Neil Gaiman: The Sandman, Volume 9 - The kindly ones

Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvakirjojen yhdeksäs osa oli haastavaa luettavaa, ja muutamaan otteeseen tuntui siltä että ote alkoi livetä ja tarina karata hyppysistä, mutta sitten jatkoin lukemista, ja pääsin loppuun asti: The Sandman, Volume 9 - The kindly ones (DC Comics, cop. 1996; ISBN 978-1-56389-205-9).



Teoksen kuvittajia, värittäjiä ja tekstaajia on kokonainen lista: Marc Hempel, Richard Case, D'Israeli, Teddy Kristiansen, Glyn Dillon, Charles Vess, Dean Ormston, Kevin Nowlan, Danny Vozzo ja Todd Klein. Joiltakin osin tuntui siltä, että piirrosjälki vaihteli turhankin paljon, enkä joiltakin osin pitänyt piirrostyylistä erityisen paljon.

Mutta sitä ei voi kieltää, etteikö tässä olisi suuresta sarjakuvasta kyse, sivujakin teoksessa on 352, ja tarina polveilee moneen suuntaan. Klassista kreikkalaista tragediaa tässä kerrotaan uusiksi, ja unien herra Morpheus joutuu tarinan uhriksi ja kärsijäksi, osin syyttömänä, osin epäilemättä syystä, ja lukija joutuu miettimään sitä missä määrin Morpheus itse kietoo itsensä tarinan pauloihin.

Tämä ei ollut helppo sarjakuva luettavaksi, pituutensa ja tarinansa moniuloitteisuuden takia, ja varmaankin teos olisi syytä lukea muiden Sandman-sarjan teosten jälkeen, siinä määrin tässä tuntui olevan viittauksia muihin kirjoihin.

Oma tuntemukseni teoksesta oli kahtalainen, toisaalta oli pakko ihailla tarinankerronnan monitasoisuutta ja rikkautta, mutta toisaalta kertomus tuntui myös itsetarkoitukselliselta, tuntui siltä että onko lopulta väliä mitä näille hahmoille tapahtuu, jaksaako heistä lopulta välittää.

Neil Gaiman: Unten metsästäjät

Neil Gaiman on kirjoittanut tämän tarinan ja P. Craig Russell kuvittanut sen, eikä tästä puutu oikeastaan mitään, tuntuu ikään kuin tässä olisi ikiaikainen tarina joka on vain odottanut kertomistaan: Unten metsästäjät (Egmont, 2010; ISBN 978-952-233-311-7).



Tarina lähtee liikkeelle kunnon eläinsadun lailla ketun ja mäyrän välisestä vedonlyönnistä. Voittaja on se joka onnistuu karkoittamaan paikallisesta temppelistä munkin ja täten saamaan paikan eläinten käyttöön. Mutta munkki osoittautuu tavattoman selväpäiseksi eivätkä eläinten juonet tepsi häneen.

Mutta sitten kettutyttö rakastuu munkkiin, ja tarina muuttuu entistä monimutkaisemmaksi ja monikerroksisemmaksi.

Kauhusarjakuvaksikin tätä tarinaa voisi kuvailla, mutta mitenkään kauheasta kauhusta tässä ei ole kyse, pikemminkin siitä kauhusta joka kenellä tahansa on mielessään kun miettii elämänsä lainalaisuuksia, sitä mitä maailmalla loppujen lopuksi on tarjottavanaan.

Lucie Durbiano: Aarre

Lucie Durbiano on kirjoittanut hiukan höpsähtävän ja naivistisen mutta mukavalla tavalla hauskan tarinan aarteenetsinnästä, jossa aarteen etsijät samalla myös selvittelevät keskinäisiä ihmissuhteitaan: Aarre (WSOY, 2011; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-37438-2).



Sivuja sarjakuvakirjassa on 105, ja tähän mahtuu monta käännettä, kun professori, hänen tyttärensä, avustajansa sekä aarretta havitteleva pariskunta pyörivät salaisuuksien ympärillä. Jonkinlaista menneen maailman nostalgiaa tässä tarinassa on.

Päähenkilö on matematiikanopiskelija Christine. Hänen professori-isänsä omistaa pergamentin, jonka huhutaan ohjaavan legendaarisen aarteen jäljille. Christinen matemaatikon kyvyistä on hyötyä siinä vaiheessa kun aarteen jäljillä lopulta ollaan. Ihmissuhteetkin ehtivät mennä melkoiseen solmuun tarinan kuluessa, eikä ilman mielipahaa selviä kukaan.

Pidin sekä elävästä piirrosjäljestä että elämänmakuisesta, vaikkakin naivistisesta kerronnassa, jotka hyvin istuivat yhteen.

Neil Gaiman: Coraline

Mitenhän tämän selittäisi? No, Neil Gaimanin alkuperäinen romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Coraline varjojen talossa, mutta tässä on kyseessä teoksen sarjakuvaversio, kuvittajana P. Craig Russell: Coraline (Egmont, 2009; suom. Petri Silas; ISBN 978-952-233-066-6).



Sivuja kirjassa on 186, eikä sen lukeminen ihan hetkessä onnistu, jouduin jopa jättämään tarinan pariin otteeseen kesken hengähtääkseni välillä. Jos teoksesta jotain genre-nimitystä pitäisi käyttää, kaiketi kauhu olisi selkein määrittäjä, mutta toisaalta tässä on kyse myös lasten ja vanhempien suhteista, rinnakkaismaailmoista ja noituuden tematiikasta.

Ja vaikka kirjassa ei varsinaisesti mässäillä kauhulla tai väkivallalla, on tarina melkoisen hyytävä, siinä määrin että en tätä kyllä nuortenkirjallisuudeksi nimittäisi.



Pidin Russellin tavasta piirtää, siinä on ilmeikkyyttä ja herkkyyttä joka hyvin sopi tähän tarinaan, jossa hyvän sadun tapaan puhutaan samaan aikaan monella eri tasolla.

Aleksi Delikouras: Nörtti - new game

Aleksi Delikouras on kirjoittanut omaperäisen tarinan nörtistä nimeltä DragonSlayer666, jonka elämä koulussa ja kotona on toissijaista tietokonepelien rinnalla: Nörtti - new game (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-25885-8).



Teos oli saanut Helmet-järjestelmässä viisi tähteä (viisi arviointia), mikä hiukan ihmetytti, sillä teoksessa on aika lailla toistoa, tuntuu siltä että samoista asioista revitään huumoria kerta kerran jälkeen. Mutta toisaalta, kyllä teos sai hymyilemään, muutaman kerran varsin leveästikin.

