Thomas Bernhard: Kylmyys - eristys

Olen nyt edennyt neljänteen osaan Thomas Bernhardin viisiosaisessa elämäkerrassa: Kylmyys - eristys (Lurra Editions, 2012; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-25-3).



Viivyttelin kirjan lukemisen aloittamisen kanssa pitkään, mutta kun kirja oli viimein pakko palauttaa aloitin lukemisen, ja bussissa aamulla ehdin lukea teosta puoleenväliin, eikä kauaa kestänyt kun kirja oli jo kokonaan luettu, yhden päivän aikana.

Olin flunssassa, yskitti ja nenä tukossa, ja ehkä siksikin oli Bernhardin kuvaus elämästä itävaltalaisessa keuhkoparantolassa tavattoman iskevä, suorastaan tuntui kuumeisia väreitä kehossa. No, ehkä se oli flunssan syytä. Mutta tällaista oli elämä keuhkoparantolassa:

[...] Ohitseni kulkiessaan nuo epäilemättä lopullisesti ihmisyhteisöstä syrjäytetyt olennot avasivat ruskean lasisen sylkipullonsa korkin vastenmielisellä ja säälittävällä tavalla, ikään kuin pyhässä ylpeydessään loukattuina, ja sylkivät pulloon; kieroutuneen juhlallisuuden siivittämänä kaikki ympärilläni tuottivat häpeilemättä ja ainoastaan näille ihmisille ominaisella huippuunsa hiotulla taidokkuudella taudin jäytämistä keuhkoistaan limaa, ja sylkivät sen sylkipulloon. Käytävät täyttyivät tuosta tusinoiden ja taas tusinoiden syöpyneiden keuhkojen juhlallisesta raastamisesta ja huopatohveleiden laahauksesta karbolilla kyllästetyllä linoleumlattialla. Kyse oli makuuhalliin päättyvästä kulkueesta, jonka juhlallisuus oli samaa luokkaa, jollaista olin aikaisemmin havainnut ainoastaan katolisissa hautajaissaatoissa, kulkueen jokainen osanottaja kantoi edessään omaa monstranssiaan: ruskeaa sylkipulloa. [...]

Kuten aiemmin olen sanonut, Bernhardin teksti voi vaikuttaa läpitunkemattoman vaivalloiselta, muun muassa pitkien polveilevien lauserakenteiden takia, eikä kappalejakojakaan tässä romaanissa ole, teksti on ladottu yhdeksi pitkäksi pätkäksi. Mutta silti - jälleen kerran - teksti alkoi tuntua tavattoman ilmavalta, ikään kuin kaikki ihmisyys mikä tärkeää on olisi läsnä näillä riveillä, tässä tuskallisessa kertomuksessa.

Bernhardin elämä kulki vastoinkäymisestä vastoinkäymiseen, mitään hän ei tuntunut saavan valmiiksi, missään ei onnistunut, ja nyt jo toista kertaa hän oli tappavan taudin kynsissä, ja vieläpä niin että ilmeisestikin keuhkoparantola oli pikemminkin syypää tautiin kuin sen parannuskeino.

Esimerkkinä kurjuudesta mainittakoon, että antibioottia määrättiin niin pieninä annoksina, ettei sillä ollut mitään merkitystä tervehtymisen kannalta, paitsi sitten niille joilla oli varaa lääkkeistä erikseen maksaa, tai jotka jostain syystä olivat laitoksen johdon suosiossa, asemansa tai muun syyn takia:

