Ilmastonmuutos käytännössä - Hillinnän ja sopeutumisen keinoja

Anne Virtanen ja Liisa Rohweder ovat toimittaneet perusteoksen ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Suomeen: Ilmastonmuutos käytännössä - Hillinnän ja sopeutumisen keinoja (Gaudeamus, 2011). Teos lähtee kestävän kehityksen - siis taloudellisen kasvun - lähtökohdasta: "ilmastonmuutoksen hillintää toteutetaan siten, että se hyödyntää samanaikaisesti sekä ympäristöä, taloutta että hyvinvointia."

Myös vaihtoehto eli degrowth mainitaan: "Tämän ajattelutavan keskeinen tavoite on taloudellisen kasvun kutistaminen. [...] Degrowth-ajattelu on vastakkainen kestävän kehityksen kanssa, sillä vaikka kummassakin tavoitteena ovat ympäristöongelmien hillitseminen ja ympäristön tilan parantuminen, niin kestävä kehitys perustuu talouskasvun ajatukseen ja degrowth-näkökulma kasvun vähentämiseen."

Haasteita riitää: "Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen sille tasolle, että yli kahden asteen lämpötilan nousu voidaan välttää, vaatii yhteiskunnilta paljon ja huomion kiinnittämistä ei-fossiilisiin polttoaineisiin."

Tieteellinen tieto sekä teknologiset ja taloudelliset instrumentit eivät yksinään riitä: "[N]äiden soveltaminen käytäntöön välittyy kulttuurin ja yksittäisten ihmiset ja yhteisöjen maailmankatsomuksen kautta." Helppoa haasteeseen tarttuminen ei ole: "Ilmastonmuutos poikkeaa olennaisesti muista tähän mennessä kohdatuista ympäristöongelmista, sillä ilmastonmuutoksen riskit, laajuus ja epävarmuudet ovat aikaisempia kriisejä huomattavampia ja sen kielteiset vaikutukset ovat nyt maailmanlaajuisia."

Kirjassa todetaan: "[A]inoastaan toimimattomuus ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on anteeksiantamatonta - niin nykyisten kuin tulevien sukupolvien näkökulmasta."

Siispä: tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Teksti voisi olla joiltakin osin elävämpää ja konkreettisempaa, mutta itse asia kirjasta välittyy. Ja ehkä asiallinen teksti on loppujen lopuksi paras keino vaikuttaa ihmisten maailmankatsomukseen.

Kirjoittamisesta

Stephen King kirjoittaa kirjoittamisesta? Ja hyvin kirjoittaa! Teos Kirjoittamisesta - Muistelmia leipätyöstä (Tammi, 2006) on aivan erinomainen kuvaus ammattikirjoittajan työstä.

Samalla King kertoo siitä, mitä kirjoittaminen työnä ihmiselle voi merkitä, tai tulisi merkitä. Mutta loppujen lopuksi: onko kirjoittajalla muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa?

Kirjan takakannessa kehutaan "Miten tullaan Stephen Kingin kaltaiseksi menestyskirjailijaksi?" - Hyi, hyi! Tästä kirjassa ei ole kyse, vaan siitä, mitä kirjoittaminen itsessään on, mitä sanat ovat ja miten niitä voi käyttää. Menestys, jos se on tullakseen, on kokonaan toinen juttu, ja sen King sivuuttaa muutamalla summittaisella sanalla.

King korostaa lukemisen merkitystä kirjailijan työssä: "Jos sinulla ei ole aikaa lukea, sinulla ei ole aikaa (eikä työkaluja) kirjoittaa. [...] Lukeminen on kirjailijan elämän luovuuden ydin."

Kirjan lopussa on luettelo Kingin suosikkikirjoista, joita on listassa lähes sata. Olin lukenut niistä vain 11, joten tässäpä paljon uutta luettavaa.

Ja Kingin kirja kannattaa lukea, jos on vähääkään kirjoittamisesta kiinnostunut.

Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa

Professori Gilbert Waldbauer kertoo "hyönteisten ainutlaatuisen tarinan ymmärryksellä ja rakkaudella kaikkea elämää kohtaan" kirjassa Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa (Art House, 1998). Teos on täynnä oivalluksen hetkiä siitä miten hyönteiset ovat sopeutuneet elämään maapallolla. Alunperin kirja ilmestyi 1996 nimellä Insects through the Seasons.

Teoksen voi olettaa olevan osin ajastaan jäljessä, esimerkkinä kirjan toteamus että "tiede tuntee yli 1.2 miljoonaa erilaista elävää eläinlajia", josta hyönteisiä on 900 000 eli 75%. Toisaalta Waldbauer noteeraa tuntemuksen senhetkisen rajallisuuden: "Varovaisten arvioiden mukaan noin 9 miljoonaa hyönteislajia saattaa vielä olla löytämättä."

Tiedä häntä miten tässä asiassa voi Wikipediaan luottaa, mutta tätä kirjoittaessani siellä todetaan hyönteislajien määräksi yli miljoona ja arvioidaan niitä olevan 6-10 miljoonaa. No, aika hyvin tämä 15 vuotta sitten ilmestynyt teos on siltikin ajan tasalla!

Waldbauerin oma tutkimuskohde on cecropiakehrääjä, joka onkin varsin mielenkiintoinen otus tutkittavaksi, ja kirjasta käy ilmi Waldbauerin syvällinen paneutuminen cecropiakehrääjän elämään.

Mutta kirja ei puhu vain cecropiasta vaan hyönteisistä yleensä, ja samalla myös muista eläimistä, sillä monella niistä on hyönteisiä vastaavia sopeutumiskeinoja esimerkiksi jälkeläisten hoidossa. Ja toisaalta hyönteiset ovat aivan erityislaatuisia, ympäristöönsä erinomaisesti sopeutuvia olentoja; useimmat maapallon eläinlajit ovat hyönteisiä.

Waldbauer kuvaa perhosten - ja monien muiden hyönteisten - täydellisen muodonmuutoksen kiehtovalla tavalla: "Koteloasteella tapahtuva muuntuminen on tehnyt toukalle ja aikuiselle mahdolliseksi seurata erilaisia evoluutiopolkuja, ja niin on syntynyt kaksi elämänvaihetta, joissa saman hyönteisen sekä rakenne että elämäntavat ovat tyystin erilaiset."

