Robert Frank: Richistan - a journey through the 21st century wealth boom and the lives of the new rich

Robert Frankin kirja löytyi kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Teos kertoo huippurikkaiden elämästä ja asenteista sekä siitä, millaiseksi yhteiskunta on muotoutumassa kun nämä ihmiset omistavat yhä suuremman osan kaikesta varallisuudesta: Richistan - a journey through the 21st century wealth boom and the lives of the new rich (Piatkus, 2008; ISBN 978-0-7499-2823-0).



Wall Street Journal -lehden toimittaja Robert Frank kertoo kirjassaan huippurikkaiden elämästä. Entä kuka sitten on huippurikas? Frankin mukaan omaisuutta täytyy olla vähintään kymmenen miljoonaa dollaria, jotta voi ajatella kuuluvansa rikkaiden ryhmään, mutta varsinaiset rikkaat ovat ne joilla omaisuutta on satoja miljoonia tai miljardeja.

Frank on päässyt seuraamaan läheltä kohderyhmänsä elämäntapaa ja ajattelua, ja jossain määrin kirjasta tulee tirkistelymäinen tunne. Toisaalta Frank myös analysoi kehityskulun taustaa, sitä miksi vauraus keskittyy ja miksi yhä enemmän on rikkaita jotka eivät ole perineet omaisuuttaan vaan ovat saaneet sen kasattua itse, esimerkiksi startup-yrityksen listautuessa pörssiin.

Samalla on yhä epävarmempaa, missä määrin tällaiset omaisuudet ovat pysyviä, sillä nopealiikkeisillä markkinoilla voi yhtä hyvin menettää kuin saavuttaa omaisuuksia.

Kirja kuvaa erityisesti amerikkalaista todellisuutta jossa rikkaat ovat rakentaneet itselleen aivan oman todellisuutensa, jossa palveluskunta hoitaa asiat ja esimerkiksi hovimestareille on kysyntää.

Samalla rikkaiden kesken on syntynyt kilpailua siitä kuka pystyy näyttämään olevansa menestynein, mikä on johtanut siihen että suurista omaisuuksista huolimatta eletään velaksi, koska kulutustason täytyy pysyä uskottavana vertaisryhmän silmissä. Aina on joku jolla on hienompi auto, isompi laiva tai komeampi loma-asunto.

Shannon Burke: Black flies

Shannon Burke on tehnyt tässä melkoisen työn ja kirjoittanut hyvinkin omaelämänkerrallisilta tuntuvista aineksista romaanin, joka vetäisi mukaansa heti ensi riveiltä alkaen: Black flies (Harvill Secker, 2009; ISBN 978-1-846-55283-0).



En tiedä voisiko kuvitella löytyvän rankempaa hommaa kuin olla ambulanssin ensihoitajana New Yorkin Harlemissa, mutta sellaisesta työstä tässä kerrotaan, ja tätä työtä Burke myös itse teki.

Ampumahaavat, sekoilevat huumeidenkäyttäjät ja mätänevät ruumiit ovat arkipäivää tässä työssä. Romaanin päähenkilö Ollie Cross tekee työtään vanhempien kollegoiden valvonnassa, ja hiljalleen työ alkaa sujua, mutta samalla yksityiselämä käy yhä vaikeammaksi rankan työn paineessa.

Romaani on lyhyt, 185 sivua, mutta siinä on kaikki oleellinen. Herkkähermoisia voi vaivata hyvinkin yksityiskohtainen lääketieteellisten ongelmien esittely, mutta sellaistahan elämä on, ainakin ensihoitajien näkökulmasta.

Burke kertoo siitä, miten tämän kaltainen työ kyynistää ja lopulta voi korruptoida niin että ensihoitajat saattavat ottaa asiakseen päättää elämän ja kuoleman kysymyksistä: kuka saa jäädä eloon ja kuka kuolee. Mutta sitten on sellaisia ihmisiä, joihin kyynisyys ei vain joistain kumman syystä tartu, jotka kaikesta päälle kaatuvasta kurasta huolimatta jaksavat uskoa työnsä mielekkyyteen.

Carl Hiaasen: Hoot

Jotenkin oli jäänyt huomaamatta, että Carl Hiaasen on kirjoittanut myös nuortenkirjoja, ja kun tämä selvisi niin otin saman tien asiakseni tarkistaa mistä näissä on kyse: Hoot (Macmillan, 2002; ISBN 0-330-41809-2).



Kuten aikuisille suunnatuissa jännäreissä tässäkin on paljon samaa, erityisesti luonnonsuojelun teema sekä humoristinen lähestymistapa aiheeseen.

Romaani kertoo uhanalaisista pöllöistä (ilmeisestikin Athene cunicularia) joiden asuinpaikkaa uhkaavat pikaruokaketjun rakennussuunnitelmat. Samalla teos kertoo koululaisista, koulukiusaamisesta sekä loppujen lopuksi myös ystävyydestä.

Täytyy myöntää, että Hiaasen osaa myös nuortenkirjan kirjoittamisen, vaikka paikoitellen tuntuikin että samaa tarinaa tässä kerrotaan kuin aikuisille suunnatuissa romaaneissa. Mutta lasten näkökulma toimii kohtalaisen uskottavasti, ja vaikka paikka paikoin Hiaasen tuntuukin ottavan vapauksia sen suhteen miten pöllöt oikeasti käyttäytyvät, paketti toimii varsin mainiosti.

Boris Hurtta: Kultainen naamio

Boris Hurtta on toimittanut kokoelman kauhunovelleja, joissa H.P. Lovecraftin (1890–1937) Cthulhu-myytit saavat jalansijaa Suomen maaperällä, ja tuntuvasti saavatkin: Kultainen naamio (Book Studio, 1993; ISBN 951-611-548-9).