Koulunkäynti on DragonSlayer666:lle tervanjuontia, ja kerta kerran jälkeen hän joutuu opettajien ja rehtorien puhutteluun. Eikä kotonakaan oikein ymmärretä sitä, miten tärkeää pelaaminen on:

Eka koulupäivä. Mutsi herätti mut kusettamalla, että poliisit on ovella. Ryntäsin heti koneelle poistamaan kaikki waretusohjelmat. Kun pääsin eteiseen, mutsi työnsi mut autoon ja heitti kouluun.

Koulu on poliitikkojen keksintö auttaa mutseja alistamaan niiden lapsia. Koulu olis paljon parempi paikka, jos siellä opetettaisiin hyödyllisiä aineita niin kuin atk:ta, matikkaa ja puutöitä. Sen sijaan ihmisiä kiusataan joillain runoilla ja kieliopilla. Kuka tekee äidinkielellä mitään tokan luokan jälkeen? Miksi meidän pitää lukea jotain tyhmiä kirjoja niin kuin Seitsemän veljestä tai Ollin oppivuodet? Yhtä hyvin voitaisiin katsoa sotaleffoja ja opetella pelaamaan pelejä. Silloin netiskään ei olisi niin paljon noobeja.

Osa vitseistä käy äkkiä melkoisen kuluneiksi, mutta sitten toisaalta teoksessa on rivien välissä ihan aidolta tuntuvaa pohdiskelua elämästä, sellaista jossa kaverisuhteet tai suhde vanhempiin ovat täynnä sävyjä, mitenkään yksisilmäiseksi ei teoksen kerrontaa voi syyttää, hiukan monotonisesta kerronnasta huolimatta. Jätin teoksen lukemisen pariin kertaan kesken, mutta palasin siihen aina uudestaan, ja tuli tämä luettua ihan loppuun asti.

Ja sain kuulla, että koulussa tämä teos on luettavana myös, mikä huvitti tytärtäni.

Donald E. Westlake: Käytös hyvä kymmenen

Donald E. Westlaken Dortmunder-dekkarit ovat parhaimmillaan juuri tällaisia kuin tämä, sellaisia joissa voi kyllä aavistaa että nurkan takaa tulee käänne toisensa jälkeen, mutta silti yllättyy: Käytös hyvä kymmenen (WSOY, 1988; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-15158-0).



Kansikuvasta voi päätellä, että ollaan kirkollisten asioiden kanssa tekemisissä, ja nunnia on mukana tarinassa useampiakin. Ja melkein koko Dortmnunderin kopla on mukana, kun isänsä kotiarestiin sulkema nuori nunna pitää vapauttaa, ja samalla on tarkoitus vapauttaa kerrostalon kaupat koruista ja muista vastaavista arvoesineistä.

Ja kuten Dortmunder-tarinoissa on laita, asiat eivät suju ihan niin kuin viimeisen päälle laaditut suunnitelmat antavat ymmärtää, luvassa on shokkeja toinen toisensa perään, eikä edes se taida auttaa että nunnat rukoilevat murtovarkaiden puolesta. Tai ehkä sittenkin...

Sekin lienee syytä mainita että romaanissa on Valmetin valmistamilla suomalaisilla rynnäkkökivääreillä oma roolinsa, tarinaan sopivalla kieron pähkähullulla tavalla. Mutta selviääkö Dortmunder siitä että häntä aiotaan käyttää rynnäkkökiväärin maalitauluna? No, onhan sarjassa ilmestynyt useampia romaaneja tämän jälkeenkin.

Donna Leon: Kuolema vieraalla maalla

Tämä on toinen Donna Leonin kirjoittama Guido Brunetti -dekkari, ja kolmas sarjasta lukemani, ja paras tähänastisista: Kuolema vieraalla maalla (Otava, 1998; suom. Titia Schuurman; ISBN 951-1-14855-9).



Sivuja dekkarissa on 317, eikä lukeminen sinänsä kovin kauaa vienyt, mutta paikka paikoin palasin lukemaan tekstiä uudestaankin, niin mainiosti Leon kirjoittaa. Kirja kertoo 1990-luvun Venetsiasta, ja tarinassa on monenmoista kytkentää: organisoitua rikollisuutta, Vicenzassa sijaitsevan amerikkalaisen sotilastukikohdan tapahtumia sekä terveyteen ja ympäristömyrkkyihin liittyviä kysymyksiä.

Leon pyörittää tarinaa Brunettin ympärillä taitavasti, olkoon kyse sitten poliisityöstä tai perhesuhteista. Brunettin esimies Patta on kertakaikkisen ikävä tyyppi, kuin upseerikoulusta karannut, mistä löysin pohdintaa Dekkaripäiviltä: "Donna Leonin dekkareissa törmää tämän tästä apulaispoliisipäällikkö Pattan ja komisario Brunettin väliseen dialogiin. Patta yleensä kutsuu alaisensa Brunettin puhutteluun. [...] Pattan johtamistaito tulee ilmeisesti suoraan armeijasta. Ainakin Patta on nöyrimmistä nöyrin ylöspäin ja ärhentelee ja komentaa alaspäin. Pattan kanssa ei voi kuvitellakaan keskustelevansa."

Brunettin lapset ovat murrosiässä ja tästä kapinallisuudesta Leon piirtää mainiosti muutamalla vedolla muotokuvan, siitä miten lapsille on tärkeää vastustaa vanhempien tapoja, esimerkiksi veden tuhlaamista viipymällä suihkussa pidempään.

Ja Brunettin vaimo Paola saa piirteitä jotka tuntuvat ankkuroiduilta tosimaailmaan, esimerkkinä tämä kuvaus Paolan aamuäreydestä sunnuntaiaamuisin:

Sama kohtaus oli näytelty ensimmäisen kerran heidän avioliittonsa toisena sunnuntaina, heidän ollessaan vielä häämatkallaan, kun Brunetti oli kumartunut nukkuvan vaimonsa ylle näykkiäkseen hellästi tämän korvaa. Kuullessaan teräksisen äänen sanovan: »Jos et heti lopeta, revin maksasi irti ja syön sen» hän oli tajunnut, että kuherruskuukausi oli ohi.

Ei kai tälle mitään voi. Olen jäämässä koukuun, näitä on saatava lisää luettaviksi.

Alan Moore ja Kevin O'Neill: The league of extraordinary gentlemen - Century: 1910

Alan Moore ja Kevin O'Neill jatkavat steampunk-teemaista kerrontaansa, tapahtumapaikkana on 1900-luvun alun Lontoo ja tarinassa iso rooli on Nautilus-aluksella ja sen miehistöllä: The league of extraordinary gentlemen - Century: 1910 (Top Shelf Productions, 2009; ISBN 978-1-60309-000-1).