Entä mitä cecropiakehrääjälle tapahtuu lepovaiheessa kotelokopan sisällä? Näin Waldbauer: "Lepovaiheen aikana kotelon täyttää epämääräinen tahmea ja kellanvihreä massa, joka on muodostunut hitaan, matomaisen toukan jaloista, silmistä ja muista elimistä. Nyt suurin osa näistä rakenteista on kuitenkin hajonnut toukan muuntuessa koteloksi. Lepäävän kotelon sisällä ei ole havaittavissa juuri lainkaan rakenteita. Mutta tämä on vain harhaa, sillä näennäisesti muodoton massa sisältää jo aikuisen hyönteisen rakenteiden alkeet. [...] Tahmea massa järjestyy uudelleen muodostaen lopulliset jalat, siivet ja muut aktiivisen ja vilkkaasti lentävän yöperhosen elimet."

Kerta kaikkiaan lumoava tiedekirja!

Kolme miestä veneessä

Kirjoitin ennen juhannusta Maarit Verrosen kumikanoottikirjasta. Jatketaan veneilyllä; tämän kirjan Verronenkin näköjään oli lukenut, ja suositteli.

Jerome K. Jeromen klassikko Kolme mistä veneessä (Basam Books, 2000; suom. Tero Valkonen) haskuttaa lukijaa tänäänkin, vaikka se ilmestyi jo 1889.

Kirja kertoo kolmesta kaveruksesta (ja koirasta, joka on päähenkilö sekin), jotka saavat päähänsä lähteä kahden viikon venereissulle Thamesille. Nämä laiskimukset pohtivat elämä olemusta, ja saavat aina välillä aikaa yhtä ja toista kaaosta joen varrella.

Jerome K. Jeromen sanomisia lainataan aika usein, esimerkiksi tätä: "Minä pidän työstä, se kiinnostaa minua. Pystyn katselemaan sitä tuntikausia." Samaa teemaa jatkaa tämä: "Suhtaudun työhöni myös huolellisesti. Osa töistäni on ollut omistuksessani jo vuosikausia, eikä niissä ole minkäänlaista kulumisen merkkiä."

Mutta: ei muuta kuin lukemaan!

Pieni kumikanoottikirja

Maarit Verrosen Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) on "pieni teos suuresta rakkaudesta Hemmoon, pieneen suureen esineeseen [...] Hemmo on yksilö. Se painaa 9 kiloa, mahtuu rinkkaan ja kulkee mukana myös jalan ja julkisilla liikuttaessa".

Verronen kertoo kumikanootistaan ja retkistä joita hän on tehnyt sen kanssa Vantaanjoen vesistöalueella. Näin Verronen luonnehtii kumikanoottimelontaa: "Se on itsessään niin hassua, ettei mikään ole merkittävästi hassumpaa."

Kirja on - hyvässä mielessä - kevyt, mutta samalla painava:"... maailma saattaisi olla parempi paikka, jos meikäläisiä hönttejä olisi enemmän. Elämä olisi hauskempaa, ihmiset onnellisempia ja saisivat ehkä vähemmän tyhmyyksiä aikaan. Kumpi sitten olisikin syy ja kumpi seuraus, olisiko paremmassa maailmassa enemmän tilaa kumiveneilylle, vai tekisikö enempi kellunta maailmasta paremman."

Jotenkin tuli mieleen, että Verrosen kirjaa voi hyvin arvioida Italo Calvinon teoksen Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle viidestä näkökulmasta: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus.

Kirja on kevyt - ja mitä muuta ilmaa täynnä oleva kumikanootti voikaan olla? - mutta koskettaa syviä kysymyksiä, kuten ihmisen suhdetta ympäristöönsä ja ihmisen pyrkimystä löytää elämälleen sisältöä. Kirja on myös nopea, sillä se menee asiasta toiseen ripeään tahtiin, turhia venkoilematta ja selittelemättä, mikä tekee sen lukemisesta löytöretken jossa kaikkea ei ole kaluttu loppuun asti.

Ja täsmällinen, sitä kirja on, niin kuvatessaan kumikanootin käyttöä kuin ympäristöstä löytyneitä asioita tai vaikkapa kumiveneen ympäristökuormituksen määrittämistä. Ja näkyvyys - tarina on hyvinkin visuaalisesti kerrottu, ja se käyttää näköaistia hyväkseen tarinan kertomisessa.

Ja moninaisuus: teos penkoo asioita hyvin monesta näkökulmasta, joista monet ovat varsin yllättäviä, kuten esimerkiksi se kun Verronen huomaa virheitä kartassa ja rupeaa hakemaan selitystä tai korjausta tilanteeseen.

Kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessa oli päivän lehdessä juttu veneilijöistä, jotka lähtevät merelle pelkän puhelinluettelosta otetun kartan avulla. Puhelinluettelon kartta Verrosellakin on käytössä retkillään, mutta kumikanoottikäyttöön tämä tuntuu riittävän erinomaisesti. Ja eihän kumikanootilla avomerelle pidä lähteä, minkä Verronen erinomaisesti tuo esiin kertoessaan kumikanootin käsiteltävyyden vaikeuksista.

Toisin sanoen: tämä kirja on pieni helmi, ja vaikka en saanutkaan hillitöntä halua ostaa oma kumikanootti, kyllä tässä melkoisen löytöretken tuli tehneeksi kirjaa lukiessaan, varsinkin kun osa Vantaanjoen maisemista on ennestään tuttuja.

Sarjakuva - näkymätön taide

Mikä oikein tekee sarjakuvasta sarjakuvan? Onko se kuvataidetta, kirjallisuutta, elokuvakerrontaa - vai jotain ihan muuta?

Tähän ja moneen muuhun kysymykseen vastaa Scott McCloudin kirja Sarjakuva - näkymätön taide (Painatuskeskus, 1994), alkuperäiseltä nimeltään Understanding Comics: The Invisible Art.

Kyseessä on sarjakuvamuotoinen tietokirja, siis sarjakuvakirja joka kertoo sarjakuvista. McCloudilla on kyky tiivistää asiansa olennaiseen. Kirja on harvinaisen selkeä tietokirja, ja samalla sekä syvällinen että humoristinen.

Kirja sisältää paitsi mainion pohdinnan siitä, mitä sarjakuva oikeastaan on - ja mitä tapahtuu ruutujen välissä, tai sisällä - myös yleisempää pohdintaa taiteen olemuksesta, siitä mikä tekee taideteoksesta taideteoksen ja mitä taiteen tekemisen eri tasot ovat, lähtien siitä pinnasta mitä taideteoksen yleisö näkee kohti yhä syvällisempiä kysymyksiä: Miksi tätä teen?

Kirjassa on hurjasti tietoa sarjakuvista, kaikesta siitä mitä et koskaan ole tullut ajatelleeksi, ennen tämän kirjan lukemista. Erityisen kiehtovaa oli se, miten sarjakuvan yksinkertainen kuvakieli saa ihmiset samaistumaan helpommin kuin tilanteen realistinen käsittely.

