Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Daniel Glattauer on kirjoittanut sähköpostiviesteistä koostuvan romaanin, jossa pohditaan ihmissuhteiden perimmäistä luonnetta ja sitä, missä määrin toista ihmistä voi ylipäänsä tuntea: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011; suom. Raija Nylander; ISBN 9789517967341).

Kustantajan sivulla kuvataan teosta näin: "Kaikki alkaa väärään osoitteeseen joutuneesta sähköpostista. Emmi haluaa perua lehtitilauksensa, mutta viesti tupsahtaakin Leo Leiken inboxiin. Väärästä osoitteesta ja lehtitilauksen perumisesta syntyy pientä kirjeenvaihtoa, ja pian Emmi ja Leo vaihtavat viestejä päivittäin. Tunneittain, viimeiseksi illalla, ensimmäiseksi aamulla."

Glattauer saa Emmin ja Leon välisen viestinvaihdon toimimaan kohtuullisen hyvin romaanin mitoissa, vaikka haasteena on se että sähköpostiviesteissä on vain rajallinen mahdollisuus kuvata ympäröivää todellisuutta. Mutta tästä sähköpostiviestien tulkinnanvaraisuudesta ja kapeudesta tulee eräs juonielementti, kun Emmi ja Leo aika ajoin puhuvat toistensa ohi, suuttuvat toisilleen ja ottavat yhteen sähköpostin kautta.

Aivan loppuun asti en jaksanut kirjaa lukea, vaikka Glattauer ilmiselvän taitavasti toi lukijan huomion herpaantuessa tarinaan mukaan uusia elementtejä, jotka rikastivat Emmin ja Leon tarinaa ja toivat mukaan "tosielämän" tapahtumia. Ei hassumpi romaani, tarinan kerrontatavan rajoitteista huolimatta.

Bryan Peterson's understanding composition field guide

Bryan F. Peterson on kirjoittanut melko paljon valokuvauksen tekniikkaa painottavan oppaan, mutta kirja sisältää mukavasti myös valokuvan sisältöön ja sommitteluun liittyvää pohdintaa: Bryan Peterson's understanding composition field guide (Amphoto Books, 2012; eISBN 978-0-7704-3308-6).

Tykkäsin Petersonin tavasta lähestyä valokuvausta, erityisesti sitä että hän haluaa saada kuvan "valmiiksi" kamerassa, siten että se on sommiteltu hyvin niin että jälkikäsittelyä tarvitaan mahdollisimman vähän.

Näin Peterson kertoo oman lähestymistapansa olennaiset asiat heti kirjan alussa:

Perhaps if I were starting my career today, I would be a die-hard Photoshop layers kind of guy, if only because the possibilities are truly endless. But I have been doing my thing for so long now that my ideas and approach are firmly entrenched in the "get it done in camera" mentality. This means a careful and sometimes methodical approach to seeing "layers," from the background to the foreground, along with choices about lens, point of view, time of day, and the addition of or subtraction of objects or props, into a final arrangement in camera.

I believe I save time using the "get it done in camera" approach. In addition, there is something else, something that remains important to me when creating visual records of the world I live in: the physical experience. In recalling most, if not all, of the images I have recorded, I notice how quickly my "emotional reminders" rise to the surface. It might be the texture of a subject, the way it felt if I touched it. It might be the smell of salt spray in the air, or the sound of distant thunder and the flash of lightning, or the memory of a dog that almost took a bite out of my face had I not jumped up from his food dish just after shooting a wide-angle close-up. Each image is a reminder of a period in my life, both good and bad, and I prefer to preserve that reminder unchanged. I have always done, and will continue to do, just about anything necessary to get the shot in camera, whether that means waiting for a car or a person to get out of the way, placing a leaf on a rock, or asking my subject to move inside the doorway rather than sit on the porch steps.

Luin teosta e-kirjana, ja kyllähän sekin sujui, mutta teos oli kieltämättä jonkin verran hankala luettava sähköisesti, perinteinen painettu kirja tuntuu tämän tyyppisissä teoksissa kätevämmältä. Toisaalta fyysinen kirja painaisi huomattavasti enemmän kuin lukulaite.

Lee Child: Linnoitus

Lee Child kirjoittaa sarjatuotantona Jack Reacher -jännäreitä. Tyyppiesimerkki on teos Die Trying, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Linnoitus (Karisto, 2011; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-23-5457-3).

Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut kolme tähteä (kolme arviointia), ja olisin aika lailla samoilla linjoilla, tosin kaksi tähteäkin saattaisi riittää.

Reacher-jännäreiden myöhemmin ilmestyneet kirjat ovat lähes säännönmukaisesti huonompia kuin ensimmäiset, joissa oli edes jonkin verran yllätyksiä sekä muita sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi. Tämä teos on sarjassa toisena ilmestynyt, mutta aika lailla samanlaisia elementtejä tässä on kuin myöhemmissäkin.

Suomenkielinen nimi kertoo kirjasta enemmän kuin englanninkielinen versio, sillä teoksen juoni liittyy syrjäseudulla majaa pitävään fanaattisen uskonnollisen liikkeen touhuihin, erityisesti ihmisryöstöön. Ja Reacher sotkeutuu kuvioihin sattuessaan - miten siinä nyt niin käykään - olemaan paikalla kun kadulta siepataan nainen, joka sittemmin osoittautuu FBI:n agentiksi.

Kustantajan sivuilla teosta kuvaillaan seuraavasti: "Jack Reacher auttaa nuorta naista Chicagon kadulla – ja molemmat kidnapataan. Piinaavan pitkä matka halki preerioiden pakettiautoon kahlittuna päättyy lopulta Montanaan autioituneeseen kaivoskaupunkiin, keskelle ei mitään. Linnoitukseksi muutettu aavekaupunki pitää sisällään kiihkorasistisen ja järeästi aseistautuneen lahkon, joka haluaa Amerikan vain valkoisille, keinoja kaihtamatta. Kiristyskeinona käytetään Reacherin mukana olevaa naista, joka paljastuu FBI-agentiksi. Massiivisen terrorin uhka on käsinkosketeltava, ja Reacher joutuu venyttämään veitsenterävän nokkeluutensa ja räjähtävän lihasvoimansa äärimmilleen."

Jep, aivot narikkaan viihdettä, sitä tämä on.

Ai niin, otettakoon tähän vielä ote Reacherin "CV:stä", joka sattui olemaan englanninkielisen kirjan alkulehdillä:

Name: Jack Reacher (no middle name)
Born: 29 October
Height: 6 foot 5 inches / 1.95 metres
Weight: 220-250 lbs / 100-113 kg
Size: SO-inch / 127cm chest, 3XLT coat, 37-inch / 95cm inside leg
Eyes: Blue
Distinguishing marks: scar on corner of left eye, scar on upper lip

Neal Barrett: Pink Vodka Blues

Neal Barrett, Jr. on kirjoittanut alkoholihuuruisen jännityskertomuksen, jossa pääroolissa on alkoholi eri muodoissaan, mutta yritetään tässä rikostakin ratkaista sikäli kun juopumus sen sallii: Pink Vodka Blues (Crossroad Press, 2012; ASIN B00958053U).

Teos herättää lukijan varsin karuun todellisuuteen heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen: "A designated drinker is going to wake up and wonder where he is. This is bound to happen sometimes. A bottle doesn't always point north. Sometimes it goes the other way. I knew I wasn't home. The spot on the ceiling where the water leaks through looked like a horse. A roach I didn't know crawled down its back. My spot looks like a duck. I like to wake up and see a duck. It's the little things that make a house a home."

Yksin päähenkilömme Russell Murray ei joudu huuruissa touhuamaan, rikosta selvitellessään hänellä on aika ajoin seuraa (ja jopa apua) ystävästään Sherrystä, joka on saman alan osaajia: "Sherry took a slug of vodka now and then, keeping on a fairly even keel, not entirely sober, but able to complete every sentence without leaving many words out. Sherry knew her stuff. If you drink for seven hours and you had a good start before that, just staying conscious qualifies you for the drunk's Olympic team."

Kirja on melkoinen kertomus, jossa ollaan välillä pakomatkalla, välillä yritetään selvitellä tapahtunutta rikosta ja jossain välissä ehditään jopa olla alkoholistiparantolassa jos toisessakin. En tiedä, onko Barrettilla henkilökohtaista kokemusta näistä ympyröistä, mutta melkoisen asiantuntevan vaikutuksen kirjasta kyllä saa.

Maria Björklund: Planeetta Z

Maria Björklund on tehnyt värikkään tekstittömän sarjakuvan, jossa kummalliset otukset törmäävät kummallisiin tilanteisiin: Planeetta Z (Like, 2012; ISBN 978-952-01-0823-6).

