Vuohen juhla

Mario Vargas Llosa sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon 2010. Kirjailijan pääteokseksi mainitaan Vuohen juhla (Otava, 2002; suom. Sulamit Hirvas). Nobel-palkinnon perusteissa mainitaan "hänen kykynsä tuoda esiin valtarakenteita ja kuvata yksilön vastarintaa ja kukistumista", mikä tuntuu viittaavan juuri tähän romaaniin.

Romaani perustuu todellisuuteen - siinä määrin kuin mikään romaani voi - eli kertoo Dominikaanisen tasavallan johtajan Rafael Leónidas Trujillon tarinan. Samalla Llosa luo terävän ja armottoman kuvan eteläamerikkalaisesta diktatuurista, siitä miten se syntyy, miten se elää (ja kärsii) ja miten se lopulta sortuu pitkälliseen kuolinkamppailuun.

Mutta Llosa ottaa kirjassaan paljon vapauksia. Teos sisältää kuviteltua (ja dramatisoitua) aineistoa, mikä mahdollistaa sen että kirjailija tunkeutuu niin diktatuurin uhrien kuin vallankäyttäjien pään sisällä - usein vallankäyttäjät olivat samalla myös uhreja.

Itse diktaattori, "Vuohi", jää hiukan karikatyyrimäiseksi hahmoksi. Hänestä Llosa piirtää luonnekuvan, joka todellakaan ei mairittele, mutta toisaalta myös pudottaa diktaattorin jalustaltaan: tällainenko oli Vuohi joka sai kokonaisen valtion rautaiseen otteeseensa 31 vuodeksi? Ja selittääkö hypnoottinen katse ja korkea, viiltävä ääni lopultakaan sitä miksi Trujillo nousi valtaan?

Vasta luettuani toistasataa sivua romaanista tajusin, että olin aikoinaan lukenut Helsingin Sanomista kirja-arvostelun romaanista. Tässä lainaus: "Perulainen Mario Vargas Llosa kirjoitti sen vihdoinkin: suuren romaanin latinalaisamerikkalaisesta diktaattorista. [...] [Romaani] sijoittuu selvästi aikaan ja paikkaan. Se kertoo Dominikaanista tasavaltaa vuosina 1930-61 rautaisella otteella vallinneesta despootista Rafael Trujillosta. [...] Vuohi saadaan lopulta hengiltä, mutta suuri salaliitto ei toteudu niin kuin piti. Asevoimien päällikkö on juonessa mukana, mutta ratkaisevalla hetkellä hän vajoaa horteeseen. [...] Matkan varrella romaani on purkanut diktatuurin rakenteen nähtäville pienimpiä vivahteitaan myöten. Siinä voi samalla tunnistaa minkä tahansa autoritaarisen vallankäytön mekanismin."

Kuten romaanissa Andien mies, Llosa ei kaunistele hahmojaan vaan esittää heidät kaikessa rumuudessaan - voiko diktatuurissa muuten ollakaan? Sorra tai tule sorretuksi. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä, kumpi oli pahempaa, ne jotka tukivat diktaattoria omia itsekkäitä pyrkimyksiä edistääkseen vai ne jotka olivat diktaattorin pauloissa ja luottivat tähän, suorastaan palvoivat tätä?

Hiukankin huonomman kirjoittajan käsissä tarina Vuohesta latistuisi suuruudenhulluuteen; aiheen massiivisuus - kokonaisen kansakunnan mielenhäiriö - tuntuu ylivoimaiselta. Joissakin kohdin tuntuu siltä, että Llosa menettää otettaan, esimerkiksi silloin kun hän limittää Vuohen saapumista odottelevien salamurhaajien kärsimättömyyttä siihen miksi kukin heistä päätti yrittää diktaattorin tappamista hyvin tietäen epäonnistumisen hinnan. Ja samaa tekniikkaa käyttäen Llosa purkaa vähä vähältä historiaa auki kertoessaan, kuinka Vuohen ministerin tytär Urania palaa tapaamaan seniiliä isäänsä 35 vuotta salamurhan jälkeen.

Romaanin kerronnallinen rakenne on lukijalle näkyvissä, siitä näkyy kirjailijan tarkoituksellinen tekniikka, mutta kovin pahasti tämä ei lukijan kokemusta häiritse, ehkä jopa toimii välttämättömänä etäännyttämisen välineenä kerronnassa.