Me ihmiset kun koemme itsemme abstrakteina olioina - ja sarjakuvan hahmot ovat meille siten erinomainen ymmärryksen levittämisen väline.

Koska me ihmiset emme pysty kommunikoimaan aivoista suoraan aivoihin, siis siten että ymmärtäisimme täsmälleen mitä joku toinen meistä kokee, tarvitsemme taidetta: "Kaikki ilmaisuvälineet, mediat, toimivat siltana mielten välillä."

Ja sarjakuvalla on loistavat mahdollisuudet tähän: "Tarvitaan vain halu tulla kuulluksi ... halua oppia ... ja kyky nähdä."

Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle

Italo Calvinon juuri ennen kuolemaansa kirjoittamat "Amerikan esitelmät" on koottu kirjaksi Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (Loki-kirja, 1996). Kustantaja toteaa Calvinosta näin: "Italo Calvino (1923–1985) oli Italian sodanjälkeisen kirjallisuuden suurimpia nimiä. Hänen kirjansa ovat valloittaneet koko maailman ja hän sai aikanaan lukemattomia kirjallisuuspalkintoja."

Vaikka kirjan nimessä puhutaan kuudesta muistiosta, niitä on vain viisi, sillä kuudetta Calvino ei ehtinyt edes aloittaa ennen kuolemaansa vuonna 1985. Kirjoitukset oli tehty kuuden luennon sarjaan, jonka Harvardin yliopisto oli Calvinolta tilannut.

Kuusi muistiota kertoo siitä, miten Calvino näki kirjoittamisensa: mitä hän halusi saada aikaan ja millä keinoin. Hyvin harvoin pääsee samalla tavalla kurkistamaan kirjailijan "laboratorioon", siihen mitä tapahtuu kun teksti syntyy. Samalla Calvino kytkee oman kirjoittamisensa muiden kirjoittajien työhön, alkaen antiikista ja päätyen 1980-luvulle.

Kirjastosta lainaamani pokkari oli harvinaisen paljon käytössä kulunut, sillä sen sivun nurkkia oli taiteltu niin ylhäältä kuin alhaalta, joskus useampaan kertaankin. Luettu teos!

Monessa mielessä Calvino tuntuu olevan edellä aikaansa: "Toista teollista vallankumousta eivät edusta murskaavan raskaat kuvat, kuten valssainpuristimet ja teräsvalut, vaan se välittyy kuin bitteinä etenevä informaatiovirta, joka kulkee verkoissa elektronisten sykäysten muodossa. Rautakoneet ovat yhä olemassa, mutta ne tottelevat painottomia informaatioyksiköitä."

Viiden kirjoituksen otsikot ovat seuraavat: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus. Näiden otsikoiden puitteissa Calvino esittelee oman näkemyksensä siitä, miten kirjailija voi toimia yhteiskunnassa, jossa kieltä ei enää arvosteta ja hallita kuten ennen.

Esimerkiksi keveys nousee Calvinolla teemaksi joka on hyvin syvällinen: "mietteliäisyyden keveys" joka "voi saada kevytmielisyyden näyttämään raskaalta ja samealta". Keveys on filosofiaan ja tieteeseen perustuva tapa nähdä maailma.

Samaan teemaan liittyy informaation yliannostelu: "Nykyisin meitä pommitetaan sellaisella kuvamäärällä, ettemme enää pysty erottamaan välittömiä kokemuksia siitä, minkä olemme nähneet muutaman sekunnin ajan televisiossa. Muisti peittyy kuvan palasista koostuvien kerrostumien alle kuin roskasäiliö, ja käy yhä epätodennäköisemmäksi että yksikään monista hahmoista kykenisi kokoamaan sieltä esiin."

Yhteenveto: Viisas ja inhimillinen kuvaus siitä mitä on elää kirjailijana nykyisessä yhteiskunnassa - ja ehdottoman ajankohtainen tällä vuosituhannella!

Luova mieli

Claes Abderssonin Luova mieli - Kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja, 2002) ponkaisi kerralla lukemieni kirjoitusoppaiden kärkeen. Tai oikeastaan kirjan teema on laajempi kuin kirjoittamisen opettaminen, tai kirjoittajan työstä kertominen; kirja kertoo kokonaisesta kirjailijan elämästä. Mutta samalla se on aivan erinomainen johdatus kirjoittamiseen ja kirjoittajan työhön.

Kirja on myös täynnä viittauksia niin suomalaisiin kirjailijoihin kuin maailmankirjallisuuden suuriin nimiinkin. Esille tulee Veijo Meri yhtä lailla kuin Cervantes, Günther Grass, Joseph Heller, Saul Bellow ja Willy Kyrklund. Ja lisäksi kirjan lopussa on mainio luettelo kirjallisuutta, josta osa oli itselleni tuntematonta; ei muuta kuin uutta lukemista kirjastosta varaamaan.

Ja se elämä: kyllä kirjailijalle sattuu. Omat haaverini tuntuvat jopa hyviltä tässä yhteydessä, ehkäpä sitä on hyvässä seurassa.

Solidaarisuus

"Solidaarisuus on yhteisvastuullisuutta", kirjoittaa Juha Sihvola. Mutta ihan näin helppoa ei solidaarisuuden määritteleminen ole, sen osoittaa Arto Laitisen ja Anne Birgitta Pessin toimittama artikkelikokoelma Solidaarisuus (Gaudeamus, 2011).

Kirjassa pohditaan solidaarisuus-käsitteen historiaa ja siihen liittyviä kehityskulkuja monelta kannalta, alansa eturivin tutkijoiden toimesta.

Otetaan vielä lainaus: "Solidaarisuus-sana juontuu latinan adjektiivista solidus, jolla oli antiikissa neljä päämerkitystä: tiivis, luja, aito ja täysi."

Tästä voikin lähteä pohtimaan sitä, missä määrin jonkin ryhmän keskinäinen solidaarisuus voi nykymaailmassa unohtaa globaalin solidaarisuuden - samassa veneessähän kaikki olemme, se mikä yhdelle tapahtuu tapahtuu meille kaikille.

Virasto-oloja suursiivoamaan

Miten valtio toimii, ja voisiko se toimia tehokkaammin? Näihin kysymyksiin tarjoaa vastauksia Sami Karhun kirja Virasto-oloja suursiivoamaan - Valtionhallinnon rationalisointi- ja kehittämistyö 1940-luvulta 1990-luvulle (Valtiovarainministeriö, 2006).

