Julkinen johtaminen

Petri Virtasen ja Jari Stenvallin teos Julkinen johtaminen (Tietosanoma, 2010) on pätevä, perusteellinen ja syvällinen katsaus julkisen sektorin johtamiseen - ja johtamiseen julkisuuden valokeilassa. Vaikka nämä kaksi asiaa ovat periaatteessa erillisiä, sopivat ne temaattisesti hyvin yhteen. Julkiseen sektoriin kohdistuu näinä päivinä yhä enemmän julkisuuspaineita, sillä kyseessä on verovaroin rahoitetun toiminnan johtamisesta.

Kirjoittajat lähtevät liikkeelle melko perusteellisesta katsauksesta johtamisen teorioihin ja kehyksiin, viitaten Juutin esittämään johtamisteorioiden viiteen koulukuntaan: piirreteoriat, käyttäytymisteoriat, tilannepainotteiset teoriat, ymmärtävät teoriat ja poststrukturalistiset teoriat. Tässä yhteydessä kirjoittajat esittävät myös oman luokittelunsa liittyen siihen, mihin johtamisen ajatellaan kohdistuvan:

• sisäisen toiminnan johtaminen
  
• inhimillisten tekijöiden johtaminen
  
• ulkoisen toiminnan johtaminen
  
• monimutkaisen ympäristön johtaminen
  

Kirjassa on paljon tämän kaltaisia listoja, jotka periaatteessa ovat aika paperinmakuisia, mutta kirjoittajat kykenevät elävöittämään tekstiään tuomalla esiin toisaalta käsitteiden taustoja ja keskinäisiä suhteita, toisaalta käytännön esimerkkien kautta.

Kirjoittajat korostavat julkisen johtamisen erityispiirteitä; kyseessä on suuressa määrin yksityisestä yrittäjyydestä poikkeava toimintakenttä. Seuraavassa muutamia poimintoja (näitä oli kirjastosta lainatun teoksen edellinen lukija merkinnyt lyijykynällä marginaaliin):

• Julkisen sektorin johtajan on ymmärrettävä, että hänen toimintansa on julkista ja vaikuttaa yhteiskuntaan.
  
• Julkiseen toimintaan liittyy omia arvojaan, joiden tulisi ohjata julkisten johtajien työtä ja toimintaa. Näitä ovat muun muassa oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, puolueettomuus ja pääsääntöisesti avoimuus.
  
• Julkisen sektorin johtajien toimivaltuudet ovat rajallisemmat kuin yksityisellä sektorilla.
  
• Julkinen toiminta edellyttää yhteistoimintaa ja yhteisten linjausten luomista. Siksi esimerkiksi strategiatyössä tulee toimia yhteistyölähtöisesti.
  

Kirjoittajat tuovat esille kolme näkökulmaa jotka leimaavat julkista johtamista: organisaatiot eivät ole olemassa voiton maksimoimiseksi; moniulotteinen ja kompleksinen päätöksentekojärjestelmä; julkishallinnon johtajat ovat tilintekovastuussa organisaationsa tuloksellisesta ja yhteiskunnallisesti vaikuttavasta toiminnasta.

Entä sitten uusi julkinen johtaminen, new public management? Kirjoittajat tuovat selkeästi esiin uudenlaisen tavan organisoida julkisia toimijoita, jossa toimijoiden annetaan käyttää järjestelmän luomia mahdollisuuksia itsekkäästi hyväkseen. Haasteena on, 'miten luoda järjestelmä, jossa toimijat tekevät järjestelmän kannalta tarkoituksenmukaisia asioita samalla kun ovat "itsekkäitä"'. Siinäpä haastetta kerrakseen!

Kirjoittajat esittävät mainion kaavakuvan (kuvio 1 sivulla 64) erilaisten johtamissuuntausten kehityksestä 1900-luvun alusta näihin päiviin. Mukana ovat Weber, Habermas, Drucker, Senge ja niin edelleen. Tämä on mainion havainnollinen tapa tuoda esille suuntausten historiaa ja keskinäisiä suhteita.

Entä johtamisvaatimukset? Kirjoittajat esittävät osaamisvaatimuksista listan, joka on aika perinpohjainen:

• käsitteellinen ajatuskyky
  
• vuorovaikutustaidot
  
• tavoitteellinen työskentelytapa
  
• kyky mahdollistaa optimaaliset työolosuhteet
  
• kokonaisuuksien hallinta
  
• johtamistyön periaatteellisen puolen oivaltaminen
  
• kyky uudistua ja uudistaa
  

Näitä teemoja kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi, tuoden havainnollistukseksi runsaasti esimerkkejä julkisuudessakin puiduista julkisen sektorin johtamishaasteista.

Entä missä vaiheessa kiireinen johtaja ehtii opiskella ja oppia uutta? Kirjoittajat toteavat, että kukin oppii tyylillään. Toinen perehtyy uusimpaan johtamisteoriaan, toinen lukee kaunokirjallisuutta. Kummatkin tavat voivat auttaa käsitteellisen ajattelun kehittämisessä: hyvä dekkari voi tässä ylittää heikkotasoisen väitöskirjan.

Kirjoittajat viittaavat Jim Collinsin teokseen Parhaasta pohjalle - vai vahvana eteenpäin? "Organisaatiot voivat tuhoutua nopeasti, jos ne tuudittautuvat menestykseen, muuttuvat asiakkaistaan välinpitämättömiksi, kasvavat holtittomasti ja vailla suunnitelmallisuutta, kieltävät huonon menestyksen tunnustamisen ja kriittiset äänenpainot organisaation sisällä ja tekevät hätäisiä pelastusliikkeitä lopullisen hädän tai tuhon edessä." Mainio tiivistys Collinsin teoksesta!

Strategiseen ajatteluun - jota johtajien on tehtävä koko ajan, ei vain strategiaa laadittaessa - kirjoittajat tuovat uudelleen rakenteistavan strategian idean, siis sen että julkishallinnolla on mahdollisuus muuttaa toimintaympäristöään, sitä ei tarvitse pitää ulkoa annettuna. Tässä on suuria mahdollisuuksia joita ei aina osata hyödyntää yhteiseksi hyväksi.

Entä optimaalisten työskentelyolosuhteiden mahdollistaminen? Kirjoittajat toteavat, että henkilöstö on hyvä saada mukaan prosessien määrittelyyn, koska "se paitsi vahvistaa yhteisöllisyyttä myös auttaa hahmottamaan yksilötasolla henkilön oman työpanoksen suhdetta organisaation kokonaisuuteen".

Kuten yllä olevista runsaista huomioista ja lainauksista voi päätellä, teos on antoisa ja ajatuksia herättävä, myös käsikirjaksi soveltuva, muistuttamaan aika ajoin niistä asioista jotka ovat todella tärkeitä, kaiken päivittäisen kiireen keskellä. Erinomainen työnäyte tekijöitä!

Henkiinjäämisen suunnitelma

Olipa positiivinen yllätys! Markku Envallin kirja Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta (WSOY, 2001) valloitti syvällisyydellään ja ajankohtaisuudellaan. En edes muista, mistä sain vinkin että tämä teos on lukemisen arvoinen, mutta kiitos Helmetin sain sen käsiini.

Envall käsittelee suuria aiheita: uskontoa, ihmisen tehtävää, kirjailijan roolia - ja tietenkin teosten kirjallista kritiikkiä. (Useimmiten positiivista!)

Aloitus on komea: Raamattu ja Jobin kirja. En ole uskontotieteen teoksia juuri yhtään lukenut, enkä myöskään "kirja-arvioita" Raamatusta, mutta tämä oli valaisevaa ja äärimmäisen kiinnostavaa, eikä pelkästään sen takia että Jobin kirja on niin tavattoman vaikuttava kirjallinen teos, vaan myös siksi että Jobin kirja sisältää suuren kysymyksen: "Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä?"

Jobin kirja on rakenteeltaan kehittynyt, siinä on proosaa alussa ja lopussa ja runomuotoinen osuus keskellä. Kirja myös ottaa kantaa itseensä - Jobin tarinaan josta on syntynyt kansan suussa sananlaskuja - ja sitä kautta pohdiskelee myös viestinsä sisältöä ja vastaanottoa.

Envall kirjoittaa: "Job suistuu korkeimmalta huipulta syvimpään rotkoon. [...] Jobista tulee jokamies, ihmisen arkkityyppi, ja hänen tarinastaan ihmiskunnan paraabeli. [...] Jobin kirja on suurta runoa. Sen sanonta on viimeisteltyä, aistimusvoimasta ja konkreettista. Sen kuuluminen Vanhaan testamenttiin yllättää, jokin siinä ei tunnu tähän kontekstiin sopivan. [...] Jylhät sanat heittävät varjonsa teologian koko perusteiden ylle. Jobin mukaan Jumala ei ole korkein, hänenkin yläpuolellaan on totuus."

Kyseessä on kirjallinen merkkiteos: "[Job] on aatedraama ja runodraama. Sen dramaturgia on taitava ja harkittu, sen rakenne sanoo enemmän kuin sen yksittäiset mietelauseet. [...] Siihen voi soveltaa Mihail Bahtinin teoriaa: se on polyfoninen, moniääninen teos. Tämä on paradoksi, sillä äänten tasa-arvoa uhkaa se, että pääpuhujat ovat ihminen ja Jumala. [...] Jobin kirja tekee heistä tasa-arvoisia keskustelijoita."

Toinen itselleni valaistusta tuonut essee käsitteli runoilija Einari Vuorelaa, jota en juuri ole lukenut, muutaman säkeen joskus aikoinaan. Envall piirtää kuvan pitkän linjan runoilijasta, joka oli uskollinen itselleen ja äänelleen, vaikka aikakaudet vaihtuivat ympärillä: "Hänelle ratkaiseva kehys ei ollut yhteiskunta eikä muu runous, vaan luonto. Ihminen luonnossa, ei luonnon edessä. [...] Jos hän olisi elänyt vuosikymmenen kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija."

Kolmas hyvin mieleen jäänyt essee käsitteli Antti Tuurin taitavia novelleja, niiden kerrontatekniikkaa ja merkitystä. Envallin selitykset paljastivat vähän liikaakin, riisuivat mystiikkaa, mutta toisaalta ne kiinnittivät myös huomiota asioihin joihin itse en ollut ymmärtänyt tarttua. Erityisesti tämä päti novellin Mathias Grünewaldin ristiinnaulittu analyysiin. Tässä yhteydessä tulee hyvin selville Tuurin minäkertojan nerokkuus. Tuurin kertomustapaa on nimitetty behavioristiseksi, mitä se sitten tarkoittaakaan, kai lähinnä sitä että Tuuri ei juuri kuvaa ihmisten, edes minäkertojan, ajatuksia, vaan keskittyy eleisiin, ilmeisiin, sanomisiin ja tekemiseen. Kun minäkertoja ei paljasta itsestään paljoakaan, syntyy lukijalle tarve tietää enemmän - ns. inhimillinen uteliaisuus - ja näin Tuuri saa lukijan tarinansa pauloihin. Tämä vaatii tavatonta taitoa, lähestulkoon akrobaattista kertomisen hallintaa. Tässäkin vähemmän on usein enemmän.

Neljäs poimintani Envallin esseistä käsittelee sittemmin Nobelilla palkitun José Saramagon romaania Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 1998). Saramagon Nobel-palkinnon perusteissa sanotaan seuraavasti:

The Nobel Prize in Literature 1998 was awarded to José Saramago "who with parables sustained by imagination, compassion and irony continually enables us once again to apprehend an elusory reality".

Romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi mainitaan Nobel-palkinnon tiedotteessa yhtenä keskeisistä Saramagon teoksista, ei ehkä kuitenkaan aivan merkittävimpänä. Tämä on kirja joka jossain välissä täytyy kuitenkin lukea.

Saramago kuvaa Jeesuksen elämän uudesta näkökulmasta: "Jos [Saramagon vision] pelkistää virkkeen mittaiseksi, mikä näin rikkaan ja monihahmoisen romaanin kohdalla on uhkayritys, se kuuluu: kristinusko on alusta loppuun saakka väkivallan ja sen herättämän syyllisyyden uskonto. [...] Jeesus ei ole ollut aikojen alusta, hän on Jumalan valitsema karitsa, Jumalan etujensa hyväksi uhraama eläin. [...] Romaanin Jumala tietää tulevaisuuden, silti hän toteuttaa sen toimillaan. Hän ottaa Jeesuksen pojakseen ja teloituttaa tämän ristillä. Tällä yhdistelmällä hän luo ihmisiin äärimmäisen latauksen neuroottista syyllisyyttä. Syyllisyys on neuroottista siksi, etteivät ihmiset voi olla syyllisiä tapahtumaan, jonka Jumala yksin panee toimeen kaikkivallallaan. Tämä syyllisyys on niin musertavaa, että siltä pelastuakseen ihmisten on pakko heittäytyä Jumalan jalkojen juureen kerjäämään armoa ja anteeksiantoa."

Saramago tulkitsee ristin tapahtumat uudessa valossa: 'Ja Jeesus pyytää ristin juurella olevia antamaan anteeksi Jumalalle: "Antakaa hänelle anteeksi, hän ei tiedä mitä on tehnyt."'

Tämä pysäyttää.

Vuohen juhla

Mario Vargas Llosa sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon 2010. Kirjailijan pääteokseksi mainitaan Vuohen juhla (Otava, 2002; suom. Sulamit Hirvas). Nobel-palkinnon perusteissa mainitaan "hänen kykynsä tuoda esiin valtarakenteita ja kuvata yksilön vastarintaa ja kukistumista", mikä tuntuu viittaavan juuri tähän romaaniin.

Romaani perustuu todellisuuteen - siinä määrin kuin mikään romaani voi - eli kertoo Dominikaanisen tasavallan johtajan Rafael Leónidas Trujillon tarinan. Samalla Llosa luo terävän ja armottoman kuvan eteläamerikkalaisesta diktatuurista, siitä miten se syntyy, miten se elää (ja kärsii) ja miten se lopulta sortuu pitkälliseen kuolinkamppailuun.

Mutta Llosa ottaa kirjassaan paljon vapauksia. Teos sisältää kuviteltua (ja dramatisoitua) aineistoa, mikä mahdollistaa sen että kirjailija tunkeutuu niin diktatuurin uhrien kuin vallankäyttäjien pään sisällä - usein vallankäyttäjät olivat samalla myös uhreja.

Itse diktaattori, "Vuohi", jää hiukan karikatyyrimäiseksi hahmoksi. Hänestä Llosa piirtää luonnekuvan, joka todellakaan ei mairittele, mutta toisaalta myös pudottaa diktaattorin jalustaltaan: tällainenko oli Vuohi joka sai kokonaisen valtion rautaiseen otteeseensa 31 vuodeksi? Ja selittääkö hypnoottinen katse ja korkea, viiltävä ääni lopultakaan sitä miksi Trujillo nousi valtaan?

Vasta luettuani toistasataa sivua romaanista tajusin, että olin aikoinaan lukenut Helsingin Sanomista kirja-arvostelun romaanista. Tässä lainaus: "Perulainen Mario Vargas Llosa kirjoitti sen vihdoinkin: suuren romaanin latinalaisamerikkalaisesta diktaattorista. [...] [Romaani] sijoittuu selvästi aikaan ja paikkaan. Se kertoo Dominikaanista tasavaltaa vuosina 1930-61 rautaisella otteella vallinneesta despootista Rafael Trujillosta. [...] Vuohi saadaan lopulta hengiltä, mutta suuri salaliitto ei toteudu niin kuin piti. Asevoimien päällikkö on juonessa mukana, mutta ratkaisevalla hetkellä hän vajoaa horteeseen. [...] Matkan varrella romaani on purkanut diktatuurin rakenteen nähtäville pienimpiä vivahteitaan myöten. Siinä voi samalla tunnistaa minkä tahansa autoritaarisen vallankäytön mekanismin."

Kuten romaanissa Andien mies, Llosa ei kaunistele hahmojaan vaan esittää heidät kaikessa rumuudessaan - voiko diktatuurissa muuten ollakaan? Sorra tai tule sorretuksi. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä, kumpi oli pahempaa, ne jotka tukivat diktaattoria omia itsekkäitä pyrkimyksiä edistääkseen vai ne jotka olivat diktaattorin pauloissa ja luottivat tähän, suorastaan palvoivat tätä?

Hiukankin huonomman kirjoittajan käsissä tarina Vuohesta latistuisi suuruudenhulluuteen; aiheen massiivisuus - kokonaisen kansakunnan mielenhäiriö - tuntuu ylivoimaiselta. Joissakin kohdin tuntuu siltä, että Llosa menettää otettaan, esimerkiksi silloin kun hän limittää Vuohen saapumista odottelevien salamurhaajien kärsimättömyyttä siihen miksi kukin heistä päätti yrittää diktaattorin tappamista hyvin tietäen epäonnistumisen hinnan. Ja samaa tekniikkaa käyttäen Llosa purkaa vähä vähältä historiaa auki kertoessaan, kuinka Vuohen ministerin tytär Urania palaa tapaamaan seniiliä isäänsä 35 vuotta salamurhan jälkeen.

Romaanin kerronnallinen rakenne on lukijalle näkyvissä, siitä näkyy kirjailijan tarkoituksellinen tekniikka, mutta kovin pahasti tämä ei lukijan kokemusta häiritse, ehkä jopa toimii välttämättömänä etäännyttämisen välineenä kerronnassa.

Johtajakirja

Koskela ja Lammio - anteeksi, Koskela ja Lankinen ovat kirjoittaneet mainion kirjan johtajuudesta suomalaisessa kirjallisuudessa. Teos Johtajakirja (SKS, 2010) johdattaa lukijansa niin Seitsemään veljekseen kuin Tuntemattomaan sotilaaseen, puhumattakaan muista suomalaisista klassikoista, omaperäisellä ja uutta oivallusta tarjoavalla tavalla. Samalla kirjoittajat tarjoavat kaunokirjallisuuden läpi tapahtuvan katsauksen johtamiskirjallisuuteen. Mainituksi tulevat Collins, Drucker, Hamel, Juuti, Kotter, Siltala, Taylor ja niin edelleen. Kirjoittajat ovat selvästi kirjallisuutensa lukeneet.

Mutta miksi johtajan pitäisi lukea kaunokirjallisuutta? Ensiksikin siksi, että johtajat ovat harvinaisen alttiita epävarmuutta poistaville rohdoille ja noitatohtoreille, mihin kaunokirjallisuus tarjoaa vastalääkettä: "Emme ole huolissamme johtajien epävarmuudesta, sillä epävarmuus on inhimillistä. Sen sijaan olemme huolissamme sellaisesta epävarmuudesta, joka näyttäytyy varmuutena, ylimielisyytenä ja kaikkitietävyytenä."

Kirjoittajat tiivistävät johtamiskirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden eron näin: "Johtamiskirjallisuus kuvaa usein sitä, minkälaisia johtajien pitäisi olla, kaunokirjallisuus sitä, minkälaisia johtajat oikeasti saattavat olla."

Kirjoittajat viittaavat Antti Tuuriin: "Minusta on sääli, että Suomessa on johtotehtävissä, kummenien tuhansien, satojen tuhansien ja miljoonienkin ihmisten asioista päättämässä niin tunnevammaisia ihmisiä, etteivät he pysty lukemaan kaunokirjalisuutta."

Seitsemästä veljeksestä kirjoittajat löytävät mielenkiintoisen paradoksin johtajuudesta, nimittäin siitä miten romaani ilmestyessään otettiin vastaan, ikään kuin se olisi antanut väärän kuvan suomalaisista: "[...] jos alaiset eivät toimikaan niin kuin heidän ajatellaan toimivan tai kuin heidän on teoriassa kaavailtu toimivan, saattavat johtajat ja vallanpitäjät joutua ymmälleen. Mitä silloin pitäisi tehdä: pakottaa alaiset toimimaan niin kuin heidän teorian mukaan pitäisi toimia vai yrittää oppia tuntemaan heidän todellisuutensa paremmin ja muuttaa omia suhtautumistapoja sen mukaisesti? Kysymys on johtamisen kannalta mitä keskeisin."

Kirjoittajat löytävät suurta viisautta veljesten keskinäisistä suhteista: "Tarkastelussa on ilmiökenttä, joka on tiimien ja verkostojen kannalta kaikkein olennaisin: miten ryhmässä toimiminen on mahdollista ihmisten välisen kommunikaation vaikeuksista huolimatta. [...] Romaani osoittaa, että veljekset osaavat riidellä keskenään varsin mallikelpoisesti. [...] Taito selvitellä erimielisyyksiä ilman työskentelyä haittaavia välirikkoja ja liian pitkälle meneviä henkilökohtaisuuksia on yksi haastavimmista yhdessä toimimisen alueista. Monissa työyhteisöissä omien mielipiteiden esittämistä pidetään liian usein vain ristiriitojen esiin kaivamisena tai pelkkänä pottuiluna, vaikka niihin olisi rakentavampaa suhtautua uusina avauksina, vaihtoehtomahdollisuuksien etsimisenä ja ryhmähengen omalaatuisena kittinä."

Kirjoittajat kritisoivat kärjekkäästi nykyorganisaatioiden johtamispuhetta: 'Tyypillisimmillään tilanne voi olla sellainen, että johtaja lukee paperistaan organisaation perusperiaatteen "Henkilöstö on tärkein voimavaramme". Asiaa ei lainkaan paranne se, että sama asia näytetään kirjoitettuna power pointin isolta ruudulta, luetaan sitä kuulijoille ääneen ja esitystä havainnollistetaan kuvalla, jossa henkilöstö on eräänlainen yrityksen ydin tai peruskivi. Tällainen esitystapa tuottaa tosin kahvihuoneen keskusteluissa monta sarkastista kommenttia, mutta muuten se on tuhoisaa.'

Mikä lääkeeksi? - Ihmisten kokemusten huomioon ottaminen: "Tämä taas edellyttää intuitiivisuutta, kykyä havaita, tunnistaa ja hyväksyä ihmisten kokemukset ja tunteet."

Menestys tuo mukanaan tuhon siemenet: "Keskittyminen vaurauden ulkoisiin puitteisiin ja jatkuvaan eteenpäin pyrkimiseen saattaa aiheuttaa tunne-elämän kuihtumisen ja moraalisten vaistojen rappeutumisen. Pitää olla auto, edustuskoti, asema, valtaa... Menestyksen huuma alkaa näin imeä vastustamattomasti puoleensa, ja kaikki keinot muuttuvat vähitellen sallituiksi. Samalla hämärtyy sekin, mitä tai ketä varten menestystä tavoitellaan."

Entä sitten Tuntematon sotilas, kaikkien johtamiskirjojen ykkönen? - Ainakin joidenkin mielestä, Suomessa.

Koskela ja Lammio tuli jo mainituksi, mutta tämä "hyvä/paha johtaja" ajattelumalli on kovin paperinen eikä oikein hyvin vastaa kirjan tosiasiallista sisältöä. Entä esimerkiksi Kaarna? No, Kaarnan osalta kirjoittajat toteavat: "edestä johtaminen näyttää lyhentävän elinajanodotetta radikaalisti ja lopullisesti."