Kustantajan sivuilla teoksesta kerrotaan seuraavasti: "Sarjakuvastripeistä koostuva Planeetta Z on hieman kuin Avara luonto neljässä ruudussa, tosin eliöt ja luonnonilmiöt ovat välillä kovin erilaisia kuin kotoplaneetallamme. Planeetta kantaa päällään monenlaisia kulkijoita, jotka ovat tunnistettavasti jotakin (ainakin yhtä) eläinlajia mutta toimivat saalistusvietteineen ja parinmuodostuksineen kuin ihmiset."

Sivuja teoksessa on 54, ja huumori on sopivalla tavalla terävää ja lempeää. Välillä ollaan peloissaan, välillä taas tykätään toisista olennoista. Olen näihin strippeihin kyllä jossain yhteydessä törmännyt, mutta kirjaksi koottuna tuntui että oivallettavaa oli paljon enemmän, kun samoja hahmoja tuli vastaan eri tilanteissa ja eri rooleissa.

Astride a Pink Horse

Robert Greer tarjoilee kovaksikeitetyn jännärin, jossa jäljitetään terroristeja ja samaan aikaan näyttää siltä, että yhdysvaltalaisissa tiedusteluorganisaatioissa on jotain mätää: Astride a Pink Horse (North Atlantic Books, 2012; ISBN 978-1583943694).

Luin romaanin e-kirjana, ja vaikka lukeminen pääosin onnistui ihan hyvin, taitto ei kaikilta osin ollut kunnossa, sillä romaanin kappaleet olivat peräperää ja siirtyminen kohtauksesta toiseen takkuili. Oletan että painetussa tekstissä on käytetetty pidempää kappaleväliä osoittamaan siirtymiä.

Hauskaa oli huomata, miten Greer esitti lähes jokaisen "hyvisten" puolella olevan stereotyyppiseen tapaan, niin että jokaisella oli jonkinlainen urheilutausta: 'Wyoming Platte County sheriff Art Bosack, a onetime pro-rodeo saddle bronco rider who occasionally still rode his horse out on Criminal investigations, arrived to begin his investigation into what would become known as "the Tango-ll murder" not on a horse but in a hail-damaged Ford pickup badly in need of new tires.'

Tarinan keskiössä on ydintekniikka, tarkemmin sanoen likainen pommi, jonka räjäyttämistä ollaan valmistelemassa jossain päin Amerikkaa. Sinänsä mielenkiintoinen oli ajatus lääketieteellisen tekniikan käytöstä terroriteossa, tosin oman käsitykseni mukaan tämä ei ole oikein uskottava uhkakuva, vaikka jännäriin kyllä sopiikin: "The Indian government ultimately traced the source of that radiation to a megavoltage radiation therapy machine that had been discarded by an Indian hospital with the cobalt-6O source still inside the machine's cancer treatment head. It was then that he knew he'd found a new cobalt-6O source."

Jos oikein ymmärsin, teos on osa sarjaa jossa samat hahmot selvittelevät rikoksia. Mitenkään houkuttelevalta Greerin tuotanto ei tämän romaanin perusteella vaikuttanut, tusinajännäri tässä on kyseessä.

Alan Moore ja Kevin O'Neill: The league of extraordinary gentlemen, Vol. II

Alan Moore kirjoitti ja Kevin O'Neill kuvitti tämän sarjakuvakirjan, joka jatkaa uusissa tunnelmissa edellisen kirjan hahmojen seikkailuja: The league of extraordinary gentlemen, Vol. II (America's Best Comics, 2003; ISBN 1-4012-0117-2).



Kirjassa ollaan H. G. Wellsin tieteisromaanin Maailmojen sota tunnelmissa, mutta tarinaan on sotkettu mukaan monenmonta muutakin hahmoa, kuten Marsista peräisin olevien muukalaisten teemaan hyvin sopiikin. Marsissa hirviöt ovat joutuneet alakynteen ja lähtevät pakoon Maapallolle, jossa Englantiin putoaa useita avaruudesta tulleita kapseleita. Pian kolmijalkaiset koneet kylvävät tuhoa ja on vain ajan kysymys, milloin Lontoo valloitetaan.



Sarjakuvakirjassa on 226 sivua, mihin mahtuu monenmoista tarinaa, ja tyylilajista toiseen liikutaan ilman sen kummempia varoituksia. Meno on melkoisen raisua ja rajua, viktoriaanisen ajan tunnelmissa tapahtuu kaikenlaista.

Kieltämättä teos teki vaikutuksen, vaikka paikka paikoin tuntuikin että Moore ja O'Neill kärsivät jopa ylenmääräisestä kekseliäisyydestä, tarina uhkasi pirstoutua toisistaan irrallisiin osiin joilla ei ollut paljon liittymäpintaa toisiinsa.

Donald E. Westlake: Sitruunat eivät valehtele

Donald E. Westlaken jännäri kääntää lähtökohdat ylösalaisin, sillä tällä kertaa kyse on rikollisista jotka huijaavat toisiaan, eikä epäonnella tunnu olevan loppua: Sitruunat eivät valehtele (Book studio, 1990; suom. Pertti Koskela; ISBN 951-611-322-2).

Romaanin päähenkilö on näyttelijä Alan Grofield, joka omistaa kesäteatterin, jonka ylläpitoon menee paljon rahaa, joten hän joutuu hankkimaan rahoituksen sivutoimellaan, rikoskeikoilla.

Mutta tällä kertaa asiat tuntuvat menevän pieleen alusta alkaen, kun Las Vegasissa käy ilmi, että lupaavalta näyttävä keikka on kaikkea muuta kuin järkevä. Grofield jättää homman sikseen, mitä keikan suunnitellut roisto ei kostamatta niele.

Westlake kirjoittaa melkoisen napakkaa ja kovaotteista jännäriä, jossa on myös dekkarin aineksia kuin roistot vuorotellen ajavat toisiaan takaa päästäkseen tasoihin koston kierteessä. Mutta kerta kerran jälkeen onni tuntuu olevan Grofieldille vastainen.

Ei hassumpi kovaksikeitetyksi jännäriksi, vaikka tässä romaanissa ei olekaan samalla tavalla huumoria kuin Westlakella parhaimmillaan.

100 Cats Who Changed Civilization

Sam Stall on kirjoittanut humoristisen kirjan kissoista, jotka muuttivat maailmanhistoriaa: 100 Cats Who Changed Civilization (Quirk Books, 2007; ISBN 978-1-59474-588-1).

Mainio esimerkki kirjan kissasankareista on Tibbles, jonka sanotaan tuhonneen kokonaisen eläinlajin, mistä kertoo myös Suomenkielinen wikipedia: "Isovilistäjä (Xenicus lyalli) on sukupuuttoon kuollut, varpuslintuihin kuulunut, maailman pienin tunnettu lentokyvytön lintu. [...] Laji löydettiin eristäytyneenä Uuden-Seelannin Etelä- ja Pohjoissaaren väliseltä pieneltä Stephen-saarelta, jonka pinta-ala on vain 2,6 km². Saaren majakanvartijalla nimeltään David Lyall oli kissa, jonka nimi oli "Tibbles". Tämä kissa kantoi useammissa erissä isännälleen linnun 17 viimeistä yksilöä. Viimeinen yksilö kuoli vuonna 1894."

Tosin lienee syytä sanoa, että ihan ongelmaton kirjassa esitetty tarina ei ole, sillä on epäselvää, kuinka monta lintua Tibbles lopulta tappoikaan, ja myöhemmin löydettiin vielä muutamia lintuyksilöitä, mutta tässä vaiheessa saarella jo eli villiintyneitä kissoja.

Muista kirjan kissoista mainittakoon F. D. C Willard, joka sai nimensä kahden tieteellisen artikkelin tekijätietoihin, ja tämä paljastui kun professori Hetheringtonin vieras halusi nähdä Willardin kun professori ei ollut paikalla. (Nimikirjaimet F. D. C. tulevat sanoista Felix Domesticus Chester.) En kylläkään ruvennut tarkistamaan tämän tarinan todenperäisyyttä.

Niin, ja tietenkin kirjasta löytyy Schrödingerin kissa, kuinkas muuten.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen on tehnyt vaikuttavan sarjakuvakirjan laittomasta maahanmuutosta Euroopan eteläreunalla: Näkymättömät kädet (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-37928-8). Helmet-järjestelmässä teos oli saanut 5 tähteä (4 arviointia), ja muutenkin teos on huomattu, sillä se on palkittu vuonna 2012 Sarjakuva-Finlandialla.

Teos on isokokoinen ja sivujakin on 215, eli sarjakuvateokseksi kirja on suorastaan massiivinen, mutta iso on tarinakin, kertomus köyhyydestä Gibraltarin salmen eteläpuolella sekä siitä, millä tavalla köyhyydestä pakoon yrittäviä käytetään hyväksi Euroopassa.

