Suvi Ahola: Jos jättäisit minut

Suvi Aholan runokokoelman sanotaan sisältävän "runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä - ja juoksemisesta". Tätä kokoelmasta löytyykin, melko terävästi sanottuna, tosin myös aforisminomaista, seesteisempää kuvausta on mukana tässä teoksessa: Jos jättäisit minut (Kirjastudio, 2006; ISBN 952-482-013-7). Sivuja teoksessa on 96, eli runokokoelmaksi tämä ei ole mitenkään erityisen ohut, sanottavaa Aholalla riittää.

Seuraavassa kolme esimerkkiä aforisminomaisista proosarunoista, nämä oli teoksessa numeroitu järjestykseen:

Kun kirjoittaa kuolemasta, on vaikea valita oikeita välimerkkejä.

Onnellisen avioliiton salaisuus: tarpeeksi aikaa istua istua vierekkäin 
sohvassa, kumpikin syvälle omiin ajatuksiinsa vaipuneena.

En oikeastaan halua olla oikeassa, vain tätä mieltä.

Ja sitten lainaus runon lopusta, tässä tuntui olevan jotain yleisinhimillistä ja samalla henkilökohtaista:

[...]

Olen alkanut puhua ja kuulla ja lukea ihan mitä haluan. 
Valitan, halveksin, olen ylimielinen, kiroan.
Kuulen koko ajan olemattömia loukkauksia.

Usein silmien edessä ilmassa tanssii villi ötökkä. 
Sillä ei vielä ole nimeä.

Kovin ruusuista maailmaa ei näissä runoissa kuvata, mutta runojen realismi tuntuu myös sisältävän eräänlaista optimismia, ehkä kyse on toisen inhimillisen olennon kohtaamisesta, olkoon tilanne kuinka vaikea tahansa.

Mrs. Noodlekugel

Daniel Pinkwater on kirjoittanut ja Adam Stower kuvittanut tämän näpsäkän lastenkirjan: Mrs. Noodlekugel (Candlewick, 2012; ISBN 978-0-7636-5053-7). Tarinassa on huumoria, ja yllätyksiäkin, ja muutama napakka kommentti lasten ja vanhempien suhteesta mahtuu myös mukaan.

Kirja kertoo lapsista, jotka löytävät kerrostalojen takapihalta kummallisen talon, jossa asustaa Mrs. Noodlekugel kissoineen ja hiirineen. Paljastuu, että Mrs. Noodlekugel on lasten uusi lastenvahti. Piirrosjälki on mukavan elävää, tarina on viehättävän ajaton, sellainen joka yhdistää vanhanajan tarinankerrontaa moderniin elämäntapaan.

Tuomari Dee ja varjostimen arvoitus

Olen aika ajoin lueskellut Robert van Gulikin dekkareita, pitäen kirjojen välissä jonkin verran taukoa yliannostuksen välttämiseksi. Mukava kevyt välipala oli tämäkin dekkari: Tuomari Dee ja varjostimen arvoitus (WSOY, 1997; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-0-21833-2).

Kirja on 192-sivuinen, eli senkin puolesta nopealukuinen. Tarinassa Dee on matkalla vieraassa kaupungissa, missä hän törmää outoihin tapahtumiin. Paikkakunnan tuomarin vaimo murhataan, liikemies tekee itsemurhan ja katujen roistot juonivat jotain.

Tarina oli melko rempseä, johtuen siitä että Dee soluttautuu roistojen sekaan yhtenä heistä. Samaan aikaan alkaa näyttää siltä, että varsinaisia roistoja ovatkin kaupungin arvostetuimmat asukkaat, vai ovatko asiat sittenkään niin kuin miltä ne alkavat näyttää?

Mitenkään erityisen mieleenpainuva tämä kirja ei ole, mutta sopiva suupala pahimpaan dekkarinälkään tämä teos kyllä on.

Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan

Veera Antsalon runokokoelma (ja esikoisteos) kietoo toisiinsa elävän ja elottoman, ihmisen ja ihmisen keksinnöt, tuo lukijan tietoiseksi tässä maailmassa elämisen säännöistä ja säännöttömyydestä: Sähkökatkoksen aikaan (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-439-1).

Jotain lapsenomaisen uteliasta näissä runoissa on, ja samalla jotakin perinpohjaisen viisasta, ikään kuin ikiaikainen ymmärrys siitä mitä elämä on kietoutuisi jatkuvaan ihmettelyyn siitä että asiat näin ovat, mutta voisivat olla toisinkin.

Tässä ote runon "Hän" alusta:

Hän on vastakuoriutunut. Hän kasvaa syömällä lisäravinteita. Hänen sisäelimensä, luunsa, lihaksensa, ihonsa, hiuksensa ja ulkoiset piirteensä kasvavat. Hänen ääriviivansa venyvät ja ansioluettelonsa pitenevät. Hänen grillinsä paisuu suunnattomaksi. Hänen mahansa kasvaa, hänen hartiansa levenevät ja hampaansa pitenevät. Se on lähes yliluonnollista, mutta niin näyttää silti käyvän.

Tässä proosarunossa on jotain väistämättömän kummallista, ikään kuin tässä kuvattaisiin sitä maailmaa jossa elämme, ja jota emme näe.

Antsalo tekee vaikutuksen, ja on tehnyt, sillä teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2012 ehdokas ja se on ehdokkaana Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi.

Niin, ja teoksen ulkoasukin on saanut huomiota, sillä vuoden parhaan esikoisteoksen kansikilpailun voitti graafikko Jenni Saari tästä teoksesta.

Kirjastokirjassa oli teoksen kansilehti laminoitu yhteen kannen kanssa, joten kokemus kirjan kannen vaikuttavuudesta jäi vajaaksi, mutta hauska idea tämä irrotettava musta päällyskansi on, siihen on leikattu hehkulampun (sellaisen vanhan tyylisen) muotoinen reikä. Kannessa on samaa surrealistista kokemusta kuin teoksen runoissakin.

Grace

Ihmisen vaikeudesta sopia tähän maailmaan kertoo T. Greenwood romaanissaan Grace (Kensington, 2012; ISBN 978-0758250926). Kirjan ensimmäinen tekstikappale on säväyttävä, ehkä liiankin kanssa, sellainen että se sai kirjaa lukemaan, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen oli pakko lopettaa, en jaksanut tässä junassa joka oli matkalla kohti yhä synkempiä maisemia.

Ja pakko on tähän laittaa tuo kirjan ensimmäinen kappale, suorastaan jouluinen tunnelma joka äkkiä jähmettyy:

Kurt is suddenly aware of the way the snow looks like something living, like something with a purpose. He has always thought of snow as simply falling from the sky, at mercy to gravity. But now, as he marches out across the snow-covered field behind the house, his rifle drawn and aimed at the back of his only son's head, he sees that it is intent in its falling. Resolute, determined, even calculated in its descent.

Kirja kertoo perheestä, jonka elämästä on tullut monessa mielessä taistelua. Tulevaisuudelle asetetuista odotuksista on tullut pettymyksiä. Samalla toimeentulo on muuttunut epävarmaksi, kun vanha tapa ansaita elantonsa ei enää päde:

He'd never seen her as happy as the night he took her into town for dinner at Hunan East and gave it to her in its velvet case, like he was proposing for the first time. But not even a week later, it was as though it had always been on her finger, and the gratitude and joy it had brought seemed to evaporate. It shamed him now how much he spent. It shamed him that he'd mortgaged their future for that flimsy moment of happiness. Because now they were upside down on the house, and despite the state-of-the-art computer system, the website, the salvage yard was barely surviving. And on top of all that, they had to figure out what to do about Trevor and how to keep Pop from losing his house. Christ. Even if his legs weren't like live wires, he doubted he'd be sleeping.

Greenwood kirjoittaa hyvin, mutta raskas tämä tarina on, enkä tosiaankaan jaksanut sen kyydissä kovin pitkälle. Amazon.com-palvelussa kirja oli saanut neljä tähteä, eli hyviä arvioita, mutta monet olivat myös kokeneet kirjan lukemisen vaikeaksi samalla tavalla kuin minä.

The captain is out to lunch and the sailors have taken over the ship

Charles Bukowski pohdiskelee elämäänsä tässä romaanissa, tai oikeastaan voisi puhua päiväkirjamerkinnöistä, mutta ihan varma lukija ei voi olla siitä paljonko tässä on totta ja paljonko sepitettä: The captain is out to lunch and the sailors have taken over the ship (Black Sparrow, 1998; ISBN 1-57423-058-1). Kirjan on kuvittanut Robert Crumb tavalla joka sopii rosoiseen kerrontaan.

Kirja on lyhyehkö, 144 sivua, ja teksteissä on jonkin verran toistoa, mutta kyllä kirja silti teki vaikutukset. Crumb kirjoitti näitä merkintöjä 71-vuotiaana vähän ennen kuolemaansa, ja kyllä hänessä yhä ytyä oli. Tietokonettakin hän oli juuri ehtinyt käyttämään, ja tekstiä syntyi kovaan tahtiin.

Moneen otteeseen Bukowski ihmettelee sitä, että on yhä elossa, alkoholin käytöstä, itsemurhayrityksistä ja elämän monista kolhuista huolimatta.

Jotenkin tästä kaikesta on selvitty, ja yhä Bukowski selviää, vaikka melko kummallisia koukeroita elämä edelleen tielle heittää. Hevoskilpailuissa joskus on onnea, joskus epäonnea, mutta eteenpäin päivästä toiseen sitä mennään.

Clover

Löysin Dori Sandersin romaanin Helmet-järjestelmän e-kirjojen joukosta, ja latasin sen luettavaksi. Yllättäen tarina vei mukanaan, eikä vienyt kauankaan kun olin romaanin jo lukenut: Clover (Algonquin Books of Chapel Hill, 1990; ISBN 978-1-56512-716-6).

Romaani kertoo kymmenvuotiaasta tummaihoisesta tytöstä, jonka äitipuoli on valkoihoinen. Sukulaiset pohdiskelevat, miksi valkoinen nainen kiinnostui mustasta miehestä, ja epäilevät että naisessa täytyy olla jotain vikaa, esimerkiksi epilepsia:

The cousin swallowed hard. ”So tell me, how do know?”

”It's the way her eyes get that blank stare. You can be talking to her, but she's not there.”

”She could be in a deep study about something.”

"Well, something's wrong with her. Why else would she take up with a black dude?”

Kirjan hahmot ovat ihmisen oloisia, ilman että kenestäkään tehtäisiin karikatyyriä. Näin Sanders kertoo Everleen-tädin migreenikohtauksista:

My aunt does not like to suffer alone. So she tells you every pain she feels, everything she sees. I not only have to feel the throbbing pain that works its way up the back of her neck, pain that moves quickly across the top of her head to the eyes; I am also forced to see the flashing lights that dance a wild fire dance on her eyeballs. I do wish she wouldn't tell me about the people and things that sway and shimmer before her eyes like heat waves. It seems to make my eyes play tricks on me.

Sanders osaa hyvin kertoa tarinaa lapsen näkökulmasta, sekä siitä miten hyvin lapset ymmärtävät aikuisten asioita että siitä miten jotkut asiat ovat lapsille ylivoimaisia kohdattavaksi. Samalla kirja on kuvaus ennakkoluuloista, ja mahdollisuudesta niiden voittamiseen. Voiko valkoihoinen nainen tuntea olevansa kotonaan mustien yhteisössä?

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikaisen 139-sivuisesta romaanista oli tätä kirjoittaessa Helmetissä 730 varausta, kirjoja oli 214 kappaletta. Ja kyllä tämä kirja vaikutuksen tekee, suorastaan saa viiltämään sydänalassa, niin tiukasti Ollikainen kertoo tarinaansa suomalaisista, yhtä lailla kovaosaisista kuin hyvinvoivasta eliitistä: Nälkävuosi (Siltala, 2012; ISBN 978-952-234-089-4).

Teos on saanut Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2012, ja se nousi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Niin, ja teos on esikoisteos Ollikaiselta. Melkoinen suoritus!

Kirja on historiallinen romaani, ja yhteiskunnalliseksi romaaniksikin sitä voisi sanoa, mutta ennen kaikkea kyseessä on tiivis tarina, joka pienoisromaanin sivumäärässä kasvaa romaanin mittoihin. Ajanjakso on 1860-luku, jolloin Suomeen iskivät katovuodet, ja henkiinjäämisestä tuli suurimmalle osalle suomalaisista arkipäivän taistelua.

