Henkiinjäämisen suunnitelma

Olipa positiivinen yllätys! Markku Envallin kirja Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta (WSOY, 2001) valloitti syvällisyydellään ja ajankohtaisuudellaan. En edes muista, mistä sain vinkin että tämä teos on lukemisen arvoinen, mutta kiitos Helmetin sain sen käsiini.

Envall käsittelee suuria aiheita: uskontoa, ihmisen tehtävää, kirjailijan roolia - ja tietenkin teosten kirjallista kritiikkiä. (Useimmiten positiivista!)

Aloitus on komea: Raamattu ja Jobin kirja. En ole uskontotieteen teoksia juuri yhtään lukenut, enkä myöskään "kirja-arvioita" Raamatusta, mutta tämä oli valaisevaa ja äärimmäisen kiinnostavaa, eikä pelkästään sen takia että Jobin kirja on niin tavattoman vaikuttava kirjallinen teos, vaan myös siksi että Jobin kirja sisältää suuren kysymyksen: "Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä?"

Jobin kirja on rakenteeltaan kehittynyt, siinä on proosaa alussa ja lopussa ja runomuotoinen osuus keskellä. Kirja myös ottaa kantaa itseensä - Jobin tarinaan josta on syntynyt kansan suussa sananlaskuja - ja sitä kautta pohdiskelee myös viestinsä sisältöä ja vastaanottoa.

Envall kirjoittaa: "Job suistuu korkeimmalta huipulta syvimpään rotkoon. [...] Jobista tulee jokamies, ihmisen arkkityyppi, ja hänen tarinastaan ihmiskunnan paraabeli. [...] Jobin kirja on suurta runoa. Sen sanonta on viimeisteltyä, aistimusvoimasta ja konkreettista. Sen kuuluminen Vanhaan testamenttiin yllättää, jokin siinä ei tunnu tähän kontekstiin sopivan. [...] Jylhät sanat heittävät varjonsa teologian koko perusteiden ylle. Jobin mukaan Jumala ei ole korkein, hänenkin yläpuolellaan on totuus."

Kyseessä on kirjallinen merkkiteos: "[Job] on aatedraama ja runodraama. Sen dramaturgia on taitava ja harkittu, sen rakenne sanoo enemmän kuin sen yksittäiset mietelauseet. [...] Siihen voi soveltaa Mihail Bahtinin teoriaa: se on polyfoninen, moniääninen teos. Tämä on paradoksi, sillä äänten tasa-arvoa uhkaa se, että pääpuhujat ovat ihminen ja Jumala. [...] Jobin kirja tekee heistä tasa-arvoisia keskustelijoita."

Toinen itselleni valaistusta tuonut essee käsitteli runoilija Einari Vuorelaa, jota en juuri ole lukenut, muutaman säkeen joskus aikoinaan. Envall piirtää kuvan pitkän linjan runoilijasta, joka oli uskollinen itselleen ja äänelleen, vaikka aikakaudet vaihtuivat ympärillä: "Hänelle ratkaiseva kehys ei ollut yhteiskunta eikä muu runous, vaan luonto. Ihminen luonnossa, ei luonnon edessä. [...] Jos hän olisi elänyt vuosikymmenen kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija."

Kolmas hyvin mieleen jäänyt essee käsitteli Antti Tuurin taitavia novelleja, niiden kerrontatekniikkaa ja merkitystä. Envallin selitykset paljastivat vähän liikaakin, riisuivat mystiikkaa, mutta toisaalta ne kiinnittivät myös huomiota asioihin joihin itse en ollut ymmärtänyt tarttua. Erityisesti tämä päti novellin Mathias Grünewaldin ristiinnaulittu analyysiin. Tässä yhteydessä tulee hyvin selville Tuurin minäkertojan nerokkuus. Tuurin kertomustapaa on nimitetty behavioristiseksi, mitä se sitten tarkoittaakaan, kai lähinnä sitä että Tuuri ei juuri kuvaa ihmisten, edes minäkertojan, ajatuksia, vaan keskittyy eleisiin, ilmeisiin, sanomisiin ja tekemiseen. Kun minäkertoja ei paljasta itsestään paljoakaan, syntyy lukijalle tarve tietää enemmän - ns. inhimillinen uteliaisuus - ja näin Tuuri saa lukijan tarinansa pauloihin. Tämä vaatii tavatonta taitoa, lähestulkoon akrobaattista kertomisen hallintaa. Tässäkin vähemmän on usein enemmän.

Neljäs poimintani Envallin esseistä käsittelee sittemmin Nobelilla palkitun José Saramagon romaania Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 1998). Saramagon Nobel-palkinnon perusteissa sanotaan seuraavasti:

The Nobel Prize in Literature 1998 was awarded to José Saramago "who with parables sustained by imagination, compassion and irony continually enables us once again to apprehend an elusory reality".

Romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi mainitaan Nobel-palkinnon tiedotteessa yhtenä keskeisistä Saramagon teoksista, ei ehkä kuitenkaan aivan merkittävimpänä. Tämä on kirja joka jossain välissä täytyy kuitenkin lukea.

Saramago kuvaa Jeesuksen elämän uudesta näkökulmasta: "Jos [Saramagon vision] pelkistää virkkeen mittaiseksi, mikä näin rikkaan ja monihahmoisen romaanin kohdalla on uhkayritys, se kuuluu: kristinusko on alusta loppuun saakka väkivallan ja sen herättämän syyllisyyden uskonto. [...] Jeesus ei ole ollut aikojen alusta, hän on Jumalan valitsema karitsa, Jumalan etujensa hyväksi uhraama eläin. [...] Romaanin Jumala tietää tulevaisuuden, silti hän toteuttaa sen toimillaan. Hän ottaa Jeesuksen pojakseen ja teloituttaa tämän ristillä. Tällä yhdistelmällä hän luo ihmisiin äärimmäisen latauksen neuroottista syyllisyyttä. Syyllisyys on neuroottista siksi, etteivät ihmiset voi olla syyllisiä tapahtumaan, jonka Jumala yksin panee toimeen kaikkivallallaan. Tämä syyllisyys on niin musertavaa, että siltä pelastuakseen ihmisten on pakko heittäytyä Jumalan jalkojen juureen kerjäämään armoa ja anteeksiantoa."

Saramago tulkitsee ristin tapahtumat uudessa valossa: 'Ja Jeesus pyytää ristin juurella olevia antamaan anteeksi Jumalalle: "Antakaa hänelle anteeksi, hän ei tiedä mitä on tehnyt."'

Tämä pysäyttää.