Kuvaus siitä millaisissa olosuhteissa Espanjan tomaatti- ja kurkkuviljelmillä työskennellään oli suorastaan musertava, ja luultavasti tulee vaikuttamaaan espanjalaisten kasvisten ostokäyttäytymiseen pitemmän aikaa.

Teos on yhteiskunnallinen sarjakuva, jonka teemana on ihmiskauppa, siirtotyöläiset, kulttuurierot ja kaiken tämän mukanaan tuoma epävarmuus. Samalla teos puhuu myös yksilötason teemoista, kuten mustasukkaisuudesta sekä miehen roolin vaikeudesta tilanteessa, jossa työtä ei ole tarjolla kuin harvoille samaan aikaan kun media nostaa esille länsimaisen kulutusyhteiskunnan pröystäilevää elämää.

Niin, ja islamista ja islamin uhkakuvista teos puhuu myös, sisältä käsin, näyttäen sen miten islamistit pyrkivät omalla tavallaan hyödyntämään ihmisten epätoivoa ja kurjuutta, eikä järjen äänellä ole paljon mahdollisuuksia säilyä hengissä kurjuuden keskellä.

PS. Vuoden 2013 Sarjakuva-Finlandia meni teokselle Pikku Närhi, ja ansaitusti.

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat

Vampyyripäiväkirjat on kauhu/draamasarja, joka perustuu L. J. Smithin kirjasarjaan. Ensimmäiset kaksi kirjaa ovat tarjolla yhdessä niteessä: The awakening & The struggle (Hodder Children's, 2010; ISBN 978-1-444-90071-2).

Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, ja Helmetissä se oli saanut täydet 5 tähteä (4 arviointia). En kyllä itse antaisi teokselle kovin monta tähteä, mutta varmaankin kohdeyleisössään kirjat herättävät vastakaikua, voihan amerikkalaiseen high school -maailmaan sijoitetun teossarjan ajatella kuvaavan nuoruuden kasvukipuja ja aikuistumisen haasteita yleisemminkin.

Kirjan päähenkilö on lukion "kuningatar" Elena Gilbert, joka rakastuu vampyyriveljeksiin, tai oikeastaan tässä on kuvio jossa rakkaus, epäluulo ja inho vuorottelevat, kun Elena yrittää päästä selville mitä omituista lukioon vastikään oppilaaksi tulleessa Stefanissa on.

Kirja noudattaa varsin uskollisesti vampyyritarinoiden kuvioita, sortumatta kuitenkaan aivan kaikkiin kliseisiin. Ja Smith on keksinyt muutaman oman kuvionsa tarinaan, pitäen piilossa eri hahmojen taustaa ja tavoitteita.

En kylläkään jaksanut lukea kirjaa sataa sivua pitemmälle, minkä jälkeen lunttasin kirjan lopusta "loppuratkaisun", joka tietenkään ei ollut varsinainen loppuratkaisu vaan käänne joka viittasi teossarjan seuraavaan osaan. Wikipediasta luin, millainen teossarjan juonikuvio loppujen lopuksi on, ja aika lailla käänteitä Smith on sisällyttänyt myöhempiinkin teoksiin.

Paul Verhaeghe: Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä - subjekti ja toinen

Paul Verhaeghe on kirjoittanut terävän ja osuvan kirjan psykiatriasta ja psykologiasta: Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä - subjekti ja toinen (Apeiron kirjat, 2009; suom. Janne Kurki; ISBN 978-952-5538-19-9).

Kustantajan sivuilta löytyy teoksen esittelyteksti:

Normaaliudesta ja muista mielen­häiriöistä on professori Paul Verhaeghen ajattelun mammutti­mainen yh­teen­­veto. Tässä Goethe-palkitussa teoksessa Verhaeghe avaa jäljitte­le­mättö­mäl­lä tyylillään ja laajalla oppi­nei­suudellaan psykiatrisen ja psy­ko­lo­gi­sen diagnostiikan perus­ta­vimpia kysymyksiä: Mitä ovat psyko­pa­to­logiat, ja miten ne muodostuvat ja eroavat toi­sis­taan? Mitä on ”nor­maa­lius” ja onko sellais­ta ylipäänsä olemassa? Miten ja min­kä­laisessa suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäröivään kult­tuu­riin ihmisen identiteetti ja subjekti muo­dos­tuvat? Ja miksi ylipäätänsä tarvitaan diag­nooseja, mitä apua niistä on tai pitäisi olla? Samalla lukijan eteen avautuvat Sigmund Freudin ja Jacques Lacanin ajatte­lun keskeisimmät lähtö­koh­dat selkeydellä, jolle on vaikea löytää vertaista.

Olin jonkin verran skeptinen sen suhteen, miten ymmärrettävää voi olla teksti joka yhdistää psykologian, psykiatrian ja sosiologian lähestymistapoja, mutta yllätyin positiivisesti: Verhaeghe kirjoittaa tavalla, joka on maallikonkin ymmärrettävissä, ja samalla myös tavalla joka ei jätä luonnontieteellisen koulutuksen saanutta lukijaa täysin tuuliajolle.

Teos on massiivinen, 578 sivua, ja sen kokonaisuuden hahmottaminen ei ole mikään helppo asia, mutta perusasiat tuntuvat selkeiltä, erityisesti se missä määrin psykiatria ja psykologia käsittelevät ilmiötä jota voidaan tieteellisen metodin pohjalta käsitellä, teoreettisella tai empiirisellä lähestymistavalla.

Samalla Verhaeghe nostaa esille niitä huomattavia ongelmia, mitä diagnostiikassa on, sitä että diagnoosi tehdään pikaisesti ja todistusaineisto joka on ristiriidassa diagnoosin kanssa jätetään huomiotta. Niin, ja erityisesti teoksessa on kyse siitä, voidaanko minkäänlaista havaintoihin perustuvaa luokittelujärjestelmää yleensäkään pitää järkevänä lähtökohtana mielenhäiriöiden ja normaaliuden harmaalla vyöhykkeellä.

Erinomainen tiedekirja kerrassaan, ja samalla myös terävä puheenvuoro kaikenlaisista psykiatrian ja psykologian muoti-ilmiöistä: sitä löydetään mitä etsitään. Järki käteen, se lienee teoksen perimmäinen viesti.

Alan Moore ja Kevin O'Neill: The league of extraordinary gentlemen, Vol. I - 1898

Alan Moore on kirjoittanut ja Kevin O'Neill kuvittanut tieteiskirjallisuuden ja fantasiakirjallisuuden tuttuja tarinoita yhdistelevän sarjakuvakirjojen sarjan, joka on melkoinen sekoitus tyylilajeja: The league of extraordinary gentlemen, Vol. I - 1898 (America's Best Comics, 2000; ISBN 978-1-56389-858-7).



Sarjan teoksia on saatavissa Helmetistä myös e-kirjana, mutta jotenkin vain ruudulta lukeminen ei innostanut. Tilanne oli kokonaan toinen painettua tekstiä lukiessa, ehkä siksikin että tässä ensimmäisessä osassa on tyylilajina tarkoituksellinen "vanhahtavuus", ikään kuin oltaisiin palattu 1800-luvun lopun tunnelmiin, höyrykoneiden ja uusien oivallusten aikakauteen.



Kirja oli saanut Helmetissä neljä tähteä (kuusi arviointia), mikä tuntuu oikealta. Teos yhdistelee kepeyttä ja vakavuutta mukavalla tavalla, ja ehkä sarjakuvassa on nähtävissä jonkinlaista yhteiskunnallista kantaaottavuuttakin.

Kirja lähtee liikkeelle ikään kuin keskeltä tapahtumista, romaanin Dracula jälkitunnelmista (tosin tähän viitataan vain epäsuorasti). Häväisty ja avioeroon ajautunut Mina Harker saa brittien tiedustelupalvelulta tehtäväkseen pestata sekalaisen joukon epätavanomaisia ihmisiä puolustamaan valtakunnan etuja. Käy ilmi, että Lontoossa punotaan juonia joissa tuntuu olevan taustalla Kiinan suunnasta tulevat rikolliset.

Sarjakuvassa on lähes hengästyttävä määrä viittauksia kirjallisuuteen, erityisesti niin sanottuihin supersankareihin. Mutta vähän vinosti ja sekä kirjallisuutta että historiaa uudelleen tulkiten rakentavat Moore ja O'Neill tätä viktoriaanisen ajan maailmaa, jossa perinteinen seikkailusarjakuva kohtaa tieteiskirjallisuuden steampunk-tyylilajin.

