Unelmakuolema

Leena Krohn tarttuu vaikeisiin aiheisiin - nykyisen kulttuurimme pinnallisuuteen ja itsetuhoisuuteen - ja tekee sen tyylillä. Kirja Unelmakuolema (Teos, 2004) kertoo niin ihmisen katoamisesta, kuolemasta, kuin myös tuon kuolemisen välttämisestä millä hinnalla hyvänsä.

Kirjan otsikko viittaa firmaan, joka tarjoaa - maksua vastaan - helppoa poistumista tästä elämästä. Muitakin saman toimialan yrityksiä esiintyy kirjassa, kuten myös erilaisia liikkeitä jotka omalla tavallaan purkavat samaa taustalla olevaa maailmantuskaa, sitä että minäkeskeinen länsimainen ihminen ajautuu haaksirikkoon.

Mutta toimiiko kirja kirjana? Toimii - ja ei toimi. Lukukokemus se kyllä on, mutta ehkä se lopullinen teoksen viesti jää hämäräksi - mikä ehkä on ollut tarkoituskin?

Elefantin matka

José Saramagon Elefantin matka (Tammi, 2011) on Los Angeles Timesin mukaan "Saramagon elämänmyönteisin, leikkimielisin, humoristisin ja taianomaisin kirja". Tuo on hyvä luonnehdinta, vaikkakin ensimmäistä adjektiivia ehkä lukuunottamatta leikkimieltä, huumoria ja taikaa löytyy kyllä Saramagon muistakin teoksista. Mutta syvällinen pessimismi maailman tilasta tuntuu puuttuvan tästä, vuonna 2008 ilmestyneestä teoksesta.

Kirjailija kertoo kirjassaan löyhästi tositapahtumiin perustuvan kuvauksen siitä, kuinka Salomo-niminen elefantti matkaa hoitajansa Subhron kanssa Portugalista Itävaltaan 1500-luvun puolivälissä. Kirja pohtii yhtä lailla nykyaikaa kuin tuolloista aikaakin, sitä mikä antaa ihmiselle - tai norsulle - olemassaolon aiheen, ja miten ihminen - tai norsu - mieltää paikkansa maailmassa.

Luin kirjan lentokoneessa Helsingin ja Brysselin välillä, ja aika kului kuin siivillä. Erinomainen, hyvälle mielelle saatteleva kirja, joka ehkä ei ole Saramagon paras kirja, mutta varmasti lämminhenkisin.

Ja suomentajalle Sanna Pernulle kiitokset erinomaisesta työstä.

Mitä on filosofia?

Henrik Rydenfelt ja Heikki A. Kovalainen ovat toimittaneet mainion artikkelikokoelman Mitä on filosofia? (Gaudeamus, 2010). Kirjassa todetaan filosofian relevanssi nykyaikana, muun muassa Leila Haaparannan artikkelissa: "Jatkuvasti liikkuvana filosofinen ajattelu sopii informaatioyhteiskunnan palvelijaksi, sillä nykyaika vaatii muutosta ja liikkeessä olemista, tosin vailla suuntaa."

Kuten teemaan sopii, filosofian olemusta määritellään - ja ollaan määrittelemättä - hyvin erilaisilla tavoilla, samoin sitä mikä filosofiassa kiinnostaa, miksi se on kirjoittajalle - tai yksilölle yleensä - relevanttia. Näin Haaparanta: "Onko mahdollista höllentää ajattelua sitovien oppien otetta? Voiko ajatella vapaasti? En tiedä, mutta harjoitan filosofiaa sen uskon varassa, että omiin sitoumuksiin on mahdollista ottaa etäisyyttä ja että niitä voi myös arvioida kriittisesti."

Lähestymistapoja on monia, koska mikään yksittäinen filosofinen kanta ei ole kyennyt saavuttamaan laajaa ja kestävää kannatusta. Wittgenstein esittää (Sara Heinämaan artikkelissa mainitun) vertauksen monisäikeisestä langasta: "Laajennamme [...] käsitettämme samalla lailla kuin kierrämme lankaa kehrätessämme säikeen toiseen säikeeseen. Langan vahvuus ei ole siinä, että jokin säie kulkee langassa koko langan pituudelta, vaan siinä, että monet tällaiset säikeet kulkevat langassa päällekkäin."

Tämä kirja on kuin tuo yllä oleva vertaus: lukuisia lankoja jotka vahvistavat toisiaan. Ajatuksen arvoinen teos!

Japanilaisen puutarhan modernisoimisesta

Kirjoitin aiemmin japanilaisista puutarhoista, ja aiheesta innostuneena ostin teoksen Mirei Shigemori - Modernizing the Japanese Garden (Stone Bridge Press, 2005). Teoksen kirjoittaja on Christian Tschumi ja valokuvaaja Markuz Wernli Saito.

Mirei Shigemori (1896-1975) oli japanilainen maisema-arkkitehti, jolla oli laaja-alaista osaamista maalaustaiteesta, kukka-asetelmista ja teeseremoniasta, mutta jonka päätyö liittyi japanilaisen puutarhataiteen modernisointiin. Kirja esittelee Shigemorin kymmenen keskeistä puutarhaa, jotka toteutettiin vuosien 1939 ja 1975 välillä.

