Digitaalinen jalanjälki

Onko ihmisille taas kasvamassa uusi jalka? No ei, mutta kiinnostava teos Digitaalinen jalanjälki (Talentum, 2010) on tästä huolimatta. Kirjoittajat, Antti Isokangas ja Riku Vassinen, ovat selvästi kotonaan netissä, ja kertovat miten markkinointi saadaan perille kaiken kohinan keskellä, tai ainakin miten jotkut ovat siinä onnistuneet.

Teoksessa liikutaan brändi-kysymysten ääressä, mutta ei häiritsevässä määrin höttöiseen tapaan. Vaikka teoksen fokus on yritysmaailman tarpeissa hyödyntää verkkoa, puhutaan myös yksilöstä, niin ammatillisesta brändistä kuin persoonabrändistä. Nämä asiat kun menevät nykyisin enempi tai vähempi limittäin ja poikittain keskenään.

Kirjoittajat tuovat esimerkkinä esille Jeremiah Owyangin, joka palkattiin analyytikoksi Forresteriin "ennen kaikkea bloggaustensa vuoksi". Owyang omistaa sanat "web strategy" - tämän voi varmistaa Google-haulla. Kirjoittajat toteavat: "Itse asiassa Owyangin blogi oli niin tunnettu, että Forrester sai hänestä enemmän etua kuin Owyang Forresterista, joka kuitenkin on omalla alallaan yksi maailman johtavista yrityksistä. Owyangin oma ammattibrändi vain kasvoi kasvamistaan ja ohitti jopa Forresterin yritysbrändin."

Kirjoittajat viittaavat sanontaan "kunnia on annettava sille jolle kunnia kuuluu" ja kehottavat yrityksiä hyödyntämään palkkaamiaan ammattilaisia myös sosiaalisen median keskusteluissa. Haasteitakin on: "Suomessa värikkäitä persoonallisuuksia siedetään heikosti, vaikka varsinkin asiantuntijaorganisaatioissa itse henkilöt ovat yrityksen tärkeimpiä tuotteita."

No, ihan noin en menisi ihmisiä tuotteistamaan, mutta periaatetasolla olen samoilla linjoilla.

Sosiaalisesta mediasta kirjoittajat sekä toppuuttelevat että kannustavat: "... yleensähän yrityksen kannattaa olla siellä, missä ihmiset ovat. Toisaalta ihmisillä on tapana kerääntyä myös onnettomuuspaikoille." Maltti on tässäkin valttia, mutta samalla turha pelko pois.

Blogeihin liittyen kirjoittajat toteavat: "Monesti ihmiset kysyvät, mitä järkeä on jakaa omia ajatuksiaan ilmaiseksi kaikkien luettavaksi." Vastaus löytyy saman tien: "Kirjoittaminen on loistava tapa jäsentää ajatuksia ja nähdä, mitkä ideoista ovat jatkokehittelyn arvoisia. […] Nykyajan liike-elämässä ei olla ideointibisneksessä vaan ideoiden toteutusbisneksessä. Siksi ideoiden varastamistakaan ei kannata juuri murehtia. Uusia syntyy kyllä aina lisää."

Yhteenveto: Hyvä kirja, joka sisältää paljon esimerkkejä netin käytöstä markkinointiin, mutta jonkin verran tiivistämisen varaa olisi ollut.

Aisopos ja faabelit

Tarinoita vuosituhanten takaa! Jari Tammi on valikoinut ja suomentanut 400 Aisopoksen nimissä kerrottua lyhyttä tarinaa kokoelmassa Faabelit - täydellinen kokoelma moraaleineen (Pikku-idis, 2010).

Tämä ei ole satukokoelma vaan kyse on retorisista tehokeinoista joita aikojen kuluessa, ja erityisesti antiikin Kreikassa, käytettiin väittelyssä niskan päälle pääsemiseksi. Siksi tarinoihin liitettiin myös lyhyt tiivistelmä, "moraali", jonka avulla puheen valmistelija pystyi nopeasti löytämään halutun tarinan ja muokkaamaan siitä itselleen sopivan.

Monissa tarinoissa on kyse eläimistä, mutta ei kuitenkaan kaikissa, joten termin "eläinsatu" käyttäminen faabeleista olisi monessa mielessä harhaanjohtavaa. Mitään sopivaa suomalaista sanaa ei taida olla, joten kutsuttakoon näitä faabeleiksi.

Muokkaamista on tehty moneen kertaan eri kulttuureissa, esimerkkinä vaikka suomalainen "Happamia sanoi kettu pihlajamarjoista", joka löytyy tästä kokoelmasta "alkuperäisversiona" missä kyse on raaoista viinirypäleistä.

Tarinat eivät ole sellaisia, joissa hyvä saisi palkkansa ja pahaa rangaistaisiin tai joissa osaava ja aikaansaapa tekijä saisi ansaintsemansa palkkion. Pikemminkin päinvastoin, näitä voisi pitää eräänlaisina kuittailuina joissa ei kaihdeta herkkään paikkaan iskemistä. Esimerkiksi sopii faabeli 76, "Leijona ja sammakko":

Leijona kuuli kaikuvasti raakkuvan sammakonkurnutuksen, karjaisi takaisin ja suunnisti kohti ääntä ajatellessaan, että noin vaikuttavan äänen täytyi olla peräisin valtavasta petoeläimestä. Hetken odoteltuaan se näki sammakon ilmaantuvan lammikosta.

Leijona meni sen luo, murskasi sen tassullaan ja sanoi: "Niin paljon ääntä niin pienestä."


Tämä faabeli soveltuu niihin suurisuihin, jotka pitävät paljon melua tyhjästä.

Ei kovin lempeää eikä positiivista! Opettavaisuutta kyllä löytyy, monenlaisesta näkökulmasta. Tässä esimerkkinä faabeli 155, "Leijona ja kolme sonnia":

Oli kolme sonnia, jotka laidunsivat aina yhdessä. Leijona seurasi niitä etäältä ja halusi herkutella ne poskeensa. Mutta se ei päässyt yhteenkään kiinni, koska ne pysyivät tiiviisti ryhmänä ja suojelivat toisiaan sarvillaan.

Niinpä leijona käänsi sonnit panettelevilla puheillaan toisiaan vastaan ja onnistui näin hajaannuttamaan ne. Kun ne kaikki olivat jääneet erilleen, se pystyi helposti syömään ne yhden kerrallaan.


Riidat ystävien välillä ovat tilaisuuksia vihollisille.

Yhteenveto: Mainio kokoelma tarinoita, jotka osoittavat miten vähän (mutta ehkä kuitenkin jonkin verran) ihmiskunta on vuosituhanten aikana muuttunut.

Tekstiä ruudulla

Miten saat lukijan kiinnostumaan verkossa olevasta tekstistä, siinäpä haastetta. Vastauksia tähän kysymykseen tarjoilee Katleena Kortesuo lyhyessä kirjassaan Tekstiä ruudulla - Kirjoitamme verkkoon (Infor, 2009). Olin aika yllättynyt huomatessani, miten vähän verkkokirjoittamisesta lopulta ymmärränkään, vaikka olen parikymmentä vuotta sitä jo tehnyt.

Kirja paneutuu työelämän viestintään, mutta on siitä iloa myös harrastuksekseen kirjoittavalle. Toisaalta kirja toteaa, että jos kohderyhmä ei välitä oikeinkirjoituksesta tai verkkosivun esteettisestä ulkoasusta, ei siihen myöskään kannata panostaa.

Mutta entä sitten tekstit joilla pyritään tavoittamaan laajaa lukijakuntaa? Silloin luettavuudella ja löydettävyydellä on suuri merkitys.