Vaikutuksen tämä teki, siinä määrin että luin heti perään kirjasarjan toisen osan, ja laitoin varaukseen kaksi seuraavaa.

Aram Saroyan: Happi ja muita minimalistisia runoja

Aram Saroyan osaa lyhyesti sanoa, ja runoja nämä ovat, vaikka joidenkin kohdalta pitkään aprikoin mitä mieltä olla: Happi ja muita minimalistisia runoja (ntamo, 2009; ISBN 978-952-215-061-5). Runojen suomentajina ovat Kristian Blomberg ja Harry Salmenniemi.

Kirjassa on 167 sivua, eli suhteellisen paksu runokirjaksi tämä on, mutta melkoisen vähän mustetta näihin runoihin kuluu, sillä haikukin tuntuu lavertelevalta joihinkin näistä runoista verrattuna, vaikkapa tähän:

taivas 
joka 
päivä

Ja otetaan tähän vielä saman aukeaman toinen runo, joka sekään ei ole pituudella pilattu:

polveni ovat polvissani 
silmäni ovat silmissäni

Tämä runo jäi mieleen askarruttamaan, kunnes jotain siitä luulen ymmärtäväni, mutta kiinnostaisi kyllä tietää miten alkuperäinen versio oikein menikään.

Ja otetaan vielä yksi runo näytteeksi, eivät nämä paljon tilaa vie tietokoneruudullakaan:

minä hypähtää

silmieni 
läpi

Kyllä, tässä jouduin pysähtymään ja miettimään joltisenkin tovin. Sanottakoon se vielä, että useimmat teoksen runot oli ladottu konekirjoitusfontilla, jota tässä postauksessa myös pyrin käyttämään.

Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja

Tuomas Saloranta ja Markus Koskimies ovat toimittaneet kokoelman "uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota", ja tämä sai piristymään useampia päiviä vaivanneen flunssan keskellä: Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja (Jyväskylän Science Fiction seura 42, 2012; ISBN 978-952-93-1306-8).



Kokoelmassa on 199 sivua, eli luettavaa ei kovin paljon ole, ja osa tarinoista on sadan sanan mittaisia mininovelleja, jotka puolustavat hyvin paikkaansa kokoelmassa.

Nostaisin kokoelmasta esiin pari novellia. Mari Saarion "Punaorvokkien laulu" limittää lomittain vuoden 1918 tapahtumia ja nykyaikaa, eikä ollenkaan hassummin. Ja Niko Aslak Peltonen tekee vaikutuksen novellilla "Ei mitään muuta kuin sanat", jossa puhutaan vastarinnasta sekä tutulta että vieraalta vaikuttavan poliittisen koneiston syleilyssä. Kyllä tätä kelpaa lukea!

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita

Lucie Durbiano versio uusiksi niin satuja kuin klassisia tarinoita tässä aikuisten sarjakuvakirjassa: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita (Lista WSOY, 2009; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-35066-9).

Durbiano tulkitsee uudelleen niin Punahilkka-tarinan kuin Liisan Ihmemaassa, puhumattakaan Villistä lännestä ja veljesten välisestä jännitteestä.

Osa tarinoista päättyi ikään kuin hups-fiilikseen, että tässäkö tämä tosiaan oli, mutta ehkä tämä juuri on Durbianon ajatus, se että sadun ja todellisuuden välinen ero on hämärä mutta merkittävä.

Thomas Bernhard: Kylmyys - eristys

Olen nyt edennyt neljänteen osaan Thomas Bernhardin viisiosaisessa elämäkerrassa: Kylmyys - eristys (Lurra Editions, 2012; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-25-3).



Viivyttelin kirjan lukemisen aloittamisen kanssa pitkään, mutta kun kirja oli viimein pakko palauttaa aloitin lukemisen, ja bussissa aamulla ehdin lukea teosta puoleenväliin, eikä kauaa kestänyt kun kirja oli jo kokonaan luettu, yhden päivän aikana.

Olin flunssassa, yskitti ja nenä tukossa, ja ehkä siksikin oli Bernhardin kuvaus elämästä itävaltalaisessa keuhkoparantolassa tavattoman iskevä, suorastaan tuntui kuumeisia väreitä kehossa. No, ehkä se oli flunssan syytä. Mutta tällaista oli elämä keuhkoparantolassa:

[...] Ohitseni kulkiessaan nuo epäilemättä lopullisesti ihmisyhteisöstä syrjäytetyt olennot avasivat ruskean lasisen sylkipullonsa korkin vastenmielisellä ja säälittävällä tavalla, ikään kuin pyhässä ylpeydessään loukattuina, ja sylkivät pulloon; kieroutuneen juhlallisuuden siivittämänä kaikki ympärilläni tuottivat häpeilemättä ja ainoastaan näille ihmisille ominaisella huippuunsa hiotulla taidokkuudella taudin jäytämistä keuhkoistaan limaa, ja sylkivät sen sylkipulloon. Käytävät täyttyivät tuosta tusinoiden ja taas tusinoiden syöpyneiden keuhkojen juhlallisesta raastamisesta ja huopatohveleiden laahauksesta karbolilla kyllästetyllä linoleumlattialla. Kyse oli makuuhalliin päättyvästä kulkueesta, jonka juhlallisuus oli samaa luokkaa, jollaista olin aikaisemmin havainnut ainoastaan katolisissa hautajaissaatoissa, kulkueen jokainen osanottaja kantoi edessään omaa monstranssiaan: ruskeaa sylkipulloa. [...]

Kuten aiemmin olen sanonut, Bernhardin teksti voi vaikuttaa läpitunkemattoman vaivalloiselta, muun muassa pitkien polveilevien lauserakenteiden takia, eikä kappalejakojakaan tässä romaanissa ole, teksti on ladottu yhdeksi pitkäksi pätkäksi. Mutta silti - jälleen kerran - teksti alkoi tuntua tavattoman ilmavalta, ikään kuin kaikki ihmisyys mikä tärkeää on olisi läsnä näillä riveillä, tässä tuskallisessa kertomuksessa.

Bernhardin elämä kulki vastoinkäymisestä vastoinkäymiseen, mitään hän ei tuntunut saavan valmiiksi, missään ei onnistunut, ja nyt jo toista kertaa hän oli tappavan taudin kynsissä, ja vieläpä niin että ilmeisestikin keuhkoparantola oli pikemminkin syypää tautiin kuin sen parannuskeino.

Esimerkkinä kurjuudesta mainittakoon, että antibioottia määrättiin niin pieninä annoksina, ettei sillä ollut mitään merkitystä tervehtymisen kannalta, paitsi sitten niille joilla oli varaa lääkkeistä erikseen maksaa, tai jotka jostain syystä olivat laitoksen johdon suosiossa, asemansa tai muun syyn takia:

[...] Minua hoitavalta triumviraatilta puuttui lähes kaikki, mitä lääkäreiltä vaadittiin, en ainoastaan voinut olla odottamatta heiltä mitään, vaan minun piti jatkuvasti olla varuillani heidän suhteensa, niin ajattelin, minulla ei tietenkään ollut aavistustakaan, mitä kaikkea heidän omalletunnolleen oli jo kertynyt, mutta annoin itselleni määräyksen olla valppaana, olla mahdollisimman tarkkana ja toimia mahdollisimman varauksellisesti. Niin nuori kuin vielä olinkin, olin jo pitkälle koulutettu skeptikko, valmis kaikkeen ja aina pahimpaan varautunut. Pidän tuota ominaisuutta vielä tänäänkin tärkeimpänä hyveenäni. Tiesin, että potilaan oli itse kannettava vastuu itsestään, hän ei voinut odottaa keneltäkään ulkopuoliselta oikeastaan mitään, ennen kaikkea hänen oli osattava puolustautua, osattava estää asioita tapahtumasta, osattava tehdä toisten suunnitelmat tyhjiksi. Isoisäni, yksityisñlosofini, oli valanut minulle pohjan näille ominaisuuksille. Voin sanoa, että olin epäluuloinen, ja paranin. Mutta siihen oli vielä pitkä tie kuljettavana. Sairaan on otettava kärsimyksensä omiin käsiinsä ja ennen kaikkea työstettävä niitä omassa päässään ja toimittava lääkäreitä vastaan, tämän olen havainnut. [...]

Ehkä tätä voi pitää puheenvuorona myös siinä "hyvinvointivaltio 2.0" -keskustelussa, jossa puhutaan ihmisen vastuusta omasta terveydestään. Tässäkin asiassa on monta puolta, ja yksi niistä on ihmisarvo suhteessa koneistoon, ja se että joissakin koneistoissa vastuun ottaminen omasta itsestään voi tarkoittaa joko maksukykyä tai sitten suhteita joita käyttää hyväkseen. Ja sellaisen koneiston kourissa Bernhard nyt oli.