Olin kahden vaiheilla sen suhteen olisinko kirjan jo aiemmin lukenut, mutta kun sitten novelleihin pääsin käsiksi, tajusin että ihan uutta tämä on, tai siis uusvanhaa, enkä ole näihin novelleihin aiemmin tullut tarttuneeksi.

Mainio kokoelma, varsinkin kun osassa novelleista viitataan toisiinsa niin että tuntuu siltä kuin tässä olisi rakentumassa kokonainen mytologia toisiinsa kytkeytyviä tarinoita.

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Joanne Harris kertoo jännärissä englantilaisesta poikakoulusta, jossa alkaa tapahtua kummallisia juttuja, ja ilmeisesti kyse on siitä että joku on saanut päähänsä kostaa vanhat kaunat suorastaan helvetillisellä tavalla: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava, 2012; suom. Satu Leveelahti; ISBN 978-951-1-26201-5).



Löysin teoksen kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä, ja vaikka sivuja oli peräti 525, tuntui jännärin yksityiskoulu-teema kohtalaisen kiinnostavalta. Mutta kotona kävi ilmi, että joku oli kirjoittanut teoksen alkusivuille omakätisesti tiiviin arvion kirjasta: "Hevon paskaa".



No, luetuksi kirja tuli tästä arviosta huolimatta, ja mukavasti Harris tarinaansa pyörittää, siitä huolimatta että lukija alkaa jo ennen loppua aavistella asioiden todellista tilaa.

Sekin romaanissa oli varsin mukavaa, että siinä ollaan kohtalaisessa määrin tekemisessä oppimisen ja kulttuurin kanssa, unohtamatta myöskään kirjallisuutta ja kirjoittamista. Kyllä tämän kirjan kanssa pärjäsi, jonkinlaista ravinnepitoisuutta tässä oli havaittavissa.

Chester Brown: Playboy-tarinoita

Chester Brown kertoo omaelämänkerrallisuuteen vivahtavalla tavalla kotona asuvasta nuorukaisesta, joka saa päähänpiintymän Playboy-lehdistä, joskus muutama kymmenen vuotta sitten: Playboy-tarinoita (Like, 1993; suom. Mika Tiirinen; ISBN 951-578-110-8).



Mitäs tässä nyt sitten sanoisi muuta kuin että näinä päivinä kun Playboy-lehden tyylistä kansanvalistusta on netti pullollaan tuntui suorastaan nostalgiselta miettiä päähenkilön hankaluuksia lehtiensä kanssa, kun ne piti jonnekin saada piiloon ja samaan aikaan kaikenlaiset pelot jylläsivät mielessä.

Jollain kierolla tavalla suoraselkäisen rehellinen on tämä sarjakuva, tai vähintäänkin siinä määrin nolostuttava että tapahtumien omaelämänkerrallisuutta ei tee mieli lähteä epäilemään.

Chester Brown: Ed - iloinen klovni

Miten voikaan kirjan nimi ja sisältö olla näin ristiriidassa keskenään, vaikka tarkkaan ottaen Chester Brownin kirja kertoo juuri siitä mitä nimikin kertoo, sillä päähenkilö on kukas muu kuin Ed - iloinen klovni (Like, 2012; suom. Jukka Heiskanen; ISBN 978-952-01-0825-0).



Tämän mustavalkoisen sarjakuvan huumori on henkeäsalpaavan mustaa, ja oikeastaan ei taida olla rimaa jota ei tässä sarjakuvassa jossain kohden aliteta.

Mutta samalla ei voi olla miettimättä, että tällainen mustavalkoisuus - tässä voisi viitata sekä sarjakuvaan että sarjakuvan huumoriin - on omalla tavallaan melkoisen ryhdikästä, tai ainakin on sanottava että mitään kuvia ei tässä kumarreta, tai pikemminkin aika vähän on kuvia joita Brown ei sarjakuvallaan yritä rikkoa tai vähintäänkin tahria. Omanlajisensa mallisuoritus tämäkin.

Ben Brooks: Grow up

Ben Brooks paljastaa tässä romaanissa, että teini-ikäiset ovat idiootteja, mutta mikäs siinä jos tämän tekee näin tyylikkäällä vaikkakin paikoitellen ylitseampuvan ronskilla huumorilla: Grow up (Canongate, 2011; ISBN 978-0-85786-187-0).



Kirja kertoo aikuiseksi kasvamisesta ja monenlaisesta kipuilusta sekä siitä, millaista on nuoren ihmisen elämä kun odotukset painavat päälle ja samaan aikaan kaveripiiri tarjoaa lukemattomia tapoja toteuttaa itseään eli toisin sanoen toimia totaalisen idioottimaisesti.

Romaanista voisi sanoa, että se on tautisen hyvä tai ainakin tautinen, siinä määrin että jonkinlaisia fyysisiä reaktioita tapahtui niin että ihmettelin, ja pariin otteeseen oli noustava kävelemään pientä ympyrää samalla kun mutisin itsekseni.

Jos kirjoittajalle tai hänen tuttavilleen on tapahtunut kymmenesosakaan näistä jutuista mitä tässä kirjassa, ihme että hän on nykyään vapaalla jalalla tai jotakuinkin järjissään.

Ei ole helppoa aikuiseksi kasvaminen näinä päivinä. Sydäntäsärkevää suorastaan. Mutta sellaista se on tainnut olla aina, kun tarkemmin asiaa ajattelee.