Wikipedia kertoo ajanjaksosta näin: "Suuret nälkävuodet vuosina 1866–1868 olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä."

Nälän lisäksi kirja kertoo eriarvoisuudesta, siitä miten yläluokka touhusi omiaan, ja oli toimillaan (ja toimimattomuudellaan) epäilemättä osasyyllinen niihin seurauksiin joita katovuosi Suomessa sai aikaan.

Ei ihme että herraviha on sittemmin ollut keskeinen kantava teema suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä on vankat perusteet historiassa. Tosin Ollikainen ei osoittele suoraan sormella, vaan kuvaa niitä erilaisia todellisuuksia joissa ihmiset 1860-luvulla elivät, ja saa lukijan ymmärtämään myös sitä väistämättömyyttä minkä elinolosuhteiden erot saavat ihmisissä aikaan, sen miten etuoikeutetut kuvittelevat olevansa oikeutettuja parempaan asemaansa, vaikka ihmisinä eivät ole yhtään sen kummempia vähempionnisiin verrattuna.

Hieno, vaikuttava, tiivis romaani Suomesta - elämästä 1860-luvulla ja yhtä lailla tänä päivänä.

... Ja samalla toivotan rauhaa ja onnea jouluksi blogin lukijoille. Hyvä on aika ajoin hiljentyä elämän perusasioiden äärelle.

Forward Moving Shadows - A Tanka Memoir

Peggy Heinrich on kirjoittanut tankarunoista koostuvan kokoelman, joka sisältää tunnelmaan sopivia John Bolivarin valokuvia: Forward Moving Shadows - A Tanka Memoir (iUniverse, ISBN 978-1475938098). Sivuja teoksessa on 92 ja luin sen e-kirjana.

Kokoelman runot kietouvat toisiinsa, täydentävät toisiaan, ja yksittäisen runon tuominen esiin ei tee oikeutta kokoelmalle. Mutta otetaan kuitenkin näyte arkipäiväisen toteavasta mutta silti omaperäisestä kerronnasta:

beach safari— 
umbrella, chairs, food, drinks
and a child wondering
how will she manage this 
some day

Seuraava tanka sai mietteliääksi, pohtimaan runon monia mahdollisia tulkintoja:

Seattle earthquake—
the kindergarten class 
beneath shaking tables;
from one small voice:
Don't worry, it's just practice.

Ei hassumpi runokirja, mukava tätä oli lueskella pieninä annoksina silloin tällöin.

Henkilökuvaus digikameralla

Jotenkin kummalliselta tuntui lukea tätä valokuvausopasta. Toisaalta kuvittelin tämän jo lukeneeni, sen verran paljon tässä oli tuttua, mutta toisaalta kirjassa taas oli sen verran uuttakin, että kuvittelin sittenkin erehtyneeni. Sakari Mäkelä ja Timo Suvanto ovat joka tapauksessa kirjoittaneet oikein mainion oppaan: Henkilökuvaus digikameralla (Docendo, 2004; ISBN 951-846-222-4).

Olisiko kyse siitä, että osa kirjan sisällöstä on julkaistu toisessa kirjassa? Tai sitten muisti pettää.

Joka tapauksessa kirja on ilmeisesti painettuna versiona loppuunmyyty, mutta se on saatavissa e-kirjana Helmetin kautta. Ja kun sivuja on vain 192, ei lukemiseenkaan mene kovin paljon aikaa.

Selasin nopeasti läpi kirjan, syventyen joihinkin kiinnostavilta tuntuviin kohtiin, ja se on sanottava, että pidin kirjan esityksestä, koska teknisten nippelien sijasta tässä puhutaan olennaisista asioista, siitä miten valokuvassa saadaan se haluttu viesti näkyviin. Yllä oleva kirjan sivu tuntui tutulta, olen sitä varmaan joskus katsonut pitempäänkin, ja olennaisesta asiasta siinä tunnutaan edelleenkin puhuttavan.

Kirja on tarkoitettu valokuvauksen harrastajille, niille jotka haluavat ymmärtää tekniikan lisäksi myös kuvan sisällöstä ja valokuvien kertomista tarinoista. Suosittelen lämpimästi!

Runojä

Harry Salmenniemen runokokoelma valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi 2011, ja kyllähän tätä kelpaa katsella ja ihmetellä: Runojä (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25007-4). Sivuja kirjassa on 70, ja se on kovakantinen, sellainen että tuntuu mukavalta käsissä.

Kirjassa on sekä vapaamuotoisia runoja että proosarunoa. Proosarunojen rakenne ja teksti sai mietteliääksi, tosin ehkä ajatus ei minulla aina löytänyt maaliin:

[...] hämärässä vallitsi absurdi, unenomainen tunnelma; keksin itselleni uusia nimiä, kuten karavaani pellolla tai sypressit nauhoina; vettyneet suklaakeksit palauttavat hirveän onnelliseen lapsuuteen; mitä syvemmälle joudun itseeni, sitä turhempia asioita puhun; [...]
kaikki mikä tapahtuu minulle sattumalta vain vahvistaa minua; toisinaan olen tunteeton hirviö, merenneito ja seireeni – toisinaan olen muusa, peilitalo ja sirkus; rivi onnellisia sypressejä kumartaa kulkijalle kun hän saapuu ovelleni; kerran isäni ojensi minulle lautasellisen perunoita ja katsoi minua syvälle silmiin; siitä lähtien olen ollut sellainen kuin olen.

Tuntuu siltä että runoissa etsitään ja tutkitaan kielen rakenteita, ehkä myös leikitellään:

Kirjoitus, alus, alusta. 
Ihminen etsii ihmistä,
alastomana, pimeässä. 
Kirjoitus, kutitusta, -ttaa.

Ja joskus lukijalle tulee suorastaan dadaistinen olo:

Pahinta mita voi tehdä 
on rakastaa toista hitaasti 
arvokkaalla vasaralla. 
Lasia ja lunta; kohdevalo.

Tikarin ennustus

Tiedätkö kuka Elmar Valmre oli? No, minä en tiennyt, eikä varmaan moni muukaan tunne tätä virolaista dekkarin kirjoittajaa 1930-luvulta. Mutta ei tämä suljetun huoneen arvoituksesta kertova romaani yhtään hassumpi ole: Tikarin ennustus (Taifuuni, 1994; suom. Hannu Oittinen; ISBN 951-581-026-4).

Kirja on lyhyt, 173 sivua, eikä kerronta kaikilta osin ihan kaikkein luontevinta ole, mutta kyllä tässä ihan kelpo tavalla kuvaillaan tekemisiä ja tekemisen ympäristöä, ilman että vanhahtava kerronta hirveästi lukijaa haittaisi:

Tohtori Turve toivotti heille vielä hyvää jatkoa ja poistui.

Kadulla häntä odotti syksyinen auringonpaiste, apea kuin viimeinen tervehdys. Kun vihreys on vaihtunut keltaan ja kun taivaansininen saa harmaan sävyä, muuttuu kaikki alhaisemmaksi ja ahtaammaksi, ihmisten silmistä katoaa lämmin läike ja tilalle tulee väsymys, heistä katsoo talvi. Katu ja ihmiset vaikuttivat tohtorista elottomilta, ja hän päätti käydä puistossa kävelyllä.

Puisto tuntui tyhjältäja unohdetulta. Käytäviä ja nurmea peitti pudonneiden lehtien ruskea matto, jonka auringonsäteet saivat huuruamaan. Variksia hyppeli maassa pelottomasti, niitä istui oksilla, ja ne lentelivät raakkuen kävelijöiden päiden yli. Jossakin rapisi: tohtori Turve käänsi päätään ja näki nälkiintyneen koiran, joka kuono maassa juosta luimusi puunrungolta toiselle. Tuuli kaliisutti puiden latvoja ja puisti niistä pikkuoksia. Tien varren suuri, vanha graniittilohkare kiilteli kosteuttaan.

Kuin jokin päättyisi

Olen valmis myöntämään Julian Barnesin romaanin kirjalliset ansiot, mutta jotenkin vain en tästä huolimatta jaksanut lukea teosta, vaikka se on melko lyhyt: The sense of an ending (Vintage Books, 2012; ISBN 978-0-09-956497-3). Romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Kuin jokin päättyisi ja sille on annettu Man Booker -palkinto vuonna 2011.

Kirja kertoo ystävistä, koululaisista, ja heidän käsityksistään elämästä, sekä siitä miten sokea voi asioille olla ja lisäksi muistaa väärin mitä oikein tapahtuikaan. Tässä kirjassa on kyse muistamisesta, unohtamisesta, elämässä epäonnistumisesta, ja lopulta myös rakkaudesta.

Mutta sitä en tiedä, miksi tästä huolimatta en päässyt tarinaan sisälle, jäin ulkopuolelta katsomaan. Tuntui että tästä en saa otetta, että tämä koko ajan lipsuu käsistä, en pysty tarttumaan näihin kohtaloihin, tähän tarinaan.

Kiinalaiset kultamurhat

Robert van Gulikin dekkarit ovat kelpo tarinoita, vaikka niiden kuvausta keisariajan Kiinasta ei voikaan pitää autenttisena ajankuvana. Mainio esimerkki näistä dekkareista on teos Kiinalaiset kultamurhat (WSOY, 1990; 2. painos; suom. Panu Pekkanen; ISBN 951-0-01661-6).

Teos on alunperin ilmestynyt jo 1971, ja Helmet-järjestelmässä se on saanut viisi tähteä kolmelta arvioijalta. Neljä tähteä olisi oma arvioni jos tähtiä rupeaisin antamaan.

Kirja kertoo tuomari Deen uran alkuvaiheista, kun hän saapuu tuomariksi entisen jouduttua murhatuksi myrkyttämällä. Kaupungissa tapahtuu kaikenlaista hämärää, ja Dee joutuu kerta kerran jälkeen pinnistelemään tosissaan selvitäkseen pulmista. Ja hengissä selviämisessäkin on tekemistä.

Tämä kirja on lyhyehkö, hiukan epätasainen, mutta ei hassumpi dekkari, ei sarjan parhaimpia mutta ei huonoimpiakaan.

Nauravat vainajat

Pablo Tusset on kirjoittanut erikoisen dekkarin, joka on pikemminkin poliittista satiiria kuin rikoskirjallisuutta, mutta kyllä tästä nauttii: Nauravat vainajat (Sammakko, 2011; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-483-163-5).

Romaani ei ole kovin pitkä, 207 sivua, mutta tässä sivumäärässä Tusset ehtii kertomaan melkoisen monimutkaisen tapahtumien vyyhdin. Mukana on Espanjan sisäpolitiikan kiemuroita, niin baskeja kuin katalaaneja, kuninkaallisia ja tasavaltalaisia, eikä pidä unohtaa Interpolia, joka lähettää kummallisia kuolemantapauksia tutkimaan japanilaisen zenmestari Sakamuran.

Hetkinen, lienee parasta hidastaa tahtia. Tarina alkaa tästä: "Costabravalaisesta rannikkokylästä löytyy kolme ulkomaista vainajaa, jotka ovat punaisia kuin ravut ja joiden kasvoilla väikkyy selittämättömän autuas hymy."

Tapausta selvittää erikoinen parivaljakko, entinen tullimies ja nykyinen kansalliskaartin korpraali Rafael Corrales, sekä komisario Sakamura, jonka Interpol lähettää paikalle.

Japanilainen zenmestari Sakamura on melkoinen hahmo muun muassa sen takia, että hänen kielitaitonsa on vähintäänkin erikoinen. Saksaa hän opiskeli Bosch-porakoneen käyttöohjeesta, ja jos nyt oikein muistan niin espanjaa Sakamura opiskeli teksti-tv:stä.

Eikä tässä vielä kaikki. Katalonian paikallisjohtaja - joka kärsii jatkuvista ilmavaivoista - yrittää estää rikoksen selvittämisen palkkaamalla "agentti 69:n" hämäämään Sakamuraa omilla erikoistaidoillaan.

Huumoria piisaa, joskus vähän liiankin osoitellusti, mutta kyllä tästä nauttii, sillä Tusset kirjoittaa mukavalla tavalla kieli poskella poliittista satiiria, jossa samalla parodioidaan dekkareiden ja jännäreiden tyypillisiä kliseitä. Ja kyllä tässä kirjassa oman osansa saa myös zenbuddhalaisuus ja fengshui.

Lukijalle tuli kirjasta hymy naamalle, ei hassumpi tuttavuus. Mainittakoon vielä, että aiemmin luin Tussetin romaanin Sian nimeen, ja se oli aika lailla erilainen, en olisi uskonut näitä saman tekijän teoksiksi.

Tappava äly

Janwillem van de Wetering kirjoittaa dekkareita, joissa joskus tuntuu että rikoksia ratkovien etsivien kiemuraiset kuviot ovat enemmän pääosassa kuin varsinainen rikos ja sen selvittäminen. Ja huumoria, sitä riittää näissä myös, mistä on mainio esimerkki dekkari Tappava äly (Viihdeviikarit, 1989; 2. painos; suom. Aino Harjula; ISBN 951-611-131-9).

Poliisikaksikko Grijpsta ja de Gier törmäävät outoon tilanteeseen, kun Amsterdamin kanavassa hukkumaisillaan oleva mies ei haluakaan tulla pelastetuksi vaan kamppailee hurjasti pelastajiaan vastaan.

Tästä käynnistyy outojen tapahtumien sarja, jossa näennäisesti erillisistä tapahtumista alkaa kasautua yhteen kuuluvien palasten kokonaisuus.

Tämä dekkari oli varsin erinomainen kuvaus parivaljakon Grijpsta ja de Gier erikoislaatuisesta yhteistyöstä, jossa aika ajoin ei tunnu olevan päätä ei häntää mutta kummallisella tavalla tarina joka tapauksessa auki keriytyy.

Ja mitä tästä lyhyestä, 188-sivuisesta kirjasta opimme? Ehkä sen, että tekojensa seuraukset on syytä tiedostaa, ja että elämä on kovin kummallinen asia, ei pidä luottaa siihen että on oikeutettu mihinkään.

Kiinalaiset kellomurhat

Olen silloin tällöin lueskellut Robert van Gulikin keisariajan Kiinaan sijoitettuja dekkareita, ja nyt tartuin sarjan alkupäässä ilmestyneeseen romaaniin Kiinalaiset kellomurhat (WSOY, 1994; 2. painos; suom. Kersti Juva ja Kristiina Rikman; ISBN 951-0-00182-1).

Kirja kertoo tuomari Deen toiminnasta salapoliisina ratkomassa kolmea erillistä rikosta samaan aikaan. Tässä van Gulik seuraa kiinalaisten salapoliisitarinoiden esimerkkiä, eikä ihan huonosti onnistukaan. Sarjan myöhemmin ilmestyneet osat tuntuivat silotellummilta kuin tämä, jossa oli jännitystäkin kohtuullisessa määrin.

Kovin ihmeellinen dekkari tämä ei ollut, mutta ei hassumpi välipala kuitenkaan. Tarinassa on sekoitettu eri aikakausien asioita keskenään, joten sinänsä romaani ei ole historiallisesti mitenkään tarkka, mutta jotenkin silti tuntuu että tässä kuvataan kiinalaista elämänmenoa.

Joku raja - valitut pilapiirrokset 2009-2012

En ole kovin usein törmännyt nimeen Ville Ranta, ehkä siksi etten ole Kirkko & Kaupunki -lehden tilaaja. Mutta tässä oli kyllä oikein mainio kokoelma sarjakuvataiteilijan töitä, omaperäistä ajattelua ja visuaalista ilmaisua: Joku raja - valitut pilapiirrokset 2009-2012 (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39304-8). Kokoelman on toimittanut Ville Hänninen, pilakuvat on julkaistu aikaisemmin eri julkaisuissa.

Wikipedia kertoo Ville Rannan urasta sarjakuvataitelijana monenmoista, josta mainittakoon tämä melkoisen tekopyhä episodi: "Joulukuussa 2009 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tiedotuskeskus esitti Rantaa vuosittain jaettavan kirkon tiedonvälityspalkinnon saajaksi. Perusteena esitettiin Rannan pitäneen yllä sananvapautta ja pyrkineen riisumaan kirkkoa tekopyhyydestä. Kirkkohallitus kieltäytyi, eikä jakanut palkintoa lainkaan, ensimmäiseen kertaan palkinnon 33-vuotisen historian aikana."

Mainittakoon myös se, että toisin kuin useimmiten kirjojen takakannessa olevissa puffausteksteissä, tällä kertaa lainauksissa ei juuri ole positiivista palautetta vaan pikemminkin närkästystä ja uhkauksia lopettaa lehden tilaus. Hyvää mainosta kirjalle!

Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia

Sanoisiko näitä kirjoituksia pakinoiksi? Hyvin Sinikka Nopola joka tapauksessa kirjoittaa. Nopola oivaltaa ja saa lukijan oivaltamaan, ja lisäksi tästä tulee hyvälle mielelle: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39078-8). Teos oli saanut Helmet-järjestelmässä neljä tähteä (neljä arvioijaa), aika lailla nappiin, mielestäni. Tosin viisi tähteä ei olisi mahdoton sekään.

Kirjaa on tarjolla peräti 91 kappaletta Helmetin kautta, varauksia oli 13 tätä kirjoittaessani. Suosittu teos, eikä syyttä.

Luin kirjaa bussissa mennessäni töihin ja tullessani töistä. Kirjan jutut ovat lyhyitä, sopivia luettavaksi yksi kerrallaan ja sitten pysähtyen miettimään juuri luettua. Ja tässä on sekin etu, ettei vahingossa aja ohi oman pysäkin.

Pakina on aikamoisen harvinainen kirjoitustyyppi näinä päivinä. Mutta Nopolan tämän osaa, juuri sellaisen huumorin jossa kuvataan arkista elämää vähän vinosta näkökulmasta, sillä tavalla kirjoitusta rakentaen että lukijan päänupissa vähän räjähtää kun sanat osuvat kohdalleen.

Tässä esimerkki "Terassiherätyksen maasta":

Monet kesämökit on nykyisin ympäröity onnistuneesti terasseilla, niin ettei maata rikkaruohoineen ja ötököineen ole enää lähistöllä lainkaan. Jos mökki on mäkisessä maastossa, portaat yhdistävät terassin ala- ja ylätasoja. Terassilla istuja kiertää oleskeluryhmältä toiselle sen mukaan, minne aurinko kulloinkin paistaa.

Kaikki kesämökin toiminnot voidaan suorittaa terassilla: seurustelu, tietokoneen käsittely, grillaaminen, ruokailu, lukeminen, alkoholin nauttiminen, lautapelien pelaaminen, kännykkäpuhelut, tanssiminen sekä voimistelu ja venyttely.

Vaatimattomat kiviterassit on kesämökeiltä, luojan kiitos, murskattujo aikoja sitten. Ennen vanhaan mökkiläisen jalka osui tuon tuosta laattakiven reunalle ja lipsahti ruohoon tai kosteaan multaan. Maa oli aivan liian lähellä. [...]

Niin, ja ilman kirjoittajan itseironiaa, taitoa kuvata ihmisen käsitystä omasta erinomaisuudestaan, tämä homma ei toimisi. Mutta nyt pelittää. Ja tarkemmin ajatellen työmatkabussiin sopii sekin että lukija naureskelee silloin tällöin itsekseen.

Sweet tooth - Out of the deep woods

Jeff Lemire on kirjoittanut "jännityssarjakuvan", joka kertoo tuhon jälkeisestä tulevaisuuden maailmasta. Tauteja, erilaisuutta... Tämä on seikkailu jossa riittää yllätyksiä: Sweet tooth - Out of the deep woods (DC comics, 2012; 3. painos; ISBN 978-1-4012-2696-1).

Tämä sarjakuva on selvästi tarkoitettu aikuisille, sillä tarinassa on väkivaltaa ja myös kiroitua ja muutenkin ronskia kielenkäyttöä. Lemire osaa piirtää, ja tarina vetää mukaansa, joten ei ole ihme että tämä kirja on herättänyt huomiota.

Amazonin kirjakaupassa sitä tarjottiin minulle suosituksena, mutta mukavasti sen sai lainaan Helmetin kautta kirjastosta.

Kirja on ensimmäinen osa sarjassa. Alaotsikko Out of the deep woods kertoo, että seikkailu alkaa siitä kun tullaan metsistä ihmisten ilmoille, ja eihän siitä hyvää seuraa kun eläinhahmot törmäävät ihmisten ennakkoluuloihin.

Celtic Britain

Homer Sykes on kirjoittanut tekstin ja ottanut valokuvat tähän muinaisesta Iso-Britanniasta kertovaan kirjaan: Celtic Britain (Cassell, 2001; ISBN 1-84188-150-3). Yli sata valokuvaa ja niihin liittyvät tekstit kertovat Britteinsaarilla asuneiden kelttiläisten jälkeensä jättäneistä monumenteista ja kulttuurista.

Ei hassumpi paketti tietoa, tykkäsin näistä valokuvista, vaikka sinänsä tämä aihepiiri on itselleni varsin outo enkä ole koskaan siitä ollut erityisen kiinnostunut. Mutta vaatii taitoa tallentaa tämän tyyppiset kohteet niin että sekä ympäristö että monumenttien yksityiskohdat käyvät selviksi.

Tämä kirja lienee erityisen sovelias kelttiläisestä mytologiasta kiinnostuneille, ja ehkä tämä on kirjan tekemisessa ollut se varsinainen lähtökohta, viihdeteollisuuden ylläpitämä ja myymä romanttinen käsitys kelttiläisestä kulttuurista.

Strategisen johtamisen käsikirja

H. Igor Ansoffin kirja johtamisesta osoittautui kiinnostavaksi, vaikka sen ilmestymisestä on jo lähes 30 vuotta: Strategisen johtamisen käsikirja (Otava, 1984; ISBN 951-1-08041-5).

Kirja on Suomen oloihin muokattu (lyhennetty versio) alkuteoksesta Implanting strategic management. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta teoksen on lyhentänyt Markku Lahdenpää, suomentaja on Matti Lainema ja kuviot on kääntänyt Pertti Ailio.

Teos kiinnosti, vaikkakin osin teksti on jäänyt ajan hampaisiin. Toisaalta teos kertoo siitä, mistä monet nykyisin johtamisessa fraaseiksi muodostuneet termit ovat alunperin lähtöisin, kuten esimerkiksi ajatus heikoista signaaleista.

Näin Ansoff määrittelee, mistä kirjassa on kyse: "Strateginen johtaminen on järjestelmällinen lähestymistapa hoitaa yleisjohdon keskeisin vastuu: asemoida ja suhteuttaa yritys ymparistöönsä niin, että hallitaan yllätykset ja varmistetaan yrityksen jatkuva menestys."

Tässä on kyse varsin hienovaraisista asioista, joilla on kuitenkin iso merkitys. Ansoff pohdiskelee syntyjä syviä, kuten esimerkiksi sanojen strategia ja päämäärät välistä eroa: "Strategia ja päämäärät näyttävät samankaltaisilta, koska molempia käytetään projektien karsintakriteereinä. Kuitenkin ne ovat erilaisia. Päämäärät ovat tavoitteita, jotka yritys yrittää saavuttaa kun taas strategia kuvaa keinoja, joilla tavoitteisiin aiotaan päästä."

Monessa kohdassa kirja tuntuu olevan edelleen hyvin ajan tasalla, osassa tekstiä taas tuntuu historian siipien havinaa. Kuvauksessa yrityskulttuurin muutoksessa on vähän kumpaakin: "Yrityksen sisällä johtajien perinteinen solidaarisuus alkoi rakoilla. Keskijohto oli yhä vastahakoisempi työskentelemään yksinomaan osakkeenomistajien etujen turvaamiseksi. Uuden polven johtajat eivät enää yksimielisesti tavoittele yrityksen toimitusjohtajan tehtävää. He haluavat sen sijaan yritykseltä enemmän yhteiskunnallista vastuuta ja mahdollisuuksia toteuttaa työssä itseään. Keskijohto samaistuu asiantuntijoihin mieluimmin kuin ylimpään johtoon tai osakkeenomistajiin."

Kyllä tämä tämänkin päivän maailmaan sopii, tosin joskus tuntuu siltä että kehitys on välillä mennyt toiseenkin suuntaan.