Kirja kertoo myös Bernhardin perhetaustasta, joka purkautuu auki hiljalleen samalla kun Bernhard elää kirjoittamisen kautta uudelleen käsittämättömän tuskallista aikaansa parantolassa. Hänen äitinsä on samaan aikaan kuolemassa kohtusyöpään, jota eivät edes vahvimmat kipulääkkeet enää lievitä, eikä perhe jaksa tämän takia enää pitää yhteyttä Bernhardiin. Eristys tuntuu täydelliseltä.

Mutta sitten ovat ne valon hetket, muun muassa musiikki, ja kirjallisuus, ne maailmat joissa Bernhard löysi mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Ja oli myös ihmisiä jotka näiden asioiden perehtyneisyydellään olivat Bernhardille se tukipylväs joka auttoi kestämään mahdotonta tilannetta.

Kammottava, rujon kaunis on tämä kuvaus elämästä. Liioitteleva, kyllä, mutta samalla tässä liioittelevuudessaan kuitenkin viiltävän rehellinen, ja kaiken tämän itseironisen tilityksen keskellä on jotain syvää, tavattoman kestävää, kohta josta koko maailman voi kohdata.

Niin, ja olisiko tässä tiivistettynä Bernhardin elämänfilosofia, sävyissä joissa on suorastaan raamatullisia ulottuvuuksia:

[...] Elämä on pelkkä tuomion täytäntöönpano, sanoin itselleni, sinun on kestettävä tuo rangaistus. Se on elinkautinen. Maailma on rangaistuslaitos, jossa on hyvin vähän liikkumavapautta. Kaikki toiveet osoittautuvat harhapäätelmiksi. Jos sinut vapautetaan, joudut samalla hetkellä takaisin samaan rangaistuslaitokseen. Olet pelkkä rangaistusvanki, et mitään muuta. Kun sinulle uskotellaan, että se ei pidä paikkaansa, kuuntele ja vaikene. Pidä mielessä, että sinut on syntymässäsi tuomittu elinkautiseen rangaistukseen ja se on vanhempiesi syytä. Mutta älä osoita heille ajattelemattomia moitteita. Halusit tai et, sinun on noudatettava tämän rangaistuslaitoksen määräyksiä viimeistä piirtoa myöten. Ellet noudata niitä, rangaistustasi kovennetaan. Jaa rangaistuksesi vankitoveriesi kesken, mutta älä koskaan liittoudu valvojien kanssa. Nämä lauseet muotoutuivat tuolloin päässäni aivan itsestään, rukouksen tapaan. Muistan ne vielä nykyisinkin, toistelen niitä itselleni aina silloin tällöin, ne eivät ole menettäneet merkitystään. Ne sisältävät kaikkien totuuksien totuuden, huolimatta siitä kuinka kömpelösti ne ehkä onkin muotoiltu. [...]

Petri Hiltunen: Kalkkaro 4 ja 5 - Heimonsa vartija

Jatkoin Petri Hiltusen Kalkkaro-sarjakuvalehtien lukemista. Sellaista Tex Willer -tyylistä nostalgiaa näissä pienissä sarjakuvalehdissä on, mutta ei sen enempää: Kalkkaro - Heimonsa vartija (Lempo, 2012; ISSN 2242-8089).

Kalkkaro-sarjakuvalehtien numeroissa 4 ja 5 seikkaillaan New Orleansin voodoo-kulttuurin tunnelmissa, eksytään suolle ja yritetään selvittää mitä oikeastaan on tekeillä. Tähän taisi lopahtaa into lehtien lukemiseen, vaikka tarina jäikin melkoiseen cliffhanger-tilanteeseen numeron 5 lopussa.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola

JP Ahonen on kirjoittanut ja piirtänyt nuorten aikuisten todellisuutta pohdiskelevan sarjakuvakirjan Villimpi Pohjola (Daily Hero Press, 2007; ISBN 978-952-92-1725-0). Teos on samalla myös englanninkielinen, nimellä Northern overexposure, käännökset ovat tehneet Jussi Kangasluoma ja JP Ahonen.

Sivuja kirjassa on 84, ja se on kätevän kokoinen, vaakasuora niin että stripit mahtuvat sivuille mukavasti. Kirja kertoo opiskelijaelämästä, siitä vaiheesta kun gradun tekeminen mietityttää ja samalla tulee ajankohtaiseksi pohtia elämää opiskelun jälkeen, aikuisuutta tämän nimellisen aikuisuuden jälkeen.

Pidin kirjasta, ja vaikka luulen joskus nähneenikin pätkän tai pari tästä sarjakuvasta, oli se kokonaisuutena vaikuttavampi kuin mitä yksittäinen strippi sinällään. Hahmot ovat jossain määrin stereotyyppisiä - ikuinen opiskelija, bilettäjä jne. - mutta huumori tuntui tuoreelta.

Kim Newman: Anno Dracula

Kim Newman kirjoittaa vaihtoehtoista historiaa, jossa kirjallisuuden hahmot ja todelliset ihmiset sekoitetaan tarinaan, jossa on kyllä oma viehätyksensä, erityisesti siksi että Newman on selvästi perehtynyt aiheeseensa: Anno Dracula (Titan Books, 2011; ISBN 978-0-85768-083-9).



Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1992, eli mitenkään uusi teos tämä ei ole, ja sarjassa on kolme jatko-osaakin. Teos ajoittuu vuoden 1888 Lontooseen, jossa Dracula on noussut kuningatar Viktorian prinssipuolisoksi ja vampyyrit pitävät yhä tiukemmin valtaa käsissään.

Lontoon kaduilla kulkee "hopeaveitsi", yöllinen tappaja joka silpoo naispuoleisia vampyyrejä. Tätä lopulta Viiltäjä-Jackiksi kutsuttua rikollista yritetään kuumeisesti saada kiinni.

Salaperäinen Diogenes-kerho laittaa murhaajaa jäljittämään agenttinsa Charles Beauregardin, joka saa kumppanikseen ikivanhan vampyyrin Geneviève Dieudonnén.

Newmanilla on romaanissa monenlaista viittausta 1800-luvun lopun kirjallisuuden hahmoihin mutta myös todellisiin ihmisiin. Kirjasta löytyy Dr. Jekyll, Sherlock Holmes, Mycroft Holmes, Dr. Moreau, Inspector Lestrade, ja niin edelleen.

Kirja teki vaikutuksen, varsinkin kun Dracula-myyttiä tehdään teoksessa realistisemmaksi, ajatuksena että vampyyreissä ei ole mitään yliluonnollista. Samalla teos on kuvaus poliisivaltion synnystä ja vastarintaliikkeestä joka yrittää päästä hirmuvallan ikeestä.

Vampyyreistä Newman tekee erityisesti Dieudonnén ansiosta monipuolisia hahmoja, ei suorastaan inhimillisiä, mutta kuitenkin omalla tavallaan haavoittuvia ja siksi kiinnostavia olentoja, tässä teoksessa ei siis ole kyse pelkästään hirviöiden metsästyksestä.

Varasin kirjastosta teossarjan seuraavan osan The Bloody Red Baron, joka sijoittuu vuoteen 1918, ja toisen maailmansodan historia on aika erilainen kuin se minkä me tunnemme.

Ehkä kiehtovinta teoksessa oli havaita, missä määrin kirjallisuuden hahmot ja historian hahmot loppujen lopuksi ovat mielessämme saman kaltaisia, ja vaikka periaatteessa on niin että esimerkiksi Mycroft Holmes on puhtaasti fiktiivinen hahmo ja kuningatar Viktoria tunnetusti todellinen, miten varmoja me tästä loppujen lopuksi olemme. Onko tarina kuin tarina yhtä totta?

Gary Gibson: The thousand emperors

Olen lukenut aiemmin Gary Gibsonin tieteisromaanin Stealing light, ja silloin totesin, että se saattaa jäädä viimeiseksi. No, tartuin toiseenkiin romaaniin, mutta en päässyt tässä juuri sataa sivua pidemmälle: The thousand emperors (Tor, 2012; ISBN 978-0-230-74878-1).

Kirja on tähtienvälistä avaruusoopperaa, jossa "tuhanneksi keisariksi" kutsuttuja vallankäyttäjiä vainoaa vastarintaliike (ja terroristiorganisaatioksi väitetty) "Musta Lotus". Kirjan alussa sankarimme Luc Gabion saavuttaa vihdoin elinikäisen tavoitteensa eli saa kiinni Mustan Lotuksen johtajan Winchell Antonovin.