J. J. Nääs: Mourukatit

J. J. Nääs onnistuu kiteyttämään sen mistä kissoissa on kyse tässä sarjakuvakirjassa, jossa kissat tekevät sen mitä parhaiten osaavat, eli kissat ovat kissoja: Mourukatit (Arktinen Banaani, 2014; ISBN 978-952-270-135-0).



Mitäpä tässä sen enempää asiasta sanomaan. Antaa sarjakuvan puhua puolestaan.

Rene Goscinny ja Tabary: Suurvisiiri Ahmed Ahne

Rene Goscinny on kirjoittanut ja Tabary piirtänyt tämän humoristisen kokoelman tarinoita suurvisiiristä, joka havittelee valtaa ja punoo monimutkaisia juonia päästäkseen eroon kalifista: Suurvisiiri Ahmed Ahne (Helsinki Media, 1997; ISBN 951-32-0217-8).



Ahmed Ahneesta on ilmestynyt suomeksi useampikin sarjakuvakirja, mutta tämä taisi riittää, huumori on sinänsä toimivaa mutta kovin moneen kertaan ei samaa tarinaa jaksa lukea.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi tasapainottelee huumorin ja vakavuuden välillä onnistuneesti tässä nuortensarjakuvassa, jossa selvitetään perhesalaisuuksia ja muitakin outoja asioita: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY, 2010; ISBN 978-951-0-36316-4).



Kirjassa tapahtuu yhtä ja toista hassua, oikeastaan absurdiakin, mutta merkillisellä tavalla tämä tarina pysyy koossa, ja tarina sekä piirrokset istuvat erinomaisesti yhteen.

Tarinan päähenkilö on orpo Agnes-tyttö, joka saa päähänsä selvittää mitä kummallisia asioita hänen kotikaupungissaan Planktonissa tapahtuu. Ja samalla hän tulee selvittäneeksi myös oman perheensä historian, muun muassa sen mistä mummon kummallinen käytös johtuu.



Tässä ote teoksen esittelytekstistä:

Albumi koostuu yhdestätoista tarinasta, joiden taustalla häälyy Agnesin vanhempien arvoitus. Agnes ei tiedä vanhemmistaan juuri mitään, isoisästä hän on nähnyt jalat valokuvassa. Orpotyttö asuu mummonsa kanssa, joka vastaa kiusallisiin kysymyksiin heittämällä humpaksi. Onneksi teinitytön arki on täynnä pienempiäkin ongelmia: Nikke Knatterton -tyylisellä suoruudella selvitetään paitsi apteekkarin biologiset tutkimusretket myös alusvaateputiikin omistajan todellinen minä.

Ian Rankin: The complaints

Olen lukenut aika monta Ian Rankinin dekkaria, niitä joiden keskeisenä henkilönä on poliisi John Rebus, mutta tässä olikin ihan toinen lähtökohta, ja toinen päähenkilö, sillä aiheena on poliisin sisäinen tutkinta: The complaints (Orion, 2010; ISBN 978-1-4091-0359-2).



Rebus-dekkareista olen pitänyt taukoa, sillä ne tuntuvat toistavan samaa kuviota liiankin ahkerasti, mutta kirjoittaa Rankin osaa, siitä ei mihinkään pääse, ja hyvin hän suoriutuu tästä urakasta.

Toisten poliisien toimintaa tutkivien poliisien työnkuva ei kaikkein auvoisimpia ole, mutta teoksen päähenkilö Malcolm Fox istuu tähän tehtävään kuin nakutettu, sillä hän ei kuvia kumartele eikä lopeta lain väärälle puolelle eksyneiden poliisien jahtaamista.

Mutta nyt käykin niin, että Foxin pään menoksi on rakennettu melkoinen juoni, ja pian Fox huomaa itse olevansa tutkinnan kohteena ja syytettyjen penkillä.

Luulin, että tämä dekkari on ainoa laatuaan, mutta sitten selvisi että näitä Fox-dekkareita on ilmestynyt useampiakin, ja osassa on mukana myös Rebus. Ehkäpä pitäisi vielä toinen tämmöinen ottaa luettavaksi, kunhan tästä nyt ensin on riittävästi toipunut.

Bisquit: Taatamalliset säkeet

Paljastettakoon se nyt samantien, että aikoinaan ostin useampiakin Bisquitin pakinakokoelmia kirja-alennusmyynneistä, ja mukavasti niiden parissa aika vierähti. Mutta tämänkertaiseen kokoelmaan on jo melko pitkä ajanjakso vierähtänyt, sillä kyseessä on Bisquitin parhaat pakinat vuosilta 2003-2014, siis toistakymmentä vuotta pakinalla sivaltelua: Taatamalliset säkeet (Siltala, 2014; ISBN 978-952-234-230-0).



Parasta teoksessa taitaa olla sen nimi, kerta kaikkiaan, eikä kansikuvakaan ole hassumpi. Ja tapahtumia - ja niistä johtuvaa sattumista - on kirjan kattamina vuosina ilmennyt tosiaankin riittävästi, joten ei voi sanoa että tässä olisi ollenkaan huonompi paketti huumoria koottuna, kyllä tällä voi evästää olemistaan pimeämpänäkin vuodenaikana. Ja löytyy teoksesta yhtä ja toista eduskunnan vaalivuottakin ajatellen.

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta

Chester Brownin sarjakuvaromaanissa on vahvaa omaelämänkerrallisuuden tuntua, kertomuksesta aikuistumisesta, nuoren ihmisen yksinäisyydestä, ihmissuhteista jotka eivät oikein ota luonnistuakseen: En koskaan pitänyt sinusta (Huuda Huuda, 2012; suom. Hans Nissen; ISBN 978-952-5724-43-1).