Otetaan esimerkiksi vaikka ingressi, siis lehtijuttujen alussa perinteisesti ollut kappale, joka kertoo tekstin pääasian. Verkkoteksteissä sama idea on tärkeä siksi, että monet tekstit luetaan syötteistä (RSS tai muu tekniikka), jolloin lukija näkee tekstistä vain muutaman ensimmäiset sanat. Siksi verkkotekstin ensimmäinen kappale pitää kirjoittaa aina kuten kirjoittaisit ingressin.

Itsestään selvää, kun sen vain ymmärtää.

Moni muukin kirjan asia on itsestään selvä, mutta kuitenkin sen kaltainen jota ei vain tule oivaltaneeksi luonnostaan, vaikka ehkä pääsääntöisesti niin oppiikin toimimaan vaistonvaraisesti. Mutta jotkin asiat ovat vähemmän itsestään selviä, vaikkakin ymmärrettäviä kun syy on kerrottu.

Esimerkiksi se, miksi verkossa kuvatekstin "kannattaa kertoa myös itsestäänselvyyksiä". Siis jos kuvassa on pyöräilevä nainen, kuvatekstissä olisi hyvä lukea "pyöräilevä nainen". Itsestäänselvyyksiä tarvitaan, koska hakukoneet löytävät tietoa myös kuvien tiedostonnimistä ja kuvateksteistä. Lisäksi verkkoa käyttää moni ihminen, joka ei näe; he käyttävät ohjelmia, jotka lukevat testiä ääneen.

Kirjassa on paljon ohjeita, muun muassa kuinka pitkiä (tai oikeammin lyhyitä) erilaiset verkkotekstit saavat olla. Esimerkiksi verkossa olevan uutisen "pitää olla napakka, pituudeltaan alle 1500 merkkiä". Hyvässä sähköpostissa on alle 1000 merkkiä, samaten verkkotekstissä. Jos verkkotekstissä käyttää väliotsikoita, silloinkin pitäisi pysyä alle 3000 merkissä.

Uutisiin liittyy myös otsikoinnin ongelma. Otsikko joka on kiinnostava tänään voi olla käsittämätön kahden vuoden päästä. Mutta onko sillä enää väliäkään?

Kirjoittaja pohtii myös hakukoneoptimointia ja niitä keinoja, joilla tuloksia yritetään manipuloida, varoitellen seurauksista: "Google poistaa sivusi tuloksistaan myös silloin, jos olet maininnut tiettyjä suosittuja avainsanoja turhaan sivuillasi tai sen koodissa." Tällaisia sanoja ovat muun muassa "tunnetut brändit, kuten Nokia, BMW tai vaikkapa Coca-Cola".

En ole itse tämmöiseen sensuuriin törmännyt, mutta toisaalta en ole koskaan yrittänyt mitään hakukoneoptimointia tehdäkään.

Hakukoneoptimointiin liittyy myös verkkotekstien pituus: pitkät tekstit voivat tuoda hakukoneiden kautta lisää lukijoita, mutta toisaalta pitkiä tekstejä ei jakseta lukea läpi. "Verkko on täynnä turhuutta, eikä sitä kannata lisätä tarkoituksellisesti."

Monet asiat ovat yksinkertaisia, esimerkiksi myynti sähköpostitse:

• 1. Hoida asiakkaan päällimmäinen kysymys tai huoli.
  
• 2. Kohdista viesti asiakkaalle aidosti.
  
• 3. Tuo lisäarvoa, joka on a) asiaan suoraan liittyvää tai b) asiaa läheisesti koskevaa.
  
• 4. Muista hyvät tavat ja positiivinen viestintä.
  
• 5. Ennakoi, mitä asiakas seuraavaksi tarvitsee.
  

Vaikka tuo yllä oleva lista näyttää yksinkertaiselta, käytännössä asiat eivät suju aina näin hyvin. Esimerkiksi: mitä jos tyytymätön asiakas lähettää hyvin aggressiivisen valituksen sähköpostitse? Toinen ongelma on aito kysymykseen vastaaminen: jos asiakas kysyy Audista, kerro Audista äläkä tuputa tietoa Volvosta tai BMW:stä. Ja viimeinen kohta, se on tärkeä. Usein kyllä kerrotaan vastaus - esimerkiksi hintatieto - mutta jätetään kertomatta, miten hoitaa seuraava askel, esimerkiksi tilauksen tekeminen.

Kortesuo tiivistää tämän hyvin: "Jos olisin itse asiakas, mitä tekisin tai tarvitsisin seuraavaksi?"

Yhteenveto: Erinomainen, lyhyt, hyödyllinen kirja kirjoittamisessa verkkoon. Paikka paikoin teksti oli vähän rutiininomaista, mutta kaikin puolin kyllä selkeää. Vastauksia kysymyksiin joita en osannut kysyäkään!

Työpaikan ikuiset myytit

Vesa Paavolan lyhyt kirja Työpaikan ikuiset myytit (PS-kustannus, 2010) on harvinaiset riemastuttava mutta myös harvinaisen paljon huolestumista herättävä kirja. Missä mennään maailmalla, Suomessa, pääkaupunkiseudulla, omassa firmassa - myytit ohjaavat tapahtumia, vai ohjaavatko?

Paavolalla on kyky nopeaan sanomiseen, jossa lukijalta kestää hituksen - tai ehkä vähän enemmänkin - ennen kuin huumori iskee. Niin kuin nyt esimerkiksi maailman syntymyyttejä käsittelevä osuus, jossa puhuttiin "finanssitavarataloista" ja "energiatavarataloista". Tästä Paavola toteaa: "Yhtä lailla voisi ajatella keramiikkatehtaan ja krematorion yhdistämistä polttotavarataloksi."

Entä sitten ikuinen etsintä, ja varsinkin vision hakeminen? Paavola ottaa esimerkiksi Zairen diktaattori Mobutun, 'jonka itselleen valitsema nimi Mobutu Sese Seko Kuku Ngbendu wa za Banga merkitsee "ylivoimainen soturi, joka kovuutensa ja taipumattomuutensa ansiosta kulkee voitosta voittoon jättäen peräänsä tulta"'. Siinäpä visiota kenelle tahansa!

Ja kun kerran puhutaan ikuisesta etsinnästä, ei ole syytä unohtaa PowerPoint-kalvoja, joita "näkee poikkeuksetta kaikkialla siellä, missä etsitään uutta". Paavola toteaa: "[PowerPoint-kalvoilla] teksti ei suinkaan etene loogisesti eikä narratiivisesti, vaan koostuu töksähtelevästi irrallisista riveistä. [...] Tämäkin kertoo siitä, ettei PowerPointien tekemiseen välttämättä liity ajatteluprosesseja."

Paavola lanseeraa mainion termin "Management by Laden", todeten: "Osama bin Laden oli opiskellut yliopistossa yrityshallintoa. [...] On helppo kuvitella, millaisilla seurantalomakkeilla, projektiohjeilla ja matkalaskukaavakkeilla hän olisi terrorisoinut ympäristöään, mikäli olisi pysynyt alalla." Mainio on myös Paavolan keksimä analyysi liittyen Osama bin Ladenin organisaatioon: "Yhteenvetona on pakko todeta, että organisaatio, joka näin jyrkästi rikkoo kaikkia nykyaikaisia johtamisoppeja vastaan, ei voi saada aikaan mitään näkyvää."

Paavola viittaa useaan otteeseen A. J. Greimasin kehittämään luokitteluun, jossa satujen henkilöt voidaan luokitella seuraaviin peruselementteihin: subjekti, objekti, lähettäjä, vastaanottaja, auttaja ja vastustaja. Sieltähän nämä löytyvät, niin Kalevalasta kuin Odysseiasta. Ja miksei työpaikoiltakin.