Tuntui kyllä siltä, että tämä sarjakuvakirja on jotenkin keskenkasvuinen verrattuna aiemmin lukemiini saman sarjan teoksiin. Tai ehkä odotin tältä enemmän. Jotenkin tapahtumat lässähtävät alkuunsa eikä tarina lähde lentoon.

No, luulen kyllä että jatkan Mooren ja O'Neillin teosten parissa vielä tästä eteenpäinkin, pienestä pettymyksestä huolimatta.

Alan Moore ja Kevin O'Neill: The league of extraordinary gentlemen - Black dossier

Alan Moore ja Kevin O'Neill tarjoilevat sekalaisen valikoiman vaihtoehtoista historiaa sarjakuvakirjassa The league of extraordinary gentlemen - Black dossier (WildStorm, 2007; ISBN 978-1-4012-0307-8). Käsiini kirjastosta saatu kappale oli sopivalla tavalla kulunut ja hiirenkorvilla, mikä lisäsi teoksen uskottavuutta uusvanhan tyylin hengessä.



Teos on kirjasarjan kolmantena ilmestynyt, mutta Moore ja O'Neill kertovat tarkoittaneensa kirjan ikään kuin muita kirjoja täydentäväksi teokseksi, ei varsinaisesti sarjan kolmanneksi osaksi.

Kirja kertoo Big Brother -henkisestä maailmasta 1950-luvun Iso-Britanniassa, jossa kaksikko Mina Murray and Allan yrittävät selvitä valvontakoneiston kynsistä ja päästä perille siitä, mitä oikein on tapahtunut.

Mina ja Allan ovat kovasti nuortuneita verrattuna sarjan kahteen ensimmäiseen teokseen, ja tällekin löytyy selitys. Nuorekkuuden ansiosta Mina ja Allan ovat varsin riehakas pariskunta, joka pakomatkalla ollessaan tuntuu keksivän yhtä ja toista yhteistä puuhaa, henkilökemiat kun tuntuvat osuvan yhteen.

Kirjasta suurin osa on muuta kuin sarjakuvaa, siinä on karttoja, kirjeitä, proosatarinoita, jopa kadonnut Shakespeare-teksti ja Fanny Hill -tyylistä tarinointia.

Melkolaisen sekavan vaikutelman teos jätti, mutta toisaalta ei voi kieltää Mooren ja O'Neillin kykyä tarttua populaarikirjallisuuden aiheisiin ja tehdä niistä omia tulkintojaan. Osa hahmoista on - johtuen alkuperäisteosten copyright-asioista - muutettu vaikeammin tunnistettaviksi, mutta esimerkiksi Jimmy-niminen salainen agentti on ilmiselvä viittaus James Bondiin, mukaan lukien se millaisen juoman hän tilaa baaritiskillä.

Lee Child: Worth dying for

Lee Child pistää Jack Reacherin tiukkaan paikkaan, keskelle Nebraskan pikkukaupunkia jota pitää kynsissään rikollisjoukkio. Ja kuten aina näissä kirjoissa, huonosti käy konnille: Worth dying for (Bantam Press, 2010; ISBN 978-0-593-06566-2)



Joku oli antanut kirjalle Helmetissä peräti viisi tähteä, eikä sitä voi kieltää etteikö Child osaisi kirjoittaa. Toinen juttu sitten on se, miten ja mistä aiheesta kirjoittaa.

Vaikka tämän teoksen luinkin läpi, tosin aikalailla tekstissä eteenpäin harppoen, aloin loppua kohden suorastaan inhota sitä miten Child perustelee omankädenoikeuden käyttöä. Mistä oikein johtuu tämä kiinnostus lain ottamiseen omiin käsiin, mikä yhä enemmän pistää silmään niin jännityskirjallisuudessa kuin elokuvissakin?

Ehkä kyse on siitä, että niin sanottu tavallinen ihminen kokee yhä mahdottomammaksi suhteensa valtakoneistoon, ja yhä enemmän tuntuu siltä että oikeutta koneistolta saa vain se jolla on rahaa, ja tässä oikeus tarkoittaa vapauttavaa tuomiota. Kun on valtaa ja rahaa, voi tehdä mitä tahansa.

Tähän Child iskee kirjoillaan, mutta loppujen lopuksi niiden sanoma tuntuu ikään kuin kääntyvän itseään vastaan.

Niin, ja se rikollisten hämäräperäinen toiminta jota Reacher alkaa selvittelemään ja sotkemaan osoittautui kerta kaikkiaan epämiellyttäväksi touhuksi. Luulin pitkään että huumeista tässä on kyse, kunnes kävi ilmi että jotain paljon, paljon pahempaa on tekeillä.

Mutta silti, onko perusteltua tarttua aseeseen ja sillä hoitaa päiviltä pahantekijät? Tällaisessa älyvapaassa fiktiossa asiat hoituvat kovin mutkattomasti kuntoon. Koko ajan yhä useammin tarjotaan oman käden oikeutta ongelmien ratkaisuksi kirjoissa ja elokuvissa, ainakin siltä tuntuu, mutta silti, pahalta tämä resepti maistuu.

Bryan Talbot: Grandville - a fantasy

Bryan Talbot kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, jossa Napoleon voitti britit ja Pariisista tuli maailmanvallan keskipiste: Grandville - a fantasy (Jonathan Cape, 2009; ISBN 978-0-224-08488-8).



Talbot kuvaa eläinhahmojensa kautta maailmaa, joka on täynnä uskottavia yksityiskohtia ja sopivan outoja eroja omaan maailmaamme. Lisäksi Talbot viittaa tavan takaa muuhun kirjallisuuteen, usein vähän äkkiväärällä tavalla. Se mikä vähän vierastutti oli pitkitetyt toimintakohtaukset, joissa selvästi kuljettiin Pulp Fictionin jalanjäljissä, mutta mielestäni turhan väkivaltaisella tavalla.



Sivuja kirjassa on 98, eli melkoisen ison tarinan Talbot lukijalle tarjoilee, ja yllätyksiä riittää yllin kyllin. Päähenkilö on rikostarkastaja LeBrock, jonka roteva mäyrähahmo tuntuu selviävän mistä tahansa. Eikä hänen apulaisensa, rottahahmoinen Ratzi, ole tiukassa paikassa neuvoton hänkään. Tämä epäsuhtainen pari pistää tuulemaan ja pian ovat salaliittolaiset helisemässä juonineen.

Kirjasta kerrottiin Sallan lukupäiväkirjassa, ja tämä suotuisa arvio sai kirjaan tarttumaan, enkä juurikaan pettynyt.

