumbasta, Tukholman läheltä, löytyy kauhistuttavasti surmattu mies. Myöhemmin miehen puoliso ja tytär löytyvät yhtä lailla raa'asti silvottuina perheen rivitalosta. Perheen poika Josef löytyy elossa, vaikeasti haavoittuneena. Rikoskomisario Joona Linna päättelee, että tarkoitus oli surmata koko perhe. Kun Linna saa tietää, että elossa on vielä yksi perheenjäsen, tytär, hän aikoo käyttää kaikki keinot löytääkseen tämän ennen murhaajaa. Josef häälyy tajuttomuuden rajoilla, ja nopeuttaakseen tutkimuksia Linna pyytää traumoihin erikoistunutta lääkäriä Erik Maria Barkia hypnotisoimaan pojan. Tämä suostuu, vaikka on julkisesti vannonut ettei hypnotisoisi enää ketään. Näin Bark joutuu itse poikansa kanssa yllättävästi mukaan rikosten ketjuun.

Kirjan päähenkilö on poliisi Joona Linna, joka jatkaa tutkimuksiaan kirjasarjan myöhemmissä osissa. Enemmän valokeilaan nousee kuitenkin lääkäri Bark, erityisesti hänen aiempi toimintansa psykiatrina joka yritti hoitaa hypnoosin avulla pahasti traumatisoituneita ihmisiä.

Romaani ei ole kevyttä luettavaa, mikään pikainen välipala se ei ole, ja olin vähällä jättää lukemisen kesken. Jatkoin kuitenkin, sillä tarina on kieltämättä melkoisen koukuttava, käänteitä tulee kerta toisensa jälkeen, ja loppuratkaisu onnistui jopa yllättämään. Täytynee jatkaa kirjasarjan parissa.

Francisco Ibáñez: Tappajatietokone - Ällin ja Tällin uudet seikkailut

Kirjaston sarjakuvakirjojen hyllystä löytyi tämmöinen Francisco Ibáñezin huumoripläjäys, jossa tietokoneen tulo työelämään saa melkoista kyytiä: Tappajatietokone - Ällin ja Tällin uudet seikkailut (Egmont, 2002; suom. Kalle Niemimaa ja Mila Räihä; ISBN 951-876-895-1).



Mutta oikeastaan kirjassa ei niinkään ole kyse tietokoneista, vaan erilaisista kummallisuuksista joissa parivaljakko Älli ja Tälli saavat esitellä kykyään saattaa asiat totaalisen sekaisin. Kyllä tässä on pakko lainata teoksen esittelytekstiä:

Maailman kahjoimman agenttiparin seikkailut jatkuvat tällä kertaa tietokoneiden ja internetin koukeroissa! Vaarallinen tietokonevirus uhkaa maailman mahtimiehiä, joten T.I.A:n johtaja komentaa Ällin ja Tällin toimeen. Paha vain, että parannuskeino viruksen tuhoihin täytyy antaa peräpuikkoina... Kuten Tälli asian ilmaisee: "Kumihanskat esille ja paineilmatykki kouraan!" Luvassa on jälleen räävitöntä huumoria ja remuamista!

Kyseiseen parivaljakkoon en ole aiemmin tutustunutkaan, ja melkoisen leuat loksahduttava kokemus tämä olikin. Onkohan Ibáñezilla jotain hampaankolossa maailman mahtimiehiä kohtaan, sen verran kovaan käsittelyyn sarjakuvan tekijä heidät laittaa.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Vähän ihmetyttää, miksi Joël Dickerin romaanista on tullut niin suosittu. Tätä kirjoittaessa romaanista on Helmetissä varauksia 404, kappaleita 216. Toisaalta sitten on sanottava, että sivumäärästä (809 sivua) huolimatta romaani tuli luettua nopeasti, ja kieltämättä Dicker on luonut melkoisen tarinan jossa riittää ihmettelemistä: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-7305-0).



Kirja on saanut palkintojakin: Grand Prix du Roman de l'Académie Française, 2012, ja Prix Goncourt des lycéens 2012. Mutta mitkä sitten ovat teoksen ansiot?