Tatu ja Patu pihalla - käsikirja kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat jo unohtaneet leikkimisen jalon taidon

Tässä keskellä pimenevää syksyä talvea on mukava käpertyä sellaisen kirjan ääreen jossa katsotaan maailmaa pilke silmäkulmassa. Ja usein tuntuu siltä, että parhaat kirjat ovat lastenkirjoja. Kirja Tatun ja Patun avaruusseikkailu oli pienoinen pettymys, mutta tämä uudempi kirja riemastutti lapsia suuresti: Tatu ja Patu pihalla - käsikirja kaikille niille, joilla ei ole mitään tekemistä ja niille, jotka ovat jo unohtaneet leikkimisen jalon taidon (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26553-5).

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat koonneet tähän 128-sivuiseen pakettiin hyödyllistä ja hauskaa luettavaa kaikenikäisille. Ja Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut täydet viisi tähteä kuudella arvioinnilla.

Kirjan kannessa on lukee "Outo käsikirja siitä, mitä kaikkea kivaa pihalla voi tehdä", ja outoutta onkin oikein mukavasti, esimerkkinä tietokirjaa muistuttavat määritelmät pihalla tehtäville asioille, muun muassa puuhun kiipeämiselle: "vartalon siirtäminen lihasvoimalla suurikokoisen monivuotisen puuvartisen kasvin yläosiin".

Lapset tykkäsivät ilmeisesti eniten pähköhulluimmista kirjan ideoista ja muistivat niitä ulkoa pitkät pätkät, mutta itseäni miellyttivät myös asialliselta kuulostavat ohjeet ... olemmeko menettämässä leikkimisen taidon?

Lisäys: Tämä kirja-arvio oli tullut kirjoitettua jo aikoja sitten, mutta nyt vasta tuli julkaistua se täällä Valopolussa.

Then we came to the end

Joshua Ferris on kirjoittanut romaanin, jota kehutaan takakannessa "kauhean hauskaksi", ja kauheaa on kyllä tarpeeksi, ja hauskaakin: Then we came to the end (Little, Brown, 2007; ISBN 978-0-316-01638-4). Kirja kertoo Chigagossa mainostoimistossa työskentelevistä ihmisistä, jotka joutuvat irtisanomisten ja muiden koettelemuksien keskelle ja yrittävät eri tavoin selvitä elämässään.

Ferris kirjoittaa mainostoimiston työstä inhorealistisesti, turhia syyttelemättä, mutta jotain oudon kiehtovaa hänen tavassaan kuvata työyhteisön arkea on, ja samaten siinä miten hän pohdiskelee työn perimmäistä merkitystä:

A good deal of our self-esteem was predicated on the belief that we were good marketers, that we understood what made the world tick — that in fact, we told the world how to tick. We got it, we got it better than others, we got it so well we could teach it to them. Using a wide variety of media, we could demonstrate for our fellow Americans their anxieties, desires, insufficiencies, and frustrations and how to assuage them all. We informed you in six seconds that you needed something you didn't know you lacked. We made you want anything that anyone willing to pay us wanted you to want. We were hired guns of the human soul. We pulled the strings on the people across the land and by god they got to their feet and they danced for us.

Kirjan huumori on osittain tyypillistä toimistohuumoria, mutta pinnan alla on tummempi ja syvällisempi juonne, jossa puhutaan elämän vaikeista kysymyksistä, siitä miten selvitä tilanteissa joissa toivoa ei ole tai jäljellä on vain viimeinen taistelu jonka lopputulos on ennalta selvä.

Mitä hauskaa on rintasyövässä? - Tämä on yksi teoksen ytimessä olevista kysymyksistä, ja vastaus on ... kirjan kirjoittajan ja lukijan välinen salaisuus.

Janitsaaripuu

Tämä olikin erikoisempi dekkari, tämä 1800-luvun Turkkiin sijoittuva dekkari Jason Goodwinilta: Janitsaaripuu (Karisto, 2008; 2. painos; suom. Pekka Tuomisto; ISBN 978-951-23-5043-8).

Kirjan "etsivä" on eunukki Yashim Togalu, joka saa hovilta samaan aikaan kaksi tehtävää selvitettäväkseen: kadonneiden upseereiden kohtalo ja haaremissa tehty murha.

En tunne Istanbulia enkä tiennyt tästä historiallisesta ajankohdasta Turkissa juuri mitään, mutta uskottavalta Goodwinin kerronta kyllä tuntui, vaikkakin paikoitellen eksotiikkaa tuntui olevan liikaakin.

Kyseisen ajan suurvaltapolitiikka on tapahtumien taustalla, erityisesti Venäjän kiinnostus alueeseen, ja samalla ollaan tilanteessa jossa länsimaistuminen on edennyt sen verran pitkälle että sulttaanien valta alkaa horjua. Miten käy Istanbulin jos sisällissota puhkeaa?

When will there be good news?

Kate Atkinson osaa kirjoittaa. Tämä dekkari pohtii elämän olennaisia asioita, kuten toisen ihmisen rakastamista. Jälkikäteen tulin useaan otteeseen miettineeksi kirjan viestiä lukijalle, sen verran puhutteleva tämä oli: When will there be good news? (Black Swan, 2009; ISBN 978-0-552-77245-7).

Kirjasta oli tätä arviota kirjoittaessa Helmetissä kuusi varausta (neljä kappaletta kirjoja), mikä on englanninkieliselle teokselle aika hyvin.

Jonkin verran kirjassa tuntui olevan tyhjäkäyntiä, tai tekstiä johon en jaksanut syventyä, kun sivujakin oli 479. Mutta silti, Atkinsonin tekstissä on sitä jotakin, sanoisiko sitä elämän ymmärtämiseksi.

Nimellinen kirjan päähenkilö on ex-poliisi Jackson Brodie, jolle tässä kirjassa tapahtuu hurja määrä vastoinkäymisiä, muun muassa junaonnettomuuden aiheuttama muistinmenetys.

Brodie on tarinassa aika lailla sivuosassa, voisi ehkä sanoa että tämän kirjan päähenkilöinä ovat naiset, ja loppujen lopuksi melkoinen naishahmo tarinan koukkujen ja yllätysten takaa paljastuukin, suoranainen henkiinjäämisen mestari. Mutta enempää en tässä paljasta.

Sata Szymborskaa

Wislawa Szymborska (1923-2012) palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1996, eikä hän ollut jäänyt huomiota aiemminkaan. Tässä 185-sivuisessa kirjassa on kattava valikoima Szymborskan runoutta: Sata Szymborskaa (Like, 2005; 2. painos; suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine; ISBN 952-471-562-7).

Szymborska teki vaikutuksen, mutta toisaalta monet runot tuntuivat sellaisilta että niiden aihepiiri ei minua puhutellut, vaikka sinänsä niihin sisältyvästä runoilijankyvystä ei jäänyt epäilystä.

Mutta sitten olivat ne runot, joihin palasin kerta kerran jälkeen, yrittäen ymmärtää mistä niiden teho oli peräisin. Tällainen oli runo "Ei mitään kahdesti", joka alkaa seuraavasti:

Mikään ei tapahdu kahdesti, ei toistu. 
Siksi synnyimme valmistautumattomina
ja kuolemme harjoitusta vailla.

Vaikka olisimmekin maailman koulun
typerimpiä oppilaita, 
emme kertaa
ainuttakaan talvea tai kesää.

Ainutkaan päivä ei toistu,
yksikään yö ei ole toisen kaltainen, 
ei ole kahta samanlaista suudelmaa
kahta samankaltaista katsetta silmiin.

Kyllä, runoilija jolla on kyky puhua, elämästä.

There but for the

Ali Smith teki vaikutuksen tällä romaanilla, jonka lähtökohta tuntuu hullulta, mutta tarina onkin lopulta harvinaisen viisas: There but for the (Penguin, 2012; ISBN 978-0-141-02519-3).

Se mistä kaikki alkaa on illalliskutsut, joille osallistunut mies kävelee talon yläkertaan, lukitsee itsensä huoneeseen ja kieltäytyy sieltä poistumasta. Ja tästä kuukausia kestävästä "vierailusta" syntyy varsinainen risteävien polkujen ja tarinoiden viidakko, jossa tapahtumaan johtaneita syitä ja tapahtumasta seuranneita polkuja havainnoidaan lempeällä ja osin pistävällä huumorilla.

Olen ymmärtänyt, että Smithiä (nainen, s. 1962) pidetään vaikeana kirjailijana, sellaisena jota kriitikot kehuvat, joka voitaa palkintoja (kyllä!) ja jota suuri yleisö ei löydä tai käsitä.

Mutta vaikka tämä romaani ei kerronnaltaan ihan suoraviivaisimpia ole, niin teksti toimii ilman sen kummempia ponnisteluja sen ymmärtämiseksi, oikeastaan voisi sanoa että teksti on kuin hengitystä, luontevaa ja luonnollista.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 2009-2010, ja Smith kertoo tarinaansa useasta näkökulmasta, kuitenkin sellaisella pirstaleisella tavalla että lopullinen totuus jää lukijan keksittäväksi, vastausta ei ole. Tai ehkä vastaus on elämässä itsessään, siinä mitä me teemme tai jätämme tekemättä.

Talon yläkerran huoneeseen linnoittautunut vieras osoittautuu ihmiseksi, joka jollain selittämättömällä tavalla näkee toisissa ihmisissä jotain enemmän, samalla kun hän kantaa kärsimystään, jolle vuodetkaan eivät tunnu loppu tuovan. Ja samalla tästä itsensä lukkojen taakse sulkeneesta ihmisestä tulee symboli, jolle etsitään ja annetaan merkityksiä, vielä senkin jälkeen kun huone - voisiko olla niin - onkin jo tyhjä ja vieras lähtenyt.

Okay. See you, the child said.

The history child. She skipped off across the road, down the street opposite and round the corner. Anna watched her disappear. Then she wondered to herself. Did that child really just skip across that road? Did I imagine it? Have I just made up an idyll of childhood to make myself feel better, because that's the kind of thing a child would do in an imagined idyll, skip rather than run?

She thought of all the children, literally thousands of them, the same age as that child, crossing the world by themselves right now.

She told herself, let it go.

She told herself she was no longer responsible. She leaned back in the sunlight. She looked up. The summer sky was blue and full of swifts, lucky birds, world-travellers born with the knowledge hardwired into their nervous systems, by nature, of the routes they were about to flyover terrain they'd not yet even seen. [...]

Kerta kaikkiaan riemastuttava romaani, ei helppo, mutta sellainen joka säteilee ymmärrystä samalla kun se tuo esille ihmisyyden kaikkein vaikeimpia solmuja.

Työkirja - ammattilaisen paluu

Keijo Räsänen ja Marja-Liisa Trux ovat kirjoittaneet mainion kirjan työelämän johtamisopeista, kaikesta siitä hypestä joka johtamisen ympärillä kuohuu, sanalla sanoen "johtoismistä". Riemastuttava kirja kerrassaan: Työkirja - ammattilaisen paluu (Kansanvalistusseura, 2012; ISBN 978-951-9140-62-9).

Esipuheessa kerrotaan suoraan, mistä teoksessa on kyse:

Tämä ei siis ole johtamisopas. Paradoksaalisesti työskentely kauppakorkeakoulussa on pakottanut meidät suhtautumaan kriittisesti erilaisiin johtamis- ja pelastusoppeihin.
Tunnemme nämä opit, mutta olemme myös tietoisia niihin uskomisen seurauksista. Näin ollen kyseenalaistamme kaikkialle tunkeutuvaa johtamisideologiaa, mutta tarkoituksemme ei suinkaan ole moittia sen pauloissa työskenteleviä yksilöitä.

Tämä sai käsitykseni kauppakorkeakoulusta nousemaan kertaheitolla: että tämmöistäkin ajattelua sieltä löytyy, hienoa!

Kirjoittajat kyseenalaistavat kaikkialle tunkeutuvan johtamisjargonin, ja aiheesta:

Omaatko ydinosaamista avaintehtävissä? Oletko talentti vai tosiosaaja? Kohdistuvatko kunnianhimoiset urasuunnitelmasi tulevaisuuden erityisasiantuntijuuksiin? Kehitätkö asiakkuuksia? Eikö vain joskus ällötä tämä orwellilainen uuskieli? Meitä ainakin ällöttää. On kerta kaikkiaan helpompi sanoa suoraan, että opetellaan ja osataan, kuka opettelee ja kuka osaa, mitä saadaan tehtyä sekä kenelle myydään ja mitä. Sillä tavalla on helpompi myös ajatella selvästi. Hypetyspuhetta emme tuota lisää. Siitä tulee päähän pöhnäinen olo. Ja sen maailma on valheellinen, vailla nurjaa puolta.