Sarjakuvassa on salavihkaista huumoria, voisiko sanoa jälkiviisautta, tai ironiaa, joka värittää kertomusta, kuvausta siitä miten teoksen päähenkilö yrittää elää elämäänsä, ja miten muut ihmiset siinä ympärillä vaikuttavat toisiinsa, yrittävät kukin omalla tavallaan tulla toimeen elämässä, sinuiksi oman itsensä kanssa.

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari

Lainasin joskus aikoinaan Thomas Pynchonin romaanin alkuperäisversiona - Gravity's rainbow - ja nyt suomennettuna, mutta kummallakaan kerralla en päässyt oikein edes aloittamaan kun jo päätin lopettaa urakan, tällä kertaa laina-ajan umpeutumisen takia: Painovoiman sateenkaari (Teos, 2014; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-851-269-4).



Romaanissa on 999 sivua, miten sattuikaan, ja lukemista siis riittäisi pitkäksi aikaa. Mutta nyt ei voi muuta kuin todeta että urakka jäi kesken, mutta ehkä tähän palaan uudestaan myöhemmin, josko silloin olisi enemmän intoa ja kestokykyä.

Karin Fossum: Den som älskar något annat

En oikein tiedä, miksi olen näitä Karin Fossumin dekkareita lukenut nimenomaan ruotsiksi käännettyinä, mutta niin vain on käynyt, että harvakseltaan olen jatkanut Konrad Sejerin tutkimusten parissa. Norjankielinen alkuperäisteos on nimeltään Den som elsker noe annet, ja ruotsiksi käännettynä teos on Den som älskar något annat (Forum, 2008; käännös ruotsiksi Ulf Örnkloo ja Helena Örnkloo; ISBN 978-91-37-13229-7).



Kirjaan tarttuessani arvelin että Fossumien dekkarien kiinnostavuuden syynä olisi helppolukuisuus, mutta ei se ihan niinkään ole, sillä vaikka teksti on sujuvaa, ei tämä nyt mitään selkokieltä kuitenkaan ole, paikka paikoin teksti oli suorastaan haastavaa. Mutta pysyypähän luetun ruotsinkielisen tekstin ymmärtämisen taito jollain tavalla kunnossa.



Kirja on sopivan lyhyt, 223 sivua, ja poliisit selvittelevät lasten katoamista, lastenmurhaa, ja tähän liittyviä tapahtumia ja ihmissuhteita. Kuten muissakin Sejer-dekkareissa on tässä viipyilevä ja pohdiskeleva tunnelma, eivätkä tapahtumat ole samalla tavalla yliampuvia kuin monilla muilla dekkaristeilla nykyään, ihmisen kokoiseksi draamaksi tätä voisi kuvailla.

Ennen pitkää on syytä palata Fossumin kirjojen pariin, kunhan ennätän hiukan hengähtää.

Alex Barclay: Blood runs cold

Miksiköhän tartuin tähän Alex Barclayn jännäriin, olisiko syynä ollut luminen kansikuva, tai sitten vain tarve lukea helppolukuinen jännäri välipalana. No, mitenkään mieleenpainuva kirja tämä ei ollut, mutta ei toisaalta ihan lukukelvotonkaan: Blood runs cold (Harper, 2008; ISBN 978-0-00-726844-3).



Kirja kertoo naispuolisesta FBI-agentista, jonka kuolemaa selvittelee toinen naispuolinen FBI-agentti. Kirja käynnistyy lumivyöryllä, kirjaimellisesti, ja melkoisen hengästyttävään tahtiin kirjassa tulee esille uusia hahmoja ja tapahtumia. Loppupuoli kirjasta voisi melkeinpä kuulua chick lit -genreen, siinä määrin teoksessa valvotaan agentin yksityiselämää ja sen kiemuroita.

En varmaankaan ole ihan oikeaa kohderyhmää tälle romaanille, joka jätti lopulta melko vaisun tunnelman ja kysymyksen siitä, miksi romaani ylipäänsä on kirjoitettu.

Charles de Lint ja Charles Vess: The cats of Tanglewood forest

Luin ensiksi romaanin Seven Wild Sisters, joka on rinnakkaisteos tälle romaanille, jossa puolestaan kerrotaan aiemmista tapahtumista, eli lukemisjärjestys olisi voinut olla parempi toisin päin. Mutta mainiosti sujui lukeminen näinkin, ja hieno saturomaani tämä on, Charles de Lint kirjoittajana ja Charles Vess kuvittajana: The cats of Tanglewood forest (Little, Brown, 2013; ISBN 978-0-316-05357-0).



Kirja kertoo sadun keinoin lapsuudesta ja nuoruudesta sekä aikuiseksi kasvamisesta, erityisesti siitä miten elämässä on tehtävä valintoja ja valintojen seurauksia on vaikea ennakoida. Mitä jos voisi toimia toisin, muuttaa elämänsä suunnan, korjata virheen jonka on tullut tehneeksi? Olisiko uusi mahdollisuus todella tarjoamassa parempaa?

Lainaan tähän teoksen esittelytekstiä:

On a quiet day, when the wind was still, the creek could be heard all the way up to where the old beech stood. Under its branches cats would come to dream and be dreamed. But they hadn't yet gathered the day the orphan girl fell asleep among the beech's roots, nestling in the weeds and long grass. Her name was Lillian Kindred. When Lillian is bitten by a poisonous snake while napping under the branches of a beech tree, the magical cats of the forest reveal themselves and save her by turning her into a kitten. Now she must set out on a journey that will lead her through an untamed wilderness full of fabled creatures - from Old Mother Possum to the fearsome Bear People - to find a way to make things right and become human again.