Teos tuo esille paitsi japanilaisen puutarhan historiaa, erityisesti hiekkaa ja kiveä käyttävän "zen-puutarhan", mutta samalla asettaa sen historialliseen kehykseen, ja tuo esille miten Shigemori ryhtyi uudistamaan perinnettä, tuomaan sen moderniin yhteiskuntaan.

Kirjan valokuvat, piirrokset ja teksti toimivat erinomaisesti yhdessä. Tosin näin lyhyt kirja pystyy antamaan vain pintapuolisen kuvan siitä vivahteiden paljoudesta, joka kuhunkin Shigemorin puutarhaan liittyy.

Erinomainen teos - niin puutarhojen kuin valokuvauksenkin harrastajille.

Ongelmia ratkaiseva esimies

Risto Havunen ja Anna Lavikkala ovat kirjoittaneet mainion kirjan Ongelmia ratkaiseva esimies (Talentum, 2010). Ensin ajattelin että hoh-hoijaa, taas tätä samaa organisaatiopsykologiaa. Mutta kirjoittajat ovat onnistuneet hommassaan erinomaisesti, niin sanotusti nostaneet kissan pöydälle: ongelmista puhutaan suoraan.

Suoraa otetta voi päätellä jo kirjan lukujen otsikoista: "Kiusaaminen, ahdistelu ja henkinen väkivalta", "Vaikeat ihmistyypit", "Alkoholiongelma työpaikalla" ja niin edelleen.

Mutta vaikka asiat ovat vaikeita ja kipeitä, kirjan ote on positiivinen: ongelmia ei saa lakaista maton alle vaan ne pitää kohdata jo alkuvaiheessa. Muuten kriisiydytään ja ajaudutaan todellisiin ongelmiin. Tätä ajatustapaa kuvastaa kirjan viimeisen luvun otsikko "Ongelmiin puuttuminen on välittämistä".

Kirjan jälkeen tuli mieleen, että olisiko tässä myös mukavaa kontrastia Suomen maabrändityöryhmän raportille "Tehtävä Suomelle", jossa ehdotetaan että Suomi ratkaisee maailman vaikeat ongelmat. Mitä jos pistetään oma pesä kuntoon ensin?

Elämän kirkas keskipäivä

Olen Mma Ramotswe -dekkareissa jo viidennessä osassa. Teos Elämän kirkas keskipäivä on ehkä tähänastisista paras, ellei aivan ensimmäistä oteta lukuun.

Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, vaikka ne erillisiä teoksia ovatkin, sillä henkilöhahmot kehittyvät ja saavat syvyyttä sarjan edetessä.

Tässä kirjassa tapahtuu monenlaista, muun muassa varakkaan liikenaisen sulhaskandidaattien kelvollisuuden arviointia, ja jälleen kerran Mma Ramotswe saa jännittää, pääseekö hän vihdoin sulhasensa kanssa naimisiin. Ja sitten on laskuvarjohyppy joka on vähällä tehdä hänestä lesken jo ennen naimisiin menoa.

Hieno ja hyvälle mielelle tekevä lukukokemus!

Valokuvausta yöllä

Harold Davis on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan valokuvauksesta yöllä, Creative Night - Digital Photography Tips & Techniques (Wiley, 2010). Nykyaikainen digikamera pystyy näkemään pimeällä paremmin kuin ihmissilmä, pitkien valotusaikojen avulla. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa muuten pimeäksi (?) jäävään maailmaan.

Davis osaa asiansa. Olen itse käyttänyt Panasonic LX3 -pokkaria ja minijalustaa valokuvaukseen talven pimeinä iltoina, ja oppinut kantapään kautta yhtä ja toista. Kirja tarjosi paljon uusia ajatuksia ja vahvisti omia kokemuksia.

Davis on tosissaan paneutunut aiheeseen ja tuo hyvin esille niin yön tekniset haasteet kuin valokuvauksen luovat mahdollisuudet.

Davisin kuvat ovat vaikuttavia esimerkkejä lajissaan. Hän käyttää jalustaa ja digijärkkäriä, ja menee nykytekniikan äärirajoille asti muun muassa kameroiden akunkeston ja kohinan poiston suhteen.

Davis käsittelee monenlaisia aiheita, niin urbaania ympäristöä kuin luontoa kuin tähtivalokuvaustakin.

Vinkki kukkien tai tavanomaisten kodin esineiden kuvaamiseksi yön valossa oli mielenkiintoinen, sitä voisi ainakin kokeilla.

Valo - aika, aukko & herkkyys

Tämä Michael Freemanin kirja ei sovellu aloitteleville valokuvaajille, mutta edistyneemmille sitävastoin se tarjoaa oivalluksia: Valo - aika, aukko & herkkyys (WSOYpro, 2009). Kirjan alkuperäisteos on nimeltään Michael Freeman's Perfect Exposure: The Professional's Guide to Capturing Perfect Digital Photographs, eikä suomennos ole hassumpi ollenkaan.

Sain kirjan lainaksi pääkaupunkiseudun kirjastoista, eikä voi kuin kehua Helmet järjestelmää jälleen kerran. Minulla on ostettuna Freemanin teos The Photographer's Eye joka on parhaita tietämiäni valokuvaskirjoja - sekään ei keskity tekniikkaan vaan valokuvaajan tavoitteisiin.