Kirjan teksti on selkeää, mutta asioita ei trivialisoida vaan puhutaan myös hankalasti ymmärrettävistä asioista:

Vaikka tavoitteemme on tehdä mahdolliseksi oman työnteon parempi tiedostaminen, oletamme lähtökohtaisesti, että työelämässä ihmiset toimivat enimmäkseen automaattisesti tai korkeintaan puolitietoisesti. Toiminta on kehollista ja se on vain rajallisessa määrin tiedostettavissa ja hallittavissa. Yksilön ymmärryksen yli kävellään monella tapaa. Työpaikoilla on käytänteitä (practices), jotka vievät meitä pikemminkin kuin me niitä.

Ja sitten päästään itse asiaan, johtamisoppeihin eli johtoismiin:

Yritysjohtaminenkin on työtä, mutta johtamisopit käsittelevät työtä johdon - ja heidän palkkaajiensa - intresseistä käsin ja usein vältellen sanaa työ. Kyse on ensisijaisesti liiketoiminnasta, jossa vain satutaan tarvitsemaan työpanosta ja työvoimaa, ”inhimillisiä resursseja”. Johtamisopeille on tyypillistä työn inhimillisten puolien häivyttäminen ja toimivien, tietoisten subjektien kadottaminen työpaikan näyttämöltä. Asioita vain tapahtuu - prosessit tehostuvat, asiakkuuksia kehitetään, työvoiman määrää sopeutetaan, kilpailukyky heikkenee ja niin edelleen.

Hyvä että on olemassa myös kriittistä liikkeenjohdon tutkimusta! Mielenkiintoinen oli havainto siitä, että niin sanottu "käytännön liiketoiminta" on usein kaikkea muuta, erittäin kaukana käytännöstä:

Tämän kulttuurimuodon kantajien on vaikea havaita, että heidän käytännölliseksi nimeämänsä puhe - liikkeenjohdon hype-puhe - on itse asiassa erittäin abstraktia, jollei merkityksiltään aivan tyhjää. Sen tapahtumapaikat jäävät yleensä määrittelemättä - ollaanhan jossakin ”globaalissa ulottuvuudessa”, tunnistettavat ihmiset loistavat poissaolollaan eikä työn tulosten laadustakaan paljon välitetä. Numeeriset indikaattorit riittävät. Moni opiskelija on palannut turhautuneena haastattelemasta kunnioittamaansa ”käytännön liike-elämän” asiantuntijaa, joka ei puhetulvastaan huolimatta ole saanut kerrottua, mitä hän käytännössä tekee.

Tyhjää täynnä olevaa liturgiaa on maailma nykyään pullollaan, ja otamme sen ikävä kyllä usein todesta, vaikka se on tyhjää täynnä:

Työelämässä monelle lienevät tuttuja ihmiset, jotka omaksuvat johtajien ja asiantuntijoiden puheen, esimerkiksi joustavuuspuheen, niin hyvin, että alkavat määrittää itseään sen kautta: ”Asetan liian tiukkoja ehtoja työlleni, joten minun on opeteltava joustavammaksi; niin sinunkin tulisi tehdä.” Eräs tarpeellista työtä ammattitaidolla tehnyt valtion virkanainen määritteli itsensä kansantalouden loiseksi, kun hän tuli ottaneeksi vakavasti valtionhallinnon tuottavuusohjelman liturgian.

Vuoden - ja ehkä vuosikymmenen - paras johtamiskirja, se on tässä!

Walking to Hollywood - memories of before the fall

Luin aikoinaan Will Selfin romaanin Suuret apinat, joka oli toisaalta varsin riemastuttava, mutta kummastutti myös, ja tuntui siltä että idea oli hyvä, toteutus jäi puolitiehen. Sama tunne tuli romaanista Walking to Hollywood - memories of before the fall (Bloomsbury, 2011; ISBN 978-1-4088-0994-5).

Romaanissa on 432 sivua, ja en jaksanut kahlata kaikkea tätä läpi, vaikka toisaalta sitten luin joitakin kohtia useaankin kertaan, kun halusin ymmärtää miten teksti oikein toimii.

Mainittakoon vielä, että kirjassa on myös valokuvia, jotka liittyvät päähenkilön neuroottiseen käyttäytymiseen ja toisaalta kommentoivat tekstin sisältöä, toisaalta antavat sille visuaalista hahmoa.

Kirja on satiirinen kertomus nykyajan yhteiskunnasta, erityisesti Hollywood-elokuvien luomasta maailmankuvasta, joka tuntuu kuolleelta, ja kolmen erillisen tarinan yhteinen nimittäjä tuntuu olevan syyllisen etsiminen, "kuka tappoi elokuvat".

Self antaa tässä romaanissa uuden merkityksen termille "epäluotettava kertoja", jopa siinä määrin että koko ajatus romaanista jonkinlaisena yhtenäisenä kokonaisuutena kyseenalaistuu, kun tarinan nimellinen kertoja oirehtii psyykkisissä häiriötiloissa.

Ja kirjailija ei edes pyri realismiin häiriötiloja kuvatessaan, vaan käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tuo tarinaan oirehdinnan avulla sellaisia elementtejä ja käänteitä, että satiiri menee käsittämättömäksi. Voisi sanoa, että kirjan kolmen osan pääroolissa ei olekaan kertoja-minä (tai hänen alter-egonsa ja kuvitelmansa) vaan karikatyyrimaisesti kuvatut mielenhäiriöt: pakko-oireinen häiriö, psykoosi ja Alzheimer.

Mutta kyllä huumoriakin riittää, ja kävelemistä, ja pohdintaa elämästä tässä hullussa maailmassa. Maailmanlopun huumoria, sitä tässä kirjassa on, ja vaikka Self tuntuu halveksivan nyky-yhteiskunnan olemusta, kyllä hän sitä tuntuu ymmärtävänkin, häiriintyneellä ja häiritsevällä tavalla.

Karen Marie Moning: Fever Series

Karen Marie Moning on kirjoittanut viisiosaisen "Fever-sarjan" fantasiaromaaneja, joissa ihmisiä hyväkseen käyttävät olennot alkavat valloittaa Dublinia kortteli korttelilta ilman että kukaan sitä huomaa. Viiden romaanin nippu oli lainattavissa Helmetin kautta e-kirjana: Darkfever, Bloodfever, Faefever, Dreamfever ja Shadowfever (ISBN 978-0-345-53827-7).

Kirjan sankaritar on amerikkalaisessa pikkukaupungissa kasvanut MacKayla Lane, jonka isosisko muuttaa Irlantiin ja joutuu murhatuksi muutaman kuukauden kuluttua.

Lane - kutsumanimeltään Mac - matkustaa siskonsa perässä Dubliniin ja yrittää selvittää, mitä oikein on tapahtunut. Ja kas kummaa, käy ilmi että hänellä on kummallinen kyky nähdä muukalaisten valepuvun läpi ja tunnistaa heidät. Ja tästä alkaakin varsinainen takaa-ajon ja takaa-ajettavana olemisen kierre, jossa ei tunnu loppua olevan.

Kirjojen tyylilaji on jossakin perinteisen fantasian ja chick-lit-kirjallisuuden välimaastossa, eikä erityisen sujuvaakaan. Selasin ensimmäisen romaanin läpi, ja katsoin toista vähän alusta, mutta siihen veto loppui. Tyylinäyte kai olisi tarpeen:

No sun. No datable guys. And my only fashion concern was making sure my clothes were baggy enough to accommodate weapons concealed beneath them. Even in the relative security of the bookstore, I was carrying two flashlights, a pair of scissors, and a lethal, foot-long spearhead, tip neatly cased in a ball of foil. I'd scattered dozens more flashlights and assorted items that might second as arsenal throughout the four-story bookstore. I'd also secreted a few crosses and bottles of holy water in various nooks. Barrons would laugh at me if he knew.

You might wonder if I'm expecting an army from Hell.

I am.

Ajatus on hiirihaukka - Veikko Huovinen, humoristi

Arto Seppälä kirjoitti mainion luonnekuvan ja elämänkerran omaperäisestä, omia polkuja kulkeneesta kirjailijasta: Ajatus on hiirihaukka - Veikko Huovinen, humoristi (WSOY, 1992; 2. uusittu painos; ISBN 951-0-18199-4). Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi jo 1975, ja onhan tästä toisestakin painoksesta jo aikaa, mutta hyvin Huovisen kirjailijakuva tästä valkenee.

Kirjassa ikään kuin kuljetaan Huovisen mukana kotimaisemissa, niin lapsuudessa kuin myöhemmin kirjailijana, ei kovinkaan kaukana sieltä missä lapsena seikkailtiin monenlaisissa kolttosissa.

Verrattoman hyvin Seppälä kertoo tarinansa kohteesta, selvästi tässä on päästy kirjailijaa lähelle, mutta samalla myös tietenkin tulkitaan nähtyä, piirretään kuvaa kirjailijasta joka kaukana kulttuuripiireistä kirjoitti merkkiteoksia jotka tullaan muistamaan.

Eikä tule unohtaa huumoria, sitäkin tästä kirjasta löytyy mukavassa määrin. Sattumus jos toinenkin on osunut Huovisen kohdalle.

Ensimmäinen kotka

Tony Hillerman tekee melkoisen vaikutuksen tällä navajointiaanien pariin sijoitetulla dekkarilla: Ensimmäinen kotka (Otava, 2000; suom. Juhani Rossi; ISBN 951-1-15979-8). Sivuja teoksessa on 299, enemmän kuin aiemmin lukemissani Hillermanin dekkareissa, mutta mitenkään pitkältä ei kirja tuntunut.

Tarinassa on mukavasti erilaisia aineksia, jotka kietoutuvat toisiinsa. Jälleen kerran päähenkilöinä ovat poliisi Jim Chee ja hänen eläkkeelle jäänyt entinen esimiehensä Joe Leaphorn.

Tarinassa liikutaan tartuntatautien parissa, kyse on eläimistä ihmisiin kirppujen välityksellä tarttuvista tappavista infektioista. Eräs tutkija katoaa jäljettömiin autoineen päivineen, ja samaan aikaan samoilla seuduilla surmataan poliisi. Mitä oikein on tekeillä?

Hillerman kirjoittaa mukavan kiireettömästi, mikä myös kuvastaa navajokulttuuria jossa arvostetaan hiljaisuutta ja osataan pysähtyä odottamaan. Tältäkin osin kirja on mainio vaihtoehto nykyisin jyrääville erikoisefekteillä ladatuille jännäreille, joissa koko ajan pitää tapahtua uutta ja jännittävää.

Kuolema keskuskomiteassa

Manuel Vazquez Montalban tarjoilee vaikuttavan dekkarin espanjalaisesta politiikasta, niin kommunisteista kuin heitä vainonneista oikeistolaisista: Kuolema keskuskomiteassa (Loki-kirjat, 2000; suom. Jyrki Lappi-Seppälä; ISBN 952-9646-39-9)

Montalban tuntuu tietävän mistä kirjoittaa, Espanjan kommunistien historiasta, siitä miten heitä vainottiin, kidutettiin ja pidettiin vankiloissa, ja miten nyttemmin erilaiset kuppikunnat yrittävät edistää omia näkemyksiään.

Tarina on herkullinen versio suljetun huoneen mysteeristä: kommunistisen puolueen keskuskomitean kokouksessa on läsnä 140 ihmistä, ovet ovat suljettuina ja niillä on vartijat. Kun sähköt hetkeksi sammuvat, löydetään puheenjohtaja veitsellä surmattuna, ilman vihjettäkään siitä kuka teon takana on.