Kirja on päällisin puolin rikoskirjallisuutta, jossa oikeusjutun kulisseissa pohditaan monenlaisia teemoja, muun muassa kirjailijan työtä ja akateemisen kirjallisuuskulttuurin olemusta. Kirjan kertoja on kirjailija Marcus Goldman, joka päättää lähteä puolustamaan opettajansa Harry Quebertin mainetta. Lainaan tähän teoksen esittelyä:

Kun Harry Quebertin puutarhasta löytyy ruumis, menestyskirjailija Marcus haluaa puhdistaa oppi-isänsä maineen. Mutta totuus pakenee kuin tuuli pikkukaupungin rannalta, ja kaikkialla väikkyy nuorena kadonneen Nolan haamu. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on rikosromaani ja romaani rikoksesta. Se kertoo kirjoittamisesta, ystävyydestä, Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Sen polveileva juoni imee lukijan mukaansa verkkoon, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Se on silkkaa lukemisen riemua.

Kirjassa kerrotaan siitä, mitä kirjailijaksi tuleminen edellyttää, ja myös siitä, millaista on tulla laajasti tunnetuksi menestyskirjailijaksi, varsinkin tilanteessa jossa seuraavan teoksen kirjoittamiseen kohdistuu suuria odotuksia ja paineita.

Kirjan kolmas henkilö on Nola Kellergan, tyttö joka aikoinaan katosi kävelyllä metsän läpi, ja vuosia myöhemmin löytyy haudattuna Quebertin puutarhasta. Onko Quebert syyllinen murhaan, kuten vahvasti näyttää? Vai onko tapahtunut jotain vieläkin pahempaa?

Kirja leikittelee kirjallisuuden tyylilajeilla, mukaan lukien epäluotettavan kertojan dilemma: keneen oikein voi luottaa tässä kertomuksessa, jossa tapahtumat keikahtavat päälaelleen kerta toisensa jälkeen.

Sitä ei voi kieltää, etteikö Dicker olisi onnistunut luomaan romaanin, joka tarraa lukijaan, mutta tyhjäkäyntiäkin tässä romaanissa on, puolet siitä tuntuu vähemmän olennaiselta, rönsyiltä jotka olisi voinut karsia romaanin siitä kärsimättä.

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja - Greg Heffleyn julkaisu

Mistähän johtuu, etten näihin Jeff Kinneyn sarjakuvaromaaneihin ole aiemmin tarttunut? No, tämä koululaisen elämästä kertova tarina on oikein mainio kertomus niin perhe-elämästä kuin lapsuuden kommelluksista: Neropatin päiväkirja - Greg Heffleyn julkaisu (WSOY, 2011; suom. Sakari Hyrkkö; ISBN 978-951-0-38730-6).



Kirja kertoo Greg Heffley -nimisen pojan elämästä. Isoveli komentelee Gregiä miten tahtoo, ja koulussa taas nörtiksi leimattu Greg on pahnanpohjimmainen joka yrittää pärjätä parhaansa mukaan.

Huumori on oivaltavaa, mutta kirjan loppua kohden tuntui jo vähän siltä että samat kuviot toistuvat uudestaan ja uudestaan. Kirjasarjassa on ilmestynyt monta osaa tämä jälkeen, ehkäpä niitä on jossain välissä vielä syytä vilkaista.

Jari Järvelä: Särkyvää

Ikävää tässä Jari Järvelän romaanissa on se, että se tuli jo luettua, sen verran mainio lukukokemus tämä oli että tekisi mieli lukea romaani uudestaan, tietämättä mitä siinä tulee tapahtumaan: Särkyvää (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-8026-3).