Paavolalla tuntuu olevan erityisen paljon todettavaa tiimeistä: "Tiimiorganisaation soveltaminen on osoittautunut varsin tehokkaaksi apuvälineeksi työpaikkakiusaamisen edistämisessä. ... [Eräällä työpaikalla] tiimejä vaihdettiin kerran vuodessa, sillä tiimillä kesti aina vuoden löytää kiusattava keskuudestaan. [...] Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että on kyllä työpaikkoja, joissa tiimit toimivat tehokkaastikin. Joiltakin ei mene kuukauttakaan kiusattavan löytymiseen."

Tässä voi esittää tilastotieteellisen kysymyksen, missä määrin tiimityön ja työpaikkakiusaamisen yleistyminen ovat sidoksissa toisiinsa.

Tähän loppuun ehkä vielä kevennys, johtajien ihannointiin liittyen, esimerkkinä kuvitelma johtajan haavoittumattomuudesta: "Aleksanteri Suuri ja monet muut sotapäälliköt käyttivät punaista ihokasta, jotta heidän mahdollista haavoittumistaan ei heti huomattaisi eivätkä joukot joutuisi pakokauhun valtaan. Hitler puolestaan käytti ruskeita housuja."

Kai tähän vielä sopii lainaus: "Loppu hyvin, kaikki hyvin." Maino kirja!

Markkinamuotoilu

Tämä kirja oli pöydälläni pitkään - Suvi Nenosen ja Kaj Storbackan Markkinamuotoilu - Johdatko markkinoita vai johtavatko markkinat sinua? (WSOYpro, 2010) - mutta teos jäi lukematta.

Syynä lähinnä se, että samat asiat on sanottu niin moneen kertaan muualla, enkä tuntenut tarvitsevani kertauskurssia. Lisäksi kirjan formaatti, joka muistuttaa lähinnä lastenkirjaa tai sarjakuva-albumia, lisäsi vaikutelmaa lähtötason alhaisuudesta.

Lukematta jäi - mutta jollekulle muulle teos voi olla ihan hyödyllinenkin, sitä en väitä.

Tulella kypsennetty - Miten keittotaito teki meistä ihmisiä

Kimmo Pietiläinen on jälleen kerran suomentanut oivan tiedekirjan, Richard Wranghamin teoksen Tulella kypsennetty - Miten keittotaito teki meistä ihmisiä (Terra Cognita, 2009). Esipuheessa Wranghan toteaa: "Me ihmiset olemme tulella kypsentäviä ihmisapinoita, tulen luomuksia."

Kova väite, jota Wrangham pystyy kyllä uskottavasti kirjassaan puolustamaan. Tämä ei ole ainoa yleistajuinen kirja tästä aiheesta - vaikkakin luultavasti paras - sillä viime vuosina aihepiiri on ottanut niin sanotusti tulta.

Teos on tiivis. Varsinaista kirjaa on vain 150 sivua, loput reilu 70 sivua on lähdeluetteloita ja muita liitteitä. Mutta lyhyys ei ole haitaksi, päinvastoin, kirjoittaja pystyy tiivistämään argumenttinsa olennaiseen.

Merkittävä todistusaineisto tulen merkityksestä lähtee ihmisten diettien tutkimuksesta, muun muassa siitä mitä "elävää ravintoa" syöminen tekee ihmiselle - "raa'an ravinnon syöjät eivät voi hyvin". Seuraukset ovat selvät: "Meissä on jotakin kummallista. Emme ole muiden eläinten kaltaisia. Useimmissa tilanteissa tarvitsemme tulella valmistettua ruokaa."

Toinen todistelähde on ihmisruumis: "... ruumiissamme kantamiemme todisteiden mukaan juuri tulella kypsentäminen käynnisti käteväihmisen muuttumisen Homo erectukseksi ja siitä alkoi matka, joka johti modernin ihmisen anatomiaan ilman merkittäviä muutoksia." Ruokavalio muutti meitä: "Kypsentäminen ei ollut suuri keksintö vain siksi, että se antoi meille parempaa ruokaa, eikä edes siksi että se teki meistä fyysisesti ihmisiä, vaan sillä oli vielä suurempi vaikutus: se auttoi aivojamme kasvamaan ainutlaatuisen suuriksi ja antoi tylsälle ihmisruumiille nerokkaan ihmismielen."

Nykyään ihmisen ja kypsennetyn ruoan suhteesta on tullut ongelma. Meillä ei ole enää hankaluuksia saada tarpeeksi kypsennettyä ruokaa - "... meidän yltäkylläisyydessä elävien onnekkaiden haaste on muuttunut. Meidän on opittava tekemään ikiaikaisesta riippuvuudestamme kypsennetystä ruoasta terveellisempi."

Lyhyt, pamflettimainen kirja, mutta mitä suurimmassa määrin ajatuksia herättävä.

Zen ja luovuus - kehittyminen taiteen polulla

Tästä kirjasta olin kahta vastakkaista mieltä: John Daido Loorin teos Zen ja luovuus - kehittyminen taiteen polulla (Basam Books, 2008). Toisaalta kiehtoi Loorin henkilökohtainen kehitystarina zenin tiellä. Toisaalta en voinut olla näkemättä kaikessa tässä jonkinlaista paradoksaalista itsekkyyttä. Mietiskely, retriitit ja kaikki sen semmoinen kun tuntuivat olevan ikään kuin todellisen maailman kieltämistä, vaikka juuri päinvastaista väitetään.

No, ehkä tämä on yksi niistä zeniin liittyvistä sisäisistä paradokseista.

Luin Loorin kirjan luettuani ensin Jaron Lanierin kirjan Et ole koje: Manifesti. Jännällä tavalla nämä kirjat kytkeytyvät toisiinsa, mutta samalla myös kyseenalaistavat toisensa. Zenin tie ja Lanierin tie ovat kuin reittejä samaan kohteeseen, mutta aivan eri suunnista ja samalla myös hiukan kyseenalaistaen toisen suunnan sisimmäistä merkitystä.

Siinä missä Lanier haluaa eroon epäinhimillisestä tekniikasta ja kohti ihmisten avointa kohtaamista - ihminen kohtaamassa ihmistä - Loori pyrkii zen-mietiskelyn avulla löytämään olennaisen, mutta ehkä samalla tulee myös sulkeneeksi pois jotain olennaista.

Mutta mikä minä olen tästä asiasta mitään sanomaan, kun en ole koskaan mietiskelyä harrastanut. Hyvin henkilökohtainen esitys zen-aihepiiristä tämä kirja joka tapauksessa on, ja vaikkakin tarinassa on kohtia jotka pahasti särähtävät luonnontieteellisen maailmankuvan näkökulmasta (esimerkiksi iänikuinen kvanttimekaniikan esille tuonti holistisena teoriana), ei kokonaisuus ole hassumpi.

Se mikä itseni tämän kirjan ääreen houkutti, oli se että Loori ajautui zenin pariin valokuvauksen kautta (Minor Whiten kurssi jne.). Oli mielenkiintoista nähdä miten zenissä taide nähdään yhtenä tapana päästä kiinni olennaiseen, kurkistaa sanojen taakse. Loorin lähestymistapa valokuvaukseen ei sinänsä metodina houkutellut, mutta mielenkiintoinen se oli.

Ja ennen kaikkea: tässä zen-tarinassa on kyse ihmisistä. Onko siinä paradoksi?

Rahan nousu - maailman rahoitushistoria

Tässäpä tietopakkaus! Niall Fergusonin kirja Rahan nousu - maailman rahoitushistoria (Terra Cognita, 2009) on kiehtova johdatus rahaan, sen muotoihin, saatavuuteen ja merkitykseen eri aikoina ja eri kulttuureissa. Finanssit ennen ja nyt, eri puolilla maailmaa.