Välillä Montalban innostuu maalailemaan Madridin tunnelmia. Seuraavassa tekstinäytteessä rikosta selvittelevä yksityisetsivä Carvalho pääsee kulinaristin toivekohteeseen:

Mies soitti kauppahallin ovella bandurria-kitaralla Navarralaisia ylioppilaita. Hänen jaloissaan lojuvalle sanomalehden riekaleelle oli satanut niukasti yhden ja viiden pesetan kolikoita. Carvalho käveli pienen hallirakennuksen läpi yhtä innostuneena kuin arkkitehtuurin harrastaja romaanisessa kappelissa. Madridin kauppahallit tarjoavat oppitunnin myyntipöytien polykromisesta symmetriasta, vierekkäin asetettujen sipulinvarsien ja metallinhohtoisten tonnikalanpäiden rytmiikasta, lasinhohtoisten taimenten liberty-tyylisestä värityksestä. Toro-merkkistä pastaa, Candelarion makkaroita, yksitellen kiillotettuja La Granjan härkäpapuja, posliinin kaltaisia kahviherneitä. Hän osti keitettyjä suolia, vasikanpäätä ja -sorkkia, pakasteherneitä, vuoden ensimmäisiä tuoreita artisokkia, valkosipulia, manteleita, pinjansiemeniä, tuhdin tonnikalan, purkillisen anjovista, oliiviöljyä, sipulia ja tomaattia. Hallista ulos tullessaan hän huomasi käsiensä olevan täynnä kantamuksia päivänä jona käsien olisi ollut viisaampi pysyä vapaina. Tämän hän huomasi äkkiä tullessaan taas kitaristin kohdalle, joka soitti nyt sävelmää Maite, Maiteni mun… Mies näytti työttömältä rautatieläiseltä: roteva yläruumis, voimakkaat käsivarret ja veltot jalat niin kuin kaikilla rautatieläisillä. Mies katseli yksityisetsivän kantamia kasseja ja sitten Carvalhoa suoraan silmiin, katseessaan ihmetystä ja ivaa. Carvalho laski kassit maahan ja tipautti sanomalehdelle satapesetaisen. Muusikon silmät vakavoituivat, ja hän alkoi soittaa hitaammin ja puhtaammin. Soitto hukkui liikenteen meluun, kun Carvalho käveli leveää jalkakäytävää pitkin ja mietti mitä tehdä ruokakasseillaan. Hän pysäytti taksin.

Kirja toi mieleen Andrea Camillerin dekkarit, vähintäänkin kulinarismi ja eteläeurooppalainen tunnelmointi näitä kirjoja yhdistää. Mutta ihan yksi yhteen tarinat eivät ole, Montalban on jotenkin raskaampi, jähmeämpiliikkeinen, toisin kuin Camilleri jonka teksti tuntuu spontaanimmalta, keveämmältä, vaikka aihe olisi hyvinkin rankka.

Sacred

Selatessani e-kirjojen tarjontaa tartuin Elana K. Arnoldin nuortenromaaniin Sacred (Delacorte Books for Young Readers, 2012; ISBN 978-0-307-97414-3). Jälkeenpäin huomasin, että teos oli saanut Amazon.com-palvelussa viisi tähteä viideltä arvioijalta. Ja kyllä tässä kirjassa paljon hyvää on, vaikken sen kohdeyleisöä olekaan.

Kirjassa kerrotaan menetyksestä, surusta, anoreksiasta, siis vaikeista aiheista. Mutta samalla kirjaan on tuotu yliluonnollista mysteeriä, joka osittain tuntui toimivan, osittain oli päälleliimatun oloista. No, ehkä tämä kuitenkin selittää kirjan suosiota kohdeyleisössään.

Ja selviytymistarina, sellainen tämä kirja myös on. Kohdat joissa Arnold kuvaa päähenkilön suhdetta ruokaan, tai oikeastaan suhdetta ruoasta kieltäytymiseen, tuntuivat sellaisilta kuin tässä puhuisi omakohtainen kokemus. Kuolema on lähellä:

Yes, death was all around. The dry, hot air of August pressed down on me, my brother would not be coming home, and Avalon seemed to be folding in on itself under the weight of the recession, like a butterfly that's dried up, [...]

Pois elämästä kuihtumisesta tässä on kyse. Ja toisaalta, elämä osaa yllättää, ja itsensä rankaisemisen tieltä voi löytyä myös ulospääsy:

Overhead, a pelican traversed the sky. I urged Delilah into a canter, and the road seemed to fold open before us like the petals of a flower, the turning of a page. My heart was full to brimming.

Retki Tindariin

Andrea Camilleri tarjoilee kulinaristisen salapoliisitarinan, jossa on mukavasti huumoria ja jännitystä: Retki Tindariin (WSOY, 2008; suom. Helinä Kangas; ISBN 978-951-0-32966-5). Tälläkin kertaa Camilleri tuntui ikään kuin ohimennen tarinoivan mainion kertomuksen, joka pysyy hyvin kasassa ja antaa lukijalle yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.

Salvo Montalbano on palannut poliisihommiin oltuaan vähän aikaa hyllytettynä. Kun tapahtuu murha pääsee hän taas tositoimiin, vaikka hänen esimiehensä yrittävätkin suitsia Montalbanon oma-aloitteisuutta minkä osaavat.

Tämänkertainen tarina on kirjoitettu aika ovelasti, nimellisesti tässä selvitellään nuoren miehen murhaa omalla kotiovellaan, sekä samassa kerrostalossa asuneen vanhan pariskunnan katoamista. Pikkuhiljaa alkaa esiin keriytyä tarina, jossa mennään järjestäytyneen rikollisuuden huipulle asti, keskinäisiin valtataisteluihin.

Camilleri hehkuttelee ruokailulla, ja viittaa toiseen dekkaristiin, jonka kirjoissa kulinarismilla on myös keskeinen rooli:

Hän istui verannalla ja nautti pappanozzaa, josta hän oli uneksinut jo kauan. Vaatimaton ruoka koostui pitkään keitetyistä sipuleista, jotka muhennettiin haarukalla ja maustettiin reilusti öljyllä, vahvalla etikalla, vastajauhetulla mustapippurilla ja suolalla. Aterimeksi sopi parhaiten peltihaarukka (komisariolla oli niitä pari kappaletta, ja hän varjeli niitä mustasukkaisesti), ja ruokaa hotkiessaan hän yleensä poltti kielensä ja kitalakensa ja kiroili jokaisella suupalallisella.

Yhdeksän uutislähetyksessä Nicolö Zito teki työtä käskettyä, näytti Griffojen valokuvan ja kertoi heidän poikansa olevan vanhemmistaan huolissaan.

Montalbano sulki television ja päätti ruveta lukemaan Vázquez Montalbánin uusinta romaania, joka sijoittui Buenos Airesiin ja jonka päähenkilönä oli Pepe Carvalho.

No, sanottakoon se vielä, että ihan ilman vastoinkäymisiä rikoksen selvittäminen ei suju, ja käypä tarinassa jopa niin että Montalbano menettää vähäksi aikaa ruokahalunsa, ja se on kova paikka se.

Miten valokuva toimii - näe, tulkitse ja opi mestarikuvaajilta

Michael Freemanin "valokuvaustrilogian" kolmas kirja osoittautui erinomaiseksi teokseksi. Teos ei pelkästään ollut asiantunteva vaan inspiroi lukijaansa, keskittyen valokuvaukseen taiteena, siihen miten valokuva voi kertoa jotain olennaista maailmasta. Hieno teos: Miten valokuva toimii - näe, tulkitse ja opi mestarikuvaajilta (Docendo, 2012; suom. Eero Sarkkinen; ISBN 978-952-5912-30-2).

Kirjassa on huomattavan paljon tekstiä valokuvausoppaaksi, ja tästä kirjassa nimenomaan on kyse, valokuvauksen ymmärtämisestä muuna kuin teknisenä suorituksena.

Kirjasarjan kaksi aiempaa teosta, jotka on myös suomennettu, eivät nekään ole hassumpia: Parempia valokuvia - suunnittele, sommittele & laukaise ja Valokuvaamisen taito. Mutta kyllä tämä kirja on näistä kolmesta aivan omaa luokkaansa.

Sekin on vielä sanottava, että Freeman on hyvin välttänyt kiusauksen käyttää omia valokuviaan esimerkkeinä, paria harvaa poikkeusta huolimatta, ja sen sijaan kirjan esimerkit ovat valokuvauksen historiaan jääneitä - ja sen suuntaa muuttaneita - merkkiteoksia, joista riittää opittavaa.

Kirja ei keskity vain taidevalokuvaukseen, vaan kattaa oikeastaan valokuvauksen kaikki muodot kaupallisesta muotivalokuvauksesta kotialbumikuvaukseen ja tieteellisestä valokuvauksesta käsitetaiteeseen.

Mikään varsinainen valokuvauksen historian läpikäynti teos ei ole, mutta useaan otteeseen Freeman poimii esimerkkejä valokuvan käytöstä ja valokuvien tulkinnasta juuri niistä käännepisteistä jossa uusi tapa nähdä valokuva - ja maailma - löi itsensä läpi. (Tämä saattoi tosin kestää monen valokuvaajan kohdalla vuosikymmeniä.)

Innostava ja kiinnostava teos kaikille niille, joiden mielestä valokuvaus on muutakin kuin hyvä kamera ja sen tekniikan osaamista. Hienoa että teos on saatu suomeksi, ja vieläpä hyvin käännettynä.

Lähtölaskenta, Tiger Mann

Mickey Spillane oli puoli vuosisataa sitten äärimmäisen suosittu kovaksikeitettyjen jännärien tehtailija, vaikkakin kriitikkojen hyljeksimä, aikansa bestseller-tilastojen ykkönen parillasadalla miljoonalla myydyllä kirjalla. Tulin lukeneeksi kirjaston vaihtohyllystä löytyneen kirjan Lähtölaskenta, Tiger Mann (Gummerus, 1968).

En oikein tiedä, mitä sanoa. Spillanen sankari Tiger Mann on melkoinen äärioikeistolaisten näkemysten mallinukke, jopa siinä määrin että tuli mieleen olisiko kyse ironiasta tai satiirista, ehkäpä näitä kirjoja on kirjoitellut pitkätukkainen hippi marisätkä hampaissaan hihitellen.

Mutta ei, Wikipedian mukaan Spillane oli hävittäjälentäjä ja Jehovan todistaja, jonka poliittiset näkemykset ja väkivallan ihannointi ilmeisesti vastaavat aika lailla kirjan maailmankuvaa. Sivumennen sanoen Spillane olisi varmaan kotonaan tämän päivän republikaanipuolueessa.

Spillanen teksti on kummallista, toisaalta se toimii kohtuu hyvin eikä häntä jaarittelusta ainakaan voi syyttää, mutta Spillanen käyttämät kielikuvat ja tavat kuvata ihmisiä ovat niin mustavalkoisia ja stereotyyppisyyttä lietsovia, ettei ole tosikaan. Hymyilytti kyllä useaan otteeseen, eikä se varmaan ollut kirjailijan tarkoitus.

Ja sitten on vielä se, että Spillanea on myös kehuttu tyylitaiturina, sitä en voi ymmärtää. Mutta ehkä kaikelle on ymmärtäjänsä, ainakin se on varmaa että eräänlainen dokumentaarinen arvo tälläkin kirjalla on, siitä ajattelutavasta mikä kylmän sodan aikoina kiihkeimmillään vallitsi Amerikassa.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfen suurteokseksi kehuttu romaani on vihdoin saatu suomeksi, erinomaisena käännöksenä: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8668-9; suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo). Romaani sai vuonna 1981 BFSA-palkinnon ja World Fantasy Awardin, ja teosta on jaksettu kehua noista päivistä saakka.

Päähenkilö on kiduttajien killan oppipojaksi lapsena otettu Severian, joka joutuu lähtemään pois Nessuksen kaupungista, kohti Traakia, rakastuttuaan uhriinsa. Tarina yhdistää korkealentoista allegorista kerrontaa hyvin yksityiskohtaiseen ja arkipäiväiseenkin elämään tässä kymmenientuhansien vuosien päähän sijoitetussa tulevaisuuden kuvauksessa.

Jos ei ole lukenut Wolfea aiemmin, tämä kirja on varmasti erikoislaatuinen kokemus, siitä voi pitää tai sitä voi inhota.

Ja kuten muistelin, Wolfella on varsin omaperäinen tapa kirjoittaa romaania. Pikku hiljaa lukija alkaa tajuta, että minäkertoja, joka tuntuu olevan tavattoman rehellinen paljastaessaan toimensa kaikessa kurjuudessaan, saattaa johtaa lukijaa harhaan. Vihjeitä tästä tulee siellä täällä, yksityiskohtien epäloogisuuden ja ristiriitaisuuden myötä. Vähän vähältä lukija alkaa ymmärtää ettei Severian ehkä ole aivan sitä miltä näyttää.