[...] Minua hoitavalta triumviraatilta puuttui lähes kaikki, mitä lääkäreiltä vaadittiin, en ainoastaan voinut olla odottamatta heiltä mitään, vaan minun piti jatkuvasti olla varuillani heidän suhteensa, niin ajattelin, minulla ei tietenkään ollut aavistustakaan, mitä kaikkea heidän omalletunnolleen oli jo kertynyt, mutta annoin itselleni määräyksen olla valppaana, olla mahdollisimman tarkkana ja toimia mahdollisimman varauksellisesti. Niin nuori kuin vielä olinkin, olin jo pitkälle koulutettu skeptikko, valmis kaikkeen ja aina pahimpaan varautunut. Pidän tuota ominaisuutta vielä tänäänkin tärkeimpänä hyveenäni. Tiesin, että potilaan oli itse kannettava vastuu itsestään, hän ei voinut odottaa keneltäkään ulkopuoliselta oikeastaan mitään, ennen kaikkea hänen oli osattava puolustautua, osattava estää asioita tapahtumasta, osattava tehdä toisten suunnitelmat tyhjiksi. Isoisäni, yksityisñlosofini, oli valanut minulle pohjan näille ominaisuuksille. Voin sanoa, että olin epäluuloinen, ja paranin. Mutta siihen oli vielä pitkä tie kuljettavana. Sairaan on otettava kärsimyksensä omiin käsiinsä ja ennen kaikkea työstettävä niitä omassa päässään ja toimittava lääkäreitä vastaan, tämän olen havainnut. [...]

Ehkä tätä voi pitää puheenvuorona myös siinä "hyvinvointivaltio 2.0" -keskustelussa, jossa puhutaan ihmisen vastuusta omasta terveydestään. Tässäkin asiassa on monta puolta, ja yksi niistä on ihmisarvo suhteessa koneistoon, ja se että joissakin koneistoissa vastuun ottaminen omasta itsestään voi tarkoittaa joko maksukykyä tai sitten suhteita joita käyttää hyväkseen. Ja sellaisen koneiston kourissa Bernhard nyt oli.

Kirja kertoo myös Bernhardin perhetaustasta, joka purkautuu auki hiljalleen samalla kun Bernhard elää kirjoittamisen kautta uudelleen käsittämättömän tuskallista aikaansa parantolassa. Hänen äitinsä on samaan aikaan kuolemassa kohtusyöpään, jota eivät edes vahvimmat kipulääkkeet enää lievitä, eikä perhe jaksa tämän takia enää pitää yhteyttä Bernhardiin. Eristys tuntuu täydelliseltä.

Mutta sitten ovat ne valon hetket, muun muassa musiikki, ja kirjallisuus, ne maailmat joissa Bernhard löysi mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Ja oli myös ihmisiä jotka näiden asioiden perehtyneisyydellään olivat Bernhardille se tukipylväs joka auttoi kestämään mahdotonta tilannetta.

Kammottava, rujon kaunis on tämä kuvaus elämästä. Liioitteleva, kyllä, mutta samalla tässä liioittelevuudessaan kuitenkin viiltävän rehellinen, ja kaiken tämän itseironisen tilityksen keskellä on jotain syvää, tavattoman kestävää, kohta josta koko maailman voi kohdata.

Niin, ja olisiko tässä tiivistettynä Bernhardin elämänfilosofia, sävyissä joissa on suorastaan raamatullisia ulottuvuuksia:

[...] Elämä on pelkkä tuomion täytäntöönpano, sanoin itselleni, sinun on kestettävä tuo rangaistus. Se on elinkautinen. Maailma on rangaistuslaitos, jossa on hyvin vähän liikkumavapautta. Kaikki toiveet osoittautuvat harhapäätelmiksi. Jos sinut vapautetaan, joudut samalla hetkellä takaisin samaan rangaistuslaitokseen. Olet pelkkä rangaistusvanki, et mitään muuta. Kun sinulle uskotellaan, että se ei pidä paikkaansa, kuuntele ja vaikene. Pidä mielessä, että sinut on syntymässäsi tuomittu elinkautiseen rangaistukseen ja se on vanhempiesi syytä. Mutta älä osoita heille ajattelemattomia moitteita. Halusit tai et, sinun on noudatettava tämän rangaistuslaitoksen määräyksiä viimeistä piirtoa myöten. Ellet noudata niitä, rangaistustasi kovennetaan. Jaa rangaistuksesi vankitoveriesi kesken, mutta älä koskaan liittoudu valvojien kanssa. Nämä lauseet muotoutuivat tuolloin päässäni aivan itsestään, rukouksen tapaan. Muistan ne vielä nykyisinkin, toistelen niitä itselleni aina silloin tällöin, ne eivät ole menettäneet merkitystään. Ne sisältävät kaikkien totuuksien totuuden, huolimatta siitä kuinka kömpelösti ne ehkä onkin muotoiltu. [...]