Jari Järvelä: Zombie

Luen Jari Järvelän romaaneja harvakseltaan, mutta sitä maukkaampia kokemuksia ne ovat, niin kuin tämä romaani jossa liikutaan kahden kulttuurin välillä: Zombie (Tammi, 2010; ISBN 978-951-31-5658-9).



Lainaanpa tähän teoksen esittelytekstiä:

Zombie on kertomus toimittajasta, joka kotimaassaan sotkeutuu vääriin piireihin. Kostoksi hänet lähetetään sohjoiseen maahan urheilutoimittajaksi, vaikkei hän edes erota ottelussa jalkapalloa lumen seasta. Hän päätyy töihin paikalliseen pizzeriaan, löytää sieltä hiljaisen naisen ja päättää palata monen mutkan kautta takaisin kotimaahansa. Jari Järvelän romaani on rosoinen kertomus kylmän ja kuuman maan eroista, auringosta ja sen puuttumisesta. Se nuorallakävelee elämän ja kuoleman välimaastossa, aseiden, rakkauden ja pizzojen mäiskeessä jossakin välillä Italia-Inkeroinen.

Se miten uskottavasti suomalainen kirjailija pystyy italiaisesta mafiasta kirjoittamaan, siihen on vaikea ottaa kantaa, mutta varsin mainiosti tarina eteenpäin rullaa, sen kummemmin kompastumatta stereotypioihin.

Suomalainen pizzayrittäjä ja italialainen toimittaja ovat mainio lähtökohta kolmiodraamalle, jossa pohditaan elämisen tapoja ja erityisesti kunniakäsityksen merkitystä, sitä missä määrin ihminen voi olla oma itsensä vieraassa ympäristössä.

Pekka Nykänen ja Merina Salminen: Operaatio Elop - Nokian matkapuhelinten viimeiset vuodet

Pekka Nykänen ja Merina Salminen kertovat mitä tapahtui Nokiassa vuosina 2010-2013, siitä miten matkapuhelinten valmistus ajautui vakaviin ongelmiin kunnes jäljellä oli enää huonoja vaihtoehtoja: Operaatio Elop - Nokian matkapuhelinten viimeiset vuodet (Teos, 2014; ISBN 978-951-851-590-9).



Kirjan nimen voisi ajatella viittaavan salaliittoteorioihin, joiden mukaan Elop tuli Microsoftilta Nokialle aikomuksenaan saattaa matkapuhelinliiketoiminta tavalla tai toisella Microsoftin hoiviin. Kirja ei kuitenkaan tällaisiin teorioihin sen kummemmin ota kantaa vaan kertoo melko tasapuolisesti siitä mitä tapahtui ja miltä nämä tapahtuvat näyttivät niin sisällä Nokiassa kuin ulkopuolelta käsin.



Ei hassumpi kuvaus siitä mitä tapahtui - ja vaikka kirja ei liene viimeinen sana Nokian tapahtumista, suomalaista teollisuushistoriaa tämä teos joka tapauksessa kuvaa ansiokkaasti.

Ann Leckie: Ancillary Justice

Ann Leckie teki melkoisen tempun tällä esikoisteoksellaan, avaruusoopperalla joka jo lähtökohtaisesti edustaa tieteiskirjallisuuden sitä lajia joka nykyisellään ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta tämä tarrasi kiinni siinä määrin että laitoin heti varaukseen kirjasarjan seuraavan osan. Yleensä harmittelen kirjojen paisuneita sivumääriä, mutta tätä tarinaa olisin voinut lukea saman tien toisen mokoman lisää: Ancillary Justice (Orbit, 2014; ISBN 978-0-356-50240-3).



Jäi vielä mainitsematta, että teos tuli saman tien palkituksi jotakuinkin kaikilla tieteiskirjallisuuden palkinnoilla joilla on merkitystä: Arthur C. Clarke -palkinto, 2014; BSFA palkinto, 2013; Nebula-palkinto, 2014; Locus-palkinto (paras esikoisteos), 2014; Hugo-palkinto, 2014.

Oikeastaan... tarvitsisiko tästä edes kirja-arviota kirjoittaa, niin kovatasoinen romaani on kyseessä. Lainaan tähän kuitenkin teoksen esittelytekstiä:

Ancillary Justice is the story of a warship trapped in a human body and her search for revenge. ... The colossal warship called The Justice of Toren has been destroyed - but one ship-possessed soldier has escaped the devastation. Used to controlling thousands of hands, thousands of mouths, The Justice now has only two hands, and one mouth with which to tell her tale. But one fragile, human body might just be enough to take revenge against those who destroyed her.

Kirja kertoo Breq-nimisestä sotilaasta, joka aiemmin oli taistelulaivaa ohjannut tekoäly mutta petoksen seurauksena tekoälyllä on jäljellä tuhansista sotilaistaan vain yksi ainoa, mutta se saattaa silti riittää kostamiseen. Kirjan kuluessa selviää yhtä ja toista yhteiskunnasta, jossa tekoälyillä, itsensä kloonanneilla ihmisillä ja muilla sivilisaatioilla on käynnissä monimutkainen valtapeli, jossa petos seuraa toistaan.

Saa nähdä onko jatko-osa yhtään samalla tasolla kuin tämä esikoisteos, mutta jos on niin täytyy kyllä ihmetellä Leckien kykyä kirjoittaa. Ihan vailla puutteita tämä esikoisteos ei ole, mutta puutteineenkin romaani edustaa tieteiskirjallisuuden ehdotonta huippua.