Kimmo Pietiläinen on tehnyt hyvää jälkeä suomentajana, jopa siinä määrin että joissakin kohdin oli vaikea muistaa ettei kirjoittaja ole suomalainen, joten hänen omaelämänkerralliset kommenttinsa tulivat joskus vähän kulman takaa.

Katsaus rahaan - ja omistamiseen - ja rahalla spekulointiin on kiehtova, monikerroksellinen, koko ajan uusia oivalluksia tuottava matka ymmärrykseen. Tämä kirja auttaa ymmärtämään niin suomalaista pankkikriisiä 1990-luvulla kuin maailmanlaajuista 2008-vuoden finanssikriisiä.

Kirjan fokus on historiassa, mutta näköjään vanhoista kompastumisista ei opita vaan kriisi iskee uudestaan ja uudestaan. Eikä tulos ole kaunis, esimerkkinä Argentiina joka vuonna 1913 oli maailman kymmenen rikkaimman maan joukossa mutta joka sittemmin on rämpinyt pohjamudissa, hyperinflaation ja muiden huonon taloudenpidon seurausten kourissa.

Kirja jonka lukeminen kannattaa - ja voi olla, että kannattaminen tarkoittaa tässä tapauksessa myös sanan taloustieteellistä merkitystä, lukijalle henkilökohtaisesti.

Liiketoiminnan jatkuvuussuunnittelu ja ICT-varautuminen

Mika Laaksonen ja Mika Iivari ovat kirjoittaneet perusteellisen käsikirjan Liiketoiminnan jatkuvuussuunnittelu ja ICT-varautuminen (Tietosanoma, 2009). Teos käsittelee sitä, miten yrityksen ydintoiminta (prosessi) saadaan turvattua.

Aiheeseen liittyy paljon käsitteitä, jotka kuvaavat suunnittelua (1) normaalioloissa, (2) normaaliolojen häiriötilanteissa ja (3) poikkeusoloissa. Jatkuvuussuunnitelma käsittää tilanteet (1) ja (2), valmiussuunitelma tilanteen (3), toipumissuunnitelma tilanteen (2) ja varautumissuunnitelma kattaa osan tilanteesta (1) sekä tilanteet (2) ja (3).

Teos on perusteellista työtä ja liittää yrityksen suunnittelun laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, esimerkiksi erityistilanteisiin kuten sähköisen infrastruktuurin häiriintyminen ja väestön terveyden ja toimeentuloturvan vakava häiriintyminen. Kirjoittajat käyvät ansiokkaasti läpi myös aihepiiriin liittyviä standardeja ja valtionhallinnon tavoitteita mm. tietoturvassa.

Lukijalle jää teoksesta hiukan pirstalemainen kuva, mutta se kuvastanee jatkuvuudenhallinnan tämänhetkistä tilaa. Asioiden haltuun ottaminen ei sinänsä ole rakettitiedettä, mutta vaatii kokonaisvaltaista näkemystä ja kykyä selkeään suunnitteluun ja vastuuttamiseen.

Suuri kaalihuijaus

Tommi Uschanov sen teki, repäisi verhon tietämättämyyden yltä. Noin tekisi mieli sanoa, mutta sen verran paljon tietämättömyyttä on että tuntuu kuin se vain lisääntyisi tämänkin kirjan myötä. Tieto lisää tuskaa. Mutta hyvä kirja tämä teos on: Suuri kaalihuijaus - Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos, 2010).

Ja heti alkuun on sanottava, että oma tietämättämyyteni paljastui moneen kertaan, muun muassa pohdittaessa sitä onko sellaisessa demokratiassa mieltä jossa äänestäjät eivät tiedä edes omaa veroäyriään? No, ihan varmasti en Vantaan "veroäyriä" muistanut - oikeasti kyseessä on "kunnallinen tuloveroprosentti" - ja piti oikein tarkistaa netistä. Nyt sen tiedän.

Jännä juttu sinänsä, että Uschanov moitiskelee väärien termien käytöstä - esimerkkinä se että henkilötunnuksesta käytetään sanaa sosiaaliturvatunnus - kun kirjan takakannessa on sana veroäyri, joka ei virallinen termi taida olla eikä ilmeisesti aikoihin ole ollutkaan, sillä wikipedian mukaan termistä luovuttiin 1997.

Mutta voi olla että tässä taas paljastan tietämättömyyttäni.

Uschanov kuvaa kirjaansa seuraavasti: "Tietämättömyydestä huolimatta yhteiskunta jatkaa menoaan päivästä toiseen ja vuodesta toiseen, yleensä ilman suurempia apokalypsejä. Se, että tietämättömyyden suuri määrä ja kaikkialle levinnyt luonne silti hätkähdyttää, kun siitä ensi kertaa kuulee ja sen tiedostaa, tuo ehkä kirjaan sen perustavimman jännitteen."

Siis: jos kerran olemme niin tietämättömiä, miksi yhteiskunta ylipääntään toimii? Toimiihan se?

No, tässäkin täytyy muistaa kansainvälisen keskustelun vertailukohta, yhdysvaltalaiset, joihin verrattuna olemme Suomessa hyviä, mistä ei kuitenkaan kannata erityisemmin ylpeillä: "Koska yhdysvaltalaisten vertailuissa tarjoama lähtötaso on todella niin häkellyttävän matala kuin on, edes merkittävässä määrin heitä paremmin pärjääminen ei vielä riitä nostamaan kouluarvosanaa kuin korkeintaan jonnekin välttävän ja tyydyttävän rajamaille."

Uschanov toi esille suomen kielen sanat "politisoida" ja "politikoida" todeten, että näille ei muista kielistä löydy vastineita jotka kuvaisivat termien eron. Tätä asiaa vähän aikaa pohdittuani on todellakin kiehtovaa, että poliitikot syyttävät toisiaan asioiden politisoimisesta - mitä ironiaa! - ja toisaalla taas on havaittavissa selvää ja vakavaa kyvyttömyyttä politikointiin, juuri sellaisissa asioissa joissa sitä tarvittaisiin.

Uschanov toteaa nykytilan vaikeudesta näppärästi, ehkä vähän liiankin näppärästi, mutta tästä kyllä pidin: "Erimielisyyttä ei siis toisin sanoen ole välttämättä pelkästään siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa kannattaa lähteä muuttamaan ja millä keinoin, vaan myös siitä, mikä ylipäänsä lopulta muodostaa sen yhteiskunnan, jota tässä nyt ollaan lähdössä muttamaan."

Uschanov viittaa useaan otteeseen Colin Hayn teokseen Why We Hate Politics (2007), joka kuulostaa melkoiselta aarreaitalta. Harmi vain että tätä kirjaa ei Helmetistä löytynyt.

Entä tilastotiede sitten? Uschanov käy aiheesta kaikkien niiden kimppuun, jotka lyttäävät tilastollisen todisteaineiston sillä perusteella että jäätelönmyynnillä ja hukkumisilla on korrelaatio: "Myös uimataidottomuuden ja hukkumisen välinen yhteys on tilastollinen. Ja jopa veden keuhkoihin hengittämisen ja hukkumisen välinen yhteys on nimenomaan tilastollinen." Tähän argumenttia on kuulemma pidetty epäreiluna, mihin Uschanov toteaa: "... en se minä ollut, joka aloitti koko keskustelun; sen aloittivat nimenomaan ne joiden piti päästä taas kerran ilkkumaan ja riekkumaan loppuunkuluneella jäätelönmyyntisutkauksellaan uskoen itsevarmasti, ettei keneltäkään tule koskaan löytymään mitään sanottavaa sitä vastaan."

Debatti ilmeisestikin jatkuu...