Kirja toimii valtiovarainministeriön hallinnon kehittämisosaston historiikkina, mutta samalla se kuvaa Suomen kehitystä sodan ajoista näiden päivien kynnykselle. Mutta mikä on mielenkiintoista on se, miten samanlaisina jotkut asiat ovat pysyneet, esimerkiksi ajatus valtionhallinnon toiminnan tehostamisesta ja tuloksekkuuden parantamisesta.

Kirjan esipuhe alkaa lainauksella Urho Kekkosen kirjeestä 15.6.1943 perheelleen: "Tänään olin ensimmäistä päivää uudessa toimessani." Kekkonen hyppäsi valtakunnanpolitiikan sivuraiteelta korkeaan virkaan, virastoasiain valtuutetuksi. Kekkosen tehtävänä oli toimia hallituksen ja valtionvarainministeriön apuna valtion hallinto-olojen rationalisoimiseksi.

Kirja kertoo polveilevasta työstä, joka ei aina oikein edistynyt, eikä edes tehtävä ollut aina selvästi määritelty, osin tarkoituksellisestikin, kun varottiin sekaantumasta poliittisen tason kysymyksiin.

Kirjassa on runsaasti muista yhteyksistä tuttuja virkamiehiä ja poliitikkoja. Joillekin rationalisointi oli pieni askel isommassa uratavoitteessa; joillekin kyseessä oli elämäntyö. Helppoa rationalisointi ei ollut, vaikka tilanne oli kova: kaikesta piti säästää mistä vain kyettiin.

Ja vaikka puhuttiin teurastamisesta ja häikäilemättömistä supistamissuunnitelmista, lopputulos oli usein niukka. Korkeintaan saatiin kulujen kasvu hidastumaan tai ehkä jopa pysähtymään. Mutta ehkäpä tämäkin oli riittävästi, ainakin jälkiviisaana voi ajatella että hyvinhän Suomi nämä vuosikymmenet loppujen lopuksi selvisi.

Karhun kirja on mielenkiintoinen johdatus valtionhallinnon rationalisointiajatteluun, joka tuntuu olevan vahvoilla tänäkin päivänä. Ehkä kuitenkin nyt osataan ajatella tuottavuudesta moniulotteisemmin, ei pelkästään rahallisen säästön näkökulmasta.

Toisaalta: hyvin osattiin aiemminkin ajatella. Tässä lainaus Urho Kekkoselta 26.5.1944: "Kun valtion aparaattia tutkitaan siinä tarkoituksessa, että saadaan sen toiminta tehokkaaksi, on ideana se, että on saatava selville lyhin tie valtiontahdon, lainsäätäjän tahdon ja sen toteuttamisen välille. Se selvittämiseksi on järjestettävä yksityiskohtaisia tutkimuksia siitä, miten työn teknillinen suoritus on järjestetty, mitä eri työvaiheita siihen kuluu ja miten työ olisi järjestettävä, että se olisi metoodisesti yksinkertainen, asiallisesti selvä, ajallisesti joutuisa, kustannustensa puolesta halpa, vaikutukseltaan tehokas ja sellainen, että se ottaa huomioon kokonaisuuden edun."

Kaikki irti arjesta

Leif C. Andersson, Ilari Hetemäki, Riitta Mustonen ja Ari Sihvola ovat toimittaneet monipuolisen artikkelikokoelman Kaikki irti arjesta (Gaudeamus, 2011), joka pohjautuu Tieteen päivien teemaan vuonna 2011. Kirjassa huippututkijat pohtivat arjen olemusta monesta näkökulmasta, hauskasti ja käytännönläheisesti.

Kirjassa on monenmoisia isoja ja pieniä oivalluksia. Tämmöinen aihe oli tunteiden ilmeneminen aivoissa, liittyen siihen miten visuaalista informaatiota prosessoidaan. Näin kirjoittavat Lauri Nummenmaa ja Mikko Sams: "[I]ihmiset, joiden näköaivokuori on tuhoutunut, eivät koe näkevänsä yhtään mitään. Tästä huolimatta he kykenevät arvaamaan heille esitettyjen kasvokuvien ilmeitä. Tämä johtuu siitä, että tunnetiedon alustava käsittely ei vaadikaan näköaivokuorta vaan siihen riittää mantelitumake."

Entä sitten "artefaktien maailma", siis työkalut ja lelut. Ilkka Niiniluoto toteaa, että tekniikka on vanhempi kuin "viisaaksi" kutsuttu ihmislaji, sillä "evoluutiossa ihmistä edeltäneet ihmisapinat [...] ryhtyivät jo ainakin pari miljoonaa vuotta sitten käyttämään puu- ja kiviesineitä työvälineinä". Ja kehitys on kehittynyt: "tekniikka laajeni ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta myös ihmisten keskinäisten suhteiden alueelle".

Päivi Törmä pohdiskelee datamäärien haastetta: "Ennen riitti, kun näperteli valokuvat albumiin. Lopputulosta oli sitten mukava katsella ja pakottaa vieraatkin katsomaan. Miten tulevaisuudessa voitaisiin muokata ihmisten iloksi sitä datamassaa, joka suurimmaksi osaksi makaa kovalevyillä?"

Ja sitten on vielä serendipisyys - tieteen onnenkantamoiset. Hannu Salmi pohtii oivaltamisen ilmiötä: "Oivaltaminen ei ole vain luovien nerojen yksinoikeus. Vaikuttaa siltä, että serendipisyyden periaatetta voidaan käyttää myös arjen oppimisessa. [...] Ihminen, joka näkee arjessakin vain sitä, mitä ennakolta odottaa, ei voi oivaltaa uutta. Monet tieteelliset keksinnöt eivät olekaan pelkän syvällisen ajattelun tulosta vaan hyvin tehtyjä havaintoja: ei pidä ennakkoluuloisesti kieltäytyä näkemästä tosiasioita, jotka levittäytyvät eteemme."

Vauraus ja aika

Jonkinlaisena sivistymättömyytenä kai voi pitää sitä, etten ollut lukenut yhtään Osmo Soininvaaran kirjaa. Hänen blogiaan ja lehtijuttujaan olen kyllä lukenut, mutta kovin täydellistä kuvaa lyhyet tekstit eivät Soininvaaran kyvyistä ajattelijana anna. Mutta nyt luin teoksen Vauraus ja aika (Teos, 2009), ja kyllä hyvältä tuntui.