Kirja kertoo elämässään epäonnistuneesta miehestä, joka ajaa autolla läpi Euroopan kohti Espanjaa ottaakseen osaa Pamplonan härkäjuoksuun. Tai lainataan tähän kirjan esittelytekstiä, jossa kerrotaan olennainen:

Kun on yrittänyt polttaa kotitalonsa, jossa vaimo ja lapset nukkuvat, on parasta hypätä lähimmän menopelin rattiin joka tässä tapauksessa löytyy vuoden 1987 Lada 1200L:stä ja painaa kaasu pohjaan. Sen jälkeen luvassa on hillitöntä matkantekoa parhaaseen roadmovie-henkeen sekä muutamia kymmeniä ex-vaimon vittumainen naamanilme takaraivossa kirjoitettua blogimerkintöjä. Lihava mies matkaa kohti Espanjaa takakontissaan pahvilaatikko, joka pitää sisällään koko hänen entisen elämänsä. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan miehekkäimmällä mahdollisella tavalla: antautumalla härkien seivästettäväksi Pamplonan kapeilla kaduilla härkäjuoksussa. Tanskan seutuvilla mies poimii kyytiin liftarin. Pikkuhiljaa nuoren rastapään ja jääräpäisen keski-ikäisen persun välille syntyy vahva side. Mutta riittääkö ystävyyskään pelastamaan miehen hurjina mylvivien härkien edestä?

Blogimerkintöjen tyyliin kirjoitettu tarina - osuvine "kommentteineen" - muodostaa rungon kertomukselle, jossa kaksi hyvin erilaista ihmistä purkavat tuntojaan elämässä epäonnistumisesta. Agnes ja Teemu ovat hyvin epätodennäköinen parivaljakko, mutta niin vain reissu etenee kohti härkäjuoksua, jossa otetaan niin miehestä kuin naisesta mittaa.

Järvelällä on tiiviin kerronnan taito hallussa, ja mukavasti huumoria kantamaan näitä elämässä epäonnistuneita reppanoita, jotka ehkä loppujen lopuksi eivät kuitenkaan ole ihan sitä miltä aluksi näyttää.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin tarjoilee kirjojen ja kirjakauppojen ystäville melkoisen tarinan, suorastaan ylitsevuotavan ihastuttavan kertomuksen miehestä joka on menettämäisillään kaiken mitä elämässä arvostaa, kunnes löytölapsi muuttaa hänen elämänsä: Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus, 2014; suom. Tero Valkonen; ISBN 978-951-20-9270-3).



Lainaanpa tähän kirjan esittelytekstiä:

A. J. Fikry on melkein nelikymmenvuotias, eikä elämässä ole käynyt niin kuin piti. Hänen vaimonsa on kuollut kolarissa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonommin kuin koskaan, ja hänen aarteensa, harvinainen Edgar Allan Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos, on varastettu. Kirjatkaan eivät enää tuota iloa. Sitten kaupan takahuoneesta löytyy outo, elävä paketti. Odottamaton tapaus muuttaa Fikryn elämän, antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta. Muutoksen myötä ihmiset palaavat Fikryn elämään. Ystävät, sukulaiset ja liiketuttavat, kyläläiset, lukijat ja kirjailijat. Kirjat ja tarinat avautuvat taas Fikrylle, ja niiden avulla hän alkaa kirjoittaa tyttärelleen kirjettä, jossa hän hahmottelee elämän tarkoitusta. Tuulisen saaren kirjakauppias on unohtumaton kertomus muutoksista ja uusista mahdollisuuksista, siitä, miksi luetaan ja miksi rakastetaan.

Kirja on lyhyehkö, 239 sivua, eikä ihan tunnu kasvavan romaanin mittaan, ja on joka tapauksessa enemmän viihdekirjallisuutta kuin syvällisempää kaunokirjallisuutta, mutta siitä ei pääse mihinkään että tarina kosketti.

Kirja kertoo adoptiosta, lapsen kasvattamisesta, parisuhteesta, kirjojen kustantamisesta ja myynnistä, ja ennen kaikkea elämästä jossa mihinkään ei voi varmasti luottaa. Kirjakauppiaan ja tyttären suhde on erikoislaatuinen, ja samaten voi sanoa tästä pienen saaren yhteisöstä jossa kirjakauppias on ikään kuin paikkakunnan keskipiste, jonka kautta suruja ja iloja tuodaan näkyviin.