Mainio oli myös kirjan nimeen liittyvä "kaalihuijaus", siis se että Yhdysvalloissa väitettiin täysin järjettömästi, että viranomaisen kaalia koskevassa määräyksessä on peräti 26 911 sanaa - melkoinen kasvu alkuperäisestä kaalinsiemeniä koskevasta 11 sanan määritelmästä!

No, toinen vastaava huijaus on "eskimokielen" (mitä se tarkoittaneekaan) lunta tarkoittavien sanojen määrää koskeva väite. Tähän Uschanov toteaa, että esimerkiksi suomen kielessä on paljon lumea koskevia sanoja, kuten on muissakin kielissä, eikä eskimokieli millään lailla ole poikkeus siitä että se sisältää "useita lunta tarkoittavia sanoja". Mutta tästäkin on tullut ajan mittaan tarina jossa ei enää ole päätä eikä häntää.

Tämä kirjan lopussa oleva, terminologiaa pohtiva ja kevyempi osuus hiukan nakertaa kirjan yleistä uskottavuutta, mutta ei dramaattisesti.

Ennen kaikkea kirja saa lukijan miettimään omia ymmärryksiään ja niiden todisteaineistoa. Lisäksi huomasin juttuja joissa Uschanov näyttää olevan itse väärässä, ja mikäs sen parempaa lukijan tyytyväisyydelle!

Et ole koje

Jaron Lanierin kirja You Are Not a Gadget: A Manifesto (Alfred A. Knopf, 2010) on suomennettu nimellä Et ole koje: Manifesti, mutta luin sen alkuperäisversiona. Ja selkeälukuinen teos tämä on, vaikkakin sisältää kaikenlaista IT-alan terminologiaa joka ehkä voi maallikkoa hämmentää.

Lanier on saanut ajatuksillaan - ja varsinkin tämän kirjan myötä - kohtalaisesti julkisuutta, ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä hän tarjoaa omaperäistä ja perusteltua kritiikkiä niihin kehitystrendeihin jotka "tietoyhteiskunnassa" ovat nähtävillä. Kyseessä ei ole niinkään yksittäisten detaljien kritiikki kuin kaikenkattava perustavien lähtökohtien kritiikki, joka panee miettimään mihin ihmiskunta on itseään oikein ajamassa. Olemmeko tekemässä itsestämme kojeita?

Mutta teknopessimisti Lanier ei suinkaan ole, vaan pikemminkin optimisti, vaikka näkeekin teknologian nykyisen suunnan vastenmieliseksi ja vaaralliseksi. Lanier haluaisi, että tietotekniikka mahdollistaisi ihmisten keskinäisen kohtaamisen, mutta tämä ei nykyään toteudu: ihmiset peittyvät tietotekniikan tuottaman kohinan alle, eikä yksittäinen ihminen tunnu enää arvokkaalta asialta.

Sellaiset käsitteet kuin "crowdsourcing" kuvastavat ajatusta, jonka mukaan ihmismassat ovat ratkaisevia toimijoita, eivät yksittäiset ihmiset. Tämä siitä huolimatta että on runsaasti todistusaineistoa siitä että massa ei ratkaise mitään, yksittäiset ihmiset sen tekevät.

Lanierilla on mainio lista ehdotuksista, joita jokainen meistä voi tehdä parantaakseen sitä miten ihmiset näyttäytyvät netissä. Tässä lyhennelty luettelo:

• älä kirjoita nettiin viestejä anonyyminä ellei henkesi todella ole vaarassa
  
• panosta oman persoonasi esilletuontiin sen sijaan että kirjoittaisit vain asia-artikkeleita
  
• luo nettisivusto joka kertoo jotakin olennaista sinusta eikä sovi johonkin valmiiseen sosiaalisten verkostopalvelujen formaattiin
  
• kirjoita blogipostaus joka vaatii viikon miettimistä ennen sisäisen äänen löytämistä
  
• tuo netissä esille oma sisäinen tilasi sen sijaan että kerrot triviaaleista ulkoisista tapahtumista jotka sopisivat paremmin koneen kuin ihmisen tilan kuvailuun
  

Lanier pelkää, että netin massapalvelut ovat tekemässä ihmisistä raaka-ainetta formaateille, joissa määritellään kankeasti ihmisten olennaiset ominaisuudet ottamatta huomioon erilaisuuuden ja eri persoonallisuuksien rikkautta. Jos ihmiset panostavat oman itsensä esilletuontiin kankeissa formaateissa kuten Facebook, tuloksena on se että ihmisyys köyhtyy ja että alamme ajatella että ihmiset ovat sellaisia kuin näiden palvelujen mielivaltaiset (ja usein kaupallista hyödyntämistä tavoittelevat) formaatit väittävät.

Lanier ottaa esimerkiksi "Facebook-ystävät" ja toteaa: "I know quite a few people, mostly young adults but not all, who are proud to say that they have accumulated thousands of friends on Facebook. Obviously, this statement can only be true if the idea of friendship is reduced. A real friendship ought to introduce each person to unexpected weirdness in the other."

Lanier varoittaa vaarasta, että ihmiset alkavat ottamaan Facebookin kaltaiset alustat todesta, jolloin elämästä tulee verkkonäkyvyyden tarkkaa harkittua kasvattamista, käytännössä fiktiota joka piilottaa todellisen minän taustalle. Olemmeko tuolloin enää ihmisiä? Ja tähän liittyy myös verkossa helposti esiintyvä hyökkäävä laumakäyttäytyminen, jonka uhriksi joutuminen ei ole mikään pieni juttu ja on johtanut jopa itsemurhiin eri puolilla maailmaa.

Tuo edellä oleva on kuitenkin vain osa Lanierin argumentaatiota. Kirjan mielenkiintoisin anti, tietotekniikan näkökulmasta, liittyy siihe miten Lanier kyseenalaistaa tietotekniikan syvät oletukset, esimerkiksi tiedoston käsitteen ja Unixin tyylisten käyttöjärjestelmien valta-aseman.

Olisiko voinut olla toisin? ... Ja millainen maailma olisi tällöin.

Tietotekniikassa on vaarallista "lock-in" eli se että kerran valittu ratkaisu jää pysyväksi, sillä sen muuttaminen käy mahdottomaksi koska kaikki myöhemmät ratkaisut perustuvat kerran valittuun lähtökohtaan. Osa ratkaisuista osoittautuu hyviksi, osa taas lähestulkoon katastrofeiksi.

Mitä Lanier ennen kaikkea kritisoi on "digitaalinen maoismi" eli ajatus jonka mukaan on vain ajan kysymys milloin ihmisen kehittämä tietotekniikka ottaa vallan. Tämä oletus on usein implisiittisenä taustalla niin päätöksissä siitä, mihin IT-investoinnit suunnataan kuin siinä miten ihmisen rooli suhteessa tietotekniikkaan määritetään. Miksi kukaan ei kyseenalaista tätä ajattelua?

Yhteenveto: Provokatiivinen, omaperäinen puheenvuoro, ihmisen puolesta koneiden diktatuuria vastaan.

Luovan asiantuntijaorganisaation johtaminen

Maisa Huuhka on tarttunut melkoiseen haasteeseen ja kirjoittanut käsikirjatyyppisen teoksen Luovan asiantuntijaorganisaation johtaminen (Talentum, 2010).

Mutta. Ja tosi iso mutta.

Nyt on luonnontieteellisen koulutuksen saaneena pakko todeta, että tämmöinen huuhaa ei vetele. Kirjoittaja Huuhka ei tässä nyt ole missään mielessä yksin syyllinen vaan ne, jotka lainaavat luonnontieteellisiä käsitteitä johtamisoppeihin tajuamatta yhtään mistä käsitteissä on kyse. Tai vielä pahempi: tajuten mutta tarkoituksellisesti vääristellen.