Soininvaara analysoi terävästi ja globaalisti muun muassa tuloerojen merkitystä, erityisesti epäreiluuden kokemuksen näkökulmasta: "Epäoikeudenmukaisuus heikentää sisäistä luottamusta, ja se maksaa paljon. Aktiivisuus, joka tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa muuttuisi yhteiseksi hyväksi, suuntautuukin rikollisuuteen, kerjäämiseen tai hyödyttömään kaupusteluun."

Tässä yhteydessä Soininvaara tuo esille sen hyvinvoinnin, jonka globalisaatio on suomalaisille tuottanut. Ikävä kyllä tämä jää helposti globalisaation tuomien sosiaalisten ongelmien varjoon. Jos suljemme ovia maailmalta, katoaa samalla osa hyvinvointimme perustasta.

Ja onko onnen tavoittelu samaa kuin laakereillaan lepääminen: "Onneksemme kaikki eivät nauti elämän haasteettomuudesta. Tyytymätön Sokrates on ainakin meille muille arvokkaampi kuin tyytyväinen typerys."

Entä sitten se että toiset ovat työttömiä ja toiset raatavat niska limassa? On alueita, joilla lisää osaajia ei saa kouluttamalla - korvaamattomuus estää työn jakamista. Mutta useinkaan näin ei ole - tai tarvitse olla: "Korvaamattomuus ei ole vain henkilökohtainen ominaisuus, vaan se voi syntyä myös asemasta organisaatiossa. [...] Paremmat mahdollisuuden menestykseen onkin organisaatiolla, joka onnistuu tehtävien delegoinnissa ja käyttämään hyväksi usealle eri henkilölle hajaantunutta osaamista. Tehtävä ei ole helppo, mutta juuri se erottaa menestyvät organisaatiot muista."

Mikä riemastutti oli se, että Soininvaara on kehitellyt optimointialgoritmeja, ja kuvaa kirjassa erinomaisen maanläheisellä tavalla miten globaalin optimointialgoritmin tulisi toimia (lokaalit vs. globaali optimi) ja mitä haasteita tällaisen algoritmin kehittämiseen liittyy. Jep!

Mielenkiintoisia ajatuksia löytyi myös kilpailun keinotekoisesta käyttöönotoista alueilla joissa markkinoita tai resursseja on rajoitetusti ("nollasummakilpailu"): "Päällekkäiset, niukalle asiakasmäärälle samaa palvelua tuputtavat kilpailijat syövät vain toistensa tulosta ilman, että asiakkaiden tästä ylitarjonnasta kokema hyöty vastaa ylimääräisiä panostuksia. Ylitarjontatilanteelle on ominaista, että huomattava osa yrityksessä tehdystä työstä menee asiakkaiden hankintaan."

Tässä yhteydessä voi miettiä esimerkiksi terveydenhoitopalvelujen avaamista kilpailulle. Kannattaako? Hmmm...

Yhteenveto: Aivan erinomaista pohdiskelua, ja vaikka en ole tulkinnoista aina samaa mieltä, Soininvaaran kunniaksi on sanottava että hän pohtii asioita monesta eriävästä näkökulmasta. Älyllistä rehellisyyttä.

Sosiaalisen median tietoturvaohje

Mitä sosiaalisessa mediassa ei pidä tehdä? Uhkakuvista varoittaa VM:n sivuilta löytyvä Sosiaalisen median tietoturvaohje (VAHTI 4/2010). Tämä on ilmestynyt viime vuonna, mutta lukematta se on jäänyt, tähän asti.

Ohje on mukavan lyhyt, käytännönläheinen ja selkeä. Ja vaikka lähtökohtana on sosiaalisen median tietoturvauhat, ohje ei pelkästään maalaile uhkakuvia vaan näkee myös sosiaalisen median hyödyt.

Liite 1 sisältää mainion kymmenen kohdan ohjeen sosiaalisen median käytöstä, mistä poimintana kohta 5: "Varo syöttämästä liian henkilökohtaista tai yksityiskohtaista tietoa, valokuvia tai muuta materiaalia itsestäsi. Huomaa, että palvelun tarjoaja voi hyödyntää profiiliisi syöttämiäsi tietoja laajasti. Tutustu huolellisesti käyttämiesi palveluiden sopimusehtoihin."

Liitteenä 2 on esimerkki sosiaalisen median käyttöpolitiikasta, joka näyttää mukavasti laaditulta ja tuo esille myös hyödyntämisen tarpeet. Esimerkkinä on mainittu palautteen kerääminen lakiesityksistä, joka saa miettimään että missähän määrin tämä oikeasti toimii, ja onko asiaa tutkittu? No, mielenkiintoinen idea sinänsä.

Mitä internet tekee aivoillemme?

Nicholas Carr on kirjoittanut runsaasti keskustelua herättänee kirjan internetin vaikutuksista ihmisiin. Teos The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains on hyvä lukukokemus paitsi merkittävän aiheensa - mitä on olla ihminen - että erinomaisen sujuvan sanankäyttönsä ansiosta. Harvoin nykyään pääsee lukemaan näin viimeisteltyä ja selkeää tekstiä.

Carrin teos lähtee liikkeelle kirjoittajan omakohtaisesta havainnosta, että aivojen toiminta on muuttunut, hän ei enää ajattele samoin kuin ennen. Suurimmillaan ero näkyy kirjaa tai pitkää artikkelia lukiessa: aiemmin Carr pystyi syventymään tekstiin pitkiksi ajoiksi, nyt huomio alkaa vaellella sivun tai parin jälkeen.

Carr käy läpi modernin aivotutkimuksen tuloksia, joissa on havaittu aivojen hämmästyttävä kyky muovautua uusiin tilanteisiin: "Evolution has given us a brain that can literally change its mind—over and over again."

Riippuen siitä, mitä teknisiä apuvälineitä käytämme, aivomme toimivat eri tavoilla. Nietzsche huomasi muutoksen teksteissään siirtyessään käyttämään kirjoituskonetta. Mitä internet tekeekään meille nykyajan ihmisille?

Carrin kirjan fokus on lukemisen, ajattelun ja muistamisen kolmikannassa, siinä miten kirjan lukemisen taito toi ihmisille syvällisen kyvyn reflektointiin ja monimutkaisten asioiden muistamiseen, ja siinä miten tämä taito on internetin myötä katoamassa.

Nykyisen kaltainen kirja on varsin uusi keksintö, ja sen toimivuus perustuu lukuisiin peräkkäisiin parannuksiin jotka tekivät mahdolliseksi uppoutua kirjan sanomaan sen sijaan että tarvitsisi käyttää henkisiä voimavaroja tekstin aukikoodaamiseen. Siirtyminen scriptura continua -kirjoituksesta (jossa ei käytetty välilyöntejä tai välimerkkejä ja kielioppia ei tunnettu) nykyiseen kirjakieleen oli iso askel, sillä se teki mahdolliseksi syvän uppoutumisen kirjan maailmaan.