James Lee Burke: Syvän etelän blues

James Lee Burke kirjoittaa Yhdysvaltojen eteläosiin sijoittuvia kovaotteisia jännäreitä, ja tätä teosta on kovasti kehuttu: Syvän etelän blues (Like, 2004; suom. Juha Ahokas; ISBN 952-471-318-7).



Teoksen päähenkilö on poliisi Dave Robicheaux, ex-alkoholisti joka on nyttemmin joutunut kipulääkkeiden koukkuun. Robicheaux selvittelee kahta murhaa, joista molemmista syytetään lahjakasta blues-muusikkoa, mutta Robicheaux uskoo muusikon olevan viaton.

Tarina vetää eteenpäin varsin mallikkaasti, mutta kun mukaan alkaa tulla fantasiaan viittaavia elementtejä, suorastaan yliluonnollisia olentoja, alkoi tuntua siltä että tämä paketti ei pysy kasassa. Ajattelin aluksi jatkaa näiden dekkarien lukemista, mutta taisi riittää ainakin tältä erää.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Olin kokonaan unohtanut, että Finlandia-palkinnon vuonna 2014 voittanut Jussi Valtosen romaani tuli joululoman aikana luettua, ja että siitä piti jotain tänne kirjoittaakin. Ja pakko on myöntää, että palkinto löysi oikean teoksen: He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-7429-3).



Sain teoksen luettavaksi kirjastosta juuri ennen joulua, kun olin laittanut siitä varauksen Helmetiin ennen kuin tieto palkinnosta julkistettiin, muuten ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada teos luettavaksi näinkin nopeasti. Tätä arviota helmikuussa 2015 kirjoittaessa teoksesta on Helmet-järjestelmässä varauksia kunnioitettava määrä: 2730.

Teos on massiivinen jo kooltaan, 559 sivua, ja sen rakennetta on vaikea yksinkertaisella tavalla kuvata. Toisaalta voisi väittää, että teos on suoraviivainen jännäri Remeksen tai Brownin tyyliin, mutta silloin aliarvioisi pahan kerran teoksen monitasoisuutta ja kirjailijan kykyä tavoittaa ihmiselon onnea ja kurjuutta, puhumattakaan kyvystä nitoa yhteen erilaisia kerronnan tyylejä.



Ehkä suurenmoisinta romaanissa on se, miten sitä voi lukea eri tavoin, ja kun teosta alkaa muistella, tuntuu kuin muistikuviin avautuisi kymmeniä erilaisia romaaneja yhden sijasta. Välillä kerronta on lähellä karikatyyriä, välillä taas ollaan syvällisen psykologisen romaanin uumenissa, ja pian taas tuntuu kuin lukisi nopeaviritteistä jännäriä.

Monet eri teemat risteävät romaanissa: suomalainen yhteiskunta amerikkalaisesta näkökulmasta, amerikkalaisuus suomalaisesta näkökulmasta, suomalaisen tiedeyhteisön sisäänlämpiävyys, eläinkokeita vastustava aktivismi ja anarkismi, avoin tiede ja tutkimus, tekniikka joka orjuuttaa ihmiset, suurteollisuuden häikäilemätön pyrkimys kontrolloida ihmisiä, perhe-elämän monimutkaisuus varsinkin kun lapset ovat teini-iässä...

Paljon on tähän romaaniin kirjoitettu, harkiten ja taitaen, näkemyksen kirkkaudesta tinkimättä.

Tässä vielä lainaus teoksen esittelytekstistä:

Alussa on pieni perhe: Joe, Alina ja vastasyntynyt Samuel. Joe on amerikkalainen neurotieteilijä, joka koettaa luoda uraa uudessa kotimaassaan Suomessa. Alina on jättänyt opintonsa ja hoitaa kotona Samuelia. Vuosia myöhemmin Joe elää palkittuna huippututkijana Yhdysvalloissa uuden perheensä kanssa. Toisella mantereella Samuel etsii kiihkeästi omaa paikkaansa. Kun sopiva ideologia ja yhteisö löytyvät, mikään ei pysäytä häntä. Isänsä tapaan hän on valmis tekemään vaikeitakin ratkaisuja oikeaksi uskomansa asian takia. Olisitko sinä?