Koskela on Tuntemattoman sotilaan keskeinen hahmo, henkilö johon kirjailija suhtautuu lähes pelkästään positiivisella otteella. Johtamisen kannalta Koskela on mielenkiintoinen hahmo: "Voimakeskittymäksi kutsutaan sitä, että jonkun henkilön ympärille keskittyy hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi enemmän valtaa kuin virallista organisaatiota katsellessa voisi luulla. [...] Monessa tilanteessa juuri Koskelan ympärille muodostuu tällainen voimakeskittymä."

Toisaalta Koskela tuskin pärjäisi nykyisessä työelämässä: 'Kovan luokan yrityselämässä ei varmaan ole ansioksi, jos esittää työpaikkahaastattelussa Koskelan tunnetun moton: "Asialliset hommat suoritetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat."'

Herkullinen on kirjoittajien versio siitä, miten Koskela sanoisi bisneskielen fraasin "havaittu markkinan turbulenssi on kaikissa yritysklusterimme segmenteissä haastanut meitä erityiseen sensitiivisyyteen asiakasrajapinnoilla". Näin Koskela kirjoittajien mukaan: "Noin. Meitin tarttee hoitaa semmonen asia. Neljä kuukautta on mennyt päin helvettiä. Koitetaan pitää kiirutta ja ruveta hommiin."

Lammiosta kirjoittajat toteavat: "Lammio luultavasti olisi mainettaan parempi esimerkiksi liikeyrityksen strategisen tason johtotehtävissä, etenkin sellaisissa, joissa työskennellään vaikkapa organisaatiomallien, saneeraamisen tai aggressiivisen laajentamisen parissa. Alemman johtajiston ja henkilöosaston kontolle jäisi sitten hänen tekemiensä epämieluisten päätösten toimeenpano ja niiden jälkihoito."

Kirjoittajat toteavat monella tavalla kummalliseksi tilanteen jossa Tuntemattomasta sotilaasta haetaan edelleenkin mallia johtajuudelle. Mutta jotain sentään löytyy: "Ehkäpä sotamies Rahikainen sopisi parhaiten esikuvaksi nykyisen postmodernin ajan talouselämän johtoportaalle? Tämä lunki ja pinnari, jolla on luonnostaan loputtomasti tyhjää jauhavat leuat, olisi sopiva mies lähetettäväksi kansainvälisen liike-elämän neuvotteluihin tai edistämään Suomen etua Euroopan unionin parlamentissa."

Mutta ei sovi unohtaa muumeja. Kirjoittajat nostavat teoksen Muumipappa ja meri korkealle johtajuuteen - ja nimenomaan muutosjohtajuuteen - paneutuvan kirjallisuuden joukossa: "Muumipappa osoittaa vahvoja näkijän ja muutosjohtajan ominaisuuksia nousemalla aherruksen ja rutiiniksi muuttuneen toiminnan yläpuolelle - tai oikeastaan joutumalla sen ulkopuolelle."

Kirjoittajat ammentavat paljon viisautta kirjasta: "Seuraa aikaasi ja tunnista tilanne. Kurkista välillä kristallipalloon." "Yhdistä intuitio ja havainnot rakentavalla tavalla." "Luo suuria yhteyksiä mutta älä väheksy arkisia toimintoja."

Niin, tähän on hyvä lopettaa.

Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä

Tämä on järkäle! Nimittäin Jari Metsämuurosen 1632-sivuinen teos Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä (Tutkijalaitos, 4. painos; International Methelp Oy). Teoksen 4. painos oli suururakka, josta kirjoittaja toteaa seuraavasti: "Iän myötä tällaiseen isoon prosessiin lähteminen tuntuu aina vain vaikeammalta. Kirjan piti olla valmiina jo 2008, mutta vuoteen en saanut työtä aloitettua - työ kun tehdään yö- ja loma-aikaan virkatehtävien siitä kärsimättä."

Teos on perusteellinen ja rakennettu pitkälti tutkimusprojektin (ja tutkimusartikkelin) loogisen etenemismallin mukaan. Esimerkiksi luvussa "Kirjallisuuden etsiminen" asetetaan seuraavat tavoitteet: "1. Saada yleiskuva aiemman kirjallisuuden merkityksestä tutkimukseen. 2. Tietää väylät löytää oleellinen kirjallisuus. 3. Osata kriittisesti arvioida lähdekirjallisuutta." Juuri näin!

Kirjoittaja on ajan tasalla ajatellen "Google-sukupolvea" ja tarjoaa varoituksen sanan: "[H]yvää tutkimusta ei voi tehdä pelkästään googlaamalla - paljon hyviä lähteitä jää löytymättä, mikäli keskeisenä tiedon etsimisen väylänä on Internet."

Jossain määrin tässä ollaan kyllä taitekohdassa, sillä Google Scholar on aikamoisen arvokas lähde monella tieteenalalla, kun vain osaa käyttää oikeita hakusanoja. Samaten Amazonin puolelta löytyy monista kirjoista esikatseluversiot, joissa sopiva hakusana hyvässä lykyssä tuo esille juuri halutun kohdan lähdeteoksessa. Mutta perusajatus on oikea: pintapuolisella googlaamisella ei ymmärrystä saavuta. Metsämuuronen ohjaa lukijaa parhaan kirjallisuuden lähteille, siis ajan tasaisiin käsikirjoihin, kunkin alan klassikkoteoksiin sekä johtavissa aikakauslehtisarjoissa julkaistuihin artikkeleihin.

Kirjan monumentaalisuudesta johtuen siellä tällä on pieniä kirjoitus- ja kauneusvirheitä (tutkina po. tutkijan, Essey po. Essay jne.), jotka tämän laajuisen teoksen - varsinkin yötöinä tehdyn - osalta suo hyvin anteeksi.

Sivulla 56 on kuitenkin esimerkki hypoteesista, joka mielestäni on virheellinen: "Opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso nousi tilastollisesti merkitsevästi, ovat tilastollisesti merkitsevästi tyytyväisempiä työhönsä kuin ne opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso ei muuttunut."

Mielestäni tämä hypoteesi ei vastaa kyseistä kohtaa pohjustavaa tekstiä, tai ymmärsin sen väärin. Hypoteesissa on tällaisena se periaatteellinen ongelma, että siinä yritetään kytkeä yhteen jonkin asian muutos (sitoutumisen taso) toisen asian (työtyytyväisyys) absoluuttiseen tasoon. Tässä pitäisi huomioida jollain tavalla myös sitoutumisen lähtötaso (esimerkiksi luokittelemalla vastaajia), tai sitten olen ymmärtänyt tutkimusasetelman ihan väärin.

Metsämuuronen tuo sujuvan luontevasti esille tutkimusasetelmat ja mittaamisen sekä tähän asiaan kiinteästi kytkeytyvän mittauksen luotettavuuden, reliabiliteetin ja validiteetin, eli siis tutkimuksen toistettavuuden ja sen mitataanko sitä mitä on tarkoitus mitata.

Kun en ole ihmistieteilijä, tämä asia oli itselleni näin muotoiltuna kohtalaisen uutta, vaikkakin taustalla olevat matemaattiset ja tilastotieteelliset käsitteet ovatkin periaatetasolla tuttuja TKK:n tilastotieteen kursseilta. Jonkin verran jäin tekstistä kaipaamaan tilastotieteellisten kaavojen merkityksen avaamista, nyt ne tuodaan ikään kuin annettuna, selittämättä miksi jossain yhteydessä lasketaan neliösummia jne. Itse olen aina yrittänyt jollain tavalla ymmärtää, mistä kaavoissa loppukädessä on kyse - esimerkiksi pisteiden välimatka n-ulotteisessa avaruudessa ynnä muuta sen kaltaista.

Teoksessa marssitetaan lukijalle nopeaan tahtiin pitkä rivi tunnuslukuja, joiden laskemista kyllä havainnollistetaan lyhyillä esimerkkitaulukoilla ym., mutta kuitenkin tästä jää jossain määrin sellainen kuva että lukijan joko odotetaan olevan harvinaisen sivistynyt tilastotieteen ymmärtäjä, tai sitten lukijan ajatellaan käyttävän standardiohjelmistoja mustina laatikoina, siten että kyseiset tunnusluvut putkahtavat sieltä esiin automaattisesti.

Kokonaan uusi alue itselleni oli mittarin ja tutkimusasetelman väliset pohdinnat, esimerkiksi ulkoinen ja sisäinen validiteetti, käsitevalidius, kriteerivalidius, testi-uusintatesti-reliabiliteetti, mittarin sisäinen konsistenssi jne. Kirjoittaja tuo käytännön esimerkkejä mittarista konkreettisella tavalla, esimerkiksi kyselylomakkeen kysymysten ja vastausvaihtojen muotoilun suhteen. Itselleni oli uusi ajatus, että kyselylomake on tosiasiassa mittari - luonnontieteissä kun mittarit ovat vähän toisenlaisia - ja että lomakkeen laatiminen on hyvin haastava (ja äärimmäisen mielenkiintoinen) tutkimuksellinen tehtävä. Ihmistieteiden opiskelusta on hyötyä insinöörillekin!

Teos käsittelee samoja aihepiirejä useaan otteeseen, mistä saattaa johtua se että joidenkin termien ensimmäisen esiintymän yhteydessä ei kerrota mistä sanoista termi on peräisin. Esimerkiksi sopii IRT, joka mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 100, mutta termin selityksen jouduin hakemaan hakemistosta (Item Response Theory). Tämä oli hitusen harmittavaa, kun IRT tuodaan kyseisellä sivulla esille merkittävänä edistysaskeleena: "IRT-mallitus on viimeisten 40 vuoden aikana käytännössä syrjäyttänyt klassisen mallituksen tutkimuskohteena."

Sivulta 131 löytyy hauska esimerkki kysymyksestä, jolla on vahva ennustevaliditeetti. Pääsykoekysymys oli "Mitä raha merkitsee sinulle tulevassa ammatissa?" Jos tähän vastaa, ettei rahalla ole mitään merkitystä vaan haluaa vain auttaa ihmisiä, tämä henkilö tullaan karsimaan pois automaattisesti! Eli vain hyvää tarkoittava ihminen ei selviä opinnoista...

Yhteenveto: Vaikuttava ja perusteellinen oppi- ja käsikirja tärkeästä aiheesta. Pienistä kirjoitus- ja kauneusvirheistä ja kyseistä tutkimusalaa ennestään tuntemattomaa hämmentävistä seikoista huolimatta hyvin antoisaa luettavaa. Käytännön hyötyä teoksesta on viimeistään siinä vaiheessa kun pitää ottaa kantaa asiakas tms. kyselyn suorittamiseen ja kysymystenasetteluun.

Maailman kahvila

Mitä jos keskustelut ovat maailman muuttamiseen kykenevää toimintaa, eivät vain pohjatyötä toiminnalle? Tämä on keskeinen lähtökohta kirjassa The World Cafe: Shaping Our Futures Through Conversations That Matter (Juanita Brown et al.; Berrett-Koehler Publishers, 2005).

Viime vuosina olen parissa seminaarissa törmännyt pienryhmien työskentelytapoihin jotka muistuttavat kovasti tässä kirjassa esitettyä. Mutta pienryhmät eivät yleensä toimi kovin hyvin, tai ainakaan niin hyvin kuin tässä kirjassa annetaan ymmärtää. Ehkä voisi ajatella että tämän kirjan malli toimii, muut ovat kopioita. No, kirjan luettuani en ole tästä ihan varma mutta melko vakuuttunut olen kyllä kirjoittajan kyvystä argumentoida asiaansa, vieläpä pehmeällä, keskustelevalla ja moniäänisellä tavalla.

Kirjaan liittyy nettiyhteistö joka ilmeisestikin toimii kirjan esittämien keskustelumuotojen hyödyntämisen foorumina, ehkä samalla myös eräänlaisen globaalin yhteisön toiminta-alustana, jossa keskeisinä arvoina ovat (tämä on omaa tulkintaani) tasa-arvo, kestävä kehitys, konfliktien purkaminen ja yhdessä tekeminen.