J. S. Meresmaa ja Markus Harju: Steampunk! - koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa ja Markus Harju ovat toimittaneet mainion kokoelman tieteisnovelleja, joka sai suorastaan riemastumaan: Steampunk! - koneita ja korsetteja (Osuuskumma, 2012; ISBN 978-952-6642-02-4).



Antologian kertoo vaihtoehtoisesta historiasta steampunk-tyyliin, ja osassa novelleista on hyvinkin kepeä meininki, osassa taas lähestytään kauhutarinoiden kuvastoa. Mutta höyrykoneiden aikakauden teknologiasta, tai ainakin jostakin sitä muistuttavasta, näissä tarinoissa on kyse.

Pidin eniten Saara Henrikssonin novellista "Arkistonhoitajan salaisuus", joka tuntui melkein siltä kuin tästä voisi lähteä romaanikin keriytymään auki, mutta toisaalta novellina tässä oli tehoa riittämiin. Ja sitten oli Anni Nupposen novelli "Joka ratasta pyörittää", jossa oli hiukan samanlaista tunnelmaa, ja tämä novelli jäi kyllä mieltä askarruttamaan. Erinomainen kokoelma suomalaista novellituotantoa, uskoisin että näistä kirjoittajista tullaan vielä kuulemaan jatkossa.

Juhana Torkki: Puhevalta - kuinka kuulijat vakuutetaan

Juhana Torkki vakuuttaa - tai ainakin kovasti yrittää vakuuttaa - kirjallaan puhumisen taidosta: Puhevalta - kuinka kuulijat vakuutetaan (Otava, 2006; ISBN 951-1-20331-2). Ja kieltämättä Torkki moneen otteeseen osuu herkullisesti maaliin, sekä kritisoidessaan esitysten yleistä tasoa että vääriä käsityksiä siitä, mistä retoriikassa on kyse.



Teosta oli Helmetissä tätä kirjoittaessa 25 kappaletta, ja varauksia kolme, mutta sen verran paljon kirjoja oli lainattuna että jouduin palauttamaan oman kappaleeni ennen kuin olin lukenut sitä paljonkaan yli puolenvälin. Tähtiä teos oli saanut Helmetissä kolme, kymmenellä arvioinnilla, mikä kuvastaa ehkä kahtalaista suhtautumista teokseen: se on varsin haastava, ja joiltakin osin melko abstrakti.

Paikka paikoin Torkki kirjoittaa nasevasti, mutta joskus tuntuu että sisältö nasevuuden takana voi olla osin niukkaa:

Mikä on hyvän puhujan ja mestaripuhujan ero? Hyvä puhuja tuntee retorisia keinoja ja osaa käyttää niitä. Mestaripuhuja osaa olla käyttämättä tuntemiaan keinoja.

Mestaripuhuja ajattelee jokaista tilannetta päämäärän kannalta.

Torkin ajatus puheen rakentamisesta on ajatuksia herättävä, mutta kieltämättä osuva:

[P]uheessa tärkeintä on sanojen vaikutus. Hyvä puhuja ei sano sitä, mitä hänen "tekisi mieli", vaan sen, mika on tarpeen toivotun tuloksen synnyttämiseksi.

Tällä on kauaskantoisia seurauksia, esimerkiksi valikoinnin kannalta. Puhujan tehtävä on löytää sellainen sanojen jono, joka parhaiten edistää hänen päämääräänsä. Hän lausuu kuulijoille ne ja vain ne sanat, jotka tuottavat toivotun vaikutuksen.

Ja erityisen tärkeältä tuntui ajatus poisjättämisestä:

Puhe on prosessin lopputulos; valmistelevat pohdinnat ovat kohonneet puheen metatasoksi, ne ovat imeytyneet puhujan kieleen. Ne kuuluvat hänen puheessaan eikä hänen tarvitse niitä enää erikseen sanoa.

Tätä voisi verrata pianoesitykseen. Kappale sisältää teknisesti vaikean kohdan. Pianisti on esitystä varten tehnyt sormiharjoituksia, ottanut erilleen vaikean jakson, harjoitellut sitä hitaasti ja nopeasti, voimakkaasti ja hiljaa... Näitä harjoituksia hän ei esitä kuulijoilleen, niiden tulokset kuuluvat hänen elegantissa ja kauniissa soitossaan.

Luulenpa, että tähän teokseen täytyy palata vielä toisenkin kerran.

Nnedi Okorafor: Who fears death

Nnedi Okorafor voitti vuonna 2011 World Fantasy Award -palkinnon tällä romaanillaan, ja sanoisin että ansaitusti. Tämä kuvaus tuhon jälkeisestä maailmasta yhdistelee afrikkalaisia noitamyyttejä tieteiskirjallisuuden teemoihin tuoreella tavalla: Who fears death (Daw books, 2011; ISBN 978-0-75640669-1).



Kirja kertoo kahdenlaisten ihmisten välisestä sodasta, ja tähän liittyvästä kansanmurhasta, kyvystä selvitä hengissä aavikon vaikeissa olosuhteissa, suuren tuhon jäljiltä säilyneistä tekniikan sirpaleista sekä jostain uudesta joka antaa viitteitä tulemisestaan.

Tuhotun kylän viimeinen eloonjäänyt on raiskatuksi tullut nainen, joka synnyttää hiekanvärisen tytön ja antaa tälle vanhalla afrikkalaisella kielellä nimen Onyesonwu, mikä tarkoittaa "Kuka pelkää kuolemaa?" Kirja kertoo Onyesonwun elämästä ja kohtalosta, sekä hänelle tärkeistä ihmisistä, ja kummallisista kyvyistä jotka käyvät ilmi Onyesonwun varttuessa.

Joiltakin osin tarina tuntuu hiukan kevyeltä, mutta toisaalta romaani on myös hyvin epätyypillinen, sitä on vaikea suoraan niputtaa mihinkään kategoriaan, olkoon sitten fantasiaa tai tieteiskirjallisuutta. Okorafor on lupaava kirjailija jonka teoksia kannattaa varmasti seurata jatkossakin.

Edward Hogan: Daylight saving

Edward Hogan on kirjoittanut nopealukuisten nuortenkirjan, joka oli vähän tusinatekele, mutta oli tässä omaperäistäkin kerrontaa: Daylight saving (Walker Books, 2012; ISBN 978-1-4063-3959-8). En olisi kirjaan muuten tarttunutkaan, mutta se oli tyrkyllä Helmetissä e-kirjana, ja päätin vilkaista mistä on kyse.