Itseltäni meni sukset ristiin heti alussa ja viimeistään sivulla 10, kun esille tuli "kvanttijohtamisen" käsite. Mieleen putkahti spontaanisti Einsteinin iso oivallus, valosähköinen ilmiö, jonka selityksestä Einstein sai Nobelin vuonna 1921. Ilmiö toi esille maailman kvantittuneen olemuksen helposti konkretisoitavalla tavalla.

Mutta ei, tässä kirjassa kvanttijohtaminen on yhtä höttöä, synonyymi "holistiselle" näkemykselle jossa "kaikki liittyy kaikkeen". On sekä paradoksaalista että ironista, että fysiikan ehkä reduktionistisin teoria väännetään hämärässä johtamisopissa täysin tunnistamattomaksi vastakohdakseen, josta ei ota kukaan selvää, ei edes Einstein jos sellaisia johtamisteorioiden puolella on, mitä vähän epäilen tämän kirjan avaamisen jälkeen.

Kuten sanottu, kirjan lukeminen tökkäsi pahasti heti alussa, eikä jatko mennyt yhtään sen paremmin. Sivulla 18 esitetään hämärä kaavakuva - joka tosin joiltakin osin on lokaalisti ymmärrettävissä - jonka otsikkona on "newtonilainen johtajuus".

Hei haloo, mistä Newton tähän ponnisti? Onko kyse klassisesta mekaniikasta? Ja miten tämä taas liittyy "kvanttijohtamiseen", josta kerrotaan komeasti otsikoituna: "Kvanttijohtajuus uuden paradigman ilmentymänä". Kyseinen kohta tekstistä alkaa seuraavasti: "Transformatiivinen johtaminen on jo varsin etäällä newtonilaisesta johtamisesta: se edustaa selkeästi uudempaa johtajuusfilosofiaa ja paradigmaa."

Oh-hoi ja hoh-hoijaa. Parasta lopettaa tähän.

Sen voisi vielä todeta, että toivottavasti sentään johtamisen parissa työskentelevien ihmisten luonnontieteellinen sivistys ei ole hokkus-pokkus tasolla. Ymmärrän kyllä, että pseudotiede myy, esimerkkinä lähestulkoon koko kosmetiikkateollisuus, mutta että näin pahasti vedetään riman alta (ja kölinkin), sitä en voi sulattaa.

Toivottavasti fiksut lukijat ymmärtävät kaihtaa näitä oppeja, ja vähemmän fiksut eivät näitä käsiinsä löydä.

Nenäpäivä

Mikä olisi paras tapa hyödyntää lento Helsingin ja Brysselin välillä? No, mahdollisuuksia on vaikka kuinka, mutta melkoisen hyvä vaihtoehto on lukea Mikko Rimmisen romaani Nenäpäivä (Teos, 2010). Teos on kyllä saanut jo siinä määrin kehuja, Finlandia-palkintoa myöten, että kehtaako tässä enää siitä paljon sanoakaan, mutta ehkä sitä voi yrittää.

Kuten sanoin, luin teoksen Helsingin ja Brysselin välillä. Aloitin jo lentokentällä kun jostain kumman oikusta pääsin melkeinpä kävelemällä turvatarkastuksesta läpi. Ja viimeisen sivun luin kun kone lähti laskeutumaan Brysseliä kohti. Mistään pikalukemisesta ei ollut kyse, hyvin tässä ehti nautiskelemaan kirjoittajan kielestä, ja lukea vielä Hbl lentokoneaterian ohessa.

Mikä kirjassa sitten on niin hyvää? Kai se on niin, että hyvä kirjoittaja pystyy kirjoittamaan mistä tahansa aiheesta. Ja tässä on erittäin hyvä kirjoittaja, ja vaikka aihe on haastava - syrjäytyneen ihmisen elämä - niin se kohdataan sellaisessa vinossa kulmassa että itse kukin tulee pohtineeksi myös oman elämänsä kiemuroita ja koukeroita ja kaikenlaisia sokeita pisteitä.

Ja sitten on se kieli, valloittava suomi joka kerta kaikkiaan saa hykertelemään. Rimminen käyttää kieltä joskus melkein itsetarkoituksellisen virtuoosisesti, mutta jollain kummalla tavalla hän saa kaiken tuntumaan ikään kuin päähenkilö nyt tässä vahingossa ajattelisi elämästään romaanin. Paikka paikoin tulee mieleen Saramagon tyyli kirjoittaa, mutta omaperäinen Rimminen on, alkuperäinen ja tavattoman selkeä.

Niin, ja on kirjoittamisessa jotain joka muistuttaa myös Antti Tuurista - lähinnä se miten Rimminen piilottaa päähenkilön melko lailla näkymättömiin, niin ettemme tiedä hänestä juuri muuta kuin mitä parhaillaan tapahtuu, ikään kuin hänellä ei olisi aiempaa historiaa. Pikku hiljaa asioita paljastuu, mutta oikeastaan lukija koukutetaan uteliaisuuden avulla tarinaan lukemaan, koko ajan tuntuu että olennaisia asioita piileskelee pinnan alla.

Kirjan päähenkilö on yksinäinen - tämmöistä yksinäisyyttä harvoin pääsee kirjan sivuilta kokemaan, vaikka kyllähän meistä itse kukin yksin on kohtalonsa kanssa, mutta tässä mennään kyllä yksinäisyyden syville alkulähteille saakka.

Ja kaikki myötäeläen, jollain kummalla tavalla nyrjähdykset hyrinäksi kääntäen.

Kyllä on mahtava juttu, se että Suomessa löytyy Finlandialla palkittavaksi sellaisia kirjoja kuin Antti Hyryn Uuni ja nyt Nenäpäivä. Ihan tässä kummastuttaa, mistä kaikki tämä viisaus oikein tuleekaan meihin suomalaisiin.

Fiksuja olisimme, jos vielä ymmärtäisimme yhdessä hyvin elää. Tai kuten Rimminen toteaa: "... kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijoittaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme."

Tutkimuksen tietoaineistot

Tutkimuksen tietoaineistot -hankkeen loppuraportti luovutettiin opetusministeri Henna Virkkuselle tänään. Raportti ilmaisee yhteisen tahtotilan jolla tietovarantojen tiedot saadaan laajasti koko yhteiskunnan käyttöön.

Luovutuksen teki hankkeen puheenjohtaja Ilkka Niiniluoto. Paikalla oli useiden ministeriöiden edustajia sekä hankkeessa mukana olleita. OKM:llä on tiedote aiheesta.

Luovutustilaisuudessa ministeri kehui työryhmän työtä ja aprikoi, että loppuraportin ehdotuksiin ei liity kovin suurta hintalappua. Tästä aiheesta syntyi keskustelua, sekä tarvittavien toimenpiteiden laajuudesta että siitä hyödystä, mitä tutkimustiedon parempi saatavuus saa aikaa yhteiskunnalle: voidaan tehdä parempia päätöksiä ja tarttua nopeasti ajankohtaisiin kysymyksiin ja ongelmiin.

Vuosi sitten julkistettu väliraportti ja tämä loppuraportti ovat merkittävä askel eteenpäin tutkimusaineistojen hyödyntämiseksi Suomessa.

Tässä julkaisutiedot hankkeen loppuraportista:

Tieto käyttöön

Tiekartta tutkimuksen sähköisten tietoaineistojen hyödyntämiseksi

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:4

Ja tässä lainaus raportin tiivistelmästä:

Suomella on merkittävässä määrin ainutlaatuisia julkisen sektorin tietoaineistoja sekä kansainvälisesti korkealaatuista osaamista sähköisiä tietoaineistoja runsaasti tuottavilla tutkimusaloilla. Kansallisen selvityksen mukaan osa julkisesti rahoitetuista tietoaineistoistamme on kuitenkin tällä hetkellä vaikeasti löydettävissä, saatavissa tai hyödynnettävissä.