Nykyinen internetin käyttö - ja tietokoneen käyttö yleensä - on tuomassa takaisin tilanteen ennen kirjaa. Aivot saavat käsitelläkseen ärsykkeitä jotka vievät huomion lukemisesta. Siirrymme syvästä rentoutuneesta lukukokemuksesta jatkuvien keskeytysten ja toinen toistaan seuraavien päätöstilanteiden maailmaan - klikkaanko tuota linkkia, kas taas tuli sähköpostia, pitäisikö googlata tästä aiheesta, mitähän uutta maailmalla tapahtuu, ai pitää muistaa mennä palaveriin, tuokin dokumentti pitäisi viimeistellä…

Entä sitten? Ihmiset ovat sopeutuneet lukemattomiin muutoksiin, miksei tähänkin?

Ongelma on Carrin mukaan siinä, että aikaa pirstaloiva ja keskeytyksiä tuottava tietotekninen ympäristö estää meitä omaksumasta syvällisiä uusia tietoja ja ajattelemasta laajoja kokonaisuuksia. Tästä on runsaasti tutkimustuloksia.

Kestää noin tunnin verran, että tieto siirtyy lyhytmuistista pitkäaikaiseen, joten keskeytysten myötä myös kykymme omaksua uutta tietoa heikkenee. Ja tämä muuttaa meitä ihmisinä, sillä olemme sitä mitä muistamme.

Lyhytaikainen muisti on ikään kuin luonnoslehtiö, josta hiljalleen siirtyy tietoa pitkäaikaisen muistin arkistointijärjestelmään. Ja jos ajattelumme on jatkuvien keskeytysten pilkkomaan, putoaa tältä siirtymisen prosessilta pohja pois. Tämä on hälyttävää, sillä muistaminen tekee meistä parempia ajattelijoita: "[A]s we build up our personal store of memories, our minds become sharper. [...] We don't constrain our mental powers when we store new long-term memories. We strengthen them. With each expansion of our memory comes an enlargement of our intelligence."

Tietotekniikka-alan yhtiöillä on näppinsä kehityksessä. Carr pohtii kiinnostavasti Google-yhtiön bisneslogiikkaa ja sitä, miten Google on ajamassa tätä haitallista kehitystä. Googlen bisnes perustuu mainoksiin, ja mitä enemmän eri sivuja katsomme netistä, sitä paremmin Googlen bisnes toimii. Kaikki - myös Googlen tekemä kirjojen digitointi - ajaa kohti maailmaa, jossa kohtaamme tietoa pirstaleina emmekä syvenny isoihin kokonaisuuksiin.

Carr kirjoittaa Googlesta seuraavasti: "What's disturbing about the company's founders in not their boyish desire to create an amazingly cool machine that will be able to outthink its creators, but the pinched conception of the human mind that gives rise to such a desire."

Carr lainaa ajattelijoita laidasta laitaan, antiikin Platonista elokuvan HAL-tietokoneeseen, McLuhanista psalmeihin - mistä alla ote:

Muiden kansojen jumalat ovat hopeaa ja kultaa,
ihmiskätten työtä.
Niillä on suu, mutta ne eivät puhu,
niillä on silmät, mutta ne eivät näe,
niillä on korvat, mutta ne eivät kuule.
Henkäystäkään ei ole niiden suussa.
Niiden kaltaisiksi tulevat niiden tekijät, kaikki, jotka niihin turvaavat.

Onko tietotekniikka ja erityisesti internet latistamassa ja kutistamassa meitä ihmisinä? Osaammeko kohta enää ajatella syvällisesti, puhumattakaan siitä että pystyisimme lukemaan kokonaisen kirjan?

Yhteenveto: Ajatuksia herättävä kirja!

Juonikas kettu

Urpo Pitkäsen tarinakokoelma Juonikas kettu (Myllylahti Oy, 2011) tarjoaa mukavia tarinoita Kuhmon metsistä ja vesiltä. Pitkäsen eränovelleja on julkaistu vuosikymmenten aikana muun muassa Eränkävijässä ja Metsästys ja kalastus -lehdessä.

Tarinat ovat ennen julkaisemattomia, ja aihepiiri vaihtelee kalastuksesta metsästykseen, mukana niin kanalintujen jahtia kuin hirveä, kettua kuin karhuakin. Tarinoiden aikaväli on melkoisen pitkä.

Parissa kohti kirjaa tulee vähän toistoa, kun samoja sanankäänteitä ja tarinankulkuja käytetään peräkkäisissä lastuissa. Mutta muuten kirjoitus on sujuvaa, tarinat kiinnostavia ja mukavasti huumorilla maustettuja.

Oikein mainio kokoelma!

Tieran eräkaskut

Kirjan kannessa lukee Eräkaskuja - Tieran juttuja ja tarinoita Lapin Kansan palstalta (Hipputeos Oy, 2011), sisäkannessa Tieran eräkaskut. Joka tapauksessa varsin mainio kirja, jos tykkää metsästyksestä tai kalastuksesta tai luonnossa kulkemisesta ylipäänsä.

Nimimerkillä Tiera kirjoittaneen Arvo Ruonaniemen kaskut ovat oman aikansa satoa, 1960-luvulla ilmestyneestä Eräpalstasta, mutta mukavasti ne aukeavat myös nykypäivän lukijalle, joka saa maistaa Lapin eräkulttuurin helmiä.

Eräkaskuihin kuuluu sopivassa määrin liioittelu, ei toki ihan tosissaan; harvoinpa sitä nyt "heinähäkillistä" riistaa saadaan yhdellä haulikon laukauksella.

Huumoria riittää, maistiksi kasku otsikolla "Hyvä paimen":

Poika oli joutunut ensi kertaa maalle ja lammaspaimeneksi. Ankara isäntä määräsi, että lauman on oltava illalla täysilukuinen ja tosissaan poika työnsä tekikin. Se kävi ilmi tilanneselostuksessa iltasella. – Hyvin nämä koossa pysyivät, lukuunottamatta yhtä pientä ketteräkinttuista karitsaa, joka on nyt tuolla lauman keskellä. Olipa melkoinen isännän kunnioitus pojan kykyjä kohtaan, kun lähempi tarkastelu osoittikin, että se karitsa olikin jänis.

Oikein mainio kirja!