Näin Severianin luonnetta kuvaa eräs hänen matkatovereistaan: "Mutta sinussa on jotain muutakin. Sinulla on kasvot kuin jollakulla, joka kerran perii kaksi palatsia ja saaren jossain, mistä en ole ikinä kuullutkaan, ja käytöstavat kuin suutarilla. Ja kun sanot, ettet pelkää kuolemaa, luulet tarkoittavasi sitä mutta sen alla uskot, että et tarkoitakaan. Ja kaikkein syvimmällä kuitenkin tarkoitat sitä. Eikä sinulle olisi temppu eikä mikään hakata minulta kaula poikki, vai häiritsisikö se sinua?"

Suomenkielinen käännös toimi vallan mainiosti, ja se miten Wolfe keksii uusia sanoja tulevaisuuden asioille on käännöksen osalta onnistunut niin hyvin että suorastaan ihmetytti. Taidonnäyte!

Papupiilokas - ötökkäriimejä

Eppu Nuotion runot ja Linda Bondestamin kuvitus, siitä syntyy värikäs lastenkirja: Papupiilokas - ötökkäriimejä (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-25030-2). Kirjassa on 39 sivua ja ötököistä on riimitelty mukavan humoristisesti. Nopealukuinen kirja, mutta kestää useammankin käyttökerran.

Kustantajan sivuilla teosta kuvaillaan näin:

Papupiilokas, kirjanpainaja, tupajumi, möljäkeiju, kairokuoriainen,
saksanturilainen, kaalivaaksiainen, riisihärö…

Eppu Nuotion säkeiden jännittävillä ötököillä on toinen toistaan eriskummallisempia nimiä. Runon siivin nuo lystikkäät otukset suristavat hassunhauskat tarinansa, jotka naurattavat sekä lapsia että aikuisia.

Linda Bondestamin kollaasimainen kuvitus on kiehtovan
värikylläistä ja mielikuvitusta ruokkivaa.

Runokokoelma juhlistaa Eppu Nuotion 50-vuotispäivää 13.2.2012. Kirjailija lahjoittaa osan tekijänpalkkiostaan UNICEFin työhön.

Ötököiden nimet ovat ihan oikeiden ötököiden nimiä, mutta runot menevät melkoisen yllättäviin suuntiin, makeita makupaloja lukijalle tarjoillen.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän romaani ei hempeile tunteilla eikä mielistele lukijaansa, melkein kolkolta tuntuu tämä tarinankerronta: Mr. Smith (WSOY, 2012; ISBN 9789510390030). Lyhytkin teos on, 279 sivua, mutta tässä sivumäärässä Seppälä ehtii kuvata melkoisen siivun Suomen historiaa, niin 1900-luvun alusta kuin nykyajan pinnastakin.

Seppälä kirjoittaa taidokkaasti, ja oikeastaan koko kirjaa voisi sanoa jonkinlaiseksi konstruktioksi joka näyttää lukijalle oman fiktiivisyytensä, ja ehkä juuri tästä johtuen on jotenkin todempi kuin selkeästi yhtä yksikäsitteistä tarinaa kertova romaani.

Mutta samalla tuntuu siltä kuin Seppälä rakentaisi linjoja suurteosta varten, eivätkä tarpeet ihan riitä tähän, jotenkin tuntuu siltä kuin kirja olisi voinut olla paljon enemmänkin. Jonkinlainen pettymys tämä itselleni oli tarinankerronnan vaikuttavuudesta huolimatta.

Mutta mieleen teos silti jäi, mitä voinee pitää jonkinlaisena onnistumisena kirjailijalta.

Ihan hirveästi lohtua ei kirjasta löydy, tai voisi sanoa toisinkin: näin karheanrumassa kerronnassa pienikin onnen hetki, pienikin hellyyden ele tuntuu suurenmoiselta. Ehkä tämä on ollut Seppälän viesti lukijalle.

Kovia, kovia olemme me ihmiset, sitä yleensä tajuamatta muuten kuin kipuilemalla, tempoilemalla, ymmärtämättä olla kiinni juuri tässä hetkessä.

Keltaisen huoneen salaisuus

Tämän dekkarin takakannessa sanottiin jotain sellaista kuin että tämä olisi kirja jonka kaikki tietävät mutta jota kukaan ei ole lukenut. No, en ollut tästä kuullutkaan ennen kuin huomasin melko huonoon kuntoon menneen kirjan lymyilemässä kirjaston dekkarihyllyssä: Keltaisen huoneen salaisuus (The Crime Corporation, 1989; suom. Heikki Kaskimies; ISBN 951-95327-0-6).

Kirjailija Gaston Leroux on tunnettu toisesta tarinastaan, Oopperan kummitus, joka elokuvissa ja musikaaleissa on levinnyt ympäri maailmaa. Dekkari Keltaisen huoneen salaisuus on Suomen dekkariseuran julkaisuja, ja lienee sanottava että mitenkään tavanomainen tai helppolukuinen se ei ole, vaikka sivuja sentään ei ole paljon, vain 238.

Leroux punoo kirjassa kerrassaan hämmentävän "suljetun huoneen arvoituksen". Huoneessa jonka ovi on sisältä lukossa ja jonka ikkunassa on kalterit, tapahtuu murhayritys.

Huoneesta kuuluvien huutojen hälyttäminä yritetään huoneen ovea murtaa ulkoa käsin, ja pian yritetään sisälle päästä myös ikkunasta, mutta se on tukevasti suljettu. Kun ovi sitten saadaan auki, ei murhaajasta ole tietoa ja uhri löytyy tajuttomana ja verta vuotavana.

Kirjan kertoja punoo tarinaansa ikään kuin selostaisi tositapahtumia, ja puhuttelee useaan otteeseen lukijaa ikään kuin epäillen ettei tämä suhtaudu lukemaansa tarpeeksi vakavasti.

Näin kuvailevasti alkaa dekkarin kymmenes luku "Nyt on syötävä riiputtamatonta": "Majatalo Donjon ei ollut komean näköinen, mutta minä rakastan noita kuvatuksia, joiden hirret ovat ajan ja lieden savun mustaamat, noita kyytivaunujen aikojen majataloja, huojuvia rakennuksia jotka ovat pian vain muisto. Ne kuuluvat menneisyyteen, ne liittyvät historiaan, ne jatkavat jotakin ja ne saavat ajattelemaan vanhoja teiden tarinoita ajoilta jolloin maanteillä sattui seikkailuja."

Vanhahtava kertomistapa sopii mainiosti tarinaan, jonka rikosta selvittelevät hahmot ovat aikamoisen erikoisia, sellaisia joiden aivoitukset kiertävät outoja polkuja ja kerta toisensa jälkeen yllättävät lukijan. Rivien välistä on aistittavissa jonkinlaista ironiaa, ihan ryppyotsaisesti ei tässä dekkaria kirjoiteta.

Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja

Lapsille on tullut moneen otteeseen luettua Mimmi Lehmän ja Variksen seikkailuista, mutta nyt taitavat lapset jo olla liian isoja, sillä nuorimmainen kommentoi kirjasta: "Luin sitä, se on plössö." Mutta minä kyllä tykkäsin tästä: Mimmi Lehmän ja Variksen iso kirja (Kustannus-Mäkelä, 2012; ISBN 978-951-883-380-5).

Kuvittaja on Sven Nordqvist, ja totta totisesti hän osaa tämän taidon. Muitakin tekijöitä on, teksti ja musiikki Jujja Wieslander ja Tomas Wieslander ja nuotit Backa Hans Eriksson. Teoksen tarinat ovat suomentaneet Pirjo Santonen ja Terhi Leskinen.

Niin, ja se pitää sanoa, että tämä 183-sivuinen kirja on kokoelma tarinoista, joita on ilmestynyt muissa kirjoissa, mutta kaikkia en kyllä muista aiemmin nähneeni. Mutta tuttujakin tarinoita on: "Lehmä liukumäessä", "Mimmi Lehmä ajaa pyörällä" ja "Mimmi Lehmä kalastaa". Tuosta viimeisestä löytyy klassinen tiivistys: "Kalastus on sitä, että annetaan kaloille ruokaa."

Esimerkiksi tarinaa "Mimmi Lehmä kirjastossa" en muistanut aiemmin lukeneeni, ja oikein hyvä se oli. Nordqvistin omalaatuinen piirrostyyli tekee yksityiskohtien rikkaudella ja mainiolla tyypittelyllä näistä jutuista kerta kaikkiaan herkullisia.

Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore on kirjoittanut salapoliisiromaanin salapoliisiromaaneihin hurahtaneista ihmisistä: Kuolema Sherlock-seurassa (Atena, 2012; suom. Taina Wallin; ISBN 978-951-796-844-7). Kirjassa on kaikenlaisia ongelmia, kuten kankeaa dialogia, epäuskottavia ihmishahmoja ja turhaa jaarittelua, mutta tästä huolimatta pidin kirjasta kovasti.

Moore kertoo kirjallisuudenharrastajista, jotka ovat hurahtaneet Arthur Conan Doylen salapoliisiromaaneihin Sherlock Holmesista.

Kun sitten kerrotaan, että yli sata vuotta kadoksissa ollut Doylen päiväkirja on löytynyt, seuraa suurta innostusta. Mutta - ja näinhän tämän pitää mennä - kun päiväkirja on tarkoitus julkistaa, löytyy päiväkirjojen omistaja kuristettuna lukitusta huoneesta eikä päiväkirjasta ole tietoakaan.

Kirja tapahtuu kahdella tasolla, vuosina 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja toisaalta 2010-luvulla. Sherlock Holmes on kuollut putouksilla, ja Doyle yrittää päästä lopullisesti irti keksimästään hahmosta. Toisaalta nykyajassa yritetään selvittää noista 1900-luvun alun vuosista kertovan Doylen päiväkirjan kohtaloa ja lukitun huoneen murhamysteeriä.

Moore yrittää kirjoittaa ehkä hiukan liiankin monimutkaista tarinaa, joka loppua kohden alkaa rakoilla. Ja toisaalta Mooren teksti ei ole erityisen sujuvaa tai nautittavaa. Mutta silti, salapoliisitarinoiden ystävänä kyllä tykkäsin tästä sepitteestä.

PS. Kappas, tämä oli 1000. postaukseni täällä Valopolku-blogissa, virstanpylväs tämäkin.

Painajaiskaupunki

Dashiell Hammett oli kovaksikeitettyjen dekkareiden mestari, joka itse ei arvostanut omia kirjojaan, mutta se ei tee hänen tekstiään yhtään sen huonommaksi: Painajaiskaupunki (WSOY, 2004; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-29483-7). Tässä tarinakokoelmassa on joukko mainioita novelleja, joista osaa en muista aikaisemmin lukeneeni.

Hammett tiesi mistä kirjoitti, koska hän itse oli toiminut etsivänä, ja kirjoitti siitä mitä tiesi. Teksti ei ole mitenkään tyylittelevää tai maalailevaa vaan suoraa kerrontaa, jossa dialogi ja toiminta kietoutuvat tehokkaaksi paketiksi. Näissä teksteissä ei juuri löysiä ole.

Tässä näyte:

Ja hetkistä myohemmin Tennant, tyttö ja minä kävelimme yhdessä kuin kolme vanhaa ystävystä käytäviä pitkin ovea kohden, ja Tennant pyyteli minulta yhä lupaa saada maksaa hyvitystä illan työstä.

››Teidän kerta kaikkiaan taytyy antaa minun tehdä jotakin››, hän intti. ››Se on vain oikeus ja kohtuus!»

Hänen kätensä painui povitaskuun ja tuli esiin pidellen paksua lompakkoa.

››Kas niin››, hän sanoi, ››antakaa kun minä —››

Kaikeksi onneksi olimme juuri sillä hetkellä laskeutumassa Kearny Streetille vieviä eteiskäytävän kiviportaita - niitä on kuusi tai seitsemän.

››Ei››, minä sanoin, ››antakaahan kun minä —››

Hän oli toiseksi ylimmällä askelmalla, kun nyrkkini lennähti ylöspäin.

Hän lysähti melko veltoksi kasaksi portaiden juurelle.

Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa

Petri Vaittisen kirja on täsmälleen sellainen kuin sen nimi kertoo: Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8785-3). Tästä kirjasta löytyy niitä tuttuja runoja joihin itse kukin on kerta toisensa jälkeen törmännyt: Aleksis Kivi, Eino Leino, Edith Södergran ja niin edelleen.

Kirjassa on 284 sivua, joten runoissa riittää luettavaa pidemmäksikin aikaa. Itse selasin kirjan läpi, löytäen vanhoja suosikkeja mutta myös runoja, joita en muista aiemmin nähneeni.

Jostain syystä Uuno Kailas teki vaikutuksen, tässä katkelma aiheesta "Tyhmät ja viisaat":

On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti ja eno ja täti
eivät koskaan naura sille,
Sillä he ovat jo isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita. 
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Ja vielä tunnelmointia, edelleen Kailas, runosta "Kesäilta":

Puun oksilta, kas, varastaa 
voin kourallisen tuulta
ja iltaruskon poskeltas 
ja perhosia suulta.

Taitaa olla vähän niin, että Kailas pitää ottaa luettavaksi, en hänen tuotantoonsa olekaan sen kummemmin tutustunut.

Rakkaudesta polkupyörään

Robert Penn on kirjoittanut merkillisen kiehtovan kirjan polkupyöristä, ja polkupyöräilystä: Rakkaudesta polkupyörään (Atena, 2012; suom. Tuija Tuomaala; ISBN 978-951-796-846-1). Kirja on yhdistelmä polkupyörän historiaa, polkupyöräilijän elämäntarinaa ja täydellisen polkupyörän tavoittelua.

Penn päättää rakennuttaa itselleen juuri sellaisen polkupyörän kuin haluaa, sellaisen joka on parasta laatua ja joka kestää aikaa niin että sillä voi ajaa seuraavat 30 vuotta. Samalla Penn kertoo siitä, miten polkupyörä sai nykyisen muotonsa, ja polkupyöräalan ammattilaisista, sillä käsityötaitokin on yhä kunniassa.

Pennillä on ollut paljon polkupyöriä, ne tuntuvat määrittävän hänen henkilökohtaista historiaansa:

Vuonna 1990 ostin ensimmäisen maastopyöräni, käytännöllisen brittivalmisteisen jäykän Saracen Saharan. Ajoin sillä Kiinan Kašgarista Karakorumvuoriston ja Hindukušin yli Peshawariin Pakistaniin. Palattuani Lontooseen ja työskennellessäni asianajajana Saracen oli enemmän kuin kulkuväline; se edusti elämää liituraitapukujen tuolla puolen. Sitten se varastettiin. Seurasi sarja työmatkailuun muokattuja maastopyöriä: Kona Lava Dome, kaksi Specialized Stumpjumperia, Kona Explosif ja muutamia muita. Ne kaikki varastettiin. Kerran minulta varastettiin kaksi polkupyörää samana viikonloppuna.

Näistä polkupyöristä päästään olennaiseen, siihen syyhyn miksi Penn halusi rakennuttaa itselleen mittatilauksena tehtävän pyörän, joka olisi juuri häntä varten:

Jotain oleellista silti puuttuu. Kuten tuhannet muut päivittäin pyöräilevät käytännöllisen ajokin omistajat, näen ammottavan aukon pyörävajassani, suuren tyhjän tilan, joka kaipaa jotain muuta, jotain erityistä. Elämänmittainen suhteeni polkupyörään on puolivälissä, mutta mikään pyöristäni ei viittaa sellaiseen.

Penn ei aikaile käydä myöskään tulenarkojen aiheiden kimppuun, esimerkiksi kysymykseen parhaasta runkomateriaalista polkupyörälle: alumiini, teräs, hiilikuitu, ... Pennillä on vahvoja mielipiteitä, mutta hän myös puolustaa niitä vakuuttavasti, sanoisinko jopa niin että tietynlainen into miettiä juuri itselle tehdyn polkupyörän rakennuttamista alkoi kytää mielessä:

Olen kokeillut kaikkia keskeisiä runkomateriaaleja. Minulla on ollut alumiinirunkoinen maantiepyörä hiilikuituhaarukalla, teräsrunkoinen maastopyörä, alumiinirunkoinen maastopyörä, teräksinen retkipyörä, titaanirunkoinen maantiepyörä, täyshiilikuiturunkoinen maantiepyörä ja alumiinirunkoinen maastopyörä, jonka istuinkannatin oli hiilikuitua.
[...]
Runkomateriaaleista on liikkeellä paljon huhupuheita. Totuus on, että taitava rungontekijä tekee hyvän rungon mistä tahansa edellä mainitusta materiaalista ja millä tahansa toivotuilla ominaisuuksilla. Jos rungon halkaisija, rungon seinämien paksuus ja rungon geometria ovat oikeat, pyörä on hyvä.

Penn käy samantien sen väitteen kimppuun, että alumiininen runko olisi luoteeltaan huomattavasti jäykempi kuin teräksinen: käytännössä materiaalin laadulla ei ole juurikaan merkitystä pyörän tuntumalle, muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä.

Penn ei hirveästi kehuskele omalla polkupyörien asiantuntemuksellaan, pikemminkin kirjasta saa sen kuvan että hän löytää loputtomasti ihmeteltävää kulkiessaan asiantuntijan luota toiselle pohtimassa oman pyöränsä komponettivalintoja. Mutta aika ajoin hän kertoo jotain joka saa mietteliääksi:

Vuoden ajan minulla oli pakkomielle olla laskematta jalkaa maahan pyöräillessäni Lontoossa. Yksi vaadituista taidoista oli liikennevaloissa seisominen. Tärkeää oli myös ennakoida valojen vaihtuminen ja jarruttaa ajoissa, tietää milloin voi ajaa yli keltaisella ja tajuta intuitiivisesti autoilijoiden liikkeet. Ajoin asunnoltani Paddingtonista Hyde Parkin pohjoispuolelta säännöllisesti Cityyn, missä opiskelin valokuvajournalismia, laskematta jalkaani maahan. Se oli helppoa: matkaa oli kuusi kilometriä, tiesin liikennevalojen jaksotuksen suurimmissa risteyksissä ja reittini vältteli pääkatuja. Vaikeampaa oli ajaa Paddingtonista Thamesin eteläpuolelle Camberwelliin, missä tyttöystäväni asui. Jos saavuin pihatielle virnuillen kuin idiootti, hän tiesi, että olin onnistunut. "Ihmiset, jotka varovat astumasta katulaattojen väleihin, vaikuttavat sinuun verrattuna normaaleilta. Sinun pitäisi mennä hoitoon", hän sanoi. Suhde ei kestänyt.

En nyt rupea tässä luettelemaan, mistä osista Pennin toivepyörä lopulta koottiin, mutta melkoisen vaikuttavalta kokonaisuus vaikutti. Hinta ei ollut ihan hirveä, mutta taatusti ainutlaatuisen ajokin Penn itselleen sai.

Kirjassa viitataan monenmoiseen etappiin polkupyörien kehityksen historiassa, ja samalla kumotaan useita myyttejä, muun muassa väite että jo Leonardo da Vinci olisi keksinyt polkupyörän. (Kyseessä oli huijaus.)

Tämä jos mikä on mainio lahjakirja polkupyöräilyn ystäville. Tosin vaarana voi olla, että tämän kirjan luettuaan pyöräilyhulluus kasvaa ihan uusiin mittasuhteisiin.

Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin

Pekka Kilpinen kertoo haudasta nousseista verenhimoisista ruumiista, kullan valmistamisesta viisasten kivellä ja muista hullutuksista, jotka aikoinaan ovat ihmisiä riivanneet: Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin (Yliopistopaino, 1998; ISBN 951-570-365-4).

Kirja on napakka, 154 sivua, ja kustakin aiheesta Kilpinen on löytänyt paljon sellaista josta en ollut yhtään tietoinen. Aiheita on runsaasti: salaseurat (Ruusu-risti), alkemia, eunukit, vampyyrit, pyövelit, luddiitit, kaksintaistelut ja niin edelleen.

Ja vaikka tänä päivänä päivittelemme näitä aikansa hullutuksia on syytä muistaa, miten vakavasti niihin aikoinaan suhtauduttiin - yhtä lailla vakavasti kuin tänä päivänä suhtaudumme yhteen jos toiseen hullutukseen (joista historia on meitä myöhemmin oikaiseva).

Kilpisen teksti on mainiota, ehkä tehokkaimmillaan silloin kun hän toteaa sen kummemmin paisuttelematta asiaan liittyviä faktoja. Näin hän kertoo vampyyreistä:

Lauantai on paras päivä vampyyrien tuhoamiseen. Koko Balkanille levinneen käsityksen mukaan vampyyrin on pysyttävä lauantaina haudassaan. Tappamismenetelmissä on jonkin verran vaihtelua. Kaikki slaavit tuntevat seivästämisen, mutta erityisen suosittu
menetelmä se on eteläslaavien alueella. Balkanilainen vampyyrintapposeiväs tehdään orapihlajasta, mutta Ukrainassa suositaan saarnia. Kreikkalaiset yleensä polttavat vampyyrinsä, kun taas länsislaavit iskevät omilta verenimijöiltään pään irti. Polttaminen on kaikkein tehokkain tappokeino, ja sitä käytetään usein täydentämään muiden menetelmien vaikutusta.

Tästä tuleekin mieleen Fred Vargasin mainio dekkari Jalattomat, elottomat, jossa myös (aika erikoisella tavalla) jahdataan vampyyrejä. Vargasin kertomukset serbialaisista vampyyritarinoista ja Kilpisen kirjan kuvaukset osuvat kyllä yksiin. Vargas tekee vampyyreistä mustaa komediaa (pitäen kuitenkin faktat kohdallaan), ja Kilpisen kirjassa on hiukan samanlaista otetta, vaikka asiatekstistä onkin kyse.

Kilpinen pohtii myös rankaisemista itsemurhasta (tai sen yrittämisestä). Lähiomaiset ja suku sai kärsiä kun kirkko ei suostunut hautaamaan itsemurhan tehneitä normaaliin tapaan hautausmaille. Oli oikeastaan kummallista, että kirkko, jonka alkuaikoina marttyyrikuolemaa ihannoitiin (ja sehän on eräänlainen itsemurha) suhtautui myöhemmin niin äärimmäisen kielteisesti itsemurhiin.

Tästä ilmeisesti johtui osin se, että itsemurhan tekeminen kierrettiin tekemällä rikos, josta oli rangaistuksena kuolemanrangaistus. Esimerkiksi murha tai eläimiin sekaantuminen olivat keinoja epäsuoraan itsemurhaan.

Aikoinaan väitettiin, että katoliset olisivat vähemmän taipuvaisia itsemurhiin, mutta tässäkin saattoi olla kyse harhasta: '[K]atolisten kuolinsyiksi ilmoitettiin tilastoissa omituisen usein onnettomuus, ”äkkikuolema” tai vain "kuolinsyy tuntematon". Katolisuus näytti kyllä suojelevan itsemurhilta mutta altistavan jostain syystä hengenvaarallisille onnettomuuksille... Dayn tulkinta oli, että katolinen kirkko vaati tuohon aikaan paljon protestanttisia kirkkoja ankarammin itsemurhantekijöiden hautaamista kirkkomaan ulkopuolelle. Välttääkseen kiusallisia tilanteita omaiset ja viranomaiset rekisteröivät tosiasiallisia itsemurhia mahdollisimman usein onnettomuuksiksi tai ”äkkikuolemiksi”.'

Mitenkään kevyttä lukemista tämä kirja ei tarjoa, vakavuus tarkoittaa tässä usein hengenvakavaa asiaa, mutta jollain kummallisella tavalla nämä artikkelit ovat lohduttavia. Ehkä ne auttavat suhteuttamaan nykyajan murheita sellaisiin murheisiin joiden kanssa esi-isämme joutuivat painimaan.

Ja kyllä vakava huuhaa edelleenkin on elossa ja voi hyvin. Riittää seurata amerikkalaisten johtavien republikaanipoliitikkojen lausumia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai Raamatun tulkinnoista, unohtamatta kaikkia niitä jotka ovat hurahtaneet johtoismin hypetykseen ja alkaneet uskoa siihen tosissaan.

Aika nyrjähtäneitä me ihmiset loppujen lopuksi olemme teknisestä sivistyksestämme huolimatta.