Ja mitä on tarkoitus tehdä asioiden korjaamiseksi? Näin raportissa:

Keskeisimpiä toimenpiteitä ovat tahtotilan ilmaiseminen hallitusohjelmassa, tietoaineistoasiaa tutkimuksen näkökulmasta edistävän poikkihallinnollisen koordinaatioryhmän perustaminen, tutkimuksen tietoinfrastruktuurin suunnittelun käynnistäminen laajassa yhteistyössä eri osapuolien kesken sekä lakiuudistukset jotka edistävät tietoaineistojen laajempaa käyttöä.

On mukava, että asioita saadaan valmiiksi. Mutta hengähtämään ei paljon ehditä, sillä seuraavaksi pitää lähteä toteuttamaan hankkeen hahmottelevaa tulevaisuutta. Tehtävää riittää, mutta ei muuta kuin tartutaan toimeen. Hyvä tästä tulee!

Missä mennään, kokonaisarkkitehtuuri?

Olin tänään Vantaan Tikkurilassa seminaarissa, jossa pohdimme korkeakoulujen kokonaisarkkitehtuurityön tilannetta. Kyseessä oli KA-pilotin päätösseminaari. Pyrimme saamaan selville, mitä kokonaisarkkitehtuuri merkitsee korkeakouluille, jos ylipäänsä jotain merkitsee.

Ja kyllähän kokonaisarkkitehtuuri hyväksi nähtiin, jopa ainoana tienä eteenpäin, vaikka ilman "tuskaa ja kyyneleitä" ei tuloksia myöskään ole saavutettu eikä saavuteta.

Keskeiseksi teemaksi korkeakoulun johdon kannalta nousi tiedon pohjalta johtaminen. Kun tiedetään enemmän siitä, missä mennään, parantuu myös joustavuus ja kyky ottaa harkittuja riskejä. Jos toimitaan vanhaan tyyliin, ad hoc -pohjalta, otetaan yleensä varman päälle, eikä silloinkaan aina tiedetä miten asiat oikeasti ovat.

Esille nousi toive, "että meillä olisi edes jotain annettavaa seuraaville opiskelijasukupolville", jotka ovat tottuneita netin ja median hyödyntämiseen ja vaativat myös käyttöönsä uusia, dynaamisia järjestelmiä. Ja tämä taas edellyttää sitä, että organisaatiota pitää pystyä kehittämään dynaamisesti, jotta voidaan vastata kehityksen haasteisiin.

Kolme toistensa päälle osittain limittäin menevää aluetta nähtiin olennaisina ymmärtää: toiminnanohjaus, laatu ja kokonaisarkkitehtuuri. Näillä on paljon yhtymäkohtia, ja hyvässä lykyssä näitä asioita kehitetään tiiviisti toisiinsa kytkettyinä. Täytyy ymmärtää ihmisten tarpeet, lähteä liikkeelle asiakkaista: auttaako tämä sitä tehtävää jota ollaan toteuttamassa? "Kohti parempaa elämää", kuului eräs repliikki.

Keskustelussa viitattiin esimerkkeihin yhteistyön voimasta ja uusista mahdollisuuksista. Havainnollistukseksi sopii kirjastojen yhteistyö, joka mahdollistaa aineistojen ristiin lainauksen, mistä on hurjasti hyötyä asiakkaille, jotka näkevät kaikki aineistot "yhdellä ruudulla". Ja verkko-opetus on toinen alue, jossa vain yhteistyöllä päästään eteenpäin; tosin harva taho on verkko-opetuksessa tähän mennessä onnistunut.

Kokonaisarkkitehtuuri auttaa muutoksen johtamisessa, mutta samalla se työ ryhtiä arkiseen puurtamiseen: tuliko kaikki näkökulmat varmasti huomioitua, oliko tämä se suunta johon päätettiin mennä? Tavoitteita pitää olla, myös lyhyellä tähtäimellä: "kahdessa kuukaudessa pitää tapahtua jotain hyvää".

Korkeakoulujen toiminnan kehittäminen ei ole helppoa, kun koko ajan pitää toimia, ei voi pysäyttää tekemistä. Mutta vähitellen päästään eteenpäin, osa-alue kerrallaan, vaikkapa henkilöstöhallinto, opiskelijoiden liikkuvuus, TKI-toiminta ja niin edelleen.

Seminaari oli mainio tilaisuus, ja parasta oli että ihmiset keskustelivat toistensa kanssa. Tässä ei vain esitetty kalvoja vaan puhuttiin yhteisestä kokemuksesta, suoraan ihmiseltä ihmiselle. Hienoa!

Paha tiede

Oikeastaan kirjan nimi pitäisi kai suomentaa "huono tiede", mutta "paha" kuulostaa pahemmalta, ja kirjan tiede on todella pahaa: vääriteltyä, korruptoitua ja älytöntä. Ja kuten tuosta jo voi päätellä, teos on äärimmäisen kiinnostava, Ben Goldacren Bad Science vuodelta 2008.

Ensiksi lienee syytä todeta, että suomalaisen koulujärjestelmän arvostus parani jälleen pykälän kun luin millaista pseudotiedettä ja huuhaata Englannin kouluissa harrastetaan. Tarkoitan tällä "aivojumpaksi" (Brain Gym) nimitettyä toimintaa, jossa otetaan pari maalaisjärjellä ajatellen järkevää ajatusta ja lisätään niihin 99% markkinointivetoista huuhaata, joka sotii tieteellistä maailmankuvaa vastaan.

Järkeviä ajatuksia aivojumpassa on kaksi - on hyvä pitää välillä taukoja ja on syytä juoda riittävästi vettä - mutta näihin on lisätty sen kaltaista huuhaata että ihmetyttää että opettajat kouluissa eivät ole nähneet asian läpi. No, onneksi koululaisista osa huomaa keisarin uudet vaatteet, ainakin Goldacren saamien kirjeiden perusteella.

Huh, puistattaa vieläkin. Tässä lainaus Goldacrelta: "But what is most frightening is the way that pseudoscience makes your head go soggy. Debunking Brain Gym, let me remind you, does not require high-end, specialist knowledge. We are talking about a programme which claims that 'processed foods do not contain water', possible the single most rapidly falsiable statement I've seen all week. What about soup?"

Tässä yhteydessä pelottavaa on se, että paketoimalla pari järkevää ajatusta pseudotieteelliseen valepukuun ja lisäämällä runsain määrin hokkus-pokkusta saadaan aikaan paketti, jolla voidaan rahastaa ja joka voidaan omistaa. Ja mikä ihmeellisintä, Englannissa ovat opetuksesta vastaavat viranomaiset ottaneet tämän kaiken todesta.

Hauskana yksityiskohtana ja johdatuksena empiiriseen tutkimusmetodiin Goldacre viittaa Raamattuun, Danielin kirjaan (1: 1-16), josta tässä lainaus, aiheena kaksi vaihtoehtoista ruokavaliota:

Daniel sanoi valvojalle [...] "Saisimmeko sentään koettaa kymmenen päivän ajan. Antakaa meille pelkkiä kasviksia syötäväksi ja vain vettä juotavaksi. Katsotaan sitten, miltä me näytämme ja miltä näyttävät ne pojat, jotka syövät herkkuja kuninkaan pöydästä. Tee sen jälkeen palvelijoillesi niin kuin parhaaksi näet."

Valvoja suostui tähän ja antoi heille kymmenen päivää aikaa. Kymmenen päivän kuluttua he näyttivät paljon terveemmiltä kuin ne pojat, jotka olivat saaneet ruokansa kuninkaan pöydästä. Niin valvoja jätti pois kuninkaan pöydän herkut ja juomaksi määrätyn viinin ja antoi heille vain kasviksia.

