Neil Gaiman: The ocean at the end of the lane

Jotenkin tuntuiu siltä, että Neil Gaiman ei parhaimmillaan ole tässä fantasiaromaanissa, mutta kyllä romaani silti tuli luettua, lähes yhdeltä istumalta: The ocean at the end of the lane (Headline, 2014; ISBN 978-1-4722-0034-1).



Kirjan tyylilajia on jonkin verran vaikea määritellä, fantasiasta epäilemättä on kyse, ja kauhukirjallisuudestakin voisi puhua, eikä unohtaa sovi hyvän ja pahan välistä taistelua. Aikuisten sadusta tässä on kyse, ja samalla kuitenkin tuntuu että lapsista ja nuorista tässä enemmänkin kerrotaan, siitä millaista on kasvaa aikuiseksi, etsiä paikkaansa maailmassa.

Tarina tapahtuu Englannin maaseudulla, jossa pienen kujan perällä talossa asuu - ja nyt on myönnettävä että kun muistelen tarinaa, kylmät väreet tuntuvat iholla, eli jonkinmoisen vaikutuksen kirja kyllä teki. Niin, mitä olinkaan kirjoittamassa?

Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä päähenkilöstä, joka pitkästä aikaa palaa kotikyläänsä, ja siellä sattuu muistamaan lapsuudenaikaisen tuttunsa, tytön nimeltä Lettie Hempstock, ja menee katsomaan tämän kotia, jossa Lettie ja hänen äitinsä ja isoäitinsä asuivat.

Hiljalleen muistikuvat alkavat palautua, ja kertojan mieleen palautuu tapahtumia lapsuudesta, ja lukijalle paljastuu kertomus suuresta pahuudesta, ahneuden voimasta, ja myös suurenmoisesta hyvyydestä joka koitui kertojan pelastukseksi.

Samalla kun muistelen kirjan tarinaa, joka palautuu hiljalleen mieleen, alan ymmärtää että kirja on suurenmoisempi kuin ensi lukemalta tuntui, sellainen että vuosien päästä kirjaan voisi palata uudelleenkin, kertomukseen kujan päässä olevan talon pihalla olevasta uima-altaasta, joka paljastuukin valtamereksi, ja vielä tätä paljon isommaksi salaisuudeksi, kertomukseksi siitä miten sydämen voi menettää, ja miten Lettie omalla uhrauksellaan antoi kertojalle lahjan elää elämäänsä parhaan kykynsä mukaan, ehjäksi ihmiseksi kasvaen.