David Isaacs kertoo kirjan alussa, miten idea "kahvipöytäkeskusteluista" alunperin syntyi tammikuussa 1995, kun joukko toimihenkilöitä, tutkijoita ja konsultteita kokoontui pohtimaan kysymystä What is the role of leadership in maximizing the value of intellectual capital?

Kokouksen pitäjät toivat kokoustilaan pieniä pöytiä, joissa oli pöytäliinat, värikkäitä kukkia ja liituvärejä. Osanottajat kerääntyivät pöytien ympärille pieniksi ryhmiksi ja alkoivat saman tien keskustella. 45 minuutin kuluttua tuli ehdotus, voisiko pöydistä siirtyä toisiin pöytiin, jolloin yhtä lukuun ottamatta kaikki vaihtoivat toiseen pöytään ja yksi jäi jatkamaan - "isännöimään ja emännöimään" - alkanutta keskustelua. Tätä jatkettiin, ihmiset piirtelivät ideoitaan pöytäliinoihin, ja aika ajoin vaihdettiin uuteen ryhmään. Lopuksi keräännyttiin lattialle koottujen piirrosten ympärille katsomaan mitä saatiin aikaan.

Yllä kuvattu toimintamalli on World Cafen perusajatus, skaalattuna pieniin tai isoihin ryhmiin, jopa yli tuhanteen ihmiseen, kahden tunnin sessioista monen päivän pituisiin. Pienet yksityiskohdat voivat olla ratkaisevia - kahvilamainen tunnelma, joka saa ihmiset vapautumaan ja kontribuoimaan - jopa se että pöydissä on värikkyyttä on yksi tekijä siinä että keskustelu on avointa (eikä mustavalkoista!). Ihmiset voivat piirrellä ajatuksiaan värikynillä pöytäliinoihin, mikä tekee sekä ideoinnin että ajatusten vaihdon luontevaksi.

Ja ennen kaikkea alussa täytyy olla lähtökohtana hyvä kysymys, sellainen jonka ratkaiseminen (tai pelkkä pohtiminen) saa asioita eteenpäin. Keskustelu ei ole vain keskustelua, se on toimintaa joka voi tapahtumisellaan luoda uutta, saada asiat ratkeamaan, tuoda näkemystä ja luoda sitoutumista jota muilla tavoin olisi äärimmäisen vaikea saavuttaa.

Tähän liittyen kirjassa löytyy hyviä ehdotuksia hyvien kysymysten löytämiseen, muun muassa relevanssi eli koskettaako kysymys kokouksen osanottajia, taustaoletukset eli mitä uskomuksia on kysymyksen muotoilun taustalla ja toiveikkuus eli luoko kysymys näköaloja kohti positiivista tulevaisuudenuskoa.

Keskustelun tutkimus on aktiivinen tutkimusalue, joka tuottaa jatkuvasti uutta ymmärrystä siitä miten keskustelut määrittävät (ja luovat) organisaatioita ja miten keskustelujen avulla syntyy ymmärrystä. Nopeasti muuttuvassa maailmassa ei vanha keskusjohtoinen ja ylhäältä alas -tyylinen johtamismalli päde, vaan on pystyttävä skaalautuvaan, moniarvoiseen, sitouttavaan toimintamalliin. Tässä keskustelut ovat keskeinen osa toimintaa - voisi jopa sanoa, että sellainen organisaatioiden johtaminen joka ei huomioi keskustelujen keskeistä merkitystä on jo lähtökohtaisesti alakynnessä.

Kirjassa esitetään tähän liittyen seuraava kysymys: "If critical organizational knowledge really does get created through networks of conversations and personal relationships, what does that mean in practical terms for strategy evolution, for training and development, for technology infrastructures, for the physical design of workplaces and speces, and your own action choices as an organizational member or leader?"

Kirjasta löytyy käytännönläheisiä neuvoja World Cafe -kokousten järjestäjille. Neuvot antavat nähdäkseni hyvät valmiudet valmistella tilaisuuksia joissa pyritään aktivoimaan keskustelua. Oletettavasti keskustelut voivat kylläkin käynnistyä jähmeästi eikä malli välttämättä sovellu kaikkiin tilanteisiin, mutta tähänkin pohdintaan annetaan eväitä.

Hyvä, arvokas, ajatuksia herättävä teos!

Itämeren tulevaisuus

Tässä on paljon ajatuksia herättävä kirja: Itämeren tulevaisuus (toim. Saara Bäck, Markku Ollikainen, Markku Viitasalo, Erik Bonsdorff, Sakari Kuikka, Mari Walls ja Annukka Eriksson; Gaudeamus, 2010).

Teos on Tieto-Finlandia -ehdokkaana, saapa nähdä miten sen kanssa käy.

Kirjan takakannessa esitetään lista keskeisiä kysymyksiä: "Miksi Itämeri pilaantuu? Mikä on Itämeren arvo? Miksi Itämeren kansainvälinen suojelu ontuu? Mitkä ovat ratkaisut Itämeren pelastamiseksi?"

Kirja tarjoaa monta kiehtovaa näkökulmaa Itämereen, tarkasti fokusoituneesta tieteellisestä tutkimuksesta kaunokirjalliseen esitykseen. Jälkimmäinen eli Antti Tuurin essee siitä miten hän on purjehtijana kokenut Itämeren tilan huonontumisen oli koskettava ja havahduttava.

Kirjasta löytyy runsaasti perustietoa Itämerestä, tosin hiukan sirpaleisesti, koska mikään kattava yleisesitys aiheesta ei teoksen ole tarkoituskaan olla. Mutta hyvin käy ilmi muun muassa Itämeren nuori ikä: "Itämeri on evoluution järeillä mittapuilla arvioituna nuori ekosysteemi. Vastaa 8000 vuotta sitten syntynyt ja 3000 vuotta sitten nykyisen kaltaisen suolapitoisuuden ja kerrostuneisuutensa kehittänyt Itämeri on eliölajistoltaan köyhä, ainakin verrattuna järviin ja valtameriin. [...] Itämeri on vieraslajien sulatusuuni."

Itselleni jossain määrin uutena asiana tuli esille historiallisesti muuttuneet käsityksen fosforin ja typen suodatuksen tarpeesta Itämeren rantavaltioissa, ja se että eri alueet Itämerestä poikkeavat toisistaan: "Vesialue voi myös olla laajassa mitassa fosforirajoitteinen samalla, kun tietty osa siitä on typpirajoitteinen. Lisäksi vesistö tai sen osa voi olla alkukesällä fosforirajoitteinen ja loppukesällä typpirajoitteinen. [...] [T]ieteelliset väittelyt kulminoituvat edelleen kaksi vuosisataa sitten esitettyyn peruskysymykseen: onko merialueiden rehevöitymistä rajoittava minimiravinne typpi vai fosfori?"

Kirja on monipuolisesti taitettu ja sisältää artikkelien ohessa monenlaisia tietolaatikkoja, muun muassa siitä mitkä olisivat suuronnettomuuden vaikutukset Suomenlahdella. Tässä käydään läpi M/T Antonio Gramscin kaksi (!) onnettomuutta, vuosina 1979 ja 1987, ja pohditaan mitä todellisessa suuronnettomuudessa tapahtuisi. Selvää on, että onnettomuuden sattuessa tulee olla käytettävissä etukäteen laaditut mallit siitä, mitä vaikutuksia onnettomuudella on, jotta voidaan päättää öljyntorjuntakaluston sijoittamisesta siten että vahingot ekosysteemille ovat mahdollisimman vähäiset.

Kirjan lopussa kirjoittajat esittävät yksitoista teesiä Itämeren suojelusta, alkaen teesistä "Itämeri on arvokas" ja päätyen teesiin "Itämeren suojeluun on luotava toimiva hallintakäytäntö". Lukijalle käy kirjan myötä selväksi, että nykyiset - joiltakin osin ansiokkaatkin - toimet Itämeren suojelemiseksi ovat aivan liian pirstaleisia ja kokonaisuuden kannalta joskus jopa haitallisia. Tarvitaan kokonaisnäkemystä ja yhteistä ponnistusta.

Vielä pari sanaa kirjan kuvituksesta. Teoksessa on runsaasti valokuvia ja ne ovat harvinaisen laadukkaita ja sopivat mainiosti kirjan teemaan. Lisäksi valokuvat on valittu niin että niistä muodostuu yhtenäinen teema. Tämä on lukijalle suoranaista luksusta näinä päivinä.

Väärinymmärrykset tekevät kokouksista onnistuneita?

Tätäkin siis tutkitaan! Salla Huttusen väitöskirja Problematic talk - The role of multiple understandings in project meetings on sekä hyvin kirjoitettu akateeminen teksti että harvinaisen kiinnostavaa luettavaa muutenkin. (Väitöskirja löytyy täältä.)

Koska kyseessä on väitöskirja, on sen lukeminen hiukan raskassoutuista, koska kirjoittajan rooliin kuuluu demonstroida oppineisuuttaan ja lähdekirjallisuuden tuntemustaan raskaan kaavan kautta. Mutta Huttunen onnistuu hyvin tasapainottamaan tekstin sujuvuutta ja sen akateemista pakollista painolastia, niin että muukin kuin vastaväittäjä voi olla tyytyväinen.

Mistä siis on kyse? Kokouksista, tai oikeastaan kokousten sarjasta, jossa organisaatio - tässä tutkitussa tapauksessa ohjelmankehitysprojekti - luo itseään, identiteettiään ja tekemisensä tavoitteita.

Huttunen määrittelee kokouksen seuraavasti: a preplanned act of gathering together for a limited period of time for the purpose of communication. Hän käy hyvin perusteellisesti läpi muita mahdollisia määritelmiä sekä näiden harmaita raja-alueita, esimerkiksi sitä voisiko käynti lääkärillä olla kokous edellä määritellyn määritelmän mukaisesti. (Ei - ja sitä paitsi lääkärillä käynti olisi "appointment", ei "meeting".)

Mutta tuo edellä oleva määritelmäasia on enemmänkin saivartelua, itse asia on se joka tässä kiinnostaa, eli se missä määrin kokouksissa (ja niiden sarjassa ja samalla osana organisaation muuta kontekstia) tapahtuu väärinymmärryksiä, ja missä määrin väärinymmärrykset ovat hyödyllisiä organisaation kyvylle määrittää omaa olemassaoloaan ja tarkoitustaan.

Tutkimuksen kohteena on monikansallinen yritys, jossa kielenä on "bisnesenglanti". Tähän liittyen Huttunen toteaa, että vaikka sinänsä kielen valinnalla voi olla merkitystä, niin yleisesti ottaen bisnesenglanti on väline joka käytännössä jää kokouksen osapuolilta fokuksen ulkopuolelle silloin kun keskitytään itse tekemiseen ja asiaan - kun on kyse ammatti-identiteettiin liittyvistä asioista suljetaan muut tekijät ulkopuolelle.

Tutkimus keskittyy peräkkäisten kokousten sarjaan Suomessa pääkonttoriaan pitävässä monikansallisessa yrityksessä, jossa ohjelmankehitysprojektissa lähestytään vaihetta jossa pitää tehdä päätös uuden toiminnallisuuden toteuttamisesta tai toteuttamatta jättämisestä. Tutkimus selvittää, miten kokouksissa tapahtunut viestintä toimii ja mitä seurauksia on väärinymmärryksistä ja väärintulkinnoista.

Jossain netin uumenissa tästä väitöskirjasta uutisoitiin tyyliin "Riitely johtoryhmässä on hyvä asia", mistä väitöskirjatutkimuksessa ei ole kyse - paitsi tosi pitkän aasinsillan kautta. Mutta tämä projektikokousten sarjaan koskeva tutkimus on sitävastoin hyvin kiinnostava ja merkityksellinen laajassa mitassa, onhan kokouksilla keskeinen rooli minkä tahansa organisaation toiminnassa.