Jason Lutes: Berliini. Ensimmäinen kirja - kivikaupunki

Jason Lutes kuvaa 1920- ja 1930-luvun Saksaa tässä sarjakuvatrilogian ensimmäisessä osassa, joka 213-sivuisena tuntui suorastaan massiiviselta, niin että heti perään ei sarjan toiseen osaan jaksanut tarttua: Berliini. Ensimmäinen kirja - kivikaupunki (Like, 2006; ISBN 952-471-729-8).



Kirjan päähenkilö on toimittaja Kurt Severing, joka kirjoittaa lehteen yhteiskunnallisesti kantaa ottavia artikkeleita demokratiaa puolustaen, samaan aikaan kun kansallissosialismi ja kommunismi taistelevat ihmisten kannatuksesta.

Teos on paikoin pirstaleinen, mutta pysyy kohtalaisen hyvin koossa, kuvaten ensimmäisen maailmansodan jälkeistä todellisuutta jossa nuori saksalainen demokratia etsii muotoaan. Mutta jälkiviisaana on nähtävissä tuhon enteitä, kehityskulkuja jotka pian johtavat tilanteeseen jossa vain yhdenlainen ajattelu sallitaan.

Alan Moore ja Steve Parkhouse: The Bojeffries saga

Alan Moore ja Steve Parkhouse ovat kirjoittaneet ja piirtäneet humoristisia fantasiasarjakuvia, jotka on koottu yksiin kansiin: The Bojeffries saga (Top Shelf, 2014; ISBN 978-1-60309-063-6).



Moore ei ole juurikaan tunnettu huumorista vaan pikemminkin tosikkomaisesta toiminnasta, mutta tässä kuvauksessa epätavallisesta englantilaisesta perheestä on mukavan kieroa naurunaihetta.

Perheenjäseniä ovat ihmissusi, vampyyri, hajoamistilassa oleva orgaaninen aines ja ydinvoimaa tuottava pikkulapsi. Lainattakoon teoksen esittelyltekstiä:

Jobremus Bojeffries is like any other father - trying to keep the peace in a house stuffed with two kids (Ginda and Reth), uncles Raoul and Festus, a baby, and old Grandpa Podlasp. Never mind that one's a werewolf, one's a vampire, Grandpa is in the last stages of organic matter, and the baby puts off enough thermonuclear energy to power England and Wales... All right, they're no ordinary family. And this is no ordinary book, with stories spanning decades, a whole chapter written as light opera, a Christmas episode, and an all-new, 24-page comic bringing the Bojeffries up to the present day.

Prince of Persia - sarjakuvaromaani

Tämän sarjakuvaromaanin sanotaan pohjautuvan Prince of Persia -videopeliin ja elokuvaan, mutta koska kummastakaan en tiedä mitään, en tiennyt mitä odottaa, mutta ihan kelpo sarjakuva tämä oli: Prince of Persia - sarjakuvaromaani (Gummerus, 2010; ISBN 978-951-20-8302-2).



Teoksen tekijöistä kerrotaan seuraavaa:

Jordan Mechner loi ensimmäisen Prince of Persia -tietokonepelin vuonna 1989. Menestyspeli sai vuosien kuluessa kahdeksan jatko-osaa ja synnytti myös Disneyn Prince of Persia -elokuvan, joka saa ensi-iltansa toukokuussa 2010. Tämä A.B. Sinan käsikirjoittama ja taiteilijapariskunta LeUyen Phamin ja Alex Puvillandin kuvittama sarjakuvaromaani kertoo tarinan tuon legendaarisen hahmon taustalta.

Ja kirjan esittelyteksti on seuraava:

Kauan sitten Persiassa eli prinssi – kunniallinen mies ja erinomainen johtaja. Ja kansa rakasti häntä. Enää hänen nimeään ei muisteta. Hänestä puhutaan vain Prinssinä, ja hänen jälkeensä on tullut muita prinssejä – ja heissä kaikissa eli alkuperäisen Prinssin henki, sillä Persiassa aika kulkee kehää, ja mikä on tapahtunut kerran tapahtuu uudelleen. Tämä on tarina kahdesta noista prinsseistä sekä siteestä, joka kytkee heidän kohtalonsa yhteen.

Mitäpä tässä muuta sanomaan, asiansa osaavien tekijöiden satumainen kertomus menneestä maailmasta.

Lee Child: Personal

Joku voisi sanoa, että Lee Child tehtailee Jack Reacher -jännäreitä, ja tietynlaista tehtailun makua tässä uusimmassa romaanissa kieltämättä on, vaikka jälleen kerran on sanottava että Child osaa kirjoittaa, tai vähintäänkin pitää huolen siitä että hänen nimissään julkaistu teksti on lukukelpoista: Personal (Bantam Press, 2014; ISBN 978-0-593-07382-7).



Dan Brownin tehtailemista jännäreistä olisi aikoinaan voinut sanoa, että paikka paikoin teksti on kuin huonosti kirjoitettu Wikipedia-artikkeli, paitsi että nykyisellään Wikipediasta alkaa olla vaikea löytää artikkelia joka olisi läheskään yhtä huonosti kirjoitettu kuin Brownin teksti.

Child puolestaan edustaa jännärituotannon toista ääripäätä, tekstiä jonka lukeminen on suorastaan nautinto, esimerkkinä romaanissa kohta jossa Child kertoo uudenlaisen panssarilasin valmistamisesta. Kyseistä kohtaa lukiessa tuntui siltä kuin olisi itse mukana keksimässä miten tämä lasi toimii, millä olennaisella tavalla se eroaa kaikista aiemmista, ja millainen täytyy ajatuksenjuoksultaan olla sellaisen ihmisen joka tämmöisen keksinnön pystyy tekemään.

Ja sitten on tietenkin Reacher, kaveri joka kulkee omia polkujaan, ja on parempi olla asettumatta poikkiteloin Reacherin oikeudentunnon tielle. No, tässä lienee syytä lainata jännärin esittelytekstiä:

Jack Reacher walks alone. Once a go-to hard man in the US military police, now hes a drifter of no fixed abode. But the army tracks him down. Because someone has taken a long-range shot at the French president. Only one man could have done it. And Reacher is the one man who can find him.

Useimmista aiemmista Reacher-jännäreistä poiketen tällä kertaa ollaan politiikan huipulla, tiedusteluviranomaisten ja kovapalkkaisten salamurhaajien maailmassa. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja Reacher joutuu useammankin kerran tarkistamaan olettamusten paikkansapitävyyden.

Tämä on Reacher-sarjan 19. kirja. Olen lukenut ne kaikki, ja näillä näkymin jatkan samalla linjalla jatkossakin.

Ja selviääkö Reacher ongelmista? No, siitä ei liene epäilystä, seuraava jännäri on työn alla, nimeltään Make Me, ja laitan sen varaukseen kirjastosta heti kun se siellä on tarjolla lainattavaksi.

Neil Gaiman: The ocean at the end of the lane

Jotenkin tuntuiu siltä, että Neil Gaiman ei parhaimmillaan ole tässä fantasiaromaanissa, mutta kyllä romaani silti tuli luettua, lähes yhdeltä istumalta: The ocean at the end of the lane (Headline, 2014; ISBN 978-1-4722-0034-1).



Kirjan tyylilajia on jonkin verran vaikea määritellä, fantasiasta epäilemättä on kyse, ja kauhukirjallisuudestakin voisi puhua, eikä unohtaa sovi hyvän ja pahan välistä taistelua. Aikuisten sadusta tässä on kyse, ja samalla kuitenkin tuntuu että lapsista ja nuorista tässä enemmänkin kerrotaan, siitä millaista on kasvaa aikuiseksi, etsiä paikkaansa maailmassa.

Tarina tapahtuu Englannin maaseudulla, jossa pienen kujan perällä talossa asuu - ja nyt on myönnettävä että kun muistelen tarinaa, kylmät väreet tuntuvat iholla, eli jonkinmoisen vaikutuksen kirja kyllä teki. Niin, mitä olinkaan kirjoittamassa?

Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä päähenkilöstä, joka pitkästä aikaa palaa kotikyläänsä, ja siellä sattuu muistamaan lapsuudenaikaisen tuttunsa, tytön nimeltä Lettie Hempstock, ja menee katsomaan tämän kotia, jossa Lettie ja hänen äitinsä ja isoäitinsä asuivat.

Hiljalleen muistikuvat alkavat palautua, ja kertojan mieleen palautuu tapahtumia lapsuudesta, ja lukijalle paljastuu kertomus suuresta pahuudesta, ahneuden voimasta, ja myös suurenmoisesta hyvyydestä joka koitui kertojan pelastukseksi.

Samalla kun muistelen kirjan tarinaa, joka palautuu hiljalleen mieleen, alan ymmärtää että kirja on suurenmoisempi kuin ensi lukemalta tuntui, sellainen että vuosien päästä kirjaan voisi palata uudelleenkin, kertomukseen kujan päässä olevan talon pihalla olevasta uima-altaasta, joka paljastuukin valtamereksi, ja vielä tätä paljon isommaksi salaisuudeksi, kertomukseksi siitä miten sydämen voi menettää, ja miten Lettie omalla uhrauksellaan antoi kertojalle lahjan elää elämäänsä parhaan kykynsä mukaan, ehjäksi ihmiseksi kasvaen.

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Cyril Pedrosa kertoo tarinan Joachim-pojasta, jota kolme varjoa uhkaavat, ja pakomatkasta isän kanssa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo lapsen kuolemasta ja siitä miten vaikea asia se on vanhemmille: Kolme varjoa (WSOY, 2010; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-36335-5).



Kirjan piirrosasu on tyylitelty, fantasianomainen, ja kirjan kerronta on luontevaa, lähes elokuvanomaista. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin että Pedrosan teos on sarjakuvataiteen huippua, kuvaus matkasta, kuvaus kohtalosta jota ei voi välttää, kuvaus rakkaudesta.



Pedrosalta on suomennettu toinenkin sarjakuvakirja, omaelämänkerrallinen Ekoloogiset, jonka laitoin varaukseen Helmet-järjestelmään.

Kati Kovács: Deltan kaksoset

Kati Kovácsin sarjakuvat ovat pikku hiljaa alkaneet kiinnostaa yhä enemmän, ja tämä tarina kaksossiskoksista oli aikamoinen kertomus, paikoitellen mustaakin mustempi, mutta ei vailla kauneutta ja kirkasta näkemystä: Deltan kaksoset (WSOY, 2014; ISBN 978-951-0-40422-5).



Sarjakuva kertoo lapsista, äidistä ja isästä, etsinnästä, ja monenlaisista seikkailuista Keipumetsässä. Äiditön ja isätön siskopari yrittää löytää paikkansa maailmassa, mutta pelottavaa on, ja samalla myös kummallista, sillä maailma jossa lapset äidin kuoltua etsivät isäänsä on kummallinen, täynnä outoja paikkoja ja olioita.