Kirjan nimi viittaa siihen yöhön syksyllä, kun kelloja siirretään tunnin verran taaksepäin, kohti kesää. Kummitustarinasta tässä on kyse, sekä vanhempien ja lasten välisistä suhteista, ja miksei myös vanhempien ihmissuhteista ja niiden solmuista.

Kirja tapahtuu eräänlaisessa lomakylässä, johon Daniel Lever ja hänen isänsä tulevat lomalle, yrittäen samalla korjata solmuun mennyttä perhetilannetta. Daniel on ylipainoinen ja tuntee syyllisyyttä siitä että äiti lähti kotoa syrjähypyn takia, minkä hän tuli paljastaneeksi isälleen. Isä taas on ajautunut juomaan ja haastamaan riitaa kapakoissa.

Daniel huomaa lomakylän tekojärvessä uintia harrastavan Lexi-tytön, joka jotenkin kummalla tavalla tuntuu pysyvän muiden katseilta piilossa. Lexissä on muutakin kummallista, hänen rannekellonsa näyttää käyvän takaperin ja hänen mustelmansa - joiden alkuperää Lexi kieltäytyy kertomasta - tuntuvat päivä päivältä pahenevan eivätkä paranevan.

Kirjassa parasta oli ihmisten välisten ongelmavyyhtien kohtalaisen rehellinen kuvaaminen, ilman turhaa sokerointia tai erikoistehostetta. Varsinainen tarina taas, paranormaaleine käänteineen, vuosi kuin seula, mutta mikäs siinä, kyllä tämän tarinan sain luettua alusta loppuun, mitä nyt sieltä täältä vähän hypin tekstiä eteenpäin.

She looked up from the water, smiled, and then put a finger to her lips. She began to follow something with her gaze and then she dived beneath the surface. Several seconds passed. For a moment I thought she'd been dragged under by some beast. I thought I might have to go in and try to find her. But she surfaced, eventually, ten metres away, with a full-beam smile on her face. Her arms jerked for a second and then she held a silver fish above her head.

"No way," I said to myself.

She swam to the bank with one arm. "Good to see you again, Daniel."

"And you," I whispered.

"You don't have to be quiet any more," she said, holding up the dead fish. "I don't think he's going to hear you."

I was a little overwhelmed. "Are you a mermaid?" I said.

"Are you insane?" she said.

I laughed, snapped back into the real world.

"You look very well this morning, Daniel. Rosy-cheeked. Did you exercise yesterday?"

"I did. I went swimming. I tried to swim like you."

"And did you?"

"Not as good."

"Oh, you're being kind."

Emily Barr: Stranded

Emily Barrin romaani kertoo Malesian pienelle saarelle hylätystä turistiseurueesta sekä salaisuuksista näiden ihmisten taustalla: Stranded (Headline Review, 2012; ISBN 978-0-7553-8797-7).



Luin teosta alusta jonkin matkaa, mutta sitten en malttanut vastustaa kiusausta vaan lunttasin lopusta salaisuuden paljastuksen, niin ainakin luulin, ja lopetin lukemisen hetkeksi. Mutta jatkoin romaanin lukemista vähän ajan päästä, eikä se huono ollut, mitä nyt ajoittain oli vähän tyhjäkäyntiä ja kohtia joissa tuntui että ollaan tuuliajolla.

Barr onnistuu versioimaan trooppiselle saarelle hylätyistä ihmisistä kohtuullisen omaperäisen kertomuksen, jossa on jonkin verran myös jännitystä, huolimatta siitä että olin käynyt vilkaisemassa teoksen loppuratkaisun. Mutta ihan kaikkea sekään ei paljastanut, yllätyksiäkin oli luvassa...

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun outo unikirja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat perheessämme merkkihenkilöitä, erityisesti Tatu ja Patu -kirjasarjan ansiosta. Meillä on tämä kirja ollut aiemminkin lainassa kirjastosta, mutta mikäs tässä, klassikko pitää pintansa: Tatun ja Patun outo unikirja (Otava, 2008; ISBN 978-951-1-22673-4).



Teos oli saanut Helmet-järjestelmässä neljä tähteä, ja merkillepantavaa oli että kirjasta oli tehty peräti 37 arviointia. Neljä tai viisi tähteä olisi itsestäni sopiva arvio, ja samaa mieltä lienevät lapsetkin.

Tosin rupesi mietittyttämään, millä tavalla lasten ja aikuisten kokemus kirjasta eroaa, sillä merkittävä osa tekstin lumoa on arvovaltaiselta tuntuva tekstityyli jonka sisältö on huumorin täyttämää höttöä, mutta samalla kuitenkin puhutaan tärkeistä asioista.



Lieneekö tässä syytä paljastaa kirjan juonesta mitään sellaista mikä ei selviäisi jo kansikuvasta? No ei, eikä juoni sitäpaitsi ole näiden kirjojen se juttu, vaan oudot asetelmat ja arkipäivän paloittelu maukkaisiin nauruhermoja aktivoiviin suupaloihin, joihin melkein tulee riippuvuussuhde.

James Branch Cabell: Jurgen

James Branch Cabellin tuotannosta ei ole jäänyt elämään kuin tämä yksi teos, ja tämäkin vain vaivoin: Jurgen (Unicorn, 1984; ISBN 0-04-823252-1). Alunperin teos ilmestyi vuonna 1919, ja tuolloiset yritykset sensuroida teos nostivat Cabellin mainetta.



Kirjan pokkariversio löytyi Pasilan kirjavarastosta. Täytyy sanoa että kansikuva ei oikein vastaa sisältöä, sillä paljasta pintaa tässä kirjassa on tuskin nimeksi. Kyseessä on parodinen versio sellaisista teoksista kuin Danten Jumalainen näytelmä. Tässäkin kuljetaan eräänlaisissa helvetin kulisseissa, käyden läpi päähenkilö Jurgenin tähänastista elämää ja sen käänteitä.

En olisi tästä kirjasta tiennyt mitään, ellen olisi tullut lukeneeksi että tämä Cabellin romaani on ollut innoituksen lähteenä Heinleinin romaanille Tuomiopäivän komedia, joka on villtävä satiiri uskonnollisista hullutuksista. Ja kieltämättä Cabellin romaanissa on vähän samaa, tässä pohditaan mahdollisia erilaisia maailmanselityksiä ja niihin liittyviä pähkähulluja piirteitä.

Ehkä olennaisin romaanin käsittelemä teema on se, että jos olisi mahdollisuus palata ajassa taaksepäin kaikki tähänastinen ymmärrys mukanaan, mitä silloin tekisi toisin, ja miten silloin ajattelisi asioista.