Kokouksia oli kaikkiaan yhdeksän ja ne tapahtuivat vuodenvaihteessa 2007-2008 kahden kuukauden aikana. Osallistujia oli kaikkiaan 12, mutta eivät kaikki kerralla eivätkä kaikki kertaakaan samalla kertaa. Kokousten pituudet vaihtelivat tunnista reiluun kahteen tuntiin, ja Huttunen kirjasi niistä ylös "probleemakohdat" joissa väärinkäsityksiä esiintyi. Huttunen toteaa näistä tilanteista: "to me they constitute episodes wherein multiple understandings, confusion and ambiguity are sometimes rectified, sometimes aligned to be closer to one another, and sometimes confused even more."

Jotta en sekoittaisi lukijaa tämän enempää, kehotan tutustumaan väitöskirjaan ja itse arvioimaan sen merkitystä oman organisaation toiminnan kannalta.

Onko median ja demokratian tulevaisuus uhattuna?

Lehdessä Communications of the ACM (November 2010) oli kiinnostava Pablo J. Boczkowskin artikkeli siitä miten nettiuutisten lukijoiden ja tuottajien prefenssit eroavat toisistaan. (Otsikko "The Divergent Online News Preferences of Journalists and Readers".)

Journalistit haluavat tuottaa materiaalia, joka tuottaa henkistä tyydytystä, mutta lukijat valitsevat materiaalinsa sen kiinnostavuuden perusteella. Seuraavassa on pitkähkö lainaus artikkelista:

As the noted sociologist and former journalist Robert Park wrote many decades ago, “The things which most of us would like to publish are not the things that most of us want to read. We may be eager to get into print what is, or seems to be, edifying, but we want to read what is interesting.” But the strong market position of these elite media meant that because advertisers had to go through them to reach potential consumers, journalists could get away with fulfilling their sense of civic duty by disseminating “edifying” news despite their limited appeal among the general public.

But in the highly competitive contemporary media environment, few news organizations enjoy the kind of natural monopoly or oligopoly position that newspapers and television networks had in the past. Perhaps, none do. Of all media markets, the Web is the most competitive one because of low geographic and distribution barriers and the very high number of players.

In addition, the Web enables organizations to automatically track the number of clicks garnered by each story. This has meant that personnel at elite online news sites are deeply aware of the extent to which supply and demand don’t meet. They must confront the dilemma introduced at the beginning of this column on a daily basis.

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä? Ainakin se, että nettiuutisten maailmassa sellaiset aihepiirit kuten politiikka, talouselämä ja kansainväliset asiat eivät saa lukijoita. Sen sijaan urheilu, sää, viihde ja rikosuutiset vetävät lukijoita.

Tämän näkee käytännössä esimerkiksi Ampparit.com-palvelun uutisten suosituimmuustietoina. Riittää verrata Suosituimmat-kategorian sisältöä kategorioihin Pääuutiset, Talous tai Tiede ja tutkimus niin ero on selvä: juoruilu kiinnostaa, ei harkittu tieto.

Onko tässä nähtävissä tyhmentymisen kierre, joka jatkuu jatkumistaan niin ettei kohta kukaan enää pysty keskustelemaan oikeasti tärkeistä ja ihmisten elämään vaikuttavista asioista? Pintapuolinen kiinnostavuus jyrää, henkinen uteliaisuus ja halu ymmärtää jää jälkijunaan.

Luottamus esimiestyössä

Alussa haukotutti, mutta sitten kiinnostus heräsi ja kirja alkoi tuntua tuoreelta ja antoisalta. Joskus näinkin päin.

Kyseessä on Sami Kalliomaan ja Sami Kettusen teos Luottamus esimiestyössä (WSOYpro, 2010), joka paneutuu tärkeään aiheeseen - ehkä jopa liiankin itsestään selvästi tärkeään. Kirjan takakansi ei kauheasti innosta lukemaan vaan latelee kuluneita fraaseja yksi toisensa perään. No, ehkä tämä kuitenkin on ihan hyvin sanottu: "Menestystä ei siis saavuteta rutiineilla eikä käskyttämällä, vaan se edellyttää luottamusta organisaatioissa ihmisten välillä."

Kirjan parikymmentä ensimmäistä sivua eivät hirveästi houkuttele lukemaan vaan niistä saa kuvan vähän aneemisesta paneutumisesta asiaan, ilman sen kummempaa käytännön kokemuspohjaa tai kirjoittajien innostusta aihepiiriin. Hoh-hoijaa.

On joukossa muutamia teräviäkin huomioita, esimerkiksi tämä: "Ylimmän johdon on vaikea ottaa huomioon omista mielipiteistä poikkeavia näkemyksiä. He ovat osaltaan juuttuneet weberiläisen ihanneorganisaation tunnusomaisten piirteiden pauloihin, työn tarkkuuden ihannointiin ja kurinalaisuuteen."

Kirjan alkupuolella on paljon luetteloita ja taulukoita, jotka eivät hirveän omaperäisiltä vaikuta eivätkä varsinkaan houkuttele lukemaan ja miettimään asioita. Valmiiksi pureskeltua - missä se luottamus lukijaan oikein piilee?

Mutta sitten teksti paranee, ja rutkasti. Esimerkiksi luvussa 4 (sivulta 66 alkaen) on paljon mainioita esimerkkejä käytännön ongelmista ja haasteista työelämässä, siitä miten vastavuoroisuuden puute näivettää toimintaa. Hyvänä esimerkkinä kokouskäytännöt, mistä annetaan seuraava positiivinen esimerkki: "Itse palaverissa [osastopäällikkö] Tiina huomioi, että kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa päätettäviin asioihin. Hän erityisesti pyysi hiljaisimmiltakin osallistujilta mielipidettä, eikä koskaan keskeyttänyt toisen puhetta. Tiina korosti, että luottamus on silloin syntynyt, jos tiimi tuo esille myös ne asia, joista he ovat eri mieltä."

Tähän liittyen kirjoittajat toteavat rooleista esimiehen ja johdettavan välisissä vuorovaikutustilanteissa: "Johdettavan oma rooli on johtajuuden kriitikon rooli." Mielenkiintoinen ajatus - ja on hyvin haastavaa käytännössä muistaa, että esimiehen rooliin puolestaan kuuluu kritiikin vastaanottaminen ja siihen kannustaminen.

Kirjassa on paljon asioita havainnollistavia pikku tarinoita työelämästä, sekä vaikeuksista että niiden voittamisesta. Ja kirjoittajilta löytyy paljon käytännön ohjeita, niin pienistä kuin suurista asioista, esimerkkinä sähköisten viestintävälineiden haasteellisuus vastavuoroisen kommunikaation rakentamisessa. Kiire, tunnekuohu tai oikoluvun unohtaminen voi saada paljon pahaa aikaan.

Kirjoittajat tuovat esille käytännön esimerkkejä muun muassa virheiden käsittelystä: "Virheitä hyväksyvä esimies ei tuomitse työntekijöiden virheitä, jos ne ovat syntyneet harkitun, suunnitelmallisen ja yhteistoiminnallisen työn ohessa. Innottomasti ja huolimattomasti tehtyä työtä ja siitä aiheutuvaa virhettä ei esimiehen tarvitse hyväksyä. [...] [V]irheet innovoivassa ja uutta hakevassa yrityksessä ovat väistämättömiä. [...] Huolellisesti suunniteltu ja toteutettu tehtävä tai hanke tuo epäonnistuessaan esille asioita, jotka toimivat tai eivät toimi."

Yhteenveto: Hitaasti liikkeelle lähtevä, paikoin luettelomainen ja muualta ajatuksia liikaakin lainaava, mutta kokonaisuutena hyvä teos tärkeästä aiheesta. Kirjasta löytyy paljon hyödyllisiä työkaluja ja ennen kaikkea pieniä käytännön oivalluksia joita voi soveltaa omaan työyhteisöön.

Puhutaanpa Kelvinistä

Tässäpä mainio tietokirja, Marcus Chowin kirjoittama We Need to Talk About Kelvin: What everyday things tell us about the universe. Teos on nyt saatavilla myös suomeksi Ursan kustantamana ja Hannu Karttusen suomentamana, nimellä Puhutaanpa Kelvinistä. Karttusen taito kirjoittajana on sitä luokkaa, että suomenkielinen versio on luultavasti vähintään yhtä hyvä kuin englanniksi, mutta tulin lukeneeksi kirjan alkuperäiskielellä.

Chowilla on taito vetää jalat lukijan alta - positiivisesti yllättävällä tavalla - nostamalla esiin arkipäivän ilmiöitä jotka ovat pinnalta katsoen yksinkertaisia, mutta tosiasiassa hyvin monimutkaisia, aina perimmäisiin kysymyksiin asti porautuvia, ja tässä on kyse todellakin perimmäisistä asioista, muun muassa alkuräjähdyksestä, maailmankaikkeuden rakenteesta ja älyllisen elämän olemassaolosta.

Chow myös tuo kokonaan uusia näkökulmia tuttuihin fysiikan ilmiöihin, muun muassa kaasun paineeseen tai siihen miksi lattia jalkojemme alla ei petä vaikka se on tyhjää täynnä. En muista koskaan lukeneeni Chowin antamaa selitystä siitä, miksi kaasu kuumenee kun se puristetaan pienempään tilaan ja miksi kiinteä aine todellakin tuntuu kiinteältä emmekä putoa sen läpi.

Heisenbergin epätarkkuusperiaate tässä jyrää, siis se että mitä tarkemmin tiedämme hiukkasen tilan, sitä vähemmän tiedämme sen liikemäärästä. Ja kun yritämme puristaa hiukkasia lähemmäs toisiaan, niiden liikemäärään liittyvä epävarmuus lisääntyy, eli ne ikään kuin pyristelevät eroon havaitsijan näpeistä. Tämä loppujen lopuksi selittää muun muassa sen, miksi jalkojemme alla oleva maa on kiinteää.

Chow tuo mainiolla tavalla esiin meille käsittämättömien asioiden mittasuhteita ja toimintaprosesseja. Otetaan esimerkiksi Auringossa tapahtuvat prosessit - on loppujen lopuksi yllättävää, että Aurinko ylipäänsä toimii niin kuin se toimii.

Ja sekin on mielenkiintoista, että Auringon fuusioreaktiot ovat loppujen lopuksi varsin hitaita - energiaa syntyy kyllä, mutta sen takia että auringossa on niin paljon massaa joka voi tuottaa reaktioita. Yhdeltä protoniparilta kestää keskimäärin miljardeja vuosia osua yhteen ja tuottaa deuteriumia, joten kestää myös miljardeja vuosia ennen kuin Aurinko palaa loppuun. Nyt ollaan puolivälissä, viisi miljardia vuotta on vielä jäljellä.

Se että Aurinko toimii niin kuin toimii, johtuu mielenkiintoisesti siitä, että vahva vuorovaikutus on juuri niin vahva kuin se on. Jos se olisi 1-2 prosenttia vahvempi, protonit voisivat liimautua toisiinsa saman tien, ja Auringon sisältämä vety kuluisi loppuun hetkessä - alle yhdessä sekunnissa - ja tuloksena olisi räjähdys.

Mielenkiintoinen on myös Chowin esittämä argumentaatio siitä, miksi maailmankaikkeudessa on "järjestyksen keitaita", miksi se ei ole jo nyt entropian maksimissa - mistä nähtävillä oleva järjestys on peräisin? Päättelyketju on varsin hienovarainen, ja liittyy siihen miten alkuräjähdyksen jälkeisinä hetkinä "tulipallo" oli lähestulkoon tasaisesti levinneenä avaruuteen, mikä oli entropian maksimi vallinneissa olosuhteissa.