Kirja on paikoin suorastaan pelottava, ei siis mikään lastenkirja, vaan oikeammin aikuisille tehty kertomus lasten peloista ja ongelmista ja siitä miten oudolta maailma voi pienestä ihmisestä vaikuttaa. Kaipuusta tässä on kyse, pyrkimyksestä eteenpäin, ja kärsimyksen kestämisestä myös.

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sundin jännäritrilogian toinen osa on nimeltään Unissakulkija (Otava, 2014; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-28216-7).



Trilogian ensimmäinen osa on nimeltään Varistyttö ja kolmas Varjojen huone. Luin tämän toisen osan lähes heti ensimmäisen osan jälkeen, mutta kolmatta osaa joudun odottamaan melkoisesti, niin pitkä varausjono Helmetissä on.

Kirja kertoo psyykkisesti sairaista ihmisistä, joiden lapsuus on ollut kurja, suorastaan käsittämätön, ja tästä kurjuudesta versoo monenlaista kauheutta aikuiseen elämään. Keskeiset päähenkilöt ovat poliisi Jeanette Kihlberg ja terapeutti Sofia Zetterlund, jotka kukin omalla tahollaan lähestyvät kammottavien väkivallantekojen ydintä.

Trilogian toinen osa jatkoi ensimmäisen osan tinkimättömällä linjalla. Aivan yhtä koukuttava ei tämä lukukokemus ollut, mutta tiukasti tarina vei mukaansa niin että välillä ihmetytti, sillä mikään kaunis kertomus tämä ei ole, rujoudessaan suorastaan luotaantyöntävä.

Mutta jokin tässä tarraa lukijaan, kai se on kertomisen tapa jossa on jotain erityistä, ikään kuin ihminen olisi otettu tutkimuksen kohteeksi ilman mitään siloittelua, juuri niin kauheana ja ihmeellisenä kuin ihminen vain voi olla.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tämä nimimerkki Erik Axl Sundin kirjoittama ruotsalainen jännäri shokeeraa, jo kansikuvallaan, joka perustuu idylliseen Carl Larssonin vesivärimaalaukseen vuodelta 1897, mutta pienin muutoksin kuvasta on saatu aikaan kammottava ja luotaantyöntävä: Varistyttö (Otava, 2014; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-27183-3).



Jännäri on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa on nimeltään Unissakulkija ja kolmas Varjojen huone.

Tällä hetkellä jonotan Helmetissä trilogian kolmatta osa, varaus 325 kaikkiaan 448:sta. Melkoisen suosion on tämä jännäritrilogia saanut hyytävästä tarinastaan huolimatta.

Ja mistä tässä sitten on kyse? Ehkä voisi kuvailla asiaa siten, että kyse on siitä pahuudesta mitä ihmiset voivat toisilleen tehdä, varsinkin lapsille, ja siinä määrin rankka on tämä kertomus, ilman lohdun pilkahdustakaan, että kylmät väreet iskivät selkäpiihin useaan otteeseen kirjaa lukiessa.

Mutta jokin silti tässä koukutti, ehkä kyse on siitä että vaikeasta aiheesta ei kerrota itsetarkoituksellisen mässäilevästi, vaan pikemminkin niin että lukija pystyy näkemään tässä kaikessa kauheudessa myös kääntöpuolen, sen mitä suurenmoista näiden ihmisten elämässä olisi voinut tapahtua, jos lapsuuden hirveydet olisivat jääneet kokematta.

Että toivoa on, mustaakin mustemmasta tarinasta huolimatta. Tai niin on lukijan pakko ajatella, muu on mahdotonta.

Madeleine Roux: Sadie Walker is stranded

Madeleine Rouxin romaanin kannessa lukee "The walking dead are breaking through", ja zombeista tässä on kyse, infektiosta joka on saanut Seattlen kaupungin kaaokseen: Sadie Walker is stranded (Headline, 2012; ISBN 978-0-7553-7916-3).



Kirjan päähenkilö Sadie Walker on sarjakuvapiirtäjä, joka yrittää elättää itsensä kaaokseen vajonneessa yhteiskunnassa, ja samalla hän yrittää huolehtia kahdeksanvuotiaasta Shane-pojasta. Mutta infektio leviää eikä oikein mihinkään voi luottaa kaaoksen keskellä.

Kirjan alku oli lupaava, mutta lopulta kävi niin etten jaksanut enää lukea eteenpäin, siinä määrin ennalta-arvattavaksi tarina paljastui.

Gigi Simeoni: Katse pimeydestä

Gigi Simeoni on kirjoittanut ja kuvittanut tämän 1910-luvun Milanoon sijoitetun jännityssarjakuvan: Katse pimeydestä (Egmont, 2012; suom. Ville Mäkelä; ISBN 978-952-233-534-0).



Kirja kertoo sarjamurhaajan ja häntä jäljittävän poliisin välisestä kilpajuoksusta, ja melkoisen kovaksikeitetty tämä tarina on. Sivumäärältään sarjakuva tuntuu melkoisen pitkitetyltä, voisi jopa ajatella että tässä mässäillään sarjamurhaajan tekosilla.

Lainaan tähän otteen teoksen esittelytekstistä:

Alessandro Simonetti on nuori maalari, jota odottavat lupaava ura sekä avioliitto kauniin Luisan kanssa. Mutta tuhoisa onnettomuus suistaa Alessandron elämän raiteiltaan ja iskostaa häneen kohtalokkaan pakkomielteen, joka johtaa veriseen leikkiin virkavallan ja kohtalon kanssa. Mitä tapahtuu kuolevan ihmisen silmissä? Moni viaton saa kohdata loppunsa, ennen kuin Alessandroa piinaava mysteeri ratkeaa.