Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä

Tämä on järkäle! Nimittäin Jari Metsämuurosen 1632-sivuinen teos Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä (Tutkijalaitos, 4. painos; International Methelp Oy). Teoksen 4. painos oli suururakka, josta kirjoittaja toteaa seuraavasti: "Iän myötä tällaiseen isoon prosessiin lähteminen tuntuu aina vain vaikeammalta. Kirjan piti olla valmiina jo 2008, mutta vuoteen en saanut työtä aloitettua - työ kun tehdään yö- ja loma-aikaan virkatehtävien siitä kärsimättä."

Teos on perusteellinen ja rakennettu pitkälti tutkimusprojektin (ja tutkimusartikkelin) loogisen etenemismallin mukaan. Esimerkiksi luvussa "Kirjallisuuden etsiminen" asetetaan seuraavat tavoitteet: "1. Saada yleiskuva aiemman kirjallisuuden merkityksestä tutkimukseen. 2. Tietää väylät löytää oleellinen kirjallisuus. 3. Osata kriittisesti arvioida lähdekirjallisuutta." Juuri näin!

Kirjoittaja on ajan tasalla ajatellen "Google-sukupolvea" ja tarjoaa varoituksen sanan: "[H]yvää tutkimusta ei voi tehdä pelkästään googlaamalla - paljon hyviä lähteitä jää löytymättä, mikäli keskeisenä tiedon etsimisen väylänä on Internet."

Jossain määrin tässä ollaan kyllä taitekohdassa, sillä Google Scholar on aikamoisen arvokas lähde monella tieteenalalla, kun vain osaa käyttää oikeita hakusanoja. Samaten Amazonin puolelta löytyy monista kirjoista esikatseluversiot, joissa sopiva hakusana hyvässä lykyssä tuo esille juuri halutun kohdan lähdeteoksessa. Mutta perusajatus on oikea: pintapuolisella googlaamisella ei ymmärrystä saavuta. Metsämuuronen ohjaa lukijaa parhaan kirjallisuuden lähteille, siis ajan tasaisiin käsikirjoihin, kunkin alan klassikkoteoksiin sekä johtavissa aikakauslehtisarjoissa julkaistuihin artikkeleihin.

Kirjan monumentaalisuudesta johtuen siellä tällä on pieniä kirjoitus- ja kauneusvirheitä (tutkina po. tutkijan, Essey po. Essay jne.), jotka tämän laajuisen teoksen - varsinkin yötöinä tehdyn - osalta suo hyvin anteeksi.

Sivulla 56 on kuitenkin esimerkki hypoteesista, joka mielestäni on virheellinen: "Opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso nousi tilastollisesti merkitsevästi, ovat tilastollisesti merkitsevästi tyytyväisempiä työhönsä kuin ne opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso ei muuttunut."

Mielestäni tämä hypoteesi ei vastaa kyseistä kohtaa pohjustavaa tekstiä, tai ymmärsin sen väärin. Hypoteesissa on tällaisena se periaatteellinen ongelma, että siinä yritetään kytkeä yhteen jonkin asian muutos (sitoutumisen taso) toisen asian (työtyytyväisyys) absoluuttiseen tasoon. Tässä pitäisi huomioida jollain tavalla myös sitoutumisen lähtötaso (esimerkiksi luokittelemalla vastaajia), tai sitten olen ymmärtänyt tutkimusasetelman ihan väärin.

Metsämuuronen tuo sujuvan luontevasti esille tutkimusasetelmat ja mittaamisen sekä tähän asiaan kiinteästi kytkeytyvän mittauksen luotettavuuden, reliabiliteetin ja validiteetin, eli siis tutkimuksen toistettavuuden ja sen mitataanko sitä mitä on tarkoitus mitata.

Kun en ole ihmistieteilijä, tämä asia oli itselleni näin muotoiltuna kohtalaisen uutta, vaikkakin taustalla olevat matemaattiset ja tilastotieteelliset käsitteet ovatkin periaatetasolla tuttuja TKK:n tilastotieteen kursseilta. Jonkin verran jäin tekstistä kaipaamaan tilastotieteellisten kaavojen merkityksen avaamista, nyt ne tuodaan ikään kuin annettuna, selittämättä miksi jossain yhteydessä lasketaan neliösummia jne. Itse olen aina yrittänyt jollain tavalla ymmärtää, mistä kaavoissa loppukädessä on kyse - esimerkiksi pisteiden välimatka n-ulotteisessa avaruudessa ynnä muuta sen kaltaista.

Teoksessa marssitetaan lukijalle nopeaan tahtiin pitkä rivi tunnuslukuja, joiden laskemista kyllä havainnollistetaan lyhyillä esimerkkitaulukoilla ym., mutta kuitenkin tästä jää jossain määrin sellainen kuva että lukijan joko odotetaan olevan harvinaisen sivistynyt tilastotieteen ymmärtäjä, tai sitten lukijan ajatellaan käyttävän standardiohjelmistoja mustina laatikoina, siten että kyseiset tunnusluvut putkahtavat sieltä esiin automaattisesti.

Kokonaan uusi alue itselleni oli mittarin ja tutkimusasetelman väliset pohdinnat, esimerkiksi ulkoinen ja sisäinen validiteetti, käsitevalidius, kriteerivalidius, testi-uusintatesti-reliabiliteetti, mittarin sisäinen konsistenssi jne. Kirjoittaja tuo käytännön esimerkkejä mittarista konkreettisella tavalla, esimerkiksi kyselylomakkeen kysymysten ja vastausvaihtojen muotoilun suhteen. Itselleni oli uusi ajatus, että kyselylomake on tosiasiassa mittari - luonnontieteissä kun mittarit ovat vähän toisenlaisia - ja että lomakkeen laatiminen on hyvin haastava (ja äärimmäisen mielenkiintoinen) tutkimuksellinen tehtävä. Ihmistieteiden opiskelusta on hyötyä insinöörillekin!

Teos käsittelee samoja aihepiirejä useaan otteeseen, mistä saattaa johtua se että joidenkin termien ensimmäisen esiintymän yhteydessä ei kerrota mistä sanoista termi on peräisin. Esimerkiksi sopii IRT, joka mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 100, mutta termin selityksen jouduin hakemaan hakemistosta (Item Response Theory). Tämä oli hitusen harmittavaa, kun IRT tuodaan kyseisellä sivulla esille merkittävänä edistysaskeleena: "IRT-mallitus on viimeisten 40 vuoden aikana käytännössä syrjäyttänyt klassisen mallituksen tutkimuskohteena."

Sivulta 131 löytyy hauska esimerkki kysymyksestä, jolla on vahva ennustevaliditeetti. Pääsykoekysymys oli "Mitä raha merkitsee sinulle tulevassa ammatissa?" Jos tähän vastaa, ettei rahalla ole mitään merkitystä vaan haluaa vain auttaa ihmisiä, tämä henkilö tullaan karsimaan pois automaattisesti! Eli vain hyvää tarkoittava ihminen ei selviä opinnoista...

Yhteenveto: Vaikuttava ja perusteellinen oppi- ja käsikirja tärkeästä aiheesta. Pienistä kirjoitus- ja kauneusvirheistä ja kyseistä tutkimusalaa ennestään tuntemattomaa hämmentävistä seikoista huolimatta hyvin antoisaa luettavaa. Käytännön hyötyä teoksesta on viimeistään siinä vaiheessa kun pitää ottaa kantaa asiakas tms. kyselyn suorittamiseen ja kysymystenasetteluun.