Mutta tilanne muuttui rajusti, kun pitkän kantaman voima - painovoima - kytkeytyi päälle: tasainen aineen jakauma ei enää ollutkaan stabiilein tila, joten alkoi kehitys kohti rakeista jakaumaa. Syntyi galakseja ja tähtiä ja planeettoja sisältämä avaruus.

Painovoiman kytkeytyessä päälle siirryttiin kertaiskulla korkean entropian tilasta alhaisen entropian tilaan. Samalla kytkeytyi "ajan nuoli" päälle - tapahtumille tuli suunta, matalasta entropiasta kohti korkeaa entropiaa. Toki ajalla saattoi olla suunta aiemminkin, joidenkin aiempien fysikaalisten prosessien ansiosta, mutta tätä emme voi tietää - ellei kaiken teoria selitä tätäkin. Mielenkiintoista (tosin ei ristiriidatonta) pohdintaa!

Entä sitten älyllisen elämän olemassaolo maailmankaikkeudessa? Missä kaikki ovat? Tässä yhteydessä Chow esittää mielenkiintoisia pohdintoja aiheesta, joihin en mene pidemmälle, lainaan vain Chowin tapaan Fermiä, joka totesi luennosta jota hän kävi kuuntelemassa: "Ennen tänne tuloani olin hämmentynyt tähän asiaan liittyen. Luennon kuunneltuani olen edelleen hämmentynyt. Mutta korkeammalla tasolla."

Erinomainen tiedekirja!

Avain parhaisiin IT-palveluihin: tee asiakkaalle helpoksi lähteä pois

Lehdessä Communications of the ACM (November 2010) on mainio artikkeli The Case Against Data Lock-in. Kirjoittajat Brian W. Fitzpatrick ja JJ Lueck työskentelevät Googlella ja siten kuvaavat Googlen tapaa hahmottaa palvelujen kehittämistä. Tässä lainaus:

How has Google managed to get users to keep coming back to its search engine? By focusing obsessively on constantly improving the quality of its results. The fact that it is so easy for users to switch has instilled an incredible sense of urgency in Google’s search quality and ranking teams. At Google we think that if we make it easy for users to leave any of our products, failure to improve a product results in immediate feedback to the engineers, who respond by building a better product.

Siis Google ei halua tarrata asiakkaisiinsa vaan pitää tärkeänä että nämä voivat helposti vaihtaa muihin vastaaviin palveluihin. Tästä on seurauksena se, että jos tuote ei täytä tarkoitustaan, siitä tulee välitöntä palautetta kehittäjille, jotka voivat reagoida kehittämällä paremman tuotteen.

Toimintamalli on siis täysin päinvastainen kuin perinteinen "lock-in" -malli, jossa IT-talo pyrkii lukitsemaan asiakkaan palveluunsa tekemällä äärimmäisen vaikeaksi vaihtaa palveluntarjoajaa. Mikä tästä on seurauksena on se, että kun asiakas vihdoin lähtee pois, on liian myöhäistä ruveta houkuttelemaan häntä takaisin. Vaihtokustannus on niin iso että sen maksaminen samalla tekee ajatuksen paluusta vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Mutta kun vaihtokustannus on hyvin pieni, palaute saadaan välittömästi ja tällöin on hyvää aikaa kehittää palvelua ja jopa saada asiakas houkuteltua takaisin.

Loistavaa! Yksinkertaista!

Voisiko tämä toimia myös muussa kuin Googlen bisneksessä? Miten olisi julkisen sektorin tietotekniikan kehittäminen Suomessa?

Tähtitieteen harrastamisesta

Olen ollut Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:n hallituksessa pian kuusi vuotta. On aika jäädä pois, kaksi kolmen vuoden kautta kun on maksimiaika. Ursan hallitus on tarjonnut mielenkiintoisen näkökulman niin harrastus- kuin yhdistystoimintaan, haastavalla ja palkitsevalla tavalla.

Ursa esittelee itsensä seuraavasti: "Ursa on Suomen suurin ja vanhin tähtitieteellinen yhdistys. Se on perustettu vuonna 1921. Ursa tarjoaa tähtitieteestä ja -harrastuksesta kiinnostuneille Tähdet ja avaruus -lehden, runsaasti suomenkielistä alan kirjallisuutta sekä monipuolista toimintaa."

Tämä on melko vaatimaton kuvaus Ursasta, toki sellaisenaan todenmukainen, vaikka aineksia hehkuttamiseen löytyisi enemmänkin. Kansainvälisesti katsoen Ursa - ja tähtiharrastus Suomessa - on hämmästyttävä ilmiö, nimittäin täytyy mennä aika isoihin maihin että sieltä löytyy yhtä paljon tähtiharrastajia kuin pienestä Suomesta.

Harrastajien joukkoon mahtuu niin "penkkiharrastajia" kuin aktiivejakin, joista jälkimmäinen on paljon pienempi ryhmä mutta uusien asioiden löytämisen kannalta luonnollisesti se keskeinen. Ja paljon suomalaiset harrastajat ovat saaneetkin aikaan, esimerkkinä Jarmo Moilasen tähdenlentoparven löytö vuonna 2006.

Peter Drucker määrittelee voittoa tavoittelemattoman organisaation olemassaolon seuraavasti: "tavoitteena on muuttaa ihmisiä ja yhteiskuntaa". Millä tavalla Ursa tätä tehtävää toteuttaa?

Yksi lähtökohta liittyy "rationaaliseen", luonnontieteelliseen maailmankuvaan, siis käsitykseen siitä että maailmasta on löydettävissä ymmärrystä tieteellisen lähestymistavan avulla. Tätä tehtävää Ursa on toteuttanut esimerkillisesti julkaisutoimintansa avulla. Tähtitieteen osalta keskeinen väylä on Tähdet ja avaruus -lehti, joka on komeasti kehittynyt vuosi vuodelta, ruorissa palkittu päätoimittaja Marko Pekkola.

Kirjojen julkaisijana Ursa on ollut hyvin monitieteinen ja panostanut laatuun. Voisi sanoa, että Ursa kustantajana on tae hyvälle suomenkieliselle tiedekirjalle. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman loistavia kirjoittajia ja kääntäjiä sekä ilman Markku Sarimaata joka on sinnikkäästi kehittänyt Ursan kustannustoimintaa.

Tässä on iso ero suuriin kustantajiin, joiden niin sanottujen tiedekirjojen joukossa on paljon huuhaata. Joidenkin kustantajien osalta epäilen että suurin osa myynnistä on nimenomaan tätä roskaa.

Entä sitten "monipuolinen toiminta"? Ursa on harrastusjärjestönä aktiivinen. Kovin paljon verrokkeja minulla ei ole, mutta olettaisin että Ursa on tässä onnistunut hyvin, lähtökohdat huomioiden. Toki on joitakin harrastustoiminnan ja vapaaehtoistyön alueita joilla näyttää olevan vieläkin suurempi kyky aktivoida aktiiviharrastajia, esimerkkinä nyt vaikkapa luontovalokuvaus tai lintuharrastus, jotka tuntuvat olevan jopa elämänmuotoja. Mutta ei Ursa tässä huonosti ole onnistunut, päinvastoin. Tähtitaivaan ilmiöiden harrastuneisuutta löytyy laajasti eri aiheista, haloista syvän taivaan kohteisiin.

Ja melkoinen sulka hattuun on Ursan observatorio Artjärvellä, todella mahtava saavutus josta on syytä olla ylpeä. Yllä on kuva viime vuodelta, kun Artjärvellä sattui olemaan tosi pimeä keli, normaalin syksypimeyden lisäksi paksu pilviverho ja vesisadetta. Aina tähtiharrastus ei ole pilvettömiä kirkkaita taivaita ja laitteita jotka toimivat kuin unelma - toki joskus niinkin.

Kohta Ursa täyttää 90 vuotta, ja vauhti tuntuu sen kuin kiihtyvän. Ursan kaltaiselle yhteisölle on suuri tarve, ei vain järjen valon levittämiseen yhteiskuntaan, vaan myös tarjoamaan puitteet joissa ihmiset voivat yhdessä pohdiskella maailmankaikkeuden ihmeitä. Toivotan menestystä Ursalle!

Andien mies

Mario Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2010. En ollut lukenut yhtään hänen kirjaansa, mutta kyllähän nobelistiin täytyy tutustua. Näin kirjoitti Nobel-komitea:

The Nobel Prize in Literature 2010 was awarded to Mario Vargas Llosa "for his cartography of structures of power and his trenchant images of the individual's resistance, revolt, and defeat".

Siis valtarakenteiden analyysiä yksilön näkökulmasta. Hmmm... Kiinnostavaa.

En saanut luettua Andien miestä kuin puoliväliin, mutta kai tästäkin voi jotain johtopäätöksiä tehdä. Kirjoittajana Llosa on taitava, tosin jossain määrin kulmikas, mikä kyllä voi olla myös käännöksen syytä; epäilen silti että tässä on kyseessä taitavan kirjoittajan valitsema tyylilaji.

Llosa limittää toisiinsa monella eri tasolla (ja eri aikoina) tapahtuvia asioita muun muassa niin että kun joku henkilöistä kertoo tarinaa niin sitä samalla joku toinen kommentoi. Tämä oli aluksi hämmentävää mutta kohtuu pian tähän tottui.

Lisäksi Llosa limittää tarinaansa monenlaisia kerroksia, joista paljastuu hyvin ankara kuva perulaisesta yhteiskunnasta. Korruptio, rikollisuus, epätasa-arvo, kulttuurien ristiriidat - syitä ongelmiin on lukemattomia. Sissijärjestö Loistava polku tekee tuhojaan ja saa ihmiset tekemään kauhistuttavia tekoja, mutta yhtä lailla (tai jopa enemmän) terroriin syyllistyy Perun armeija tuhoamalla kyliä ja tappamalla viattomia sivullisia.

Kaiken lisäksi Llosa marssittaa kirjassaan esille kaikkea muuta kuin sympaattisia henkilöhahmoja. Vaikka Llosa taitavasti kuvaa henkilöiden taustat ja syyt siihen miksi he ovat sellaisia kuin ovat, ei hahmoihin voi suhtautua myötämielisesti. Syyllistä joukkoa melkein kaikki, muutamia hahmoja lukuunottamatta. Kiinnostavaa kyllä, positiivisen kuvan saa lähinnä vain joistakin muunmaalaisista hahmoista, kuten eurooppalaisesta turistipariskunnasta joka naiviuttaan joutuu sissijoukon kivittämällä tappamaksi.

Llosan kuva Perusta on säälimätön, vaikkakin joitakin valonpilkahduksia siellä täällä on - kauhistuttavat lähtökohdat eivät ihan kaikkea inhimillisyyttä sentään ole murskanneet. Mutta se mitä jäljellä on vain korostaa vallitsevat tilanteen lohduttomuutta.

Llosalla on mielenkiintoinen lähtökohta kirjoittamiseen - otetaan todellisia tapahtumia ja tilanteita ja dramatisoidaan ne yksilön näkökulmasta. Huonompi kirjoittaja kompastuisi tässä heti alkuunsa, mutta Llosa näyttää osaavan tämä. Toinen juttu sitten on, miten tämän kaltainen - sanoisiko kompromisseja välttävä - kirjoittaminen sitten lukijaa puhuttelee.

Lohduton nobelisti... ainakin tässä kirjassa.

Tohtorinkoulutus Suomessa - paras malli maailmassa?

Olin puhujana 3.11.2010 järjestetyssä seminaarissa "Tohtorinkoulutus Suomessa". Esityksen otsikkona oli "Tohtorinkoulutuksen yhteiset työkalut ja taidot – mallinnusta ja data-analyysiä tarvitsevat kaikki". Olimme laatineet esityksen yhdessä työtoverin kanssa, pohtien mitä valmiuksia nykyajan tutkimus (ja yhteiskunta) edellyttää tohtorinkoulutukselta. Ja miten yhteisiä, tutkimusalueelta toiselle siirrettäviä taitoja voidaan tehokkaasti oppia yhdessä.