Cabell antaa ymmärtää, että tällainen ymmärrys voisi olla suoraan sanoen musertavaa, kun tietäisi kymmenien vuosien takaisten ikätoverien tulevaisuudesta jotain mistä heillä ei ole hajuakaan. Jos aikoinaan saattoi ollakin kateellinen jollekulle, oliko siihen lopultakaan syytä - kuolema kun korjaa meidät jokaisen.

Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas

Ville Pirinen kuvaa elämän absurdeja asetelmia tavalla joka vaivaannuttaa ja hykerryttää: Yhesti yhes toises paikas (Suuri kurpitsa, 2010; ISBN 978-952-9887-65-1). Ihan täysosuma tämä teos ei ole, eikä sovellu heikkovatsaisille, mutta kyllä tämä sai muutamaan kertaan naurahtelemaan ääneen.



Kirjassa on 48 sivua, ja tähän mahtuu monenlaista kertomusta arjen älyttömyyksistä, tyyliin "Yllättävän monesti periaatteessa arkiset tilanteet tuntuu joltain oudolta ihmiskokeelta". Tämä kirja oli sen verran onnistunut, että lienee syytä pistää varaukseen sarjan seuraava teoskin.

Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas

Ville Pirinen on kirjoittanut kokonaisen sarjan minialbumeja, joista tämä on ensimmäinen, ja ehkä tasoltaan huonoin: Yhesti yhes paikas (Suuri kurpitsa, 2009; ISBN 978-952-9887-58-3).



Sarjan myöhempien kirjojen huumori on absurdia, tässä kirjassa sen sijaan huumoria voisi sanoa irvokkaaksi, joku voisi sanoa tätä kakkahuumoriksikin. En tiedä kenelle tätä suosittelisin, jos kenellekään, mutta sarjan myöhempien osien laita on kyllä vähän toisin, niissä huumori on moniulotteisempaa, vähemmän irvokasta ja enemmän absurdilla tavalla myötäelävää.

Kirjassa on 40 sivua, ja tähän mahtuu muutama toisiaan jollain tavalla peilaava tarina, joiden tapahtumisia ei nyt kovin mielellään tässä referoisi. Melkomoisia nolostumisen tilanteita tässä kuvataan, sellaisia jotka jättävät pysyvät jäljet.

Ludovic Debeurme: Lucille

Ludovic Debeurme kertoo rankan kasvutarinan kahdesta erilaisesta perheestä ja kahdesta erilaisesta nuoresta, ja vaikka teemoiksi voisi sanoa anoreksian ja alkoholismin, kyse on paljon moniulotteisemman todellisuuden kuvaamisesta: Lucille (Top Shelf, 2011; ISBN 978-1-60309-073-5)



Kirja on tullut palkituksi kahteenkin kertaan vuonna 2007: Angloumême Essential Award ja René Goscinny Prize. Sivuja teoksessa oli 542, mutta luin sen e-kirjana ja sivumäärä tuntui vähäisemmältä, ehkä johtuen lukemisen erosta suhteessa painettuun kirjaan.

Helppo teos tämä ei ole, paikoitellen jopa piinallisen rehellinen, mutta toisaalta tässä on myös sellaista pohdintaa elämisen ehdoista että tuntuu kuin ihmisyyden perimmäisiä totuuksia lähestyttäisiin.





Debeurme piirtää jotenkin kulmikkaasti, mutta kuitenkin herkästi, ikään kuin tässä kynällä louhittaisiin totuutta graniitista. Tarinassa on kaksi nuorta, jotka elävät elämäänsä, ja jo miettii että kohtaavatko nämä kaksi elämän murjomaa nuorta ikinä toisiaan. Mutta niin tapahtuu, ja sen jälkeen avautuu ovia, toisia taas sulkeutuu.



Helpolla lukijaa ei päästetä, mutta toisaalta tässä ei myöskään kurjuudella sen kummemmin pröystäillä tai siinä piehtaroida. Elämä tarjoilee kitkerää todellisuutta, ja sen kanssa on opittava elämään, tai vain elettävä, päivä kerrallaan.

Nate Powell: Swallow me whole

Nate Powell tarttuu rankkaan aiheeseen, skitsofreniaan, mutta kuvaa sitä sillä tavalla myötäeläen, vääristyneeseen maailmaan asettuen, että tarina kaikesta tummanpuhuvasta kauheudesta huolimatta jotenkin hehkuu elämän todellisuutta: Swallow me whole (Top Shelf, 2008; ISBN 978-1-60309-033-9).



Luin kirjan Helmetin kautta löytyneenä e-kirjana, mutta se on saatavissa myös painettuna. Kirja voitti vuonna 2009 Eisner-palkinnon (Best Graphic Album). Sivuja teoksessa on 208, eli mikään lyhyt sarjakuva-albumi tämä ei ole.

Teos kertoo aikuistumisesta, perhe-elämästä, kaksosista Ruth ja Perry, joista kummallakin on vaiva jota kukaan muu kuin he ei tunnu ymmärtävän. Aika ajoin maailma vääristyy tunnistamattomaksi, hyönteiset hyökkäävät kimppuun ja esineet alkavat puhua, ja kaikessa tuntuu piilevän jokin salattu todellisuus, joka uhkaa nielaista kokonaan mukaansa.

Murrosiän kasvukipujen lisäksi kirjassa kerrotaan pakkoneurooseista ja skitsofreniasta sekä siitä, missä määrin on mahdollista tulla toimeen vakavien mielenhäiriöiden kanssa. Ja vaikka tarina on pimeä, paikka paikoin ahdistuksen keskellä pilkottaa mahdollisuus onnen hetkiin.







Synkkä, tumma tarina tämä on, ihmisistä maailmassa joka vääntyy tunnistamattomiin muotoihin, mutta kuitenkin samalla on tätä samaa todellisuutta, jota itse kukin pääkopassamme kannamme.

Jeremy Tinder: Cry yourself to sleep

Jeremy Tinderin sarjakuvakirja löytyy Helmetistä e-kirjana. En oikein tiedä, mitä tästä sanoa, toisaalta tästä löytyy huumoria, mutta pinnan alla on aistittavissa surua ja pettymystä: Cry yourself to sleep (Top Shelf Productions, 2012; ISBN 978-1-6030-9171-8).



Kirjassa on kolme hahmoa - kaniini, robotti ja ihminen - joiden välisistä suhteista on kyse, ja ehkä ystävyydestäkin. Kaniini on hahmoista surullisin, ja epäonnistumisen tunteissaan ahdistunut, mutta huumoriakin löytyy, siitä miten sokea voi olla elämässä eteen tuleville mahdollisuuksille.