Freeman käy ajatuksella - ja erinomaisten esimerkkien avulla - läpi valotuksen edistyneempiä puolia. Jos ei tiedä, mitä aika, aukko ja herkkyys ovat, ei se tästä kirjasta selviä, niin nopeasti siinä mennään edistyneempiin asioihin. Mutta se on hyvä!

Laitteista kiinnostuneen "valokuvaajan" mielestä kirjan anti voi olla niukkaa, koska siinä ei käsitellä eri kameramallien hienouksia vaan kuvan luomisen perusteita. Freeman esittää oman "järjestelmänsä", mikä voi vieroksuttaa joitakin lukijoita, mutta onneksi tämä järjestelmä ei ole tiukka sääntöjen kokoelma vaan pikemminkin eräänlainen kategorioiden joukko, ja itse kukin voi löytää näistä oivallettavaa ja sovellettavaa omaan tapaansa valokuvata.

Itse koin oivalluksen muun muassa siinä, miten värit käyttäytyvät valotettaessa eri tavoilla - eri värit ovat erilaisia tässä suhteessa, punainen hyvin erilainen kuin sininen keltaisesta puhumattakaan. Tässä riittää opittavaa loputtomiin!

Suosittelen - mutta ei aloittelijoille!

Kalaharin konekirjoituskoulu miehille

Olen jatkanut Mma Ramotswe -dekkarin lukemista. Sarjan neljäs teos, Kalaharin konekirjoituskoulu miehille, jatkaa tarinaa. Ja jälleen edessä on kiemuroita, eikä hääpari vieläkään pääse naimisiin.

Mma Ramotswen palkkaama apulaisetsivä Mma Makutsi saa kirjassa ison roolin, kun hän keksii loistavan liikeidean: konekirjoituskoulu miehille. Ja käy ilmi, että Mma Makutsi on erinomainen opettaja ja kurssit myydään hetkessä loppuun. Nyt vihdoin Mma Makutsilla on varaa paremman asunnon vuokraamiseen, ja muutenkin elämä näyttää hyvältä.

Mutta ihan pilvetöntä ei Botswanassa ole tälläkään kertaa: Gaboroneen avaraan kilpaileva etsivätoimisto: "Uskokaan tutkimukset MIEHELLE!" No, kuten arvata saattaa, tästä tulee jonkin verran mielipahaa Mma Ramotswelle, mutta neuvottomaksi hän ei jää.

Ja lukija jää hyvälle mielelle, jälleen kerran.

Nalle Puh ja Tao / Nasu ja Te

Benjamin Hoffin taolaista filosofiaa esittelevät kirjat Nalle Puh ja Tao sekä Nasu ja Te on julkaistu suomeksi yhteisniteenä (WSOY, 1999). Melkoisen raskas paketti luettavaa melko kepeästä käsittelytavasta huolimatta.

Kirjoittajalla on hyvä tarkoitus, hän muun muassa ottaa kantaa ihmisten ahneuteen ja luonnon tuhoamiseen.

Kirjat kiinnostivat siksikin, että olen lukioajoista saakka tuntenut viehtymistä itämaiseen filosofiaan, muun muassa kiinalaiseen ja japanilaiseen runouteen, jota on suomennettu esimerkillisellä tavalla.

Olen lukenut - tai ainakin yrittänyt - kiinalaista moraalifilosofista teosta Tao Te Ching, joka on peräisin ajalta noin 2200-2500 vuotta sitten.

Tässä on huomautettava, että netistä löytyvä Pekka Ervasti suomennos on aivan kummallinen. Pertti Niemisen suomennus puolestaan on hyvä, vaikkakin suomennuksessa on käytetty runoilijan vapauksia. Mutta monitulkintainen alkuperäisteksti pakottaa tulkintaan, ellei halua laverrella kaikkia mahdollisia merkityksiä käännöksessä.

Hoffin kirjoja Nalle Puh ja Tao sekä Nasu ja Te on kehuttu johdatuksena kiinalaiseen (taolaiseen) ajatteluun. Nalle Puh ja Tao lähtee liikkeelle humoristisella ja konkreettisella tavalla, ja pidin kovasti siitä miten Nalle Puhin tarinat johdattelevat Taon perusteisiin.

Mutta - ja tämä on tosi ISO MUTTA.

Pikku hiljaa tekstistä alkaa pilkottaa yhä enemmän mariseva Ihaa, ja Hoff käyttää Taon ajatuksia keinona hyökätä modernin yhteiskunnan ilmiöiden kimppuun. Toki akateemisissa sfääreissä leijuvaa tutkimusta ja militanttia feminismiä saa kritisoida, mutta miksi kritiikki puetaan itämaisen filosofian valepukuun?

Tai ehkä kirjoittajan todellinen alter ego on sittenkin Kani, joka oli kateellinen kaikille. Kitkeryys kuultaa läpi varsinkin teoksessa Nasu ja Te, jota en pystynyt lukemaan loppuun, niin katkeralta kirjoittajan ajattelu tuntui.

Eikö voisi olla niinkin, että tieteellinen tutkimus ja modernin yhteiskunnan olemassaolo ovat ilmiöitä, joihin pitää suhtautua ymmärtävällä huumorilla, ei marisemalla kuin Ihaa tai syyttelemällä niin kuin Kani.