Lisäys: tilaisuuden ohjelma ja esitykset löytyvät Suomen Akatemian nettisivuilta.

Tähän liittyen mieleeni tuli vertauskuva tohtorinkoulutuksesta: miten selvitä pimeässä metsässä?

Kaksi ääripäätä ovat "yksin pimeässä metsässä" ja "käyskentely kädestä kiinni pitäen". Ensimmäisellä vaihtoehdolla tarkoitan sitä, että koulutettava lähetetään omin nokkineen pimeään metsään, kehottaen "mene tuonne ja tutki". Ja jos koulutettava tulee takaisin ja vielä jotakuinkin järjissään, lyödään häneen koulutetun leima.

Kädessä pitelemisen vaihtoehdolla tarkoitan sitä, että koulutettavaa ohjataan tuttuja ja turvallisia reittejä myöten, välttäen riskejä, tarvittaessa varoitellen tyyliin "tuolla on jyrkänne, älä mene sinne". - Mutta kun metsästä tullaan takaisin, mitä on opittu?

Kumpikaan näistä malleista ei ole hyvä - ja melkoisia karikatyyrejä ne ovatkin. Mutta millaista tohtorinkoulutuksen sitten pitäisi olla?

Yksi tärkeä lähtökohta koulutuksessa on yhteiset mallinnuksen ja data-analyysin taidot. Näitä tarvitsevat kaikki tohtorinkoulutuksessa olevat. Tähän liittyy myös yhteisen tutkimusinfrastruktuurin käyttö, erityisesti sähköisen infrastruktuurin eli e-infran hyödyntäminen.

Tätä voisi kuvata "pimeä metsä" -vertauksessa niin, että koulutettaville annetaan ajantasaiset kartat, välineet keskinäiseen kommunikointiin ja vieläpä jonkinlainen otsalamppu. Otsalampulla tarkoitan tässä esimerkiksi laskennalliseen mallinnuksen taitoa eli kykyä käyttää tietokonetta selvittämään, kannattaako hakata päätään juuri tiettyyn puuhun. Kuvainnollisesti puhuen tietenkin.

Tutkijantaitojen rakentamisen pitää tapahtua niin, että pohjalla on laaja joukko yhteisiä ja yhdessä omaksuttavia taitoja, joihin kuuluu niin viestinnällistä kuin projektinhallintaan liittyvää osaamista. Tähän pohjustukseen kuuluvat myös mallinnuksen ja tietovarantojen hyödyntämisen taidot. Nämä taidot on syytä omaksua poikkitieteellisessä tutkimusympäristössä, jolloin löytyy yhteinen kieli ja rikkautta huomata miltä tutkimusongelmat näyttävät tieteenvälisillä rajapinnoilla.

Tämän pohjaosaamisen päälle voi sitten rakentaa syventäviä menetelmätaitoja, ja näiden päälle vielä kunkin tieteenalan erityismenetelmiin liittyvää osaamista tutkimustyön kautta.

Suomi voi rakentaa maailman parhaan tohtorinkoulutusjärjestelmän ottamalla ajatuksen "poikkitieteelliseksi alusta lähtien" laajassa mitassa käyttöön. Panostamalla yhteisiin, alueet yhdistäviin taitoihin pystytään luomaan tohtorinkoulutukseen joustavuutta ja diversiteettiä, niin tutkimusaluiden sisällä kuin rajapinnoilla.

Tällaisessa tohtorinkoulutuksessa syntyville taidoille on käyttöä laajasti yhteiskunnassa, sillä osaamisen käyttöalue on - mallinnuksen ja data-analyysin kaltaisten valmiustaitojen ansiosta - jo valmiiksi monitieteinen. Tohtorinkoulutettavat saavat ymmärrystä osaamisensa soveltamisesta monenlaisiin ongelmiin, mistä on suurta hyötyä niin yritysmaailman kuin julkisen sektorin palveluksessa.

Hyvin pieni osa tohtoreista jää lopulta tutkijanuralle, ja vain prosentti tai pari yltää professuuriin. Toisaalta yritysmaailma tarvitsee lahjakkaita, hyvin verkostoituneita ongelmanratkaisijoita. Samaten julkisen sektorin puolella tarvitaan monipuolista osaamista, olkoon kyse vaikkapa terveydenhuollon, ympäristökysymysten tai kulttuuritoimen tehtävistä.

Siirrettävät taidot ja kattavat verkostot ovat yrityksille ja yhteiskunnalle jopa arvokkaampia ominaisuuksia nuorissa tohtoreissa kuin itse tutkimuksen loistokkuus. Väitöskirja on vähemmän tärkeä kuin osaava ihminen.

Helpolla maailman parhaaseen tohtorinkoulutukseen ei kuitenkaan päästä. Eurooppa on ryhdistäytynyt ja näyttää mallia muulle maailmalle, mutta niin Aasiassa kuin USA:ssa kiritään kovasti, ja mennään edelläkin. Suomessa on pienenä maana kuitenkin otolliset olosuhteet sen kaltaiselle laajalle yhteistyölle mitä tarvitaan.

Hyvä käytännön esimerkki nykyisten käytäntöjen ongelmista on julkisilla varoilla tuotettujen aineistojen hyödyntäminen tutkimuksessa. Tämä ei nykyisin toimi ollenkaan toivottavalla tavalla, mistä on käyty keskustelua muun muassa Helsingin Sanomissa. Yhteiset käytännöt ja yhteinen, laajasti hyödynnettävissä oleva tutkimuksen e-infra nostaisi aineistojen hyödyntämisen aivan uudelle tasolle.

Mitä uudenlainen malli tutkijantaitojen rakentamisessa tuo mukanaan? Tässä mallissa hyödynnetään yhteisesti rakennettuja ja tuotettuja moduuleita ja opetetaan alueelta toiselle yltäviä "siirrettäviä taitoja" (transferable skills). Tämä mahdollistaa kulttuurin, jossa poikkitieteellinen yhteistyö on laajassa mitassa arkipäivää ja henkilökohtaiset kontaktit tieteenalojen välillä syntyvät jo varhaisessa vaiheessa tohtorinkoulutusta.

Mutta mitä sitten tarvitaan, että "maailman paras" malli saadaan Suomeen?

Ensinnäkin tulee linjata laskennan ja informaationkäsittelyn strateginen merkitys tohtorinkoulutuksessa. Toiseksi on panostettava tohtorinkoulutuksen e-infrastruktuuriin, niin että mallinnus ja tietovarantojen käsittely ovat kaikkien tutkijoiden hallitsemia taitoja ja kaikilla on käytössään yhteensopivat tietotekniset ratkaisut. Tämän kaiken tulee tietysti myös olla toteutettavissa kustannustehokkaalla ja yhteentoimivalla tavalla.

Mahdollisuus päästä maailman parhaaksi on olemassa. Suomi edelläkävijäksi - mikäs sen parempaa! Ja onko pienellä maalla muuta vaihtoehtoa kuin olla paras?

Tunteiden alkemiaa - Uusin tavoin mielentyyneyteen

Teos Tunteiden alkemiaa - Uusin tavoin mielentyyneyteen (Otava, 2002) on sellaista kirjallisuutta, johon harvoin tulen tarttuneeksi, ja nytkin taustalla oli se että teos mainittiin keskeiseksi lähteeksi kirjassa Kohtaamisten voima - Tarina yhdessäluovasta uudistumisesta (Sitra, 2010). Sain kirjan kohtuu nopeasti lainaksi (kiitos, Helmet!) ja olen sitä pikku hiljaa selaillut.

Teos ei ollut niin hyödytön kun alunperin pelkäsin - ainakaan se ei mene hämäriin new age -tyylisiin pohdiskeluihin hirveän isossa määrin, vaikka tämmöistäkin kirjasta löytyy. Alkusanat on kirjoittanut Dalai Lama, mikä ehkä kuvastaa enemmänkin kirjan asemointia suhteessa lukijoihin kuin kirjan tosiasiallista sisältöä.

Kirjan kirjoittaja Tara Bennett-Goleman tuntuu olevan hyvin perillä psokologisista käsitteistä, ainakin hänen esityksensä menee todesta kaltaiselleni maallikolle ilman sen kummempia ihmettelyjä. (Tosin pieni epäily nousi siitä että jotkin esitetyt asiat tuntuvat liiankin ilmeisiltä ja itsestään selviltä.)

Keskeinen kirjoittajan viesti liittyy siihen, miten voimme löytää keinoja ymmärtää toimintaamme haitallisesti vaikuttavia mielen skeemoja ja tätä kautta löytää ratkaisuja arkipäivän vaikeisiin tilanteisiin, jotka toistuvat toistumistaan. Keskeisenä keinona on "tarkkaileva havainnointi", joka perustuu sekä itämaiseen mietiskelyn perinteeseen että länsimaiseen psykologiaan. Tosin en ole vakuuttunut siitä, että menetelmä tosiaan toimii; sitä pitäisi käytännössä koettaa ja siihen kirjan nopea selailu ei tietenkään riitä.

Olennaisena tarkkailun kohteena ovat "mukautumattomat reaktiot", siis sellaiset mielen toimintamallit jotka ovat haitallisia: "[...] monet tai useimmat tunnereaktioistamme ovat luultavasti soveliaita tietyissä tilanteissa. Niistä tulee mukautumattomia vasta sitten kun ne eivät enää toimi."

Kirjoittajn mukaan lapsuudessa (niin varhaislapsuudessa kuin nuoruudessa) opitut käyttäytymismallit voivat olla haitallisia ja jopa tuhoisia myöhemmässä elämässä. Aikoinaan ne ovat olleet hyödyllisiä vaikeista tilanteista selviämiseksi, mutta toistuessaan toimintamalleista on tullut vahingollisia. Niistä on kuitenkin äärimmäisen vaikea päästä eroon koska ne toimivat tietoisen mielen tavoittamattomissa - käyttäydymme kuin automaatit nauhoitetun toimintamallin mukaisesti edes huomaamatta että tilanteessa on jotain omituista.

Kirjoittajan mukaan on kuitenkin opittavissa havaitsemaan tällaiset tilanteet, ja kun tilanteen pystyy huomaamaan, voi myös tarkkailla mitä mielessä sillä hetkellä tapahtuu ja tätä kautta pureutua asiaan sen alkuperäisiä syitä myöten. Kirjoittaja korostaa myötätunnon merkitystä - tarkkailu voi väärin käytettynä johtaa syyllistämisen ja syyttelyn kierteeseen, joka on vahingollista niin itselle kuin muille. Sen sijaan on pyrittävä ymmärtämään ihmisten rajallisuus ja edettävä myötätuntoisen ymmärryksen kautta eteenpäin.

Kirjoittaja luettelee joukon mukautumattomia skeemoja, jotka ovat yleisiä, usein moni niistä kerrallaan "skeemarykelminä":

• hylkääminen, laiminlyönti, alistaminen, epäluottamus, arvottomuus
  
• ulkopuolisuus, haavoittuvuus, epäonnistuminen, täydellisyyden tavoittelu, ylemmyydentunto
  

Ensimmäiseksi luetellut pohjautuvat kirjoittajan mukaan varhaisesta lapsuudesta, erityisesti suhteesta vanhempiin. Jälkimmäinen lista on puolestaan peräisin kokemuksista laajemmassa ympäristössä, esimerkiksi suhteesta koulutovereihin tai kavereihin tai yhteiskuntaan yleisemmin.