Robottihahmoa oli vaikeampi tulkita, sen tekemiset ja tekemättä jättämiset sekä kyky saada aikaan yllättäviä sivuvaikutuksia oli merkillepantavaa, ja ehkä kyse onkin jonkinlaisesta vertauskuvasta teknistyneen maailman sisällä vaikuttavista kaaottisista voimista. Ja samalla myös ystävyyden mahdollisuudesta.

Nora Roberts: Convincing Alex

Olisihan minun jo kerrasta pitänyt oppia, mutta tartuin sitten toiseenkin Nora Robertsin kirjaan. Voivatko nämä olla niin pintapuolisen ennustettavia? Kyllä voivat, sen varmisti romaani Convincing Alex (Harlequin, 2013; ISBN 9780263902389). En kirjaan olisi tarttunutkaan, ellei se olisi ollut e-kirjana tyrkyllä Helmetissä.



Näitä samasta porukasta kertovia romaaneja on ilmeisesti iso liuta, ainakin siihen viittaa kannen teksti "The Stanislaskis". Mutta täytyy kyllä myöntää, että on melko ihmeellinen suoritus kirjoittaa tällaista dialogia, jonka sokeripitoisuuden täytyy olla hyvin lähellä maksimia:

"Don't." Alex held up a hand. He was beginning to feel a headache coming on himself.

"That's old news, anyway." She waved it away with a cheerful gesture of her hands. "Do you have a first name, or do I just call you Officer?"

"It's Detective."

"Your first name is Detective?"

"No, my rank." He let out a sigh. "Alex."

"Alex. That's nice." She ran a fingertip over the strap of his harness. She wasn't being provocative; she wanted to know what it felt like. Once she knew him better, she was sure, she'd talk him into letting her try it on. "Well, Alex, I was wondering if you'd let me use you."

He'd been a cop for more than five years, and until this moment he hadn't thought anything could surprise him. But it took him three seconds to close his mouth. "I beg your pardon?"

Niin, tarinassa on kyse Bess-nimisestä kirjailijasta, tai ehkä pikemminkin tv-sarjan tekstinikkarista, ja Alex-nimisestä poliisista, jonka Bess päättää ottaa erään tv-sarjan hahmon esikuvaksi. Sekä Bess että Alex ovat vinolla tavalla mahdottomia olentoja, ja on suorastaan kiehtovaa miettiä, millainen on se mielikuvitus joka luo tällaisia ihmisen karikatyyrejä.

Sekopäinen on koko tämä tarina, eikä hahmoilla ole tekemistä todellisuuden kanssa, ja voisi ajatella että onko tämäntyyppiselle tekstille lähin vertailukohta lasten nukkekotileikit. Lähestulkoon sanattomaksi tämä kyllä minut sai, joksikin aikaa.

Jennifer Lynn Barnes: Nobody

Jennifer Lynn Barnes tarjoaa melko heppoisista lähtökohdista paikoitellen ihan näppärän jännärin: Nobody (Egmont, 2013; ISBN 9781606843215). Luin kirjan e-kirjana Helmetin kautta, mutta se on saatavissa myös painettuna versiona.



Otetaanpa tähän lainaus kirjan esittelytekstistä:

There are people in this world who are Nobody. No one sees them. No one notices them. They live their lives under the radar, forgotten as soon as you turn away. [...] That’s why they make the perfect assassins.

Kirja kertoo salaperäisestä Instituutista, joka pyrkii eliminoimaan niin sanottuja Null-ihmisiä jopa murhaamalla heidät. Null-ihmiset hyväksikäyttävät toisia ihmisiä säälimättömästi, antamatta mitään vastineeksi. Käsikassaranaan Instituutilla on ihmisiä, Sensoreita, joilla on tavallista terävämmät aistit, joten he pystyvät tunnistamaan Null-ihmiset ja tarttumaan toimeen. Mutta sitten ovat vielä Nobody-ihmiset, Null-tyypin vastakohta, siis ihmiset joita kukaan ei huomaa ja joihin kukaan ei kiinnitä huomiota. Siis täydelliset salamurhaajat!

Barnes kertoo tarinan Nix-nimisestä nuorukaisesta, joka on Instituutin paras salamurhaaja, jota edes Instituutin terävimmilleen viritetyt agentit eivät kykene huomaamaan, sekä Claire-niminen nuori nainen, jota kukaan ei huomaa ja jonka olemassaolo unohtuu usein jopa omilta vanhemmiltakin.

Nix saa tehtäväkseen eliminoida Clairen, mutta homma meneekin pieleen. Nix ei kykenekään tekemään työtään, sillä Clairella tuntuu olevan kyky nähdä hänet, mihin kenenkään ei pitäisi kyetä:

Nix could not remember laughing. Ever. He'd tried once. Practiced. But with no one to listen, it was a horrible sound, and it hadn't brought him half the feeling of a single cut-long and thin-in one palm.

But now he was doing it. He was laughing. At Claire, clutching that blanket, giggling like a fiend. For a second, he thought that it would be enough, that this one moment would be enough to keep him and hold him and warm him for an eternity. He could kill her now.

Cut himself off, before this addiction went too far.

No, tämä salamurhaajan ja uhrin välinen kertomus alkoi vähän ajan kuluttua jo pätkiä, ja siitä tarina meneekin alamäkeä. Käy ilmi että myös Claire on Nobody, ja Instituutti yrittää eliminoida hänetkin uhkana omalle olemassaololleen.

No, ehkä voisi sanoa että tämän tarinan lähtökohdissa on jotain kiinnostavaa, ihmisten jako taviksiin, Null-tyyppiin, Nobody-tyyppiin ja Instituutin Sensoreihin, mutta asetelma ei kerta kaikkiaan kanna kovin pitkälle. Taitavammissa käsissä tästä olisi voinut syntyäkin jotain.

Michael Frye: Digital landscape photography - in the footsteps of Ansel Adams and the great masters

Michael Fryen kirja tuli lainattua kirjastosta sen otsikossa olevan Ansel Adams -maininnan takia. Ja ihan pätevä tämä teos on, eivätkä siitä löytyvät maisemavalokuvat ollenkaan huonoja olleet: Digital landscape photography - in the footsteps of Ansel Adams and the great masters (Ilex, 2009; ISBN 978-1-905814-75-6).



Ja vaikka tällä 160-sivuisella teoksella on ikää jo kolme-neljä vuotta, ei se kauheasti vanhentuneelta tuntunut, vaikka digikameroiden iässä kolme-neljä vuotta on jo melkein iäisyys.



Kirja johdattelee niin digivalokuvauksen perusasioihin kuin edistyneempiinkin aihepiireihin, ja ihan kohtalaisen pätevästi Frye urakasta selviää.