Luovuutta mustavalokuvaukseen

Pidin kovasti Harold Davisin oppaasta öiseen valokuvaukseen. Entäpä mustavalokuvaus, onko Davisillä tästäkin sanottavaa? Teos Creative Black & White - Digital Photography Tips & Techniques (Wiley, 2010) tarttuu haastavaan aiheeseen, eikä kovin huonosti ollenkaan.

Teoksessa on aika paljon tekniikkaa, muun muassa Photoshopin käyttöä, mutta myös kuvaajan tavoitteet, siis se mitä mustavalkoisella valokuvalla viestitään, tulevat esille lukuisien hyvien esimerkkien kautta.

Davis ei kovin paljon pohdi sitä, mitä eroa mustavalkoisella ja värillisellä valokuvalla on, mutta perusasiat tulevat esille selkeästi, ja myös se että ennen digitaalisia kameroita ihmisten käsitys "suurista" valokuvista liittyi useimmiten mustavalkoisiin valokuviin.

Mutta digitaalitekniikka muutti tätäkin asiaa - nyt mustavalkoinen valokuva on tekniikka muiden joukossa, ja mahdollisuuksia on hurjasti, jälkikäsittelyn ansiosta.

Davisin kirja häviää kuitenkin valokuvauksen merkityksen esille nostamisessa Michael Freemanin teokselle The Complete Guide to Black & White Digital Photography. Tämä on erinomainen teos, ei pelkästään mustavalkoisesta valokuvauksesta vaan valokuvauksesta yleensäkin.

Freeman esittää mainion katsauksen valokuvauksen historiaan, ja siihen miksi mustavalkoisen ja värillisen valokuvan suhde on ollut problemaattinen. Ja samalla Freeman pohtii valokuvausta taidemuotona.

Lisäksi Freemanin kirjassa on runsaasti esimerkkejä joissa kuvan mustavalkoinen versio toimii paremmin kuin värillinen - sekä myös esimerkkejä joissa kummatkin ovat hyviä, tosin erilaisia.

Mistä musiikki on peräisin?

Mikä tekee musiikista musiikkia, ja mistä se syntyy? Musiikin olemukseen pureutuu mainiolla tavalla Philip Ballin kirja The Music Instinct: How Music Works And Why We Can't Do Without It (The Bodley Head, 2010).

Ballin kirja ei arkaile pohtia vaikeitakaan musiikkiin liittyviä kysymyksiä, ja siinä käytetään avuksi niin matemaattisia kuin fysiikan maailmaan nojaavia tarkasteluja. Lisäksi kirja tuo hyvin esille, miten erilaisia suhtautumisia musiikkiin maailmasta löytyy: musiikki on universaalia, mutta musiikki voi olla hyvin erilaista eri kulttuureissa.

Kirja selvitti itselleni muutamia sävelasteikkoihin ja sen sellaisiin liittyviä kysymyksiä - miksi nuotit ja niiden frekvenssit ovat sellaisia kui ovat - ja tarjoili lisäksi mainion luettelon eri musiikkilajien mestareista. Suomalaisia ehkä hiukan surettaa, että Sibelius ja termi "dead end" esiintyivät kirjassa lähekkäin, niin paikallisesti kuin sisällöllisesti.

Aivan erinomainen, tosin laaja ja haastava, johdatus siihen, mitä musiikki oikeastaan on. Eikä edellytä kovin kummoista perehtymistä musiikkiin, sujuva kuuntelutaito riittää.

Näin sosiaalinen media muuttaa yritykset

EVA:n raportti Suora yhteys - Näin sosiaalinen media muuttaa yritykset (EVA, 2011) ei hössötä vaan puhuu asiasta. Kirjoittajat ovat onnistuneet - Antti Isokangas ja Petteri Kankkunen ymmärtävät mistä sosiaalisessa mediassa on kyse.

Kirjoittajat suuntaavat viestinsä yritysjohdolle: "Voiko yritys saada sosiaalisesta mediasta kilpailuetua liiketoiminnassaan?" Kuten aikoinaan internetin suhteen, sosiaalisen median hype on lyönyt reilusti yli, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa että käynnissä on iso myllerrys ja maailma muuttuu toisen näköiseksi, kunhan aikaa hiukan vielä vierähtää.

Ensinnäkin täytyy ymmärtää, että sosiaalisessa mediassa ei ole kyse perinteisestä mediasta: "... sosiaalinen media ei ole markkinointikanava vaan dialogialusta, jossa toimitaan ihmisten eikä yritysten ehdoilla." Tai toisin sanoin: "Kyse ei siis ole siitä, mitä yrityksen itse tekevät sosiaalisessa mediassa, vaan mitä sosiaalinen media tekee yrityksille."

Muutos johtuu osaltaan myös tietotekniikasta: "Ennen yritykset olivat tietotekniikan käytön edelläkävijöitä. Nyt teknologisen kehityksen ajurina toimivat älypuhelinten applikaatiot ja sosiaalisen median kuluttajapalvelut." Siis: kotona on käytössä joustavampaa ja toimivampaa tietotekniikkaa kuin monella työpaikalla.

Kirjoittajat käyttävät termiä "varjo-it" kuvaamaan kuilua: "Ero yrityksen virallisten it-käytäntöjen ja aidosti hyödyllisten työkalujen väillä on kasvanut viime vuosina järjettömän suuriksi."

Monella työntekijällä onkin kaksi läppäriä: toisessa on yrityksen virallinen konfiguraatio, ja toisessa on oma ympäristö, jolla tehdään oikeasti kaikki työ: "Kun silloin tällöin joudun tekemään jotakin virallista ja välttämätöntä omalla työkoneellani, olen oikeasti tulla hulluksi." Näin kirjoittaa SEK & Greyn toimitusjohtaja Marco Mäkinen.

Varjo-it:ssä on useimmiten kyse vilpittömästä pyrkimyksestä aitoon läpinäkyvyyteen sekä työntekijöiden luontaisesta yritteliäisyydestä: "... ihminen haluaa jakaa tietoa sosiaalisissa verkoissa ja saavuttaa työllään konkreettisia tuloksia – niin paljon, että on valmis rikkomaan johdon ja it-osaston asettamia sääntöjä silloin kun säännöt seisovat tuloksien tiellä."

Miten nyt pitäisi toimia? Lähtökohtana on se, että yrityksen toiminnan pitää olla avointa, epäkohtien paljastamista myöten: "Sosiaalinen media tekee yritysten toiminnasta läpinäkyvää – halusivatpa ne sitä tai eivät." Ja kitkaa syntyy helposti: "Ennen teimme hunajapurkkeja, jotka toimivat ansoina: asiakas sisään ja kansi kiinni. Nyt tilanne on muuttunut: purkki on aina auki ja hunaja levitettynä maailmalle."