Tästä alkaa tapahtumien ketju, jota Gibson purkaa usealla rintamalla. Mikä tässä tarinassa häiritsee on se miten ilmiselvästi Gibson rakentaa palasista koneistoa, joka lopussa sitten nytkähtää käyntiin suureksi välienselvittelyksi, ja tässä koneistossa ihmiset ovat vain juonen hammasrattaita.

Niin, vilkaisin kirjan lopusta loppuratkaisun, ja siihen loppui into lukea kirjaa. Ei tässä nyt sentään niin käynyt, että Gibson olisi tuonut tarinaan kokonaan yllättävää tekniikkaa Deus ex machina -käänteenä, sillä lopun yllätyksen elementit olivat esillä jo kirjan alkupuolella, mutta silti, vähän tällainen "rakentamalla rakennettu" fiilis teoksesta tuli.

C. J. Box: Below zero

C. J. Box kirjoittaa vähän samantyylisiä kovaotteisia jännäreitä kuin Lee Child, päähenkilönä hänellä on riistanvartija Joe Pickett. Tyypillinen esimerkki tästä on romaani Below zero (Corvus, 2011; ISBN 978-1-84887-993-5).

Boxin Pickett-tarinat ovat eräänlaista seikkailufantasiaa, mutta siinä missä Childin sankari Reacher pärjää sotilaskokemuksellaan ja ruumiinvoimillaan on Pickett lähempänä "kansanmiestä".

Tässä kirjassa jäljitetään Pickettin ottotytärtä, jonka luultiin kuolleen tulipalossa mutta joka yllättäen ottaa yhteyttä ja lähettää Pickettin tyttärelle yhä pelottavampia tekstiviestejä.

Pickett jäljittää työssään salametsästäjiä ja muita vastaavia pikkurikollisia, mutta Box nostaa kierroksia tuomalla tarinaan mukaan ammattirikollisia, FBI-tutkintaa ja sarjan murhia, joiden tekijöinä näyttää olevan porukka jonka mukana Pickettin ottotytär liikkuu. Aivot narikkaan viihdettä tämä on, enkä jaksanut lukea kirjaa edes puoleenväliin.

Donald E. Westlake: Hukkuneita toiveita

Donald E. Westlaken Dortmunder-kirjoissa varkaat kehittelevät mitä taidokkaimpia suunnitelmia, ja aina jotain menee pieleen. Tällä kertaa epäonnea tuntuu olevan monen kirjan edestä: Hukkuneita toiveita (WSOY, 1992; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-18187-0).



Joku oli antanut Helmet-järjestelmässä kirjalle viisi tähteä, ja samoilla linjoilla olen. Ehkä ainoa miinus on se, että tarinassa on jopa ylenmäärin aineksia, ikään kuin Westlake ei olisi millään kyennyt hillitsemään kekseliäsyyttään.

En muista että yhdessäkään aiemmin lukemassani Dortmunder-kirjassa olisi näin paljon käänteitä, vaikka Westlake niissäkin kyllä onnistuu saamaan Dortmunderin ja kollegoiden aikeet pahimman kerran sekaisin.

Teoksen 514 sivua tulivat luetuiksi melkoisella vauhdilla, huolimatta siitä että paikka paikoin oli tekstipätkiä joita oli pakko syventyä nautiskelemaan, niin taitavasti Westlake sanansa asettaa. Huumori on hillittyä, vaikka joskus Westlake kieltämättä sivaltaa terävästi.

Dekkarinetissä sanotaan Westlakesta näin: "Epäonnisesta murtovarkaasta Dortmunderista kertova sarja onkin Westlaken tuotannon kärkeä. Niissä kirjailija on onnistunut yhdistämään toisiinsa huumorin ja jännityksen ilman, että lopputulos olisi tuntunut teennäiseltä."

Teoksen nimi englanniksi on Drowned hopes. Netistä löytyi kirjaan liittyvää pohdintaa kieltolain vaikutuksesta Oklahoman kautta kulkeviin rautatielinjoihin. Jonkin verran Westlake ottaa kirjailijan vapauksia tarinassaan, mutta mikäs siinä, tämmöiseen veijaritarinaan tämäkin sopii.

Jukka Koskelainen: Rakas rappio - pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa

Jukka Koskelainen käy läpi kulttuurifilosofien ajatuksia yhteiskunnan rappion ja dekadenssin näkökulmasta, tuoden esille yhtä lailla Oswald Spenglerin kuin vaikkapa Stieg Larssonin ajatuksia: Rakas rappio - pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-823-2).



Kirja kertoo samalla myös vallankumouksista ja niiden tuloksista, utopioista ja dystopioista, ihmisten halusta muuttaa maailmaa ja myös peloista joita erilaiset yhteiskunnan ja yhteiskuntajärjestelmät ovat mukanaan tuoneet.

Esimerkkinä Koskelainen käyttää muun muassa Kuubaa, jossa monet filosofit näkivät toteutuvan utopian hyvästä yhteiskunnasta:

Vallankumouksellisten mielikuvien luvattu saari oli Kuuba, jossa toteutettiin vallankumous 1959. Maan uusi hallitus ja sen kansainväliset avustajat, esimerkiksi Jean-Paul Sartre, levittivät tietoa sitä, kuinka sortovalta kumottiin ja oikeamieliset tulivat valtaan. Kerrottiin että lukutaito oli opetettu kaikille; terveydenhoito ja koulutus olivat ilmaisia. Nämä tekijät ovat jo sinänsä olleet vastaansanomattoman vetoavia saavutuksia, mutta Kuuballa oli tarjota enemmän: hymyilevät, tanssivat, luonnonmukaiset ihmiset.

Mutta utopistinen Kuuba ei ollut kaukana vastakohdastaan dystopiasta, ja vaikka Koskelainen haluaisi matkustaa Kuubaan, pelkää hän siellä joutuvansa kuulusteluihin esitettyään kritiikkiä Kuuban läheisintä liittolaista Venezuelaa kohtaan. Koskelaisen mukaan utopiaa ei voida saada aikaan ilman johtoportaan ohjausta: pikkuasioihinkin pitää puuttua. Ja tällöin ollaan rakentamassa maailmaa jossa on suora tie dystopiaan.

Koskelainen tarkastelee rappion ajatuksia monesta näkökulmasta, nähden rappion kuvastossa tervetullutta yhteiskuntakritiikkiä, samalla myös kohdistaen kritiikkiä ajattelijoihin jotka rakentavat utopistisia - tai miksei anarkistisiakin - visioita tulevaisuuden yhteiskunnista.

Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached muistelee perhe-elämää sisällissodan keskellä Beirutissa 1970- ja 1980-luvuilla sarjakuvakirjassa, jossa kujanjuoksu tarkka-ampujien tähtäimessä on arkipäivää: Pääskysen leikki (Like, 2011; suom. Aura Sevón; ISBN 978-952-01-0578-5).

Kirjassa on 184 sivua, ja iso osa siitä tapahtuu ensimmäisen kerroksen asunnon eteisessä, joka on turvallisin paikka keskellä tulitusta. Siellä odotetaan, laitetaan ruokaa, ja taas odotetaan.

Teoksen piirrosasu on vaikuttava, ja mustavalkoinen toteutus (ja mustaa on kuvituksessa paljon) tukee teoksen teemaa. Kyse on ihmisten kyvystä sopeutua mihin tahansa, tässä tapauksessa sisällissotaan, kaupunkiin joka on pirstoutunut palasiksi ja jossa kaikesta on pulaa, ja päivittäisiä askareita joutuu hoitamaan henkensä kaupalla.

Mutta ihminen sopeutuu mihin tahansa, miten mahdottomalta se tuntuukaan.

Markku Kuisma, Teemu Keskisarja: Erehtymättömät - tarina suuresta pankkisodasta ja liikepankeista Suomen kohtaloissa 1862-2012

Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja kertovat tarinan Suomesta, suuren nälänhädän kynnykseltä meidän päiväämme saakka, unohtamatta 1990-luvun pankkikriisiä: Erehtymättömät - tarina suuresta pankkisodasta ja liikepankeista Suomen kohtaloissa 1862-2012 (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39228-7).



Kirja on suosittu, tätä kirjoittaessani varauksia siitä oli Helmet-järjestelmässä 100, kirjoja taas oli 70. Ja minulle kävi niin, etten ehtinyt lukemista kunnolla aloittaakaan ennen kuin jouduin kirjan palauttamaan. Sivuja kirjassa on 496, ja teos on ladottu tiiviisti täyteen tekstiä ja kuvia, joten luettavaa riittää.

Tykkäsin kirjoittajien tavasta käsitellä aihepiiriä, mutta paikka paikoin tyylilaji vähän vaihteli, ja myös käytetyt esimerkit joskus tuntuivat hiukan haetuilta. Mainittakoon se että Suomen asemaa suhteessa Venäjään 1800-luvulla verrattiin Microsoftin Suomen-konttorin asemaan suhteessa emoyhtiöön. Tiedetäänköhän 10 vuoden päästä enää mikä Microsoft oli?