Mutta silti, ehkä jonkinlainen pettymys tämä kirja oli, johtuisiko sitten siitä että Ansel Adams nyt vain oli ainutlaatuinen, ja vaikka hänen jalanjäljissään kulkisi, tulos ei todennäköisesti ole samaa luokkaa.

Patrick McDonnell: Kamut - Toivoa täynnä

Patrick McDonnellin kirja sai hyvälle mielelle, niin minut kuin lapsetkin: Kamut - Toivoa täynnä (Egmont, 1999; suom. Asko Alanen; ISBN 951-876-689-4). Kirjan kannessa on teksti Sunnuntaisarjat 4.



Sarjakuvastrippien huumori on joskus hyvinkin hienovaraista, miettimään kannustavaa, toisinaan taas roisia ja päällekäyvää, mutta mikäs tässä on tätä kirjaa lukiessa.



Kissan ja koiran ystävyys, ja ajoittainen kilpasilla olo, on hykerryttävää, juuri sellaista arkipäivän näyttämistä uudessa valossa joka saa hyvälle mielelle.

Sivuja teoksessa on 62, eli nopeastikin tämän saa luettua, mutta parhaimmillaan kirja on pieninä annoksina silloin tällöin annosteltuna, jos vain malttaa siihen tyytyä.

Meg Cabot: Insatiable

Meg Cabot yhdistää chick lit -kirjallisuuden paranormaalien ilmiöiden maailmaan. Vampyyrejä tässä metsästetään, saippuaoopperan kulisseissa: Insatiable (Harper Voyager, 2012; ISBN 978-0-00-746212-4). Jatko-osakin ilmeisesti on juuri ilmestynyt.



Cabot kertoo tv:n saippuasarjan kirjoittajasta Meena Harperista, jolla on erikoinen kyky: hän tietää tapaamistaan ihmisistä, milloin nämä tulevat kuolemaan. Kuten arvata saattaa, tämä erikoinen kyky toimii tarinan osasia toisiinsa kytkevänä elementtinä.

Meenan töissä tapahtuu kummia. Meena sivuutetaan urakierrossa, ja samalla tv-yhtiön johtoporras päättää, että saippuasarjaan tarvitaan niin sanotusti uutta verta. Juoneen tuodaan uusi elementti: vampyyrihahmo, johon sarjan tähti ihastuu.

No, samaan aikaan - miten tässä näin mukavasti käykään - Meena tutustuu kiehtovaan Lucien Antonescuun, jonka kanssa tulevaisuus näyttää lupaavalta, sillä Antonescu ei näyttäisi olevan kuolemassa vähään aikaan. Eikä olekaan, sillä Antonescu on jo kuollut, ja hän sattuu vielä olemaan vampyyreitä hallitseva prinssi, pimeyden ruhtinas.

Dracula-tarinaa tässä siis kerrotaan uusiksi, ja aika ajoin tarina käy hyvinkin kovilla kierroksilla. Teoksessa on 451 sivua, enkä jaksanut kaikkia niistä lukea, mutta melko hauskasti Cabot kyllä tarinaansa pyörittää, lajityypin puitteissa.

Ja onko lajityyppi sitten chick lit vai vampyyritarinat, sitä on vaikea sanoa, vähän kumpaakin tässä on, eikä kokonaisuus nyt ihan mahdoton epäsikiö ole. Hömppäkirjallisuutta, mutta ei hassummin kirjoitettu.

Adam Baker: Juggernaut

Adam Baker kirjoittaa vaihtoehtoista historiaa maailmalle, vuoden 2005 tietämissä Irakin maisemissa. Mukana on sotilaita, salaisia bioaseprojekteja ja verenhimoisia zombeja, ja soppahan tästä syntyy: Juggernaut (Hodder &​ Stoughton, 2012; ISBN 978-1-444-70907-0).



Kirjan päähenkilönä on muutamasta kovaonnisesta freelance-palkkasoturista koostuva ryhmä, jota vetää Lucy, entinen armeijan erityisyksikön sotilas. Naisnäkökulmaa siis on, mutta enemmänkin tämä on perinteistä seikkailukirjallisuutta, jossa etsitään aarretta keskellä sotatoimia ja suurvaltojen tiedusteluoperaatioita.

Teoksessa on 403 sivua, ja vähän reilut puolet tästä jaksoin lukea, hyppien pitkiäkin pätkiä yli. Ei Baker huonosti kirjoita, mutta tämän tyyppistä tarinaa on vain niin paljon että lopulta kirja ei jaksanut kiinnostaa.

Entä miten loppujen lopuksi käykään? Alussa tavanomainen "etsitään Saddamin kulta-aarre" -tarina muuttuu vähän kerrallaan kauhuelokuvista tutuksi taisteluksi sitkeitä ja ihmislihaa himoavia zombeja vastaan, ja samalla käy ilmi paljastuksia siitä millaisia bioaseita suurvaltojen salaisissa laboratorioissa on kehitelty. Ja kun tarina on lopussa, ei maapallolla juuri ole elämää, siinä muodossa kuin sen tunnemme.

Veikko Neuvonen: Suomen Lapin lumous

Veikko Neuvonen on toimittanut kirjan Lapista. Teos kuvaa sekä Lapin matkailun historiaa että toimii eräänlaisena matkailumainoksena: Suomen Lapin lumous = The lure of Finnish Lapland (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6888-9). Tekstit on kääntänyt englanniksi Malcolm Hicks. Sivuja teoksessa on 174, ja se on melko isokokoinen.



Kirjassa on paljon hienoja valokuvia Lapista, niin revontulista kuin ruskasta kuin hangista. Eräänlaista Lappi-kliseiden läpikäyntiä siis, mutta ei kuitenkaan aivan, sillä tekstissä on tutkimuksellistakin otetta, ja teoksessa pohditaan Lappia niin eläimistön ja kasviston kuin matkailun ja retkeilynkin näkökulmasta.

Ja vaikka moni valokuvista oli tutun oloinen, oli mukana myös sellaisia valokuvia, jotka pysäyttivät katsomaan. Tavanomaisen maisema- ja luontokuvituksen lisäksi mukana oli valokuvia, joiden yhteydessä voi puhua myös valokuvataiteesta.



Voisihan sitä Lapissa taas joskus käydäkin, ja matkailukeskusten ulkopuolella. Kesäkuun alku kuulostaa kiinnostavalta, se aika jolloin lumi on viimeisillään mutta hyttysistä ja muista pikkusiivekkäistä ei vielä ole isosti harmia. Tosin tämä kesä taitaa olla kyllä tässä suhteessa melkoisen poikkeuksellinen.