James Lee Burke: Taivaan vangit

Sain vinkin että James Lee Burke kirjoittaa taitavasti jännäreitä, ja pitihän tämä tarkistaa, lainaamalla kirjastosta yksi hänen suomennetuista romaaneistaan: Taivaan vangit (Like, 2005; suom. Arto Leivo; ISBN 952-471-555-4).



Teoksen päähenkilö on Dave Robicheaux, entinen poliisi ja nykyinen kala- ja kalastuskaupan pitäjä, joka sekaantuu monimutkaiseen rikosvyyhtiin. Lainaanpa tähän esittelytekstiä:

Lentokone putoaa mereen. Ex-kyttä ja ex-alkoholisti Dave Robicheaux onnistuu pelastamaan ainoan henkiin jääneen. Poliisisukeltajien saapuessa paikalle huomataan, että yksi ruumiista on kadonnut. Robicheaux alkaa tutkia tapausta. Hän kietoutuu takaisin unohtamaansa rikolliseen maailmaan, jossa tuntuu olevan liikaakin houkutuksia... New Orleansiin ja Louisianan suistomaille sijoittuva Taivaan vangit on paitsi rikoskirja, myös kertomus ihmisen heikkoudesta elämän edessä sekä loistelias kuvaus rehevästä, väkivaltaisesta Etelästä. Kirjan pohjalta on tehty elokuva, jota tähdittää Alec Baldwin.

En ihan täysin vakuuttunut kirjoittajan taidosta, vaikka kieltämättä sana on hallussa, eikä ainakaan jaarittelusta voi syyttää. Mutta varmaankin on niin, että pitäisi aloittaa kirjasarjan aiemmista osista, jotta oikein ymmärtäisi mistä tässä on kyse, ja näitä romaaneja taas ei ole suomennettu eikä erityisen hyvin tarjolla Helmetistä.

Paco Roca: Ryppyjä

Paco Roca kertoo vanhoista ihmisista, eläytyen sisälle heidän maailmaansa, ja aikamoisen kaaren elämästä, tai oikeammin elämän ehtoopuolesta, tämä sarjakuvakirja onnistuu kertomaan: Ryppyjä (WSOY, 2010; suom. Anu Partanen; ISBN 978-951-0-36653-0).



Kirjan teema kytkeytyy monella tavalla Alzheimerin tautiin ja siihen, miten taudista huolimatta elämässä vielä on sisältöä, ainakin hetken aikaa.

Kahden vanhuksen epätodennäköinen ystävyys tuo tarinaan oman hohtonsa, joka pikku hiljaa nostaa kertomuksen alkuasetelmaa pidemmälle. Mitä ihminen on toisen hyväksi valmis tekemään?



Tässä ote kirjan esittelytekstistä:

Ernestin lapset laittavat isänsä vanhainkotiin Alzheimerin taudin hänelle aiheuttamien muistikatkosten vuoksi. Ensi järkytyksestä toivuttuaan hän kohtaa siellä uuden elämän tutustuessaan muihin vanhuksiin ja erilaisiin päivärutiineihin. Uudesta kodista löytyy myös jotakin pelottavaa: toinen kerros, jonne sijoitetaan kaikki ne, jotka eivät enää selviydy arjesta omin voimin. Paco Roca kuvaa kauniisti ja koskettavasti kohtalonsa edessä kamppailevia, unelmien ja unien kultaamia vanhuksia, joiden normaali arki vähitellen mutta väistämättä katoaa. Hän paljastaa lukijalle salattuja maailmoja, joihin vanhukset matkustavat, kun maanpäällinen nykyhetki ei näyttäydy heille enää samana kuin muille. Palkittu espanjalaistekijä käsittelee vakavia asioita hienovaraisella keveydellä nostattaen aiheen traagisuudesta huolimatta hymyn lukijan huulille ja samalla muistuttaen meitä siitä, ettei vanhusten arvoa saa unohtaa.