Jon Evans: Trail of the dead

Jon Evansin romaanissa vaelletaan reppu selässä niin Afrikassa kuin Aasiassakin, kyse on eräänlaisesta matkailuromaanista yhdistettynä ideaan sarjamurhaajasta joka vaanii pahaa aavistamattomia vaeltajia kolmannen maailman huonosti valvotuilla poluilla: Trail of the dead (Hodder & Stoughton, 2004; ISBN 0-340-83145-6).

Törmäsin Jon Evansin nimeen TechCrunch-palvelun kolumnissa "Mamas, Don’t Let Your Babies Grow Up To Be Writers", jossa Evans pohdiskelee kirjailijana olemisen mahdottomuutta, sitä että pelkkä hyvä ei enää riitä: "[...] I don’t think there’s any point in trying to write anything merely good any more. The world is overflowing with good. Storytellers today must either go great or go home."

Kirjassa oli paljon hyvää, mutta tarinankerronta ei toiminut ihan loppuun saakka. Parasta kirjassa oli jotakuinkin autenttiselta vaikuttava kerronta vaeltamisesta syrjäisillä seuduilla muiden reppumatkalaisten kanssa, etsimässä jotakin tai ehkä pakenemassa jostakin, olisiko kyseessä yritys irtautua arjesta ja arjen rutiineista.

Teos on ilmestynyt myös ninellä Dark Places, ja se voitti vuonna 2005 Arthur Ellis -palkinnon parhaasta esikoisromaanista. Esikoisteoksen tuntua kirjassa on, ehkä ennen kaikkea se miten sepite ja itse koetulta tuntuva aines eivät täysin istu yhteen. Ja juonellisesti Evans tekee mielestäni virheen paljastaessaan liikaa liian aikaisin, sillä tämän jälkeen teoksen loppu on pelkkää vaanimista ja väijymistä, melko ennalta-arvattavaa välienselvittelyä.

Mutta silti, kyllä Evans osaa kirjoittaa. Hyvä kirja, mutta riittääkö se? Kirjalle näyttäisi olevan jatkoakin teoksessa The Blood Price, jossa liikutaan Sarajevon suunnalla, vähän saman kaltaisissa jännäritunnelmissa.

Tomas Arvidsson: Varas varkaalta

Tomas Arvidsson on kirjoittanut humoristisen dekkarin poliiseista ja varkaista: Varas varkaalta (WSOY, 2007; suom. Päivö Taubert; ISBN 978-951-0-32449-3). Kirjassa on kolme kaksikkoa, joiden polut risteävät, niin että lopulta pitää aukoa melko lailla sotkuun menneitä lankoja.

Ensinnäkin on kaksi varasta, melkoinen veijarikaksikko. He keksivät loistavan murtovarkauksien sarjan joka jättää poliisit ymmälleen. Sitten on kaksi "salavarakasta" miestä, jotka ovat osin laittomin keinoin hankkineet itselleen omaisuutta josta edes heidän vaimonsa eivät tiedä.

Kun iso määrä rahaa varastetaan, miehet päättävät saada rahat takaisin ja samalla kostaa varkaille. Ja lopuksi on poliisikaksikko, joka epäilee että murtovarkauksissa on taustalla jotain muutakin kuin tavallinen rikossarja.

Kaikilta osin dekkari ei pidä kutiaan, mutta muutamaan kertaan Arvidsson onnistuu yllättämään salavihkaisella huumorillaan, esimerkiksi kuvatessaan koululaitoksen sisäistä byrokratiaa, toinen varkauden uhreista kun on koulun rehtori.

Ei hassumpi työnäyte, kyllä tämän luki, vaikka muutamaan otteeseen olin vähällä jättää tarinan kesken kun se tuntui jämähtävän paikoilleen.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

José Saramago on suuri suosikkini, vaikka hänen tekstinsä lukeminen tekeekin aika ajoin kipeää, vähän samalla tavoin kun on Dostojevskin laita. Mutta tällä kertaa jaksoin lukea romaania vain vähän matkaa alusta: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (Tammi, 2012; suom. Sanna Pernu; ISBN 978-951-31-6232-0).

Kyse ei ole myöskään suomennoksesta, sillä olen aiemmin kehunut Sanna Pernun työtä, ja tässäkin teksti oli sinänsä hyvin suomennettu. Mutta jostain syystä en vain saanut kiinni tarinasta, fiktiivisen Ricardo Reis -hahmon kuljeskelusta yhtä lailla fiktiivisen Fernando Pessoan maailmassa.

Ehkä kirjan sivumääräkin, 539 sivua, aiheutti jonkinlaisen ennakkoväsymyksen, tai sitten vain tämä ajankuvaus, ajassa ja paikassa harhaileva kerronta, jossa maaginen realismi ja yhteiskunnallinen romaani nivoutuvat yhteen, ehkä tämä tarina eksytti minut jollekin sivupolulle.

Joka tapauksessa täytyy laittaa tämä romaani muistiin, ehkä jokin kerta vielä palaan siihen. Samoin kävi aikoinaan Dostojevskin joidenkin teosten kanssa, ne avautuivat vasta vuosien päästä ensimmäisestä yrityksestä lukea.

Kalkkaro 2 ja 3 - Heimonsa vartija

Jatkoin Petri Hiltusen Kalkkaro-sarjakuvalehtien lukemista, eikä tämä mitenkään hassumpaa kerrontaa ole, vaikka aika ajoin mietin onko tässä kyse kliseistä vai nostalgiasta: Kalkkaro - Heimonsa vartija (Lempo, 2012; ISSN 2242-8089).

Kalkkaro-sarjakuvalehtien numeroissa 2 ja 3 jatkuu seikkailu zombi-hahmojen maailmassa, tässä ollaan Villissä Lännessä yhtä lailla kuin New Orleansin voodoo-kulttuurin pauloissa. Pieniä välipaloja nämä kirjaset ovat, mutta kyllä niissä oma viehätyksensä on, paluuta vanhan ajan lännentarinoihin tässä tehdään.

Marjane Satrapi: Pistoja

Marjane Satrapi kertoo sarjakuvakirjassaan naisista islamilaisessa kulttuurissa 2000-luvun Iranissa: Pistoja (Like, 2010; suom. Taina Helkamo; ISBN 978-952-01-0426-9).

Helmet-järjestelmässä teos oli saanut viisi tähteä (4 arviota), ja samoilla linjoilla olen: teos kertoo naisista naisten näkökulmasta, ihmiskohtaloista yhteiskunnassa jossa perinteet ja uusi ajattelu käyvät jatkuvaa köydenvetoa.

Teosta oli aluksi vähän hankala lukea, koska tekstiä on aika paljon ja se on kirjoitettu kaunokirjoituksella, käsialalla joka aluksi hieman vierastutti. Mutta hiljalleen lukeminen onnistui yhä paremmin, ja sarjakuva vei mukanaan.

Sivuja kirjassa on 134, eli mitenkään lyhyt teos ei ole, ja tässä sivumäärässä Satrapi ehtii pohtia naisena olemista monesta näkökulmasta. Nainen on ehkä alistettu ja perinteiden vanki, mutta toisaalta naisilla on sentään mahdollisuus puhua kohtaloistaan toisten naisten kanssa, ja tästä syntyykin varsinainen ihmiskohtaloiden kavalkadi.

Kirjasta on postannut muun muassa Satu.

The walking dead. Ensimmäinen kirja - jatkuva tarina henkiinjääneiden kohtaamista kauhuista

Helmet-kirjaston sarjakuvamaratonilla oli esillä tämä Robert Kirkmanin suomennettu kauhusarjakuva. Tarina on tuttu lukemattomista zombi-kauhuelokuvista, mutta kyllä tämä silti hyytää: The walking dead. Ensimmäinen kirja - jatkuva tarina henkiinjääneiden kohtaamista kauhuista (Egmont, 2012; ISBN 978-952-233-572-2).

Tarina lähtee liikkeelle sairaalassa heräävästä poliisista, Rick Grimesistä, joka havahtuu siihen että henkilökuntaa ei ole paikalla ja ainoa "elämä" mitä sairaalasta löytyy on ihmislihaa himoitsevia zombeja. Perhettään etsivä Rick joutuu melkoiseen pyöritykseen, kun pitää yrittää selvitä sekä zombeista että ihmisistä, joiden päänuppi ei aina kestä kauhujen keskellä.

Sarjakuva on alunperin julkaistu Walking dead -lehden numeroissa 1-12, teoksen toimittaja on Jouko Ruokosenmäki ja suomentaja Antti Koivumäki. Sivuja teoksessa on kolmisensataa, eli mikään lyhyt teos ei ole kyseessä.