Skeemat saavat aikaan "tunnelinäön" reaktion, jossa toimintamalli iskee päälle niin että huomio kiintyy vain skeeman kannalta olennaisiin asioihin:

Ollessamme skeeman pauloissa voimme helposti sokaistua elämässämme toistuvasti esiintyville tuhoisille kaavoille. Skeeman värittämä todellisuus määrittelee sen, mitä me haivaitsemme ja muistamme, mutta se estää meitä kuitenkin oivaltamasta, mihin nämä kokemukset perustuvat. Niinpä miellämme ongelman "ulkopuoliseksi" pikemminkin kuin joksikin omassa mielessämme esiintyväksi asiaksi.

Kirjoittaja luettelee listan vääristymiä jotka ovat luonteenomaisia mielessä vaikuttaville skeemoille:

• valikoiva havaitseminen
  
• liiallinen yleistäminen
  
• ajatusten lukeminen
  
• hätiköityjen johtopäätösten tekeminen
  
• liioitteleminen
  

Kirjoittaja toteaa: "[...] skeemakohtaukset saavat alkunsa tunnekeskuksissa eli valtavan voimakkaassa, jo muinoin kehittyneessä aivojen osassa. Tunteilla on eloonjäämisen kannalta ratkaiseva merkitys: niiden avulla aivot varmistavat välittömän reaktion, joka voi pelastaa meidät uhkaavalta vaaralta [...] olipa kyseessä sitten todellinen fyysinen vaaratilanne tai pelkästään vertauskuvallinen sellainen."

Miten sitten päästä eroon kierteestä:

Epäloogisuudestaan huolimatta jatkuvasti toistuva käyttäytyminen [...] voimistaa kuitenkin tottumusta huomattavasti [...] ja sitä on aina vain vaikeampi muuttaa. Se on kuitenkin muutettavissa - oikean tietoisuuden avulla.

Kirjoittaja lainaa asiakkaansa esittämää ilmaisua asiasta: "Tarkkaileva havainnointi on kuin laskuvarjo: se hidastaa vauhtia, niin että ehdin havaita paljon enemmän." Olennaista on tiedostaa tunteet ja antaa niiden mennä menojaan, ei antaa tunteelle ylivaltaa eikä reagoida automaattisesti. Kirjoittajalla on tähän kuusikohtainen toimintamalli:

1. havaitse epäasiallinen tunnereaktiosi
   
2. siirry tarkkailevan havainnoinnin tilaan
   
3. pane merkille tunteesi
   
4. näe toimintasi ja impulssisi tarkkailevan havainnoinnin valossa
   
5. pane merkille miten reaktiosi muuttuu
   

En lähde referoimaan kirjoittajaa enää tämän enempää - muuta kuin yhden kappaleen verran:

[V]astalääke kärsimykseen on Dalai Laman mukaan se, että keskittyy muihin, olivatpa omat ongelmat millaisia tahansa. "Tietoisuuden tila on suppea, joten henkilökohtainen kärsimys paisuu suureksi", hän sanoo. "Mutta samalla hetkellä kun alat auttaa muita, mieli laajenee ja omat ongelmat alkavat näyttää pienemmiltä."

Yhteenveto: Mielenkiintoinen ja haastava kirja, jota lukiessa on kuitenkin hyvä pitää jalat maassa.

Microsoft Office for Mac 2011 - hyvää ja vähän huonoakin

Sain käyttööni uunituoreen Microsoftin Office-paketin Macille, virallinen nimi on "Office for Mac 2011". Microsoft hehkuttaa sitä sivuillaan joten en tarkempaan esittelyyn tässä mene.

Aiemmin olen käyttänyt Mac OS X:ään sisäänrakennettua Microsoft Exchange -yhteensopivuutta, eli toisin sanoen lukenut sähköpostit Mail-ohjelmalla ja käyttänyt iCal-kalenteriohjelmaa. Mutta vaikka nämä sinänsä hyvin toimivatkin, täyttä Outlook-yhteensopivuutta ratkaisu ei tarjoa. Mutta nyt Macin Office-pakettiin kuuluu myös Outlook, joten tätä täytyi testata.

Ensinnäkin, ja tämä pistää nopeasti silmään, pieniä kauneusvirheitä on siellä täällä, esimerkiksi päiväysten nimeämisissä missä tulee hassuja termejä kuten "marraskuutata". Alla olevasta Outlookin ruutukaappauksesta selviää mitä tarkoitan.



Jonkin verran viimeistä viilausta vaille jääneeltä tuntuu ohjelmisto joiltakin osin, vaikka mitään varsinaisia isoja käytettävyysmokia ei tähän mennessä ainakaan ole tullut esiin. Toisaalta ohjelmistopaketti on niin laaja ja monimutkainen, että on suorastaan ihme että se tuntuu niinkin helpolta ottaa käyttöön.

Office-paketin tuttujen sovellusten (Word, Excel ja PowerPoint) ulkonäköä on uusittu Windows-version mukaiseksi, säilyttäen kuitenkin Mac-maisia piirteitä. Tulos on varsin selkeä ja helppo omaksua, varsinkin jos on tullut käyttäneeksi Windows-versiota. Kovin suurta uuden oppimisen tarvetta ei Mac-versioon verrattuna myöskään ole. Alla on kuva Wordin uudesta ilmeestä.



Ihan ilman ongelmia uuden Office-version käyttöönotto kuitenkaan ole sujunut. Joistakin Mac-ohjelmistojen (Mail ja iCal) näppäinkomennoista on ollut vaikea oppia pois (ja oppia uudet tilalle). Kaikilta osin käyttöliittymä ei myöskään tunnu niin viimeistellyltä kuin Applen sovellusten laita on.

Harmittavaa kyllä, Outlook ei näytä osaavan tuoda esiin MobileMe-sähköpostin kansioita. Muutama kansio tulee näkyviin, mutta vain muutama, eikä muita tunnu saavan esiin millään keinolla. Tässä asiassa muillakin on ollut ongelmia nettikommenteista päätellen, eikä ratkaisua tunnu löytyvän. Yritin sekä automaattista että manuaalista MobileMe-sähköpostitunnuksen käyttöönottoa, eikä kumpikaan toiminut tältä osin. Tulevien postien kansio tuli kyllä esille niin kuin pitääkin eikä sen käsittelyssä ilmennyt ongelmia.

Exchange-palvelimen käyttöönotto sitä vastoin sujui helposti, riitti kun muisti oman tunnuksensa ja salasanansa sekä palvelimen nettiosoitteen. Kalenterit ja yhteystiedot tulivat näkyviin niin kuin pitääkin. Ja koska kyseessä on Outlook, voi monia asioita hoitaa nyt ilman Windowsiin tarttumista, toisin kuin Macin Mail/iCal-sovellusten kanssa. Kokouskutsujen hyväksymisessä ja hylkäämisessä on enemmän vaihtoehtoja, ja yhteisesti sopivien kokousaikojen etsiminen toimii ihan yhtä sujuvasti kuin Windows-puolella. Lisäksi voi hallita delegaattioikeuksia samaan tapaan kuin Windowsin Outlookissa. Erinomaista!

On suorastaan hämmentävää, miten tutulta Officen käyttöliittymä vaikuttaa verrattuna 2008-versioon, vaikka muutoksia on tapahtunut melko runsaasti. Seuraavassa on näyte Excelin uudesta ulkonäöstä.



Yhteenveto: Office for Mac 2011 vaikuttaa mainiolta päivitykseltä 2008-versioon, eikä suurempia kompastuskiviä siirtymiselle näytä löytyvän, lukuunottamatta selittämätöntä ongelmaa MobileMe-sähköpostikansioiden näkymisessä. Tosin on myönnettävä, että Office on niin monimutkainen kokonaisuus, että parin päivän käytöllä on vaikea sanoa mitään pitemmällä jaksolla mahdollisesti esiin tulevista ongelmista. Hyvältä vaikuttaa!

Mitä on Mitä?

Kyllä tositarina aina keksityn voittaa - näin voi sanoa tämän elämänkerran pohjalta. Dave Eggersin kirja What Is the What: The Autobiography of Valentino Achak Deng kertoo sudanilaisen Valentino Achak Dengin elämäntarinan - josta suurin osa on kulunut pakolaisena, ensin Sudanissa, myöhemmin USA:ssa.

Kirja on kirjoitettu Dengin minä-perspektiivistä. Eggers käyttää hyödykseen kaunokirjallisia keinoja tositarinan kertomiseen, mistä kirja on saanut jonkin verran kritiikkiä, johon sekä Eggers että Deng ovat vastanneet. Kirjaa myydään romaanina, mutta sen tositapahtumiin perustuva kerronta sinänsä oikeuttaisi myös "nonfiction"-termin käytön.

Sudanin sisällissota - josta voisi ehkä myös käyttää termiä kansanmurha kun ottaa huomioon että toisella osapuolella oli konetuliaseita ja toisella keihäitä, kiviä ja keppejä - repi maan hajalle vuodesta 1983 alkaen. Nuoria poikia värvättiin sotilaiksi, ja monet lähtivät pitkälle vaellukselle Niilin yli ja autiomaan halki kohti Etiopiaa. Sodasta sanotaan: "was one of the longest lasting and deadliest wars of the later 20th century".

Taustalla oli jo brittien siirtomaakaudelta peräisin oleva maan kahtiajako, jota poliitikot käyttivät hyväkseen omia tarkoituksiaan ajaakseen. Pääsääntöisesti kyse oli maan eteläosan ei-arabiväestön ja pohjoisosan arabien välisestä yhteenotosta, jota keskushallinto lietsoi, pyrkien maan islamisointiin. Kristityt ja perinneuskontojen kannattajat joutuivat alakynteen, eikä heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta mailtaan.

Kirjan otsikko "Mitä on Mitä?" on peräisin Dinka-heimon luomiskertomuksesta, jonka mukaan Luoja tarjosi esi-isille kahta vaihtoehtoa: joko ottaa lehmän, tai sitten Mitä. Kun esi-isä kysyi "Mitä on Mitä?", Luoja ei paljastanut toisen vaihtoehdon sisältöä vaan kehotti tekemään valinnan. Esi-isä valitsi lehmän ja sai itselleen elannon hamaan tulevaisuuteen asti. Tarinan joidenkin versioiden mukaan arabit saivat itselleen Mitä-vaihtoehdon, jonka sisältöä ei kuitenkaan vieläkään tiedetty.

Kirja kertoo tarinan punoen yhteen Dengin Amerikan vaiheita - jotka eivät sujuneet ilman väkivaltaa ja ryöstämisen kohteeksi joutumista sielläkään - limittäin vähitellen paljastuvan pakoretken tapahtumien kanssa. Osa "kadonneista pojista" joutui leijonan kitaan, osan tappoi tauti tai nälkä, osa luovutti toivonsa menettäneenä, osa kaapattiin sissiarmeijaan, osan tappoi vihollinen tai rosvo.

Ja kaiken taustalla väijyi Sudanin keskushallinto, joka antoi arabeille oikeutuksen ryöstämiseen ja väkivaltaan, jopa aktiivisesti osallistumalla hirmutekoihin.

Tarinaan tuo oman perspektiivinsä Amerikkaan pelastautuneiden sudanilaisten keskinäinen kiistely, kun kukaan ei halunnut jäädä huonompaan asemaan kuin joku toinen, eli kaikkien piti saada samoja etuja (tai sitten ei kenenkään). Tähän liittyy vielä tavaton kulttuurishokki, kun perinteisen karjanhoitoelinkeinon harjoittajat vietiin keskelle amerikkalaista materialismia. Monesti hyväntekijöiden - kuten Jane Fonda, Ted Turner ja Angelina Jolie - toimet saavat aikaan hämmästyksien ja kompastuksien kierteen, kun pakolaiset joutuvat keskinään eripuraisina parrasvalojen loisteeseen.

Yhteenveto: Erinomainen kirja tärkeästä aiheesta - siitä miten helppo sivilisaatio on tuhota ja miten ihmisyys on pienestä kiinni. Hyvä muistaa näinä globalisaation ja markkinavoimien aikoina.