Toki modernin tieteen perspektiivistä tässä tutkimusmetodissa on puutteensa, esim. kaksoissokkotestaus puuttuu eikä kohderyhmää satunnaistettu, mutta hyvä alku se on tämäkin. Harmi vain että kaiken maailman huuhaaopeissa ei olla edes Danielin kirjan tasolla.

Goldacre saa kaivettua syvällistä tieteellistä ymmärrystä mahdollisesti yllättävästä lähteestä: homeopatiasta. Tai oikeastaan on kyse siitä, että homeopatia on erityisen yksinkertainen esimerkki jolla voidaan havainnollistaa tieteellistä metodia, sillä homeopatiasta metodi puuttuu. Tämä on ironista, sillä alun perin homeopatia syntyi tilanteessa jossa lääketiede oli kaikkea muuta kuin tieteellistä. Homeopatia oli vastavoima suoneniskennälle ja muille potilasta vahingoittaville hoitomuodoille. Mutta sittemmin tilanne kääntyi päälaelleen: lääketieteestä tuli tiedettä ja homeopatia linnoittautui pseudotieteeksi jossa ei ole päätä eikä häntää.

Goldacren homeopatiaa käsittelevä luku on lähestulkoon selkein johdatus (kokeelliseen) tieteelliseen tutkimusmenetelmään, mitä mistään olen lukenut. Ja mikä parasta, hyvin tehty tieteellinen tutkimus (koeasetelma) ei ole sen kalliimpi toteuttaa kuin huono, ja huonoon taas ei voi alkuunkaan luottaa. Ja tästä löytyy homeopatiaa käsittelevistä "tutkimuksista" aineistoa yllin kyllin. Käytännössä kaikki mahdolliset tavat tehdä tutkimus väärin ovat edustettuina.

No, näin lienee minkä tahansa tutkimusalueen osalta, joukosta löytyy niin jyviä kuin akanoitakin, mutta homeopatia on siitä hyvä esimerkki että siellä akanat ovat tavattomasti yliedustettuina.

Mutta, kuten tyypillistä pseudotieteelle, homeopatian kannattajat (erityisesti sillä elantonsa ansaitsevat) eivät ole arkijärjellä vakuutettavissa. Tähän liittyen Goldacre toteaa kirjastaan: "Voit tämän kirjan lukemisen jälkeenkin olla väärässä, mutta ainakin olet sitä uskottavammin kuin tällä hetkellä."

Tämä on käsittääkseni väännös Fermin lausumasta. Hän totesi luennosta jota hän kävi kuuntelemassa: "Ennen tänne tuloani olin hämmentynyt tähän asiaan liittyen. Luennon kuunneltuani olen edelleen hämmentynyt. Mutta korkeammalla tasolla."

Tähän kirjaan pätevät mitä suuremmassa määrin kummatkin lausumat. Erinomaisen suositeltava tiedekirja!

Taru Käärmeestä ja Liljasta

J. W. von Goethe kirjoitti teoksen Taru Käärmeestä ja Liljasta vuonna 1795, ja aikaa kyllä vierähti ennen kuin se vihdoin ilmestyi suomeksi, Aila Meriluodon suomentamana vuonna 1982, uusintapainos 2004.

Meriluoto kirjoittaa teoksesta seuraavasti: "Tämä värikäs ja arvoituksellinen unitarina pystyy varmasti sellaisenaan imeytymään lukijan vereen, perusuteliaisuuteen, siihen jota ei ole vielä loihdittu päivänvaloon tietoisuuden rannikolle."

Tuo luonnehdinta on aika lailla se, mitä teoksesta voi sanoa lainaamatta sitä pitkähköjä pätkiä. Aika ajoin tarinalla tuntui olevan selkeäkin juoni, mutta sitten mukaan tuli elementtejä jotka saivat kaiken tuntumaan oudolta, ikään kuin olisi siirrytty toisenlaiseen todellisuuteen.

Tarinasta voi esittää - ja on esitetty - tulkintoja mielin määrin, mutta lienee turha enää uutta yritystä lähteä tekemään. Tarina on sellainen kuin se on, kokonaisuus, josta itse kukin löytää sen mitä löydettävissä on.

Aarre - ehkä katinkultaa, ehkä ei - parin vuosisadan takaa.

Villi länsi

Mika Mäkeläinen kirjoitti Amerikasta kirjan joka kannattaa lukea. Teos Villi länsi - Kirjeenvaihtajan kanssa pitkin poikin Amerikkaa (Kirjapaja, 2010) on kylläkin poukkoileva, mutta pääosin antoisalla tavalla.

Aiheet ovat mitä mielenkiintoisimpia: mitä todella tapahtui finanssikriisiin johtaneessa Amerikan asuntokuplassa, millaista Guantanamon vankileirillä on, miten amerikkalaiset metsästävät laittomia siirtolaisia Meksikon rajalla, ja niin edelleen.

Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueesta Mäkeläinen kirjoittaa seuraavasti: "Ihmisten salakuljettajien käyttämät reitit erottuvat hyvin ilmasta käsin. Kuivuneet joenuomat eli washit ovat kätevimpiä reittejä. [...] Ilmasta erottuu jopa polkuja, jotka johtavat rajalle - niille ei ole mitään muuta järkevää käyttöä kuin ihmisten salakuljettaminen rajan yli."

Mäkeläinen Ylen pääkirjeenvaihtajana Washingtonissa 2006-2009 ja on tätä nykyä Yle uutisten ulkomaantoimittaja. Tv:stä (ja radiosta) tuttu kaveri siis. Monessa mukana, eikä kirjeenvaihtajan homma ole niitä helpoimpia. Esimerkiksi seikkailu New Orleanssissa hirmumyrskyn keskellä juttua tekemässä oli verraton. Ja se miten Meksikossa sotilaat kiilasivat toimittajien auton tien sivuun tuotti kylmiä väreitä, vaikka oli selvää että hyvin tässä lopulta käy, ei kirjoittaja muuten olisi kirjaansa tehnyt.

Mäkeläinen antaa Yhdysvaltojen nykyisestä talouspolitiikasta lohduttoman kuvan: "Yhdysvallat käyttäytyy valtiona yhtä lyhytnäköisesti kuin rahoitusalan suuryritykset edellisen kriisin aattona. Poliitikkoja kiinnostavat seuraavat vaalit, ja pankinjohtajia taas seuraava osavuosikatsaus - kummassakin tapauksessa lyhyen tähtäimen henkilökohtainen etu ajaa ohi pitkän tähtäimen yleisen edun ja kestävän menestyksen."

Ja tähän sopii todeta, että Eurooppa ei toimi sen paremmin: "Lähes koko teollistunut maailma[...] lainaa yhä enemmän tulevien sukupolvien piikkiin."

Lohduttomin pätkä kirjassa - Guantanamon jälkeen - kertoo Alaskassa olevasta Shismarefin kylästä, johon ilmastonmuutos iskee pahasti. Mutta tännekin on amerikkalaistuminen edennyt: "Erikoisinta on kuitenkin se, että kukaan ei kävele kauppaan, vaikka kaukaisimmastakin talosta on putiikkiin korkeintaan puoli kilometriä. Kaikki pärisyttävät pikamatkan mönkijällä pitkin kylän upottavaa ja hiekkaista raittia. Yleisamerikkalainen käytäntö on siis levinnyt tännekin - yhtään ylimääräistä askelta ei oteta, jos tekniikalla vain suinkin voidaan välttää hyötyliikuntaa."

Aivan lopussa kirja ikään kuin lässähtää, tai voi sitä ehkä pitää myös tehokeinona: juttu tornadoista jää tekemättä kun nämä penteleet olivat ihan toisella suunnalla tekemässä tuhojaan. Mutta seuraavalla kerralla sitten.