Kirjan mustavalkoinen kuvitus ja tarina ihmisistä maailmanlopun tunnelmissa on toteutettu taitavasti, dystopiana tämä on sieltä karmaisevimmasta päästä. Samalla kirjassa on pohdintaa vallankäytön eri muodoista ja olinpa havaitsevinani tarinassa myös pohdintaa siitä, mikä ihmiselämässä loppujen lopuksi on kaikkein tärkeintä.

Toisaalta teos on myös väkivaltainen ja siinä on sen kaltaista aseiden käytön ihannointia joka varmaankin on amerikkalaisessa kulttuurissa arkipäivää, mutta tuntuu varsin vieraalta suomalaisesta lukijasta. No, ehkä tätäkin voi ajatella yhteiskuntakritiikiksi, tai sitten ei.

Anni Nykänen: Mummo

Anni Nykänen piirtää ja kirjoittaa Mummo-sarjakuvaa, joka oli itselleni tuttu Seura-lehdestä. Mutta näitä tässä kirjassa olevia strippejä en muista nähneeni aiemmin, ja varmasti nämä olisivat jääneet mieleen, sen verran reipasotteista on meininki: Mummo (Sammakko, 2010; ISBN 978-952-483-166-6).

Kirjassa on 103 sivua, ja sen pystyy lukemaan yhdeltä istumalta (niinkuin minä tein), mutta parhaimmillaan nämä sarjakuvastripit lienevät pieninä annoksina silloin tällöin luettuina.

Mummo osoittaa, että vanhuus ei tarkoita tylsyyttä. Asennetta näissä stripeissä on riittämiin. Huumori liittyy arkipäivän ilmiöihin, elämästä selviämiseen, ja sukupolvien välinen kuilu ylittyy leikiten.

Jouko Sirola: Lumottu niitty - erään tien tarinoita

Jouko Sirola kertoo kotiseudustaan, Vihdin ja Nummelan maisemista Uusimaalla, ja mielenkiintoinen reissu tämä onkin, muutama kilometri kävelyä maisemassa, monta vuosisataa historiassa: Lumottu niitty - erään tien tarinoita (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-421-6).

Sirola etäännyttää jännällä tavalla itsensä kertojana, puhuu me-muodossa ikään kuin tapahtunutta ja tapahtuvaa seuraisi kokonainen leegio ihmisiä, ja tavallaanhan niin onkin, sillä itse kukin meistä on kokoelma muista ihmisistä saatuja vaikutteita, geenejä, historiaa.

Sirola jutustelee, sekoittaa historiallista faktaa ja paikallista legendaa, ja antaa lukijan tehtäväksi erottaa tosi ja tarina toisistaan, vaikkakin lienee niin että tarinasta tulee usein totta kun se historiaksi muuttuu, tästä riittää hyvin esimerkiksi se millä tavalla Ruotsissa puhutaan suomalaisista "kansalliskirjailijoista" ruotsalaisina kirjailijoina, joita he olivatkin, sillä myöhemmin syntynyt Suomi määritteli itse sen historian joka suomalaisuudeksi tulkitaan.

No, tämä nyt oli itse keksimäni sivujuonne kirjan tarinassa, olisiko kirjassa jotain sellaista joka saa ajatuksen mielenkiintoisella tavalla etsimään horisonttia, katsomaan vähän laajemmin asiaa, paikallisesta perspektiivistä pitkin ajan laajoja rintamia.

Mutta kyllä tähän nyt sopii, ja on pakko ottaa, lainaus Sirolan mainiosta kirjasta:

On tullut aika tarkentaa katse lähemmäs ja jatkaa matkaa. Käännymme, ja heti sattuu silmäteriimme erikoinen laitos, joka vyöryy Ristilästä päin meitä kohti.

Lähestyessään laitos eli laite paljastuu yhdenistuttavaksi sähkömopoksi. Se hiljentää ja pysähtyy. Niin Eero kuin Kallekin hymyilevät leveästi kun tunnistavat kuka mopon päällä istuu. Sehän on tietenkin Noutaman Maire, saman kylän tyttöjä tuonnempaa tien vartta, Oinasjoelta, mutkien kautta Ristilään muuttanut, vuonna 1929 syntynyt, nyt jo harmaapääksi ehtinyt.

Mielellään tätä tarinointia lukee, tai oikeammin ikään kuin kuuntelee, eritoten hiljenee kuuntelemaan.

Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita

Tuomas Saloranta on toimittanut 311-sivuisen kokoelman avaruusaiheista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta: Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat, 2012; ISBN 978-952-67765-0-7).

Lainaanpa tähän kirjan esittelytekstiä:

Avaruus, jota myös viimeiseksi käymättömäksi korpimaaksi kutsutaan, on viime vuosina jäänyt kotimaisessa tieteiskirjallisuudessa vähäiselle huomiolle. Lajityypin ystävien kaipuu takaisin tähtiin on ollut suuri, ja nyt Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS) korjaa tämän ongelman!

Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita tarjoaa kymmenen avaruuteen sijoittuvaa tarinaa. Luvassa on siirtokuntaplaneettoja ja vieraiden olentojen kohtaamista, kuuraketteja ja Mars-seikkailuja, avaruusloisia ja militaariscifiä, ja tietysti oleellisena elementtinä itse avaruus, jossa valtavat etäisyydet, ankarat olosuhteet ja ihmiselle kovin vihamielisiksi kääntyvät fysiikan lait muodostavat avaruusnatseja ja mulkosilmähirviöitä suuremman vaaran.

Termi "Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio" oli itselleni aivan uusi, mikä kertonee miten suuressa määrin olen vieraantunut suomalaisen tieteis- ja fantasiakirjallisuuden tämän hetken tuotannosta. Mutta eipä tässä mitään, ei kun kirjan kimppuun ja lukemaan.

Muutama kirjan tarinoista oli erinomaisia (ja osin mukavasti pilke silmäkulmassa kirjoitettuja), mainittakoon näistä Jussi Katajan "Clothanin silmä" ja Tuomas Salorannan "Palkkasoturin arkipäivää". Osa tarinoista ei suuresti koskettanut, tosin ei myöskään allergiareaktiota tuottanut. Mielenkiintoinen kokoelma, ja pitää muistaa URS jatkossa.

Ville Pirinen: Tärkeitä asioita

Ville Pirinen on tehnyt sarjakuvastrippejä "tärkeistä asioista", tai pikemminkin siitä miten ihmiset saattavat innostua suuressa määrin mitä ihmeellisimmistä, ja myös mitä tavanomaisimmista, asioista. Mainio kokoelma tämä on: Tärkeitä asioita (Suuri kurpitsa, 2011; ISBN 978-952-9887-73-6).

Osa sarjakuvista on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomien NYT-liitteessä, mutta mukana on myös aiemmin julkaisemattomia strippejä. NYT-liitteestä ei ole itselläni juuri muistikuvaa, sillä en ole Hesaria pitkiin aikoihin tilannut ja lukenutkin olen sitä hyvin satunnaisesti, ja varsinkin NYT-liite on jäänyt lukematta.

Sivuja kirjasessa on 52, ja kukin strippi vie aina yhden sivun, mikä toimii tosi hyvin, vaikka formaatti on äärimmäisen yksinkertainen: sama naama ruudussa, ilme hiukan vaihtelee, ja puhekuplassa pohdiskelua kulloisestakin tärkeästä asiasta.

Mutta juuri tämä minimalismi tekee näistä stripeistä niin tehokkaita. Luulisin. Ja se että moni hahmoista tuntuu niin kovin tutulta.

Kalkkaro. 1 - Heimonsa vartija

Enpä olisi tiennyt, että tämmöinenkin sarjakuvasarja on olemassa, ellei sitä olisi mainittu Helmet-kirjastojen sarjakuvamaratonin nettisivulla. No, pikaisesti luettu tämä Petri Hiltusen kirjanen oli, sivuja on vain 34 ja tämä mahtuu pieneenkin taskuun: Kalkkaro. 1 - Heimonsa vartija (Lempo, 2012; ISSN 2242-8089).

Aika erikoinen tämä "suomalainen lännensarjakuva" on, ilmiselvää nostalgiaa tässä on havaittavissa, revolverisankareita tietenkin, ja ainakin tässä kirjasessa on myös zombeja ja voodoo-taikuutta, eli oikein kunnon soppa on kyseessä.

Saattaisi näitä lukea enemmänkin, jos pientä välipalaa sattuu tarvitsemaan. No, menin ja laitoin kirjastosta varaukseen sarjan neljä seuraavaa lehdykkää, saas nähdä jos niistä myös tykkään.