Kiinassa on viime vuosina tehokkaasti otettu oppia länsimaisesta osaamisesta ja teknologiasta, miksi meidän pitäisi siitä kieltäytyä?

Yhteenveto: Hoffin kirjat eivät johdattele erityisen hyvin Taon ja Ten pariin, mutta kirjat kyllä osoittavat miten vaikeaa länsimaisille ihmisille on itämaisen ajattelun ymmärtäminen.

Tuliko Suomen mallista Tanskan malli?

Tanskan tutkimusinfrastruktuurien tiekartta on valmistunut. Aivan raportin lopussa on osuus e-Science -aiheesta, otsikkona osuudessa on "Reorganisering og styrkelse af dansk e-Science".

Tässä yhteydessä todetaan seuraavaa: "Der etableres en ny samlet national organisation, der har ressourcer og kompetencer til at understøtte Danmark som e-Science nation. Organisationen skal udvikle nye virkemidler, der kan håndtere udfordringerne omkring highperformance- computerfaciliteter, netforbindelser, rådgivning og uddannelse af nye brugere, lagring af videnskabelige data og cloud computing."

Jos nyt tuota tekstiä oikein ymmärrän, tässä perustetaan uudenlainen kansallinen keskus Tanskaan, sellainen jossa on riittävästi resursseja nostaa Tanskan profiilia e-Science -alueella. Siis Suomen malli (= CSC) Tanskaan?

Tanskan tiekarttaa on tulkittava tanskalaisista lähtökohdista, mutta taustalta on nähtävissä Tanskan e-Science -osaamisen näivettyminen keskitetyn toimijan puutteessa. Nyt Tanskassa ollaan rakentamassa uutta osaamispohjaa, joka pystyy kansallisen tason näkemyksen muodostamiseen ja yhteistyön rakentamiseen. Ja melko modernilla tavalla, mukana on niin tutkimusdata kuin pilvilaskentakin.

Olisiko keskitetyn ratkaisun taustalla osittain myös Suomen CSC:n suhteellisen nopea nousu tutkimuksen e-infrastuktuurin näkyväksi toimijaksi EU-tasolla? Tanska on jäänyt selvästi jälkeen.

Toinen merkittävä lähtökohta on se, että moni tutkimuksen aihealue tarvitsee e-infrastruktuurin osalta luotettavaa ja skaalautuvaa vastuunkantajaa. Pienillä resursseilla ei kumpikaan oikein onnistu, varsinkin kun osaamisen tarpeet - esimerkiksi tutkimuksen tietoaineistojen hallinnoimiseksi - kehittyvät hurjaa vauhtia.

Todellisten hyötyjen saavuttaminen edellyttää kokonaisvaltaista näkemystä. Ei riitä vain yksittäisten tutkimusalueiden haltuunotto, vaan aineistot ja työnkulut täytyy rakentaa tieteenvälistä tutkimusta ajatellen. Siinä on haastetta, niin Tanskassa kuin Suomessa.

27 eli kuolema tekee taiteilijan

Alexandra Salmela voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, ja lisäksi teos 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos, 2010) nimettiin yhdeksi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta. Tästä nousi kohu, koska Salmelalla ei ollut Suomen kansalaisuutta, mikä johti lopulta Finlandia-palkinnon sääntöjenkin muuttamiseen.

Mutta onko teos kehujen ja kohujen arvoinen? Kyllä on, vaikka jossain määrin myös häiritsee tietty itsetarkoituksellinen briljeeraus. Tosin esikoisromaanissa tämä ei haittaa, on pikemminkin niin että lukijan kustannuksella leikittely ja erilaiset kielipelit toimivat hyvin tarinan ja teemojen esille tuojina. Jonkinlaista verhottua omaelämänkerrallisuuttakin tarinasta on löydettävissä, mutta näin taitavan kirjoittajan käsissä on vaikea tietää mikä on omakohtaisesti havaittua ja mikä täysin fiktiivistä.

Valmis kirjailija tässä on, ja olisi hän ollut myös Finlandian arvoinen, vaikka kyllä sekin meni oikeaan osoitteeseen (Rimmiselle).

Poliittisista kielipeleistä

Olen muutamaan otteeseen kommentoinut viime päivien politiikkaa, yrittänyt saada sitä itselleni ymmärrettäväksi. Mutta eipä tätä ymmärrä.

Tosin yksi asia vaikuttaa ilmeiseltä: polarisaatio "tavallisten" kansalaisten ja vallanpitäjien (sekä "asiantuntijoiden") välillä on hurja - ja nyt suuri enemmistö maksaa pottuina sen minkä osakseen sai, ylhäältä päin pakotettuna, ilman keskustelun mahdollisuutta.

Voisiko ilmiötä kuvata sanalla "uuskuurous"?

On syntynyt olemisen ja elämisen tapa olla aktiivisesti kuulematta mitä auktoriteetit sanovat, ja jopa saada auktoriteetit päästään pyörälle. On opittu keino käyttää auktoriteettien asetta, "vallan kieltä", auktoriteetteja itseään vastaan.

Aikoinaan postmoderneja kielipelejä harrastettiin hillitysti ja hallitusti älykköjen keskuudessa, tietäen että kyse on akateemisesta leikistä jolla ei ole elinkelpoisuutta akateemisten piirien ulkopuolella.

Mutta nyt nämä kielipelit ovat riistäytyneet laboratoriosta maailmalle ja arjen politiikkaan, keinoksi mitätöidä asiantuntijoiden ja vallanpitäjien sanomiset: "sana sanaa vastaan", "kaikki on suhteellista" jne.

Muuten ei olisi ongelmaa, jos näitä sanomisia ei myös ainakin osittain otettaisi todesta.

Tässä on tiettyä ironiaa, ajatellen sitä että akateemisilla kielipeleillä on aiemmin suljettu maallikot pois keskustelusta. Nyt suljetaan keskustelusta pois asiantuntijat.

Parantunut hoidosta huolimatta

Mervi Marttilan kokoelma Parantunut hoidosta huolimatta - Päättömiä potilaskertomuksia 1 ja 2 (Otava, 2011) on paikoitellen hervottoman hauska, ja paikoitellen todella surullinen kun rivien välistä paljastuu se mitä ihmisille Suomessa voikaan tapahtua. Kirja sisältää poimintoja lääkäreiden tekemistä saneluista, jotka voivat näköjään sisältää ihan mitä tahansa.

Otetaan kolme esimerkkiä: "Konsultoitu kirurgia. Hoidoksi teipataan jalka naapurin varpaaseen kiinni kolmeksi viikoksi." "Potilaan lopetettua tupakoinnin hänen hajunsa on palannut." "Pyydetään potilaasta parapsykologin konsultaatio."

No, otetaan vielä yksi: "Kuunnellut Oopperan kummitusta ja silloin aavekivut alkaneet."

Suositellaan pieninä annoksina ulkoisesti nautittavaksi.

Unien kirja

Veikko Haakanaa (s. 1923) tuli luettua joskus peruskoulu- tai lukioiässä, mutta ei sen jälkeen ennen kuin nyt. Teos Unien kirja (Karisto, 2011) on omaperäinen ja vaikuttava kaunokirjallinen teos, joka samalla on myös henkilökohtainen paljastuskirja, mennäänhän siinä kirjoittajan sisinpään, nähtyihin uniin.

Kaunokirjallisten tehokeinojen käytön huomaa muutamissa kohdissa, mutta muuten on sanottava että vaikuttavan luontevaa teksti on, unien maailma aukeaa siinä jotenkuten sellaisena kuin sen itsekin olen kokenut, arkipäiväistä erilaisena mutta kuitenkin osana inhimillistä kokemusmaailmaa.

Kirja kertoo kolmen tyyppisistä unista, teeman mukaan jakautuen: luonto, sota ja lapsuus. Melkoiselle matkalle ihmisen olemukseen Haakana lukijansa vie, jopa siinä määrin että tässä alkoi paikoitellen tuntua suuren kirjallisuuden vetovoimaa, vaikka teos kovin pieni ja vaatimattoman oloinen muuten onkin. Mitä on nähdä unia? Mitä on olla olemassa?

Haakana kertoo unien maailman kautta omasta olemassaolostaan, ja samalla meidän kaikkien olemassaolosta. Hän esittää kysymyksen: onko joku muukin käynyt tässä samassa maailmassa, kulkenut näitä samoja reittejä?

Tähän on vastattava: en ole, outoja olivat. Ja tähän on vastattava: kyllä olen, tuttuja olivat. Itse kullakin omat unet, erilaiset, yhteiset.

Pitkon siivut

Aamulehden kolumnistin Matti Pitkon napakoita oivalluksia on koottu reilut 300 sivua teokseen "Pitkon siivut - Parhaat palat vuosilta 2002-2009".

Paavo Lipponen nimittää Pitkoa kirjan tervehdyssanoissa "Suomen epäpoliittisimmaksi poliittiseksi kommentaattoriksi", tarkoittaen kaiketi sitä että Pitko on jaksanut löytää huumoria poliitikoista puoluekantaan katsomatta. Ja kyllä, Pitkolla on kirjassa terveisiä myös Lipposelle.

Vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä että poliitikot ovat itse tehneet poliittisesta huumorista mahdottoman toimimalla kummallisemmin kuin kukaan voi keksiä, Pitko kyllä keksii. Oivalluksia satelee siihen malliin, että lukija kuvittelee huumorin olevan helppoa. Mutta tyhjältä tuntuu heti kun yrittää itse keksiä jotakin vastaavaa, edes yhden jutun. Ei onnistu.

Otetaan pari esimerkkiä. Ensi helppo, joukkoliikenteestä: "Mikä ei kuulu joukkoon: Pendolino, etana vai hämäläinen. Oikea vastaus on Pendolino. Muut ovat hitaita, mutta eivät aina myöhässä."

Ja toinen, pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden hengessä: "Nobel-säätiön tutkimuksessa on paljastunut, miksi kutsutaan viisaita ihmisiä Ruotsissa. Heitä kutsutaan turisteiksi."

Mutta mennäänpä politiikkaan: "Pääministeri Matti Vanhanen tapaa Javier Solanan. Miehet keskustelevat Paavo Lipposen uudesta urasta Brysselissä. Tumma puku, snorkkelit."

Sitten tunnelmia vuoden 2003 lopulta: "Linnan juhlissa näkyy maamme ulkopoliittinen linja. Paavo Lipposen liivi kiristää, mutta Erkki Tuomiojan takki on tyhjä."

Eikä unohdeta ihmisoikeuksiakaan: "YK:n ihmisoikeuksien päivänä vain tohtori Paavo Väyrynen hieman nikottelee. YK:n julistuksen mukaan Paavo Väyrynenkin olisi vain ihminen."

Ja lopuksi arkipäivän todellisuutta: "Nykyisin ei mennä ensiapuun Hatanpäälle, vaan Acutaan. Se sijaitsee hieman Itellasta eteenpäin, mutta ennen Destiaa."

Tosiuskovainen

Eric Hofferista voisi ehkä käyttää termiä "itseoppinut filosofi", eikä häntä oikein voi sijoittaa mihinkään valmiiseen muottiin. Itse oppinut, tosiaan.

Hänen kirjoistaan kaikkein positiivisimman maineessa on vuonna 1951 ilmestynyt Tosiuskovainen (Otava, 1968; suom. Auli Tarkka), mutta kovin kitkerä tämäkin kirja on, ehkä ei kuitenkaan niin negatiivinen pohjavireeltään kuin myöhemmin ilmestyneet.

Hofferia voi pitää hyvinkin ajankohtaisena kirjailijana muun muassa liittyen viimeaikaiseen kuohuntaan arabimaissa. Tämän kaltaiset kansanliikkeet ovat juuri Hofferin keskeisintä teemaa, ja hänellä on monta varoituksen sanaa sanottavanaan, erityisesti liittyen siihen että kansanliikkeissä vaikuttavien ihmiset todellinen motivaatio kumpuaa negatiivisista lähteistä, kaikenlaisista turhautumista, ja lopputulos ei ole kaunis alkuvaiheen hyvistä tavoitteista huolimatta.

Näin Hoffer kirjoittaa: "Yksi joukkoliike muuttuu helposti toiseksi. Uskonnollinen liike voi kehittyä yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi tai kansalliseksi liikkeeksi; yhteiskunnallinen vallankumous taistelevaksi nationalismiksi tai uskonnolliseksi liikekeksi; kansallinen liike yhteiskunnallsieksi vallankumoukseksi tai uskonnolliseksi liikkeeksi."

Entä miten joukkoliike saa alkunsa? Näin Hoffer: "Joukkoliikkeitä ei yleensä synny ennen kuin vallitseva järjestys on saatettu häpeään. Tämä ei ole automaattinen seuraus vallassa olevien törkeistä erehdyksista ja väärinkäytöksistä, vaan kaunaisten sanankäyttäjien harkutun työn tulos. Siellä missä ilmaisukykyisiä ei ole tai missä he ovat vailla kaunaa, vallitseva järjestelmä voi epäpätevänä ja turmeltuneenakin pysyä vallassa kunnes se itsestään kaatuu ja hapertuu. Toisaalta kiistämättömän ansiokas ja elinvoimainenkin järjestelmä voidaan pyyhkäistä pois ellei se onnistu voittamaan puolelleen ilmaisukykyistä vähemmistöä."

Tuo äskeinen sopii hyvin arabimaihin - ja miksei myös tämän päivän Suomeen?

Visajoutsen

Kaleva uutisoi: "OP-Pohjolan uusien Visa-korttien suosituin kuva-aihe on edelleen kuva joutsenesta, jolla on laulujoutsenen pää ja kyhmyjoutsenen ruumis."

En tiedä toisista OP:n Visa-kortin omistajista, mutta minun oli ihan pakko valita tämä kuva heti kun kuulin "visajoutsenen" syntytarinan. Pankki keksi uuden lintulajin Suomeen!

Maija Poppanen (uusi suomennos)

P. L. Traversin kirjottama klassikko Maija Poppanen (WSOY, 2010) on saanut uuden erinomaisen suomennoksen, mistä kiitokset Jaana Kapari-Jattalle. Kuvittaja Marika Maijala on myös onnistunut hienosti - kirjasta voisi käyttää sanaa kokonaistaideteos, niin hieno se on.

Luin kirjan ääneen - se piti hankkia luettavaksi sen jälkeen kun lapset olivat katsoneet elokuvaversion, josta he tykkäsivät kovasti. Ja kirja piti heitä lumoissa myös, vaikkakin oli kovin erilainen kuin elokuva.

Maija Poppanen on kirjassa arvoituksellisempi, ristiriitainen, ja kärjekäs hahmo, ei niin karamellimaisen suloinen kuin elokuvassa.

Mutta elokuvassa on omat ansionsa, hieno musiikki ja hyvä käsikirjoitus, otetaan nyt esimerkiksi pankkiromahduskohtaus joka on ajankohtainen tänäkin päivänä.

Klassikko, ajassa kiinni tänäänkin.

Zen ja pelkistämisen taito II

Kehuin luettavanani olevaa kirjaa Esityksen suunnittelu - zen ja pelkistämisen taito (WSOYpro, 2009), ja siinä riittää kehuttava enemmänkin.

Esityksen suunnittelussa on paljon sellaista, jonka kuvittelemme tietävämme tai josta on muodostunut käytäntö - ja tuloksena on kiduttavan epäselviä ja paikoillaan polkevia esityksiä.

Ajatellaan vaikkapa yksinkertaistamista. Kirjasta löytyy kehoitus "älä koskaan käytä yli kuutta sanaa kalvoa kohden", joka tuntuu aika äärimmäiseltä - mutta on tosiasiassa erinomainen ohje. Tähän liittyy mainio tarina, seuraavassa oma versioni siitä.

Perheellä oli kalakauppa, ja sen hoitajaksi siirtynyt poika teetätti liikkeen oven ylle kyltin, jossa luki "Me myymme tuoretta kalaa". Hän sai kyltistä useita parannusehdotuksia.

Ensimmäinen totesi, että me-sana on tarpeeton, koska kuka muu kalaa möisi. Siispä kyltissä pitää lukea "Tuoretta kalaa myynnissä". Tästä taas tuli kommentti, että mitä muuta varten kala olisi tarjolla kuin myytävänä. Siispä uusi versio: "Tuoretta kalaa". Ja tästä taas tuli kommentti, jonka mukaan sanan "tuore" mainitseminen saa miettimään, millaista kalaa sitä muuten olisi myynnissä, pilaantunuttako? Siispä uusi kyltti: "KALAA".

Ja tämäkin on itse asiassa tarpeeton, koska kalan tuoksu levisi kaupasta korttelin päähän ympäristöön, joten ostajat löysivät kyllä tiensä oikeaan paikkaan.

Siis: neljästä sanasta päästiin nollaan. Tästä on hyvä lähteä miettimään, kuinka paljon ylimääräistä tavaraa esityskalvoilla onkaan. Karsi, karsi!

Perusongelma kalvojen laadinnassa on se, että yhdellä materiaalilla yritetään hoitaa kolme asiaa: esityskalvot, omat muistiinpanot ja kuuntelijoille jaettava oheismateriaali. Näiden ei koskaan pidä olla sama kalvosetti!

Kalvot ovat osa esitystä, tukemassa suullista kertomusta, eivät viemässä huomiota siitä pois, ja pahin mitä voi tehdä on laittaa kalvoille paljon tekstiä joka estää kuulijoita kuuntelemasta esiintyjää.

Samaten kalvoja ei koskaan pidä jakaa kuuntelijoille etukäteen. Jos jotain materiaalia jakaa, sen pitää olla tätä varten erikseen suunniteltu dokumentti, jossa tarjotaan lisätietoja ja syventävää aineistoa aiheesta.

Kirjassa on paljon loistavia esimerkkejä kalvoista, jotka alunperin ovat tunkkaisia, epäselviä ja mauttomia, mutta jotka karsimalla ja tarkalla harkinnalla muuttuvat ytimekkäiksi ja iskeviksi.

Mutta miksi sitten huonot esitelmät ovat edelleenkin niin yleisiä, vaikka periaatteet parantamiseen ovat yksinkertaisia? Merkittävä syy tähän on kulttuurinen: esiintyjää ei pidetä vakavasti otettavana (asiantuntijana) ellei hänen kalvoissaan ole roppakaupalla tekstiä ja todistusaineistoa.

Jos kalvolla on vain kuusi sanaa - tai parhaimmillaan vain yksi, tai ei sitäkään - tulee mieleen ajatus laiskasta esityksen valmistelusta. Ja tämä siitä huolimatta että tiivistäminen olennaiseen se vasta vaikeaa onkin, ei materiaalin kasaaminen nippuun, johon ajattelua ei juurikaan tarvita.

Kävelyllä metsässä

Bill Brysonin teos A Walk in the Woods ilmestyi jo 1998, mutta hoksasin sen olemassaolon vasta nyt. Brysonin teos Lyhyt historia lähes kaikesta oli itselleni pieni pettymys, paikoitellen kyllä huvittava, mutta vähän turhan itsetarkoituksellisen ajelehtiva ja poukkoileva katsaus maailmaan jossa elämme. Tätä kävely-tarina sen sijaan on hauska, napakka ja kiinnostava.

Kirja lähtee liikkeelle siitä, että Bryson päättää kävellä 2200 mailin mittaisen Appalakkien vuoristopolun vakavasti ylipainoisen kaverinsa kanssa. Kuten odottaa saattaa, kaikki ei mene ihan aikomusten mukaisesti.

Polulla tarpoessaan Bryson pääsee kertomaan yhtä ja toista asiaan liittyvää, muun muassa amerikkalaisten kävelytottumuksista (keskimäärin 350 jaardia päivässä) ja mantereen ekologisista katastrofeista eurooppalaisten saapumisen jälkeen. Niin, ja reitillä Bryson törmää mitä ihmeellisimpiin tyyppeihin. Joku kumma magneetti hänessä on outouksien houkuttelulle.

Hauskaa ja hyvää luettavaa!

Zen ja pelkistämisen taito

Lueskelen parhaillaan teosta Esityksen suunnittelu - zen ja pelkistämisen taito (WSOYpro, 2009). Hieno teos, vaikka kumpuaakin amerikkalaisesta bisnesmaailmasta.

Joudun koko ajan harmittelemaan miten paljon tulee tehtyä virheitä esiintymisessä, vaikka kuinka yrittäisi parantaa. Ennen kaikkea: ajatus karkaa epäoleelliseeen, se tärkein viesti jää kertomatta.

Teoksen englanninkielinen otsikko on Presentation Zen, mikä on mielestäni hieno. Tämä otsikko tuo esille ajatuksen tyynestä, tarkkaan harkitusta, olennaiseen ytimeen ponnistavasta esityksestä, joka saa yleisön valaistumaan.

Mutta miksi sitten 99% esityksistä - kuten kirjassa sanotaan - mättää?

Kiire, kiire, kiire. Siinäpä se.

Ja ehkä myös se - ainakin omalta osaltani - että ajattelu tuppaa jäädä aina puolitiehen.

Mutta tämä kirja, se saa tosissaan pohtimaan sitä mistä esityksissä loppujen lopuksi on kyse. Mikä on se yksi asia jonka haluan sanoa? Ja miksi se on tärkeää?

No, ei muuta kuin sorvipenkin ääreen. Ja hyvää on sekin, että silloin tällöin tulee esityksiä jotka kerrassaan pysäyttävät. Esimerkiksi eilen seminaarissa Register-based research in the Nordic Countries, jossa tanskalainen professori Elsebeth Lynge piti niin hienon esityksen - viitaten tanskalaisiin tarinankertojiin Andersen ja Blixen - että kaikki muu unohtui.

Tarina, sillä on voimaa.

Siveysoppia kauniille tytöille

Alexander McCall Smithin kirjoittama Mma Ramotswe -dekkarisarja vie lukijan Botswanaan, fiktiiviseen sellaiseen, ja kirja Siveysoppia kauniille tytöille (Otava, 2004) on mainio sarjan teos.

Smith löytää yhä uusia puolia päähenkilöistään, ja teemat ovat vakavia, tällä kertaa muun muassa masennus ja perhepiirin riidat.

Smith on ihmisen puolella, kuten hän asian ilmaisee Mma Ramotswen ajattelemana: "Jos tiesi, miltä toisesta tuntui, jos pystyi kuvittelemaan itsensä toisen asemaan, ei varmaankaan voinut enää satuttaa toisia. Silloin toisen satuttaminen olisi sama kuin satuttaisi itseään."

Dekkarisarja on myös hienovaraista länsimaisen elämänmuodon kritiikkiä, ja kehotus tutkimaan mitkä asiat omassa elämässä ovat todella arvokkaita. Ei hassumpaa dekkaristilta!

Vuorilla ei ole herroja

Anna-Lena Laurén kirjoittaa erinomaisia kuvauksia Venäjän vaikutuspiirin valtioista, mistä erinomainen esimerkki on Vuorilla ei ole herroja - Kaukasiasta ja sen kasoista (Teos, 2009).

Kaukasian alue on luonnonkaunista, ja jossain toisessa todellisuudessa voisi kuvitella sinne Sveitsin Alppien kaltaista turistiparatiisia - ja rantojakin alueelta löytyy. Mutta alue on konfliktien pirstomaa, eikä Venäjän alueella harjoittama hajoita ja hallitse -politiikka ole tehnyt tilannetta yhtään paremmaksi.

Mutta mikä ihmeellisintä, inhimillisyys ei ole hävinnyt alueen kulttuureista, vaan ehkäpä jopa jalostunut ja vahvistunut, huolimatta korruptiosta, epäpätevyydestä ja kaikenlaisesta aggressiosta huolimatta.

Tulevaisuus Kaukasiassa ei näytä ruusuiselta, mutta toivon pilkahduksia on siellä täällä.

Ja herroja ei ainakaan kumarreta, kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. Ihminen on ihminen, Kaukasiassa.

Selviytyjän opas

Onko tämä eräopas vai mitä? John Wisemanin teos Selviytyjän opas - Erikoisjoukkojen ohjeet ääriolosuhteisiin (Nemo, 2010) tuntuu sillisalaatilta, mutta joiltakin osin hyödylliseltä sellaiselta.

Teoksen alkuperäinen nimi on Ultimate SAS Survival, mikä kertoo kirjoittajan SAS-erikoisjoukkojen taustasta. Ja tätä erikoisjoukko-hehkutusta on teoksessa joissakin paikoissa häiritsevän paljon.

Kirja pyrkii kertomaan henkiinjäämisestä olkoon olosuhteet mitkä tahansa: avomeri, aavikko, sademetsä tai talvinen tundra. Ja ihan käteviä ohjeita kirjassa onkin. Esimerkiksi metsästysvinkit olivat kiinnostavia, vaikka tuskin niitä täytyy koskaan käytännössä kokeilla.

Nuorena olin partiossa ja muutamaan otteeseen eräretkillä, ja sitten oli tietysti armeijan sissityyppinen touhu, mutta kaikesta tästä huolimatta suhtaudun kyllä skeptisesti omiin eloonjäämismahdollisuuksiini jos tosipaikka kohtaisi.

Enkä välttämättä näe, että tämän kirjan niksit mahdollisuuksia hirveästi parantavat. Toki mukana aina kuljetettava selviytymispakkaus voisi olla hyvä idea, mutta enpä tiedä, menee vähän liikaa erikoisjoukko-touhuksi sellainen.

Mutta, kiinnostava kirja tämä kuitenkin on, vaihtelua muunlaisen luettavan välissä.