Mainio esimerkki muutoksesta on Nokian sisäinen Socialcast-palvelu, joka on ollut tarpeeseen Stephen Elopin käynnistämän muutoksen työstämisessä. Socialcast syntyi epävirallista tietä: "Alun perin vain design-ihmisten kokeilukäytössä olleesta palvelusta on tullut Nokian de facto sisäinen viestintäkanava lähes vahingossa ja kesti esimerkiksi yli vuoden, ennen kuin it-osasto suostui antamaan sille tukensa."

Mutta jos sosiaalinen media on välttämättömyys, käytetäänkö sitä? Hyvin vähän, varsinkaan yritysjohdon osalta. Eikä homma välttämättä ole helppoa, sillä sosiaalisessa mediassa yritysjohtajien täytyy navigoida lakimiesten, markkinointiosaston ja pr:n rajoitteiden puitteissa. Ja omaperäistä sanottavaakin täytyisi olla säännöllisesti.

Oletaan tähän vielä loppusanat: "... ennen kuin yritys pohtii, mitä sen pitäisi tehdä sosiaalisessa mediassa, kannattaa arvioida, mitä sosiaalinen media on jo tehnyt yritykselle."

Tarkemmin ajatellen

Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola toimittivat artikkelikokoelman Tarkemmin ajatellen - kansakunnan henkinen tila (Gaudeamus, 2008). Teos on kirjoittajaryhmän viides, ja varsin ansiokasta pohdintaa se sisältääkin.

Niiniluoto kirjoittaa onnen tavoittelusta seuraavasti: "Ihminen moraalisena olentona ei voi vain tavoitella omaa etuaan etsimällä itsestään menestyjää ja sisäistä sankaria, vaan hyvä elämä toteutuu yhteiskunnassa, joka yksilön vapautta kunnioittaen pyrkii hyvinvoinnin oikeudenmukaiseen jakautumiseen." Tuntuu siltä, että tässä lauseessa on kiteytettynä kirjan kantava teema, ja hieno teema se onkin.

Juha Kuisma kirjoittaa myyttisestä Karjalasta, ja tuo tässä yhteydessä esille karjalaisuuden merkityksen ihmisarvon ymmärtämiselle: "Evakkotien kokenut mummo välittää vielä lapsenlapsilleenkin sen, että kenelle tahansa voi ilman omaa syytä käydä miten tahansa, ja siksi ihmisiä pitää kohdella tasaveroisina ja lähimmäisiä ja naapureita pitää auttaa."

Mainio on myös havainto, että myyttisen Karjalan näkökulmasta nykyinen Suomi on se utopia, joka toteuttaa Karjalan vision: täällä asiat toimivat ja ihmisillä on hyvä elää.

Paavo Löppönen pohdiskelee myyttejä suomalaisessa kulttuurissa, erityisesti sitä kapitalismin ongelmaa että valtavat ihmisjoukot joutuvat alistumaan ehtoihin, jotka estävät heitä käyttämästä olennaisia inhimillisiä kykyjään.

Tästä aiheesta löytyy mainio analyysi Raghuram G. Rajanin palkitusta kirjasta Fault Lines: How Hidden Fractures Still Threaten the World Economy (Princeton University Press, 2010). Rajan osoittaa, että maailmaa hätkähdyttänyt finanssikriisi ei johtunut ahneiden pankkiirien tai muutamien poliitikkojen virheistä, vaan taustalla on USA:n järjestelmässä vallitseva perustava ongelma.

Suurella osalla USA:n väestöstä ei ole mahdollisuuksia parantaa omia elinolosuhteitaan. Merkittävin tekijä tässä on koulutusjärjestelmän toimimattomuus. Peruskoulu ja lukio antavat vajavaiset valmiudet edetä koulutuksessa. Tämän lisäksi koulutuksen kustannukset ovat räjähtäneet. Edes keskiluokan ihmisillä ei ole enää varaa tarjota lapsilleen sellaista korkeakoulutason koulutusta, joka auttaisi etenemään elämässä.

Niinpä... USA:ssa koulutusjärjestelmän ongelmat estävät ihmisiä parantamasta elinolosuhteitaan. Meillä Suomessa on syytä olla ylpeitä että vastaavaa ei ole päässyt tapahtumaan - ainakaan vielä!

Yhteenveto: Erinomainen, ajatuksia herättävä artikkelikokoelma.

Miten mieltä hallitaan

Derren Brownin teos Miten mieltä hallitaan (Atena, 2010) saattaa aiheuttaa lukijalle kulttuurishokin. Takakannessa sanotaan: "Opi hallitsemaan mieltäsi maailmankuulun taikurin opeilla", mutta kirja on pikemminkin johdatus skeptismiin, siis siihen ettei ajaudu kaiken maailman puoskareiden vietäväksi. Ne jotka etsivät teoksesta maagisia reseptejä saavat kylmän suihkun.

Kirjan suomennos on hyvää työtä, mutta ongelmaksi tulee se että osa kirjan keskeisestä sisällöstä toimii englannin kielellä, ja tarvittaisiin Brownin kaltainen ajattelija jotta opit voitaisiin lokalisoida suomen kielelle.

Erityisesti tämä pätee muistamisen nikseihin, joissa Brown hyödyntää englannin riimittelyä muun muassa pitkien numerosarjojen muistamisessa. Suomenkieliselle lukijalle tästä ei ole kovin paljon iloa.

Parasta kirjan antia ovat erilaisten huuhaa-uskomusten puimiset, esimerkkeinä hypnoosi ja NLP. Kummastakin Brown esittää mainion analyysin, kertoen selkeästi sen mikä tekniikoissa perustuu todellisuuteen ja mikä taas on puhdasta huuhaata ja uskomusta.

Sekä hypnoosissa että NLP:ssä on iso harmaa alue, joka perustuu siihen että asiaan uskominen saa toimimaan toisin - mutta tätäkin asiaa voi hyvin analysoida (ja tutkia) rationaalisesti.

Erityisesti NLP:stä Brown kirjoittaa niin paljastavasti, että voisi ajatelle että tämän tyyppiselle huuhaalle ei kirjan lukijoista enää kukaan jatkossa ole altis.

Yhteenveto: Mielenkiintoinen tiedekirja, tosin englantilaiseen kulttuuriin vahvasti sidottu, mutta antoisa myös suomalaiselle lukijalle joka on kiinnostunut rationaalisesta ajattelusta, muistamisen tekniikoista ja keinoista löytää motivaatiota siihen mitä tekee.