Jonathan Stroud aloittaa Bartimeus-fantasiatrilogian tällä 560-sivuisella romaanilla, jossa velhon oppipoika sekaantuu salaliittoon jonka juonittelut ulottuvat vallan huipulle asti: Samarkandin amuletti (Tammi, 2004; suom. Mika Kivimäki; ISBN 951-31-2846-6).
Paksut fantasiaromaanit eivät viehätä enää samalla tavalla kuin joskus aikoinaan, mutta romaani oli kirjoitettu siinä määrin sujuvasti, että teos tuli luettua nopeasti, melkein yhdellä istumalla.
Stroud luo kirjassa mielenkiintoisen kuvan maailmasta, jossa taikuus on arkipäivää. Ne joilla on kyky käyttää taikuutta ovat vallan huipulla, ja ne joilla ei tätä kykyä ole, ovat yhteiskunnan pohjasakkaa.
Luokkayhteiskunnan pelisäännöt ovat armottomat, mutta toisaalta taikuuden hallinta mahdollistaa yhteiskunnallisen aseman nostamisen, jos kykyjä vain riittää. Eikä nuorelta taikurin oppipojalta Nathanielta ainakaan kunnianhimoa puutu.
Kun Nathaniel, maagikko Arthur Underwoodin oppipoika, kutsuu luokseen 5000 vuotta vanhan dzinni Bartimeuksen, Bartimeus ei arvaa mikä häntä odottaa. Nathaniel ei kaipaa niitä tavanomaisia taikatemppuja, joita hengiltä yleensä pyydetään. Hänellä on mielessä aivan muuta ja paljon vaarallisempaa: kosto.
Bartimeuksen on varastettava kuuluisa Samarkandin amuletti Simon Lovelacelta, vaikutusvaltaiselta ja julmalta maagikolta, joka hallitsee Lontoota ja nöyryyttää Nathanielia kaikin keinoin. Bartimeusta sapettaa: hänen tuhansia vuosia vanhan dzinnin, joka on puhunut itse kuningas Salomonin kanssa, on otettava vastaa käskyjä keskenkasvuiselta pojankoltiaiselta. Mutta lahjakas oppipoika on päättänyt päihittää mestarinsa ja tulla heitä paremmaksi maagikoksi!
Samarkandin amuletti on huima, rönsyilevä tarina maagikoiden hallitsemasta Lontoosta ja Iso-Britanniasta. Näkökulma on herkullinen: kertojana on ikivanha henki, dzinni, joka tarkastelee maailmaa